Actions

Work Header

passerine [FINNISH TRANSLATION]

Chapter Text

Olihan hänellä täytynyt olla elämää ennen tätä. Äiti, isä, koti. Ehkä siskoja, tai veljiä. Mutta siitä oli kulunut niin kauan - liian kauan - ja nyt hän ei tiennyt muusta kuin tästä verisestä leikistä. Hänen kätensä eivät tunteneet muuta muotoa kuin tiukkaan puristuneen nyrkin miekan ympärillä, ikuisessa liikkeessä, löytäen maalinsa läpi ihon ja luun.

Tietenkin he kaikki yrittivät paeta. He rakensivat muureja ja kyyristelivät nurkissa, mutta hän löysi heidät aina. Joskus he anelivat. Joskus he heittäytyivät ennemmin jyrkänteeltä kuin kohtasivat hänen tuomionsa. Ja joskus he tuijottivat takaisin silmät yhtä tyhjinä kuin hänen omansa, ja ottivat kuoleman avosylin vastaan. Heitä hän kadehti kaikkein eniten.

Technoblade ei kuole koskaan , he kuiskivat nuotioiden ja hautarovioiden ympärillä.

Hän rukoili, ettei se olisi totta.

Äänet johdattivat hänen kuningaskuntiin ja kreivikuntiin  ja kaupunkeihin - sillä ei ollut väliä, mitä hänelle tarjottiin maksuksi; äänet eivät vaatineet kultaa, ne vaativat verta. Hän taisteli uskaliaiden miesten ja typerien miesten puolesta, ahneiden kuninkaiden ja tähtisilmäisten kapinallisten puolesta. Hän taisteli häviämään tuomituissa armeijoissa ja raahasi ne kunniaan ja loistoon. Hän ei enää kyennyt laskemaan liittolaistensa määrää - ajan myötä heidän kasvonsa ja nimensä olivat haalistuneet hänen hämärän muistinsa sopukoihin.

Ja sitten oli Kuoleman enkeli.

Hän oli yksi niistä harvoista, joilla oli yhtä paljon mainetta kuin Technobladella. Hän oli kuullut enkelistä kuiskituissa tarinoissa ja tavernajuorujen palasissa. Hänellä on kuulemma obsidiaanisiivet , yksi rahoittaja sanoi toiselle olutkupposen äärellä. Hän tuhosi kuulemma kokonaisen armeijan, aivan yksin. Jopa Vihreä jumala pelkää häntä.

Technoblade oli alkanut kuvitella mielessään armottoman miehen - kuolemattoman teurastajan, kasvoillaan sama kurja hymy kuin hänellä itsellään. Mutta Philza ei ollut koston enkeli. Hän oli vain Philza.

He olivat tavanneet sattuman kautta, jään ja lumen maassa. Paikka oli karu, mutta he olivat kukistaneet sen nopeasti - ensin liittolaisina ja sitten ystävinä. Koko sinä aikana Philza ei ollut virnuillut vaan hymyillyt, ei käkättänyt vaan nauranut. Rauhallisemmat päivät olivat kuluneet teehen ja shakkiin, sekä hiljaisiin meditaatioihin, jotka hiljensivät Technon pään sisäisen huudon, vaikkakin vain hetkeksi.

“Tiedätkö”, Techno oli sanonut erään harjoitusottelun aikana (tietenkin heidän oli pidettävä kuntoaan yllä, sillä rauhanaika ei milloinkaan kestänyt niin kauan kuin ihmiset toivoivat), “tarinoissa ei ikinä puhuta sinun tästä puolestasi.”

Philza oli pysähtynyt, kasvoillaan pieni, huvittunut hymy. “Ai?” hän oli sanonut. “Mistä niissä tarinoissa sitten puhutaan?”

“Sinua sanotaan Kuoleman enkeliksi.” Techno puski kantojaan maahan, kun Philza jatkoi kiivasta hyökkäystä tylsällä miekallaan. “Sinun sanotaan jättävän taaksesi sellaista tuhoa, ettei mikään - ha! ” Techno torjui iskun ja siirtyi hyökkäykseen. “- ettei mikään ole sinulle pyhää.”

Heidän miekkojensa terät kohtasivat. He työntyivät toisiaan vastaan, yrittivät päästä niskan päälle, ja vain koska he seisoivat niin lähekkäin, Techno huomasi muutoksen Philzan silmissä: hetkellisen kylmyyden, joka oli yhtä julma kuin ulkona raivoava lumimyrsky. Siinä se oli, ja hetkessä poissa. Valo palasi, ja Philza nauroi puskiessaan päin Technon miekkaa.

“Tarinat ovat kummallisia asioita”, Philza sanoi iskiessään uudestaan, suoden Technolle hädin tuskin aikaa väistää. “Jotkut niistä ovat tosia…”

Hän liikkui niin nopeasti. Techno ei voinut kuin seistä paikoillaan, kun Philza syöksyi iskemään häntä miekan kahvalla kylkiluihin, kaataen Technon taaksepäin harjoitushuoneen lattialle. Techno kompuroi polvilleen, mutta Philza seisoi jo hänen yläpuolellaan pidellen miekkaa korkealla päänsä yläpuolella, ja hänen silmissään kimmelsi tunne, jota Techno ei osannut nimetä. Ensimmäistä kertaa kuolemattoman elämänsä aikana, polvillaan ensimmäisen ystäväkseen kutsumansa ihmisen edessä, Technoblade tunsi olonsa saaliiksi.

Ja sitten Philza laski aseensa. Hän katsoi alas kohti Technoa ja hymyili hellästi - samaa pehmeää hymyä, johon Techno oli tottunut - ja tarjosi Technolle hansikoitua kättään. 

“...ja jotkut taas eivät”, Philza lopetti. “Eli miten olisi paras kahdesta kolmesta?”

“Senkin paskiainen”, Techno sanoi leikkisästi, vaikka äänet huusivat juokse, juokse, juokse . Hän tarttui Philzan ojentamaan käteen ja veti itsensä ylös sen miehen vierelle, joka olisi varmasti voinut leikata hänet kahtia, oli miekan terä sitten kuinka tylsä hyvänsä. Kun Philza selitti Technolle kärsivällisesti kaikki ne asiat, jotka hän oli tehnyt väärin (sellaisia pieniä juttuja kuten jalkojen asento ja kuinka hänen otteensa kahvasta oli ollut piirun verran vinossa), Techno piti yhtä lailla huvittavana ja kammottavana sitä, että vaikka hän oli taistellut hitto vie iäisyyksiä, Philza ei tarvinnut kuin muutaman minuutin taistelun löytääkseen virheitä hänen tekniikastaan. Mutta ei Technon tekniikka toisaalta ollutkaan erityisen hiottua; useimmat ihmiset kaatuivat yhdestä brutaalista iskusta. Jokin sai hänet uskomaan, että Philza ei kuolisi yhtä helpolla.

He valloittivat kansakuntia, hän ja hänen kultahiuksinen ystävänsä. He kylpivät kunniassa, veristen taistelukenttien keskellä loistavat kaksosjumalat. Mutta samalla kun heidän imperiuminsa kasvoi, niin kasvoivat myös heidän vihollisensa. Heitä saapui joukoittain, päivä toisensa jälkeen, ja ennen pitkää Techno oli unohtanut, miltä rauha maistui. Päivät olivat pitkiä ja yöt pidempiä; jokainen pikkiriikkinen liikahdus oli vakooja varjoissa, jokainen liittolainen oli mahdollinen petturi, jokainen sana oli sodanjulistus. Heidän kodistaan oli tullut tuhannen armeijan kohde.

Koko sen ajan, ainoa pysyvä asia hänen elämässään oli Philza - kunnes ei enää ollutkaan. Eräänä päivänä Technoblade yksinkertaisesti nosti katseensa vihollislinjoja kuvaavasta kartasta ja tajusi puhuneensa tyhjälle ilmalle. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan hän oli ollut yksin, istumassa pölyisessä kirjastossa jäähtynyt tee koskemattomana nurkassa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, oliko Philza ikinä sanonut aikovansa lähteä, vai oliko hän vain mennyt yhtä äkisti kuin oli tullutkin, nopeasti, kuin lumimyrsky.

Jälkeenpäin imperiumin ylläpitämisessä ei juuri ollut mieltä. Äänet kävivät jo muutenkin tylsistyneiksi. Ne halusivat enemmän. Tuoretta taistelua, lisää tarinoita. Joten Techno otti miekkansa ja kilpensä ja hylkäsi laivan. Hän oli tehnyt sen miljoona kertaa ennenkin, mutta ajatus shakkilaudasta lojumassa käyttämättömänä rapistuvassa linnassa sai hänet tuntemaan jotain, mikä muistutti katumusta.

Technoblade vaelteli pitkin maailmaa, yrittäen miellyttää ääniä. Kumpikaan osapuoli ei koskaan ollut tyytyväinen. Kuinka paljon kaaosta hän sitten kylvikään, aina oli lisää työtä tehtävänä. Joten töitä hän siis teki. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan. Hän ei muistanut siitä kirotusta ajasta muuta kuin kyltymättömyyden tunteen, kuinka hänen olonsa oli kuin tarinalla joka oli jäänyt puolitiehen. Vuosia. Vuosikymmeniä. Ehkä enemmänkin. Sillä ei juuri ollut väliä.

Loppujen lopuksi, sen hän tiesi, kaikki päättyisi kuitenkin samoin. Maailma loppuisi, ja hän jäisi jäljelle - aina taistellen, aina yksin.


Hän ei tiennyt, mikä hänet alun alkaen toi siihen kuningaskuntaan. Oliko hänen todella nähtävä se omin silmin? Tahtoiko hän vain tyydyttää uteliaisuutensa? Vai kuuliko hän valtakunnasta, jota sodat ja naapurivaltojen mitättömät kaunat eivät koskettaneet - joka säilytti rauhansa ja puolueettomuutensa vuosisadan verran - ja otti sen haasteena? Mistä sitten ikinä olikaan kyse, kun Technoblade seisoi kultaisen linnan varjossa, katsellen kuinka sen liput lepattivat laiskasti kesäisessä tuulenvireessä, hän tunsi sydämessään häivähdyksen tunteesta, joka oli joskus ollut hänelle tuttu. Jokin noissa mukulakivimuureissa ja taivasta kohti kohoavissa torneissa muistutti häntä toisenlaisesta paikasta, kylmästä ja kaukaisesta.

“Hei, muukalainen!” yksi portilla seisovista vartijoista huusi. “Nähtävyyksiäkö sitä katsellaan?”

Miehen iloinen äänensävy sai Technobladen pysähtymään. Useimmat vartijat vetivät aseensa äkkiä esiin huomatessaan Technon miekan ja verenpunaisen viitan, mutta pikemminkin koristeellisilta kuin uhkaavilta näyttäviä keihäitä lukuun ottamatta portilla olevat vartijat eivät juuri vaikuttaneet vartioivan mitään. Ylimielisyyttä, äänet sanoivat, tämä on ylimielisyyden valtakunta.

“Ehkä”, Techno sanoi venyttelevästi, nautiskellen vartijasta. “Taidan kyllä olla kiinnostuneempi sisäpuolesta kuin ulkopuolesta.”

“Mikset heti sanonut!” Vartija viittoi Technoa lähemmäs. “Linna on aina avoinna vierailijoille. Sisään vain!”

Sillä tavoin Techno löysi itsensä kuljeskelemasta käytävillä linnassa, johon hän tavallisesti olisi hyökännyt miekan terä esillä. Vartijat vetivät rajan hänen aseisiinsa, ja panivat hänet jättämään miekkansa ovelle - aivan kuin Technoblade olisi tarvinnut muuta kuin käsiään (eikä aina edes niitä) aiheuttaakseen hävitystä. Linnan löyhät turvatoimet eivät sopineet yhteen sen suureellisuuden kanssa: ylellinen matto pehmensi Technon askelia, seiniä koristivat tyylikkäät seinävaatteet, kukkasia pursui hänen itsensä korkuisista maljakoista ja öljymaalauksilla oli kullatut kehykset. Maalaukset esittivät vakavia maisemia, villieläimiä kuljeskelemassa puutarhakasvimaalla, tummahiuksista poikaa hajareisin valkean hevosen selässä, huulillaan pieni hymynkare, ja kuningasta -

Technoblade pysähtyi kurjenmiekkamaljakoiden välissä lepäävän maalauksen alle. Ai, hän ajatteli. Tästä se johtuu. Ei tämä valtakunta ylimielisyyttään kuvitellut olevansa kaikelta turvassa. Se johtui heidän kuninkaastaan.

Maaliin ja varjoihin ikuistettuna hän näytti aivan samalta kuin Technobladen muistoissa, vuodet eivät olleet jättäneet merkkiäkään hänen kuolemattomille kasvoilleen. Hän seisoi vaatimattoman valtaistuimen takana, käsi laskettuna hellästi tummahiuksisen naisen olkapäälle, varmaankin hänen kuningattarensa. Kuningattaren käsivarsilla oli kultahiuksinen taapero, rauhallisessa unessa. Lattialla heidän jaloissaan, jalat alleen ristittynä, oli toinen lapsi, vanhempi, kultainen otsaripa laskettuna hänen ruskeille kiharoilleen. 

“Wilby!”

Lapsen kimakka ääni kaikui käytävällä. Technobladen käsi hivuttautui vaistomaisesti hänen miekkaansa kohti samalla kun hän kääntyi poispäin maalauksesta, ja huomasi olevansa kasvokkain siinä esiintyneen pojan kanssa.

Prinssi. Hän oli pitkä, hoikka tapaus, kasvoillaan yhä vienoja jälkiä poika-ajoilta. Hän ei voinut olla neljäätoista vanhempi. Maalauksessa hän oli virnistänyt, pysähtyneenä ikuiseen iloon. Mutta täällä hän tuijotti, tummat silmänsä luonnottoman keskittyneinä, aivan kuin Techno olisi erityisen kiinnostava kirja jota hän analysoi hiljaa mielessään. Techno oli nähnyt saman ilmeen monta kertaa taistelukenttien muodostelmia tutkivien kurttuisten kenraalien kasvoilla. 

“Moi”, prinssi sanoi varovaisesti.

Technoblade huomasi nostavansa kättään pieneen tervehdykseen. “Hei.”

“Wilby! Odota minua!” ensimmäinen ääni huusi jälleen, tällä kertaa lähempänä, ja pian käytävän mutkan takaa ilmestyi toinen lapsi. Ylellisestä vaateparrestaan ja perässään seuraavasta hermostuneiden vartijoiden joukosta päätellen tämän täytyi olla nuorempi prinssi, maalauksessa hädin tuskin vauvaiän ohittanut, mutta nyt melkoisen äänekäs kuusivuotias.

Nuori prinssi marssi määrätietoisesti isoveljeään - Wilbyä? - kohti ja takertui päättäväisesti tämän kylkeen heidän molempien tuijottaessa Technoa.

“Ja kukas sinä olet?” pikku prinssi sanoi, äänellä jonka hän varmaankin tarkoitti uhkaavaksi. Mutta hän kuulosti ainoastaan siltä, mikä hän todellisuudessa olikin: lapselta.

“Vierailija”, sanoi Techno, epävarmana siitä, mitä hänen pitäisi nyt sanoa.

“Onko sinulla audienssi isämme kanssa?” vanhempi prinssi kysyi, selvästi rauhallisemmalla äänensävyllä.

“Ei voi olla”, nuorempi prinssi kivahti heti, ote isoveljensä paidan etumuksesta tiukentuen. “Isi lupasi että tänään on meidän päivä sen kanssa, joten sinä voitkin tästä häipyä, kiitos!”

“Tommy, rauhoitu.”

“Mutta Wilbur, isi sanoi -”

“Tiedän mitä isä sanoi, Tommy.” Vanhempi prinssi - eli siis Wilbur, ei Wilby; luojat tietävät mitä Techno olisi sanonut ja tehnyt jos ukko olisi todella mennyt nimeämään poikansa Wilbyksi - tuijotti yhä Technoa kuin kuolevan eläimen kaatumista odottava korppikotka. “No, vierailija, mitä sinä teet täällä?”

“En mitään erityistä”, Technoblade sanoi. “Olen vierailulla. Nähtävyyksiä katselemassa. Olen matkalainen.”

“Ensin olet vierailija ja nyt matkalainen.” Hymy nyki prinssin huulia. “Tämä sananvaihto helpottuisi kovasti, jos tietäisin nimesi.”

Technoblade vilkaisi palvelijoita jotka reunustivat salia prinssien takana, selvästi kuuloetäisyydellä, mutta pitäen kuuliaisesti yllä illuusiota yksityisyydestä. Mutta jos hän lainkaan tunsi prinssien isää, suurin osa noista hänen poikiensa ympärillään seisovista vartijoista osoittautuisi varmasti tappavan taitaviksi - mies ei vain ollut odottanut jumalan saapuvan paikalle. Mitäköhän he tekisivät kuullessaan Technon nimen? Tunnistaisiko heistä kukaan sitä? Tietäisivätkö he mitä se tarkoittaisi, että hän seisoi nuorten prinssien edessä? Kauanko he selviäisivät häntä vastaan?

Hän katsoi alaspäin kohti veljeksiä ja ajatteli, kuinka pieniä he olivat. Hän voisi murskata heidät saappaankantansa alle kuin muurahaiset.

Mutta sen sijaan Techno huomasi sanovansa, “Nimeni on -”

“Technoblade?”

Technoblade nosti katseensa nuorista prinsseistä ja huomasi tuijottavansa heidän isäänsä.

“Philza?”

Philza seisoi käytävän päässä, varmasti poikiensa äänten tutun rytmin kutsumana. Nyt hän vilkaisi heihin päin. He seisoivat yhä Technobladen edessä kuin tietämättömät lampaat valmiina teuraalle. Mutta Philzan silmissä ei näkynyt pelkoa. Sen sijaan, kun hän katsoi takaisin Technoon päin, hän vain hymyili, kasvot tutusta helpotuksesta pehmentyen - sellaisen miehen ilme, joka on taistellut sodassa pitkään ja raskaasti ja näkee lopultakin horisontissa rauhan.

“Vanha ystävä”, sanoi Philza. “Mukava nähdä taas.”

Petturi, äänet elämöivät, petturi petturi petturi petturi -

“Isä!” Wilburin ääni palautti ne takaisin todellisuuteen; tämä oli eri linna, eri aika. “Tunnetko sinä tämän muukalaisen?”

“No selvästi tuntee, Wilbur.” Tommy pyöräytti silmiään. “Juurihan isi sanoi hänen nimensä, eikö sanonut? Technoblade. Ihan tyhmä nimi.”

“Tommy!” Philza nuhteli, vailla todellista suuttumusta äänessään. Hän lähestyi hiljaisin ja tasaisin askelin. Poikia seuranneet palvelijat kumarsivat kunnioittavasti hallitsijansa edessä, huolimatta siitä ettei hänellä ollut päässään kruunua. Hän näytti oikeastaan aivan yhtä lailla matkalaiselta kuin Technokin - päällään yksinkertaiset housut ja paita, täydelliset sellaiselle joka halusi sulautua joukkoon, täydelliset pakenevalle miehelle.

“Siitä on pitkä aika”, Philza sanoi saavuttaessaan heidät, laskien hellän kätensä Tommyn vaalealle päälaelle. Poika nojautui kohti kosketusta kuin aurinkoa päin kurkottava auringonkukka. Technoblade ei tiennyt, oliko liike laskelmoitu vai ainoastaan yksinkertainen hellyydenosoitus. Tai, Philzan tuntien, sekä että. “Kuinka olet voinut?”

“Kuinka olen voinut?” Techno toisti tunnottomana, tutun kylmyyden hiipiessä hänen luihinsa. “Phil, minä -”

“Itse asiassa”, Philza keskeytti, ennen kuin polvistui katsoakseen poikiaan silmiin. “Wilbur, mitä jos veisit veljesi hetkeksi puutarhaan, jooko?”

Wilbur mutristi huuliaan, kerrankin ikäisensä pojan näköisenä. “Mutta sinähän sanoit -”

“Tiedän mitä lupasin, ja minä pidän lupaukseni, enkö pidäkin?” Philza pörrötti Wilburin hiuksia, ja sitten Tommyn. “Liityn seuraanne hetken päästä. Minun täytyy vain vähän jutella tämän Technobladen kanssa.”

Wilbur tuijotti isäänsä pitkän hetken verran, kuin punniten tämän sanojen todenperäisyyttä, ennen kuin nyökkäsi. Hän otti veljeään kädestä ja alkoi johdattaa tätä poispäin. “Tule nyt, Tommy”, hän sanoi. “Mennään ulos leikkimään.”

“Technoblade on silti tyhmä nimi”, Tommy mutisi heidän kulkiessaan ohi, palvelijat vanavedessään.

Wilbur kohtasi Technobladen silmät, vain hetken verran, ennen kuin he olivat poissa - käytävän päässä, poissa näkyvistä, jättäen Technobladen yksin kuninkaan kanssa. Technoblade kääntyi Philzaa, vanhaa ystäväänsä, kohti ja huomasi hymyn pyyhkiytyneen täysin tämän kasvoilta.

Philza viittoi kohti käytävää. “Kävelisitkö kanssani?”

Technoblade ei kyennyt kuin nyökkäämään ja seuraamaan Philzaa.

He kävelivät hiljaisuuden vallitessa. Techno muisti tällaiset päivät heidän yhteisiltä ajoiltaan, pitkät hiljaiset päivät, jolloin he vain olivat, yhdessä. Mutta jokin oli nyt eri tavalla. Ilmassa oli jotain terävää. Techno aisti, kuinka Philza mittaili häntä, laski mielessään hänen piilotettuja aseitaan, laskelmoi hänen kehittymistään. Techno puolestaan kävi läpi pakoreittejään Philzan johdattaessa häntä läpi salien, sitten ylös kierreportaita. Hän ei halunnut odottaa Philzalta väkivaltaa, mutta eipä hän ollut myöskään odottanut tämän jättävän häntä taakseen.

He saavuttivat parvekkeen joka aukeni puutarhaan, josta suurin osa sisätilojen kukkasista varmasti oli peräisin. Sinisade ja muratti kasvoivat marmoripylväiden ympärillä; ruusupensaat ja voikukat ja neilikat kukkivat valtavina kasoina yksityiskohtaisten kivipatsaiden juurella. Puutarhan keskellä oli itkuraita, jonka oksat varjostivat kahta poikaa, jotka ajoivat toisiaan takaa ruohikolla. Heidän naurunsa kaikui läpi aukion, saavuttaen jopa Technon ja heidän isänsä ylhäällä korkealla parvekkeella.

He katselivat kahta prinssiä hetken aikaa. Wilbur oli selvästi Tommyä nopeampi, mutta hän hidasti vauhtiaan juuri sen verran, että hänen pikkuveljestään oli hauskaa yrittää pysytellä hänen kannoillaan.

“He ovat melkoinen riesa.” Philzan pehmeä äänensävy irrotti Technon huomion prinsseistä. Kuningas melkein hymyili, mutta kova kiilto ei kadonnut hänen silmistään. “Wilbur oli hiljaisempi, ennen kuin Tommy syntyi. Pikku kirjatoukka, hautautuneena huoneeseensa kaiket päivät. Mutta en usko, että tulit käymään tällaisten hassujen pikku tarinoiden takia.” Philza kääntyi kohti Technoa. “No, siitä vain. Anna minun kuulla kunniani.”

Techno ei tiennyt, mitä hänen olisi kuulunut tunte. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi kuulunut sanoa. Vuosien ajan hän oli työntänyt Philzan mielestään, yrittänyt määrätietoisesti unohtaa tuon väliaikaisen rauhan. Hän oli antanut muistojen märkiä kuin hoitamattomien haavojen, ja nyt hän ajatteli ennemmin kuolevansa tulehdukseen kuin myöntävänsä ääneen että se oli todellinen, että kipua ylipäätään oli.

“En tarkoittanut vierailla”, Techno sanoi lopulta. “En tiennyt, että tämä paikka oli sinun. Voin lähteä, jos sinä -”

“Ei.” Philza pudisti päätään. “Älä lähde. Totta puhuen tämä jälleennäkeminen oli väistämätön. Tai ainakin toivoin sen olevan.”

“Kauanko olet ollut täällä?”

Philza harkitsi hetken. “Kauanko tämä kuningaskunta on seissyt tässä?”

“Phil, sehän -”

“Tiedän. Meidän kaltaisiamme ei ole tarkoitettu pysymään yhdessä paikassa liian kauaa.” Philza huokaisi ja kääntyi takaisin kohti horisonttia. Hän nojasi käsivarsiaan raudasta taottuun kaiteeseen ja katseli maita sen takana - kaukaisten vuorten kaaria, valtakuntaa joka kurottui pidemmälle ja pidemmälle, tietämättä, että sen kuolematon kuningas oli ainoa asia sen ja tuhon välillä. “Löysin matkallani pienen kylän, tein siitä jotain muuta. Sanoin itselleni että lähtisin vuoden kuluttua, ja sitten siitä tuli kaksi vuotta, kolme vuotta, vuosikymmen. Lopulta minä lähdinkin, ennen kuin he keksivät, miksei kaupungin pormestari koskaan vanhentunut. Mutta sitten sain selville, että heti kun lähdin…” Philzan ilma kylmeni. “Heidät tuhottiin. Tulin takaisin ja se kaikki, kaikki ihmiset , oli poltettu maan tasalle. Jäljellä oli vain tuhkaa. Kaikki mitä rakensin… Selviytyjiäkin oli, totta kai, ja he syyttivät johtajaansa lähtemisestä, totta kai - niin kuin heidän kuuluikin. Joten minä jäin. Rakensin kaiken uudestaan, pienestä tuhoutuneesta kaupungista siihen, mitä nyt näet. Kansa on siinä uskossa, että johtajuus on siirtynyt yhdeltä kuninkaalta toiselle jokseenkin samannäköiselle. Varmasti vanhimmilla on huhunsa, mutta onko tunnettuna oleminen sitten niin huono asia?”

Technoblade ei ymmärtänyt, ennen kuin Philza kääntyi takaisin häneen päin, että hän odotti vastausta kysymykseensä. Mutta Technoblade ei pystynyt sanomaan muuta kuin, “Tämänkö vuoksi jätit minut jälkeesi?”

“Techno -”

“Ymmärrän kyllä. Kuulit että rakastamasi paikka oli vaikeuksissa, joten palasit takaisin, mutta minä en - minä vain - mikset ottanut minua mukaasi? ” Siinä se oli, viimein. Tunteenpurkaus, tai jokin sen kaltainen. “Olisin etsinyt heidät käsiini sinun kanssasi, Philza, ne ihmiset jotka tekivät sen kaupungillesi. Olisin antanut sinulle koston hopealautasella. Olisin antanut sinulle koko maailman.”

Philza ei näyttänyt syylliseltä. Hän näytti vain väsyneeltä. “Mutta en minä etsinyt heitä käsiini.”

“Mitä?”

“Niitä ihmisiä, jotka polttivat kaupunkini. En etsinyt heitä käsiini, vaikka olisin kuinka halunnut. Siihen mennessä kun saavuin, he olivat kaukana poissa, ja kansani tarvitsi johtajan, ei metsästäjää. Enkä tuonut sinua mukanani, sillä -”

“Sillä minä en tiedä, milloin olla kumpi.”

Siinä he seisoivat, antaen sanojen asettua hiljaisuuteen, joka venyi kireämmäksi ja kireämmäksi kuin köysi Technobladen kaulan ympärillä. 

Kiellä se, hän halusi huutaa, sano että olen väärässä.

Philza ei tehnyt niin.

“Minun ei tarvitse kuunnella tällaista sinulta”, Technoblade sylkäisi. Vanhan kivun ja vihan kaivo, kerran jo kuivunut, alkoi täyttyä uudestaan. “Tietävätkö poikasi edes, mikä sinä olet? Kuka sinä olet? Kuoleman enkeli, kesytetty. Melkoinen farssi.”

Philsa jäykistyi. “Sinä et tiedä, mistä puhut.”

“Näin sinun kerran repivän miehen kappaleiksi paljailla käsilläsi, ja nyt kerrot minulle johtajuudesta? Lempeydestä? “

“En sanonut mitään lempeydestä. Jos olisin täysin muuttanut tapojani, valtakuntani ei olisi sitä, mitä se nyt on. Kesytkin koirat purevat.”

Philza astui eteenpäin, kunnes he katsoivat toisiaan silmästä silmään. Huolimatta niistä syytöksistä joita Techno oli hänen päälleen paiskannut, huolimatta heidän verisestä historiastaan, Techno ei ollut milloinkaan todella nähnyt Philzaa vihaisena. Mutta hänestä tuntui, että jos hän jatkaisi pää edellä pitkin tätä tietä, hän saattaisi pian tuntea vanhan ystävänsä raivon kokonaisuudessaan. Philzan silmät olivat kovat kuin piikivi - yhden kipinän päässä leimahduksesta.

Technoblade vilkaisi alas puutarhaan. Philza seurasi hänen katsettaan, kunnes heistä kumpikin tuijotti kahta alhaalla olevaa poikaa, jotka olivat lakanneet leikkimästä ihmetelläkseen isäänsä ja muukalaista. 

He eivät olleet voineet kuulla sanaakaan siitä mitä Philza tai Techno olivat sanoneet, mutta Wilbur seisoi pää ihmettelevästi kallellaan, kuin miettien heidän sanojaan.

Isi! ” Tommy huusi. “Oletko kohta valmis?”

“Melkein!” Philza huusi takaisin. “Tulen aivan juuri alas, lapset!”

Tommy tökkäsi Wilburia kyynärpäällään ja sanoi jotakin, mikä sai toisen pojan kallistamaan päänsä taakse naurusta.  Sitten kaksikko juoksi pois, takaisin leikkeihinsä, takaisin hunajaiseen lapsuuteensa. Kun Technoblade kääntyi takaisin Philiä kohti, kuninkaan ilme oli muuttunut huomattavasti pehmeämmäksi. Techno voisi elää vielä toiset tuhat vuotta ymmärtämättä siltikään, kuinka helposti Philza kykeni piilottamaan raivonsa.

“En minä yrittänyt… asettua aloilleni”, Philza sanoi, tällä kertaa hiljaa, kuin anellen lasta lopettamaan kiukuttelun. Hänen silmänsä olivat yhä suunnattuina alas hänen poikiinsa. “Olin tyytyväinen, hetken aikaa, siihen että sain katsella valtakunnan kasvavan. Mutta nämä kuolevaiset ja heidän lyhyet, epävarmat elämänsä… ne ovat houkuttelevia, Technoblade. Ajattelin ennen, että he ovat liekin houkuttelemia yöperhosia, tuomittu leimahtamaan tuleen mitättömimmistäkin asioista. Olemme nähneet heidän sotiaan, sinä ja minä. Olemme taistelleet niissä. Me kumpikin tiedämme, millaisia asioita he tekevät toisilleen.” Philza tarttui parvekkeen kaiteeseen kuin se olisi ainoa asia, joka esti häntä leijumasta pois. “Mutta vuosien mittaan olen myös nähnyt, millaisia asioita he tekevät toistensa puolesta . Heidän elämänsä tulevat aina olemaan yhden vuoden, yhden viikon, yhden päivän verran liian lyhyitä, mutta sillä ei juuri vaikuta olevan heille merkitystä. He elävät silti. He rakastavat silti. Annathan anteeksi vanhalle jumalalle, joka tahtoo siitä palasen itselleen.”

Myöhäinen aamutuulahdus kulki heidän välistään, kantaen mukanaan kukkasten tuoksua ja Technon tuskan repaleisia jäänteitä. Raivo oli yhä jäljellä, ja niin hirveä petetyksi tulemisen tunne, ettei sen yli voisi ehkä koskaan rakentaa siltaa, mutta uupumus oli alkanut asettua paikoilleen. Techno oli tottunut nopeisiin taisteluihin ja pitkiin metsästysretkiin, mutta sanallisia kiistoja varten hän ei ollut koskaan harjoitellut - lähinnä siksi, ettei hän ollut välittänyt puhua kenellekään jolla olisi ollut väliä sitten… ikuisuuden, varmaan.

Ja ehkä Philzakin oli ollut väsynyt heidän entiseen elämäänsä. Aina taistellen, aina yksin. Ja vaikka Techno uskoikin olevan vain ajan kysymys ennen kuin tämä rauhanajan peli olisi ohi, ehkä hän voisi alkaa ymmärtää, miksi Phil tarttui mahdollisuuteensa. Se oli typerä siirto, ja Technoblade nälvisi häntä siitä koko heidän kuolemattomien loppuelämiensä ajan, mutta se ei olisi huonoin päätös jonka kukaan oli koskaan tehnyt. Technoblade oli nähnyt pahimpia, ja tämä oli hädin tuskin pisara huonojen valintojen meressä.

Silti. Se oli typerää. Yksi vilkaisu Philzaan, ja Technoblade tajusi, että hänenkin täytyi tietää se.

“Ovatko he kaltaisiasi?” Techno kysyi lopulta, epävarmana siitä, mitä vastausta hän odotti. “Poikasi?”

Philza huokaisi. “En toivoisi kohtaloani pahimmalle viholliselleni, kaikkein viimeisenä omille lapsilleni.” Hänen kätensä puristivat kaidetta tiukemmin. “He tulevat äitiinsä. Kuolevaisia. Hyviä , kaikilla tavoilla. Kiitän siitä jokaista jumalaa joka on koskaan ollut olemassa. Mutta joskus…”

“Joskus?” Techno auttoi, kun hiljaisuus venyi liian pitkäksi.

Philzan leuka kiristyi. “Kyse on Wilburista. Hän puhuu äänistä -”

“Äänistä?”

Philza kohtasi Technon silmät. Keskustelu ikuisuuksien takaa pyöri Technon mielessä - haavoittuvaisuuden hetki linnassa joka ei ollut kovin erilainen kuin tämä, vuodattamassa salaisuuksiaan yhtä helposti kuin hän vuodatti verta. Äänet, Phil, ne vaativat verta. Philzan tuijotuksessa oli kokonaisen maailman määrä tuskaa, taakka jonka ymmärsi vain lapsensa puolesta pelkäävä vanhempi.

“Olen iloinen, ettei hän ole minun kaltaiseni”, Philza sanoi. “Mutta joskus pelkään, että hän on kasvamassa enemmän sinun kaltaiseksesi.”

Technon hengitys takertui hänen kurkkuunsa.Hän vastusti halua katsoa taas alas, etsiä ruohikosta poikaa jolla oli muinaiset silmät.

Äänet alkoivat laulaa.

Ei yksin, ne sanoivat. Ei yksin, ei yksin, ei yksin -

“Ei”, Techno sanoi, puristaen kätensä nyrkkiin ja kaivaen kynsiään lihaansa kunnes vuosi verta - hänen päivittäinen rangaistuksensa. “Hän on pelkkä lapsi .”

Techno hiljeni. Mistä hän oikein puhui? Mitä väliä sillä oli, mikä Wilbur oli? Mikä oli tämä äkillinen kivistys hänen rinnassaan, jokin joka kieli paljon syvemmästä haavasta, vanhemmasta kärsimyksestä? Ei hän tuntenut tätä poikaa. Hänen ei pitäisi välittää. Hän ei välittänyt.

Mutta sitten Philza tarttui häntä ranteesta, kuin olisi tiennyt Technon aikovan juosta pakoon, ja pakotti hänet kohtaamaan kidutetun katseensa.

“Tämän vuoksi toivoin sinun tulevan. Totta puhuen olin hyvin lähellä etsiä sinut itse. En pysty tähän yksin, Technoblade, vaikka kuinka tahtoisin. Sinä olet ainoa -”

“Haluat apuani”, Techno tokaisi. “ Minun apuani, sen jälkeen kun hylkäsit minut. Sen jälkeen kun muutit tapojasi ja kutsuit minua hirviöksi.”

Philza säpsähti. “En ikinä kutsuisi sinua siksi, ystäväni.”

Ystävä . Sana, jonka Technoblade oli todella ymmärtänyt vain lumen ja makean teen aikoina.

“En ole sinulle mitään velkaa”, Technoblade sanoi hiljaa. “En ole sille - sille lapselle mitään velkaa.”

“Tiedän.”

“Ja minulla on parempaakin käyttöä ajalleni.”

“Tiedän.”

“Kaiken sen jälkeen mitä teit, minun ei pitäisi edes kuunnella sinua juuri nyt. Minun pitäisi vain lähteä.”

“Minä tiedän , Techno. Tiedän.”

Ja sitten Philza teki jotain, mitä Technoblade ei olisi ikinä, sadassa tai miljoonassa vuodessa, odottanut hänen tekevän. Hän polvistui . Philza, entinen keisari, nykyinen kuningas, Kuoleman enkeli, polvistui Technobladen edessä, tarraten säälittävästi tämän viittaan, kultaiset hiuksensa roikkuen. Äänet olivat inhon ja halveksunnan kuoro - voi, kuinka alas hän olikaan vajonnut - ja kun Philza puhui jälleen, hänen äänensä värisi.

“Olen pahoillani, minä todella olen, siitä että lähdin. Mutta minä pyydän sinua, rukoilen sinua tekemään tämän vuokseni. Poikani vuoksi. Sen ystävyyden vuoksi jonka me kerran jaoimme, Techno. Ole kiltti. Ole niin kiltti. En tiedä, paljonko aikaa jumalat antavat meille.”

“Mitä tahdot minun tekevän?” Techno kysyi vaatien, oma äänensä reunoilta rispaantuen. “Mitä sinä oikein odotat minulta, Phil?”

Philza katsoi ylöspäin häntä kohti, kasvonsa täynnä tuskaa. “Jää. Jää tänne ja auta, niin paljon kuin voit. Ja yhdessä voimme ehkä auttaa sinuakin.”

Äänet hiljenivät. Hetkeksi vain. Yhden hengenvedon ajaksi, miettiessään Philzan sanojen painoa. Ja, voi jumalat, se hiljaisuus - oli se sitten kuinka lyhyt, kuinka ohikiitävä hyvänsä - oli suloisin asia, jonka Technoblade oli koskaan kuullut.

Voimme auttaa sinua . Mitä se tarkalleen ottaen tarkoitti? Mitä siihen sisältyisi?

Technoblade ei tiennyt, eikä välittänyt. Hän oli tullut tänne etsimään rauhan valtakuntaa, ja sen hän oli löytänyt. Annathan anteeksi vanhalle jumalalle, joka tahtoo siitä palasen itselleen, Philza oli sanonut. Ja mitä oli rauha, ellei hiljaisuutta? Eikö se ollut vapautta, viimein?

Joten kun äänet aloittivat huutonsa uudestaan, kuolematon metsästäjä tarjosi kuolemattomalle kuninkaalle kätensä. Aurinko kiipesi korkeammalle kohti taivaankannen sydäntä, kun Technoblade veti Philzan jaloilleen, ja he olivat jälleen tasavertaisia.

Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä oli tekemässä. Mutta todellista vaihtoehtoa ei ollut. Joten Technoblade kohtasi vanhan ystävänsä katseen ja sanoi, “Selvä. Sinä ja minä, vielä yhden kerran.”