Actions

Work Header

Älä katso taaksesi

Chapter Text

Hahmot (japanilaiset artistit):

Seth (Moi dix Mois)
Reita/Suzuki Akira (The GazettE)
Yoshiki (Gothika)
Teru (Versailles)
Yuki (Versailles)
Yoshiki (XJapan, SKIN, ...)
Asagi (D, soolo)
Hide-zou (D)
Yuusuke (ex-12012)
Közi (ex-Malice Mizer, Eve of Destiny)
K (Moi dix Mois (edesmennyt))
Fu-ki (ex-BLOOD)
Ivy (ex-DIO – Distraught overlord)
Byou (ex-SCREW)
Kirito (Shinya Murata) (ex-Pierrot)
Yuuto (ex-SCREW)
Shou (ex-UnsraW)
Jun (ex-UnsraW)
Takanori Nishikawa (T.M.Revolution)
Jun Matsumoto (Arashi)
Hyde (Soolo, L'Arc~en~Ciel)
Vivian Slaughter (Gallhammer)
Sakurai Atsushi (BUCK-TICK)
Satochi (MUCC)
Tatsurou (MUCC)
Ruiza (D, solo)
Matsumoto Takanori/Ruki (The GazettE)
Mana (ex-Malice Mizer, soolo)
Aoi (The GazettE)
Yuuki (ex-UnsraW)
Amuro Namie (soolo)
Hinoi Asuka (ex-Hinoi team, soolo)
Kamijo (Versailles)
Iida Kaori (soolo)
Otsuka Ai (soolo)
Exo-chika (Aural Vampire)
Kami (Malice Mizer (edesmennyt))
Rai (ex-UnsraW)
Sano Shinya/Kanon (An cafe)
Murai Naoyuki/Nao (alice nine.)
Kitade Nana (soolo)
Tanaka Hirohide/Hakuei (Penicillin)
Miyawaki Wataru (ex-12012)
Mikaru (ex-DIO – Distraught overlord)
Tsunehito (D)
Omi (Exist trace)
Nao (ex-Kagrra)
Isshi (ex-Kagrra)
Jyou (Exist trace)
Hiko (Danger Gang)
Kaya (ex-Schwarz Stein, soolo)
Andro (Gothika)
Hiroki (D)
Ando Daisuke/Die (Dir en Grey)
Terachi Shinya (Dir en Grey)
Gackt (soolo, ex-Malice Mizer, SKIN)]
Utada Hikaru (soolo)
Shun (ex-Vidoll)
Yu~ki (ex-Malice Mizer)
Tetsu (ex-UnsraW)
Sakai Hiroaki (ex-12012)
Jui (ex-Vidoll)
Ruka (Nightmare)
Selia (soolo)
Hizaki (Versailles, Hizaki projekt)
Sugizo (LUNA SEA, Sugizo, SKIN)
Uke Yutaka/Kai (The GazettE)
Thera (ex-Danger Gang)
Takashima Kouyou/Uruha (The GazettE)
Ishikawa Sayuri (enka)

Prologi:

Muistellessaan myöhemmin menneitä vuosia, Seth ei oikeastaan tiennyt, mikä ajoi hänet pois kaidalta tieltä. Oliko se kurja lapsuus? Ei ollut, hänen vanhempansa olivat mitä loistavimmat kasvattajat, vaikkakin heidän kasvatusmetodinsa olivat olleet hiukan vanhanaikaiset. Oliko hän adrenaliininhakuinen? Se ei myöskään ollut syy, koska hänen verensä kuohahti jo toimintaelokuvan katsomisesta. Kiusattiinko häntä koulussa? Tietenkin kiusattiin – opettajan lellikkinä, mutta ei sekään ajanut häntä varastamaan. Mikä sitten? Sitä ei tiennyt kukaan.

Jokin kuitenkin sai Sethin varastamaan, vaikkei hänen olisi tarvinnut. Hän oli opiskellut taloudenhoitoa vanhempiensa toiveiden mukaan heidän kuolemansa jälkeenkin. Mies oli saanut mainetta pätevyydellään ja hoitikin kahden yrityksen kirjanpitoa ja muita paperiasioita. Kaikki vain oli muuttunut, kun hän varasti ensimmäisen kerran työtoverinsa lompakon jäämättä kiinni – ehkä se laukaisikin hän päässään asuvan kleptomaanin liikkeelle. Sen jälkeen ääni ei enää vaiennut, vaan sai Sethin varastamaan yhä enemmän ja enemmän onnen hymyillessä hänelle maireana. Kirjanpitäjänä varastaminen olikin helppoa ja pian – omaksi ihmeekseen – Seth löysikin itsensä alamaailman varjoista. Se ei ollutkaan hullumpi paikka pikkuvarkaalle kuten hän. Nuorukainen ei olisi kyennyt mitenkään suuriin rikoksiin, tai niin hän uskoi, ennen kuin tapasi miehen, joka muutti hänen yksinkertaisen elämänsä. Mies oli maan – ehkä koko maailman – menestyneimmän rikollisjärjestön johtaja sekä yksi Kuro Kagen liigan pelätyistä herroista.

Tuolta mieheltä Seth oppi paljon; kuten sen, että menestyäkseen elämässä – niin alamaailmassa kuin rehellisessäkin – oli kerättävä ympärilleen joukko ihmisiä, jotka seisoisivat rinnalla pahimpinakin hetkinä. Vaikka se merkitsisikin sitä, että he tai heidän rakkaansa voisivat menettää henkensä valintansa takia.

 

1. Puvun naamio

Oli hiostavaa, jokaisessa huoneessa pyörivät tuulettimet. Ilmastoinnit valittivat ylikuumenemistaan kenenkään välittämättä niiden vaatimista kahdeksan tunnin työpäivistä ja lakisääteisistä kahvitauoista. Ihmiset pyyhkivät hikeä otsalta ja yrittivät näyttää mahdollisimman raikkailta, vaikka jokaisen vaatteet liimautuivat näkyvästi selkään kiinni ja kainaloita koristivat märät läikät.
“Tuokaa sitä saamarin vettä!” pukumies karjui kiukkuisena puhelimeen ja iski luurin toisen korvaan.
Miksi piti olla niin kuuma? Miksi hänellä piti olla niin tolloja alaisia, etteivät nämä tajunneet tuoda keskellä kuuminta kesää jokaisen käytävänkulmaan kannullista vettä? Puhumattakaan hänen omasta työhuoneestaan!

Pukumies, asianajaja Tanaka Yamato rojahti uupuneena tuolinsa syvimpään koloon huokaisten raskaasti. Mies pyyhkäisi kangasnenäliinalla hiestä kimmeltävää kaljuaan tuulettimen suristessa hyödyttömästi työpöydällä. Miten tällaisessa säässä voi tehdä töitä tai edes johtaa asianajajatoimistoa? Kuinka hän muka pystyisi selvittämään asiakkaansa mahdollisuuksia, kun kuumuus oli sulattaa hänen aivonsa!? Kaljuuntunut asianajaja näki jo silmiensä ohitse vilahtavan mustaa ja punaista jääden miettimään tulta. Kohta varmaan syttyisi tulipaloja pitkin maata ja siitä syntyisi lisää töitä tässä helteessä. Hänen varmaan pitäisi mennä tupakalle – ehkä raikas ulkoilma viilentäisi hänen päätään…

Mies pomppasi nopeasti pystyyn ja ryntäsi huoneensa avonaiselle ovelle ja kurkisti käytävään hissejä kohti.
“Seth-san! Tule käymään täällä, ystäväiseni!” kaljuuntunut huudahti iloisena ja heilautti kättään mustaan pukuun pukeutuneelle miehelle.
Niskasta sidotut pitkät hiukset heilahtivat olan yli nuoren miehen kääntyessä ympäri kohtaamaan johtajansa. Ruskeat lämpimät silmät katsoivat kunnioittavasti ovella seisovaan mieheen mustanpunaistenhiusten korostaessa kalpeata ihoa. Hän oli harvinaisen raikkaan näköinen helteestä huolimatta, mutta tarkkasilmäinen kykeni näkemään hiusrajassa pientä hien kimallusta.
Nuori mies meni Tanakan huoneeseen tämän perässä vilkaistuaan ensin kelloaan, mutta olan kohautuksella unohti hetkeksi kiireensä. Johtajan asia oli varmasti hyvä syy myöhästyä muista töistä.
“Yamato-sama”, Seth kumarsi kohteliaasti pitäen oikealla kädellään tiukasti kiinni salkustaan.
“Halusitte tavata minut.”
Nuorukainen seisoi keskellä toimistohuoneen vihreätä mattoa kohteliaan kaukana työpöydästä ja sen edestä jököttävistä pehmeistä neuvottelutuoleista.
“Istu toki alas”, Tanaka viittasi tuoleihin istuutuen itse pöytänsä taakse.

Seth vilkaisi kahta viininpunaisella kankaalla päällystettyjä tuoleja arvioivasti, mutta istuutui niistä siisteimmälle hymyillen kohteliaasti vanhemman miehen katsellessa häntä. Tummat silmät katsoivat luomien ryppyjen takaa kalpeata ihoa, erikoisesti värjättyjä hiuksia – puhumattakaan hoikasta vartalosta mustan puvun alla. Tämä olisi voinut ikänsä puolesta olla hänen vanhin poikansa, jos hänelle olisi koskaan sellaista suotu työkiireiden takia.
“Mitä elämääsi kuuluu?” Tanaka hymyili tarkkaillessaan nuoren miehen ilmeitä, jotka eivät sanoneet oikeastaan mitään kyseisellä hetkellä.
“Miten sinulla ja Sakura-sanilla menee? Etkös seurustellutkin sen tytön kanssa kahviosta?” pieni, nolostunut virnistys nousi kapeille huulille nuoremman laskiessa katseensa lattiaan samalla, kun poskiin nousi pieni punan hehku.
“Emme me oikeastaan koskaan ehtineet seurustelemaan”, puna-mustahiuksinen mutisi hiljaa toisen katseen alla.
“Kävimme vain muutaman kerran ulkona, mutta ei sen enempää. Meillä ei ollut mitään yhteistä – paitsi syntymävuotemme, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.”
Asianajaja nyökkäsi ymmärtäväisenä, hän oli käynyt läpi tuon saman vaiheen nuorempana useamman kerran ja nyt hän oli yksin. Mies halusi estää nuorempaa kokemasta samaa kohtaloa, joka häntä odotti aamusta iltaan: yksinäisyys.
“Kyllä se siitä”, kaljuuntunut keski-ikäinen lohdutti nojaten pöytäänsä vakavoituen hiukan.
“Katsele vain ympärillesi, maailma on täynnä kaloja.”

Seth nyökkäsi sanomatta enempää, hän vilkaisi kerran kelloaan ja puristi entistä tiukemmin salkkunsa kahvaa sylissään. Häntä hermostutti istua siinä johtajan ja toimiston pääasianajajan edessä ilman mitään kunnollista syytä. Olihan johtaja mukava mies, mutta nuorempaa häiritsi tämän uteleminen. Hänhän oli vain kirjanpitäjä, joka auttoi useissa paperihommissa sihteerin ja tilintarkastajan tapaan…
Ettei Tanaka vain olisi tiennyt hänestä liikaa?
“Seth-san kuule, minulla olisi ihan vakavaakin asiaa…”
“Onko jotain tapahtunut?”
“Itse asiassa on.”
“Mitä? Mihin se liittyy?” Seth nielaisi kuuluvasti.
“Liittyykö se minuun?”
“Osittain, mutta varsinaisesti tähän yritykseen.”

Puna-mustahiuksinen yritti ryhdistäytyä, mutta se tuntui vaikealta toisen synkän katseen alla. Sydän löi kiivaasti miehen pelätessä menettävänsä pian kuulonsa jyskytyksestä. Oliko hän tehnyt virheen? Oliko joku huomannut papereiden olevan väärennettyjä, tai että yritykseltä lähti jatkuvasti pieniä summia tileiltä, vaikka tilitiedot ja kuitit sanoivat muuta? Nuorukainen löysäsi hiukan solmiotaan, joka tuntui kuristavan hänet siihen paikkaan. Ruskeat silmät tapittivat hermostuneena vanhemman miehen ryppyjä sekä huolittelemattomia kulmakarvoja.

Miksei Tanaka voinut vain sanoa, että hän oli jäänyt kiinni? Miksei tämä jo sanonut, että poliisit tulisivat kohta hakemaan hänet ja vankilan kalterit iskeytyisivät hänen kasvojensa eteen kolmen vuoden varkauksista ja petoksista. Hänen 26 vuoden vapaa elämä päättyisi näillä minuuteilla ja mitä hän teki tällä hetkellä? Istui toisen edessä puhumassa seurustelusta! Voisiko huonommin mennä?
Hänen pitäisi paeta, keksiä keino päästä pois johtajan huoneesta…
“Minä jään eläkkeelle”, Tanaka huokaisi murheellisena.

Salkku oli pudota järkytyksestä nuoremman kädestä, mutta hän sai pidettyä sen onnekseen sylissään. Käsi paukahti suojelevasti tummanruskealle nahkakannelle miehen tuskin pysyttyä tuolissaan.
“Anteeksi kuinka?” Seth sai kysyttyä räpyteltyään muutaman kerran hölmistyneenä silmiään.
“Jään eläkkeelle tässä muutaman viikon sisällä, sen lisäksi tässä talossa muuttuu johtoporras. Muutaman suuryrityksen omistava Ishikawa-san on ostanut suurimman osan tämän asianajajatoimiston osakkeista ja hän tuo tänne oman asianajajansa johtoon”, Tanaka kertoi leikkien toisella kädellään minikokoisella haravalla pienen hiekkalaatikon äärellä.
Miestä harmitti yrityksen joutuminen vieraan henkilön käsiin, mutta ei voinut asialle enää mitään. Hän itse oli mennyt myymään omasta osakeosuudestaan kymmenen prosenttia ottamatta lainkaan selville muiden osakkaiden suunnitelmista. Asianajaja oli saanut kuulla vasta eilen tapahtuneesta, eikä kyennyt enää perumaan eläkepäätöstään.

“On ikävää, että olette päättäneet lähteä”, Seth kumarsi rauhoituttuaan hiukan säikähdyksestään.
“Teitä tulee ikävä, toitte tälle yritykselle paljon hyvää mainetta ja kunniaa.”
Vanhempi pukumies hymyili tyytyväisenä toisen sanoista ja kohteliaasta käytöksestä. Kunpa tämä vain olisi ollut hänen poikansa, mitään muuta hän ei olisi voinut toivoa. Silloin hän olisi pitänyt kynsin ja hampain kiinni osakkeistaan ja nostanut nuorukaisen toimiston johtoon.
“Olen pahoillani, Yamato-sama”, puna-mustahiuksinen vilkaisi uudemman kerran vasemmassa ranteessaan tikittävää kelloa.
“Olosuhteiden pakosta minun on nyt mentävä.”
Nuorempi oli nousemassa ylös, mutta Tanaka pysäytti hänet kädellään.
“Odota hetki, Seth-san.”
Pidempi istuutui hämmentyneenä, oliko vielä jotain ikävämpää?
“Ishikawa-san on tulossa tänne muutaman päivän päästä tapaamaan minua ja muita osakkaita muutaman alaisensa kanssa. He tulevat katsomaan yrityksen toimivuuden ja tilat. Toivoisin, että tulisit silloin yhtiökokoukseemme parin asiakirjan kanssa. Tiedät paljon paperiasioista ja kansioista – lisäksi osaat käyttää paremmin tietokonetta kuin minä.”

Silmän vinkaus sai pienen hymyn vaaleamman suupieleen tämän nyökätessä ymmärtäväisesti. Hän oli tottunut vanhimman osakkaan tapoihin ja auttoi tätä usein tietokoneiden ja muiden laitteiden kanssa. Tanaka oli kerran jopa soittanut hänelle keskellä yötä, kun ei ollut saanut kotonaan tietokonetta käyntiin. Asiakirjojen ja tietokonetietämyksen lisäksi hän tunsi jokaiselta osastolta ainakin jonkun – eli oli tietoinen melkein kaikesta, mitä talossa tapahtui. Olihan hänellä toinenkin syy, miksi tiesi yhtä sun toista…
“Tulen tietenkin, Yamato-sama, jos se on toiveenne”, Seth kumarsi kohteliaasti hymyillen.
“Milloin tämä tapaaminen on ja mitä asiakirjoja toivoisitte minun tuovan?”
“En ole täysin varma tarkasta aikataulusta, tällä tai ensi viikolla. Ishikawa-san lupasi soittaa, kun tietää tarkemmin oman aikataulunsa työkiireiden kanssa”, Tanaka jatkoi stressilelunsa kanssa leikkimistä.

“Yhtiöjärjestys olisi hyvä tuoda, en usko, että mitään muuta kaivataan – tuskin se kokous kestää kauaa. Uskoisin Ishikawa-sanin tarkoituksena olevan vain toimistomme silmäily ja muistuttaminen meille muille siitä, kuka nykyään määrää kaapin paikan.”
“Paljonko hän omistaa?”
“57 prosenttia ja parhaimman parkkipaikan.”
Mustat huolitellut kulmakarvat kohosivat hiusrajaan. Tämä oli varsin mielenkiintoinen tapahtuma, mistä sen tiesi mihin suuntaan johtoportaan muutos veisi. Osa osakkaista oli myynyt ilmiselvästi puolet omasta osuudestaan – eivät ilmeisesti olleet tietoisia toistensa liikkeistä.
“Varsin paljon, toivottavasti hän ei vaadi kovin suuria muutoksia toimiston tavoissa”, nuorempi nousi ylös tuoliltaan.
“Voinko mennä? Minun pitäisi käydä sisaryrityksessänne ennen kolmea…”
“Olet ahkera ja luotettava työntekijä”, kaljuuntunut asianajaja hymyili nousten itsekin seisomaan.
“Mene toki, en halua viivytellä sinua – etten saa syytettä työpaikkahäirinnästä.”
Seth naurahti kohteliaasti kuluneelle vitsille ja siirtyi ovelle kumarrettuaan.
“Seth”, Tanakan puhuttelu muoto sai toisen kääntymään hämmentyneenä ympäri.
“Onnea elämään, kyllä sinä vielä jonkun tapaat.”

Puna-mustahiuksinen hymyili hiukan nyökätessään, ennen kuin katosi käytävälle hissien suuntaan. Vastaan tulevat työntekijät tervehtivät nuorukaista hymyillen, mutta muutama vieraileva asiakas tai muu harvoin käyvä työntekijä jäi tuijottamaan kauniin kalpeata ihoa ja erikoisesti värjättyjä pitkiä hiuksia. Oli harvinaista ja omituista, että tyylikkääseen pukuun pukeutunut nuori mies käveli isojen herrojen joukossa kyseisellä hiusten leikkauksella ja värillä. Onneksi tämä oli sentään sitonut ne kiinni niskasta, etteivät kutrit valuneet sekaisin olkapäiden yli. Seth ei jaksanut välittää saamistaan hämmentyneistä ja hiukan epäkohteliaista katseista: Hänellä oli kova kiire metrolle, jotta voisi käydä kotonaan ennen Tanakan sisaryrityksessä vierailua… Vai oliko sekin siirtynyt Ishikawan alaisuuteen?
Hississä, matkustaessaan ensimmäiseen kerrokseen, nuorukainen mietti uutta tilannetta. Hänen uusi johtajansa tulisi olemaan joku vieras asianajaja, mutta virallisesti Ishikawa, mikäli tämä antaisi hänen jatkaa työtään.

Kalpeaihoinen kurtisti sileätä otsaansa, uusi johtaja saattaisi tuoda ongelmia. Hänen olisi oltava entistä varovaisempi tehdessään töitä. Uusilla omistajilla ja näiden verikoirilla oli pieni taipumus olla hyvin epäileviä itselleen uusien työntekijöiden suhteen, vaikka nämä olisivat työskennelleet talossa useita vuosia aikaisemmin. Hissin ovet avautuivat ensimmäisessä kerroksessa suoralla reitillä ulko-oville kirjanpitäjän astuessa pienestä ja hyvin kuumasta kopperosta ulos pyyhkäisten hikivanan ohimoltaan. Mietteissään tulevaa johtoporrasta hän jatkoi matkaansa, eikä meinannut kuulla kevyttä huudahdusta.
“Miyagi-san!” terävä naisen ääni sai viimein Sethin katsomaan alakerran pieneen kahvilaan, josta pieni pyylevä nainen kipitti kovalla vauhdilla kantaen vaaleanruskeata chihuahua sylissään.

Puna-mustahiuksinen nuorukainen pysähtyi kumartaen kohteliaasti yhden toimiston osakkaan vaimolle.
“Fujiwara-san, olettepa viehättävä tänään – kuten aina.”
“Oikein paljon kiitoksia kauniista sanoistanne, Miyagi-san, ja anteeksi, että häiritsen teitä”, hiukan harmaantunut rouva Fujiwara rapsutti hermostuneena pitkäkarvaista koiraansa, joka irvisteli vihamielisesti nuorelle miehelle.
“Hachi, käyttäydy kunnolla.”
“Kuinka voin auttaa teitä, Fujiwara-san?” Seth hymyili ystävällisesti, vaikka mulkoili salaa räksyttävää rakkia, joka halusi ilmiselvästi repiä hänen kasvonsa riekaleiksi.
“Onko Yamato-sama kertonut teille uutisia?” jakkupukuun pukeutunut nainen kysyi hermostuneena.
“Hän kertoi minulle hetki sitten, että eräällä Ishikawa-sanilla on nykyään osake-enemmistö yrityksestänne – sisaryrityksestä en tiedä.”
“Hyvä, että tiedät siitä. Milloin yhtiökokous pidetään? Mieheni ei suostu kertomaan…”

“Yamato-sama ei ollut itse aivan varma päivämäärästä, mutta hän sanoi kokouksen olevan viimeistään ensiviikolla ja ilmoittavansa tarkemmin sitten myöhemmin.”
“Kuinka hän voi? Olen ollut mieheni kanssa huolissani eilisestä asti, koska tämä toimisto on aina ollut niin tärkeä Yamato-samalle – kuin oma lapsi.”
“Ymmärrän huolenne, Fujiwara-san, olen itsekin huolissani toimistosta sekä Yamato-samasta, mutta uskoisin hänen kuitenkin ottavan asian hyvin. Minua huolestuttaa enemmän se, etten tiedä tarkalleen, kuka ja millainen tämä Ishikawa-san on.”
“Ehkä minä voin auttaa siinä”, rouva tyrkkäsi koiransa hämmentyneen nuorukaisen syliin, ennen kuin ryhtyi kaivamaan jotain suuresta käsilaukustaan.
Chihuahua ehti puremaan kipeästi miestä kädestä, ennen kuin tämä onnistui ottamaan eläimen päästä hellän, mutta samalla lujaan otteeseen pidellen samalla tiukasti salkustaan kiinni. Koira murisi vihaisesti kirjanpitäjän piilottaessa kivun irvistyksensä teennäiseen hymyyn. Räksyttävän rakin emäntä ei tuntunut huomaavan lemmikkinsä kiukkua tai nuoremman miehen vähemmän hienovaraista otetta eläimen pään ympäriltä. Rouva vain huokaili kaivaessaan laukkuaan:
“Olen ihan varma, että laitoin ne tänne jonnekin…”

Lopulta nainen onnistui löytämään etsimänsä, koska heilautti voitonriemuisena pienen paperinipun auki.
“Tässähän ne ovat”, rouva otti kullannuppunsa takaisin syliinsä, minkä jälkeen ojensi nipun Sethille.
“Ehdin tänä aamuna tutkimaan hiukan internetiä ja löysin muutaman jutun, joissa puhuttiin Ishikawa-sanista. Voihan kyseessä olla eri mies, mutta joku noista voi olla hakemamme.”
“Kiitos, Fujiwara-san”, tilitarkistaja otti saamansa paperit itselleen laittamatta niitä kuitenkaan salkkuunsa, vaan – naisen hämmennykseksi – taskuunsa.
“Tutkin niitä heti, kun saan tilaisuuden.”
“Oikein paljon kiitoksia, Miyagi-san”, rouva hymyili huojentuneena.
“Tiesin, että voisin luottaa sinuun – Yamato-sama on aina kehunut sinua luotettavaksi mieheksi.”
Seth ei sanonut mitään, mutta kumarsi syvään hiukan nolostuneena, ennen kuin jatkoi matkaansa.
“Miyagi-san?” naisen varovainen ääni sai miehen kuitenkin pysähtymään jälleen.
“Pidättehän huolta Yamato-samasta?”
Puna-mustahiuksinen hymyili ystävällisesti nyökätessään. Harmaantunut rouva hymyili aurinkoisesti ja palasi takaisin kahvilaan nauttimaan kullannuppunsa kanssa leivoksesta, joka oli jäänyt heiltä kesken.

Nuori pukumies jatkoi matkaansa ulos oven avautuessa automaattisesti hänen edestään. Kaduilla oli paljon väkeä kuumuudesta huolimatta. Ilma tuntui seisovan autojen ja muiden saasteiden leijaillessa Osakan kaupungin yllä. Ihmiset viuhtoivat lehdillä ja viuhkoilla kasvoilleen pientä ilman virettä, mutta sekään ei helpottanut oloa. Nuoret olivat pukeutuneet lyhyihin shortseihin ja kietaisuhameisiin. Vain jotkut jaksoivat olla uskollisia gootti, heavy tai Lolita tyylilleen, mutta he istuivatkin tiiviisti varjoissa kitaten muovipulloista vettä. Sethkin oli kuumissaan, mutta hän ei aikonut vaivautua löyhyttämään itseään millään tai edes ostamaan kioskista pullotettua vettä. Mies kipaisi ainoastaan pieneen apteekkiin hakemaan itselleen desinfiointiainetta – ei sitä koskaan tiennyt, mitä sen rakin hampaissa oli käynyt. Onneksi hänellä oli jäykkäkouristusrokote vielä voimassa, mutta senkin voisi käydä uusimassa varmuuden vuoksi.

Rivakasti puna-mustahiuksinen laskeutui eräät portaat alas metrotunneleihin, joissa meni odottamaan länteen vievälle laiturille. Asianajajatoimiston sisaryritys sijaitsi Osakan itäosissa, mutta sinne mies ei ollut vielä menossa. Hänen olisi käytävä ensin kotonaan vaihtamassa hikiset vaatteensa puhtaisiin, sen lisäksi hän voisi syödä lounaan siellä ja jättää samalla muutaman tärkeän tavaran talteen.

Harmaa metro huristi laiturille Sethin noustessa kyytiin vilauttaen kuukausikorttiaan lippuautomaatin koodinlukijalle. Vihreän valon sytyttyä kortin hyväksynnän merkiksi, mies istuutui lähimmälle penkille nostaen salkkunsa syliinsä. Rouva Fujiwaran tulostamat paperit rapisivat taskussa nuorukaisen kaivaessa niitä esille. Ruskeat silmät selailivat läpi tulostetut lehtijutut, mutta harmikseen kirjanpitäjä ei löytänyt niistä yhtäkään kuvaa yrityksen uudesta osake-enemmistön omistajasta. Huokaisten syvää puna-mustahiuksinen ryhtyi lukemaan tarkemmin tekstiä hämmentyen entisestään painettujen sanojen siirtyessä silmien kautta hänen aivoihinsa.

Vanhemmissa uutisaiheissa kerrottiin Ishikawa Yoshikista, mutta myöhemmin tätä kutsuttiin vain sukunimellä. Herra oli ilmeisesti jonkin sortin miljonääri – vähintään. Tämä omisti Osakan menestyneimmän ja koko Japanin viidenneksi tunnetuimman rakennusyhtiön. Miehen nimen alla kulki myös useampi kauppaketju ja viimeisimpien vuosien aikana kilpailukykyinen muotitalo, jonka vaatteet olivat tunnettuja erilaisista tyyleistä. Kaikista menestynein yritys, jonka nimi onnistui salpaamaan nuoren miehen hengityksen, oli maailmanlaajuisesti tunnettu megaluokan yhtiö. Ishikawa oli tunnetun tietotekniikan sun muun valmistajan Saikikerin enemmistöosakas. Sethin kannettavan oli Saikikerin tekemä!
Miksi yksi maailman menestyneimmistä liikemiehistä oli kiinnostunut Tanakan asianajajatoimistosta? Olihan yrityksellä hyvä maine, mutta se oli varsin pieni verrattuna moneen muuhun…
Mitä Ishikawa oikeastaan halusi?

----------

Huokaisten helpotuksesta Seth astui pienen eteisen hämärään. Hän lisäsi hiukan ilmastoinnin tehoa, mutta ei kovinkaan paljon. Kokemuksen tuoman viisauden kautta mies tiesi täysillä pauhaavan laitteen vain nostavan lämpötilaa asunnossa, jossa oli jo valmiiksi hirvittävän kuuma. Kirjanpitäjä heitti avaimensa rennosti eteisen pienelle puhelinpöydälle riisuessaan kenkänsä.
Availlen tummansinistä solmiotaan nuorukainen käveli siistien, mutta hiukan pölyisten huoneiden läpi talon perälle makuuhuoneeseen.

Vaaleatapettinen asunto oli kuulunut Sethin vanhemmilleen, mutta nämä olivat kuolleet yli viisi vuotta sitten Euroopassa tapahtuneissa pommi-iskuissa – varsin ikävä tapa lopettaa rantaloma, jossa juhlittiin vanhaa hääpäivää.
Kirjanpitäjäksi opiskeleva nuori mies oli asettunut vanhempiensa vastaostettuun pieneen taloon, koska se oli sijainnut sopivan lähellä, samalla kuitenkin riittävän kaukana keskustasta. Kaikki huonekalut olivat täsmälleen samat, mitkä hänen vanhempansa olivat hankkineet – ne sijaitsivat jopa täsmälleen niille sijoitetuilla paikoilla. Miksi puna-mustahiuksinen olisi siirrellyt tai vaihtanut niitä, kun kyseisistä huonekaluista ei ollut mitään haittaa? Harvoin hän kotona viihtyikään, viimeiset kuukaudet työ oli vienyt kaiken ajan, ettei päässyt asuntoonsa muulloin, kuin öisin. Tänään oli harvinaisen rento päivä – kiitos helteen.

Makuuhuoneessa mies nosti salkkunsa vuoteelleen, jonka oli muuttaessaan sentään vaihtanut, avaten pienillä napsahduksilla lukkojärjestelmän. Sisältä paljastui kirjoitettuja papereita, pieniä kansioita ja muovitaskuja täynnä lisää paperia. Kannen pienissä taskuissa oli muutama kuulakärki kynä seuranaan tavallinen lyijykynä laskimen ja pienen lehtiön kanssa. Kalpea käsi nosteli papereita salkusta kapeiden huulten hymyillessä itsekseen. Silmiin ilmestyi pieni pilke, kun papereiden alta löytyi hänen pieni saaliinsa: yksi hyvin paksu lompakko, sormus ja – kaikista tärkein – aito Rolex-kello. Ruskeat silmät katselivat innostuneina Sethin nostaessa mustassa nahkaremmissä tikittävän kellon paremmin nähtäväksi. Hän ei osannut arvioida sen arvoa, mutta taloudesta perillä olevana tiesi Rolexien olevan hyvin kalliita. Yksi hyväkuntoinen rannekello saattoi maksaa kymmeniä tuhansia jenejä – ellei jopa enemmän. Ei mikään huono saalis siis.

Puna-mustahiuksinen otti varastamansa esineet ja siirsi ne lukolliseen laatikkoon, hän tutkisi niitä tarkemmin myöhemmin – erityisesti kelloa. Huokaisten syvää mies kuoriutui hikisistä vaatteistaan mielen karkaillessa Rolexin lumouksesta kylmän raikkaaseen suihkuun. Vaatteet hän heitti hajamielisenä pyykkikoriin, joka huusi tyhjennystä sukan pudotessa lattialle kauluspaidan kanssa muiden vaatteiden tovereiksi, mutta siitä kirjanpitäjä ei jaksanut välittää. Hän pesisi ne sitten joskus myöhemmin, kuten aina.
Mies liu’utti suihkukaapin oven auki ja vilahti sen sisälle kylmän lattian nostattaessa väreitä pitkin selkää. Vaalea käsi väänsi hanan auki viileän suihkun lyödessä veden pisarat nuorukaisen kasvoille. Silmät suljettuina Seth nautti veden kosketuksesta kuumalla ihollaan, kädet pesivät vartaloa pyörivin liikkein tämän ottaessa pesukorista kylpysaippuan. Mielessään ruskeasilmäinen toivoi, että olisi voinut nauttia kylvyn tuomasta raikkaudesta, mutta ammetta hänellä ei ollut. Kylpemistä varten olisi mentävä julkiseen kylpylään, jossa nuorukainen harvoin viihtyi. Suihku sai toimittaa välttämättömyyden.
Siinä pestessään itseään, puna-mustahiuksisen mieleen palautuivat Rolex ja Ishikawa. Mies huokaisi raskaasti, hänen taipumaton tarpeensa varastaa saattaisi hänet vielä ongelmiin. Hänen olisi lopetettava tämä tapa, ennen kuin jäisi kiinni. Mielellään ennen Ishikawan astumista yrityksen remmeihin.

Suihkusaippuan laventelin tuoksu sai kirjanpitäjän kuitenkin katoamaan aiheuttamistaan huolista. Mieli vajosi muihin ajatuksiin, jotka eivät olleet kuitenkaan kovin lohdullisia. Vartalo kaipasi jonkun toisen käsiä vaahdottamaan suihkusaippuaa, niska kaipasi helliä suudelmia hieronnan kanssa. Seth kaipasi jotakuta vierelleen – ei ketään erityistä. Hän vain halusi jonkun, jonka kanssa voisi riemuita pienistä varkauksistaan. Olisi ihanaa, jos olisi joku, joka odottaisi häntä raskaan työpäivän jälkeen ja keksisi piristettä, kun maailma löisi. Mies antoi sormiensa mennä hiusten läpi, pakotti mielen palaamaan takaisin tähän maailmaan ja hetkeen. Ei hän kauaa voisi kotonaan suihkussa seistä, vielä olisi töitä tehtävänä ja hyvällä tuurilla hän ehtisi tänään tekemään muutakin, kuin töitä. Ehkä katsomaan hyvän elokuvan – tänään televisiosta pitäisi tulla Seitsemän samuraita.

Rentoutuneen viileänä puna-mustahiuksinen astui ulos suihkusta ottaen pyyhkeen koukusta. Itsekseen hyräillen kirjanpitäjä siirtyi takaisin makuuhuoneeseensa vaatekaapille valitsemaan puhtaat vaatteet. Siinä miettiessään, minkä solmion laittaisi vaaleansinisen kauluspaidan kanssa tummansinisen puvun seurana, sängyn päältä kuului muutaman kerran toistuva viestiääni. Pyyhe lanteillaan Seth hyppäsi vuoteelleen hiusten lentäessä silmilleen. Kepeällä huitaisulla hän sai villinä roikkuvat kutrinsa hiukan sivuun avatessaan kännykkänsä näppäinlukkoa lukeakseen saamansa viestin. Hymy kohosi kalpeille kasvoille hänen lukiessaan saamansa ilmoituksen, joka sopi liiankin hyvin lähettäjäänsä.

“En tiedä muistatko vielä minua – erittäin komeata ja huumorintajuista ystävääsi, joka miettii, että luetko tätä kiven sisällä vai haudan kolossa. Olitpa sitten mustavalkoraidallisessa puvussa (joka muuten pukisi sinua erinomaisesti) tai haudassa (minkä voisi päätellä ihostasi), haluan joskus nähdäkin sinua. Tule tänä iltana Gratteriin tai minä lupaan, että tulemme viettämään yhteisen viikon samassa hotellihuoneessa jossain kaukana. Valinta on sinun – minullehan käy kumpikin vaihtoehto. ^^_v”

Lähettäjä ei voinut olla kukaan muu kuin eräs tuttuakin tutumpi baarimikko, joka tiesi kaiken sen, mitä tapahtui kaupungissa – oli se sitten alamaailman tietoa tai iltapäivälehtien otsikoissa. Viesti kannatti ottaa vakavasti, koska vaaleahiuksinen vitsiniekka ei ottanut kuuleviin korviinsa kieltävää vastausta. Nimittäin Sethin hyvä ystävä Suzuki Akira.
Reita.

Chapter Text

2. Tanssin täyteinen ilta

Hiuslakan haju täytti pienen asunnon tukehduttaen hämähäkit ja muut hyönteiset, mutta sitä nuorukainen ei huomannut – hän oli jo tottunut siihen. Oikeastaan hän ei haistanut mitään tai sitten vain oli liian innoissaan tulevasta illasta. Siitä oli pitkä aika, kun Seth tapasi viimeksi Reitan.
Kalpeaihoinen hymyili peilikuvalleen sinisen piilolinssin tervehtiessä kuvajaistaan. Hänen toinen silmänsä oli edelleen ruskea, mutta ei hän siihen tarvinnutkaan väriä muuttavaa piilolinssiä. Sen päälle tulisi jotain muuta.

Puna-mustahiuksinen pöyhi kutrejaan latvoista, lisäsi lakkaa ja muotoilu geeliä vaahdon kanssa. Lompakko kauhisteli tököttien valtavaa määrää, mutta mieli pyyhki rahahuolet mielestään. Jos tulisi kiperä tilanne, hän voisi myydä varastamaansa tavaraa jossain baarissa. Mies virnisti tyytyväisenä saadessaan hiuksen mieleiseen kampaukseen, ne näyttivät paljon tuuheammilta ja samalla erikoisimmalta. Hän oli melkein valmis.

Kädet ottivat pienen kivipuuterin kylpyhuoneen pöydältä sormien ottaessa puuterihuiskun tottuneesti käteensä. Varovaisesti mies lisäsi kasvoilleen hiukan kalpeutta tarkistaen kapeiksi nypittyjen kulmakarvojensa kunnon. Yhtäkään ylimääräistä karvaa ei löytynyt väärästä paikasta puuterin laskeutuessa takaisin pöydälle. Itsekseen naurahtaen Seth puki päällensä asusteensa viimeisen osan. Nauhat sidottiin ketterästi pienen hyräilyn myötä, kunnes nuorukainen vilkaisi itseään vielä kerran kuvajaistaan, yhden silmät iskiessä hänelle. Kukaan ei voisi tunnistaa häntä, ei edes Tanaka. Kuka kuvittelisi sivistyneen kirjanpitäjän pukeutuvan nuorisojengiläisen tapaan nahkaan ja erilaisin ketjuihin niittien kera varustettuihin vaatteisiin? Kuinka moni työtoveri voisi yhdistää pukumiesten massaan sekoittuvan miehen silmälappuseen juhliaan? Ei yksinkertaisesti kukaan.

Ripein askelin Seth kulki kotinsa läpi muistuttaen itselleen, ettei saisi valvoa pitkään: huomenna olisi jälleen työpäivä. Varmistettuaan lompakkonsa ja kännykkänsä olinpaikan taskussaan, Seth astui hiljaa kerrostalon käytävälle toivoen mielessään, ettei kohtaisi muita talon asukkaita. Näiden kysymykset moittivien katseiden kera olivat epämiellyttäviä, vaikka hän oli onnistunut huijaamaan muutamia sanomalla olevansa Miyagi Sethin veli.

Illasta innostuneena nuorukainen ei kuitenkaan jaksanut odottaa neljänteen kerrokseen hissiä, jossa hän joutuisi luultavammin kohtaamaan jonkun talon asukkaista. Hypellen kahdet porrasaskeleet kerralla alas, puna-mustahiuksinen rallatteli itsekseen jotain vanhaa hittiä. Matka ensimmäiseen kerrokseen ei kestänyt kauaa pitkäjalkaiselta mieheltä pitkän hihattoman takin helman hipaistessa jokaista porrasaskelmaa. Edes karhea matto ulko-oven edessä ei saanut miehen vauhtia hidastumaan tämän astuessa pimenevään iltaan puhkuen tarmoa ja riemua. Hän tuskin malttoi odottaa sitä, että pääsisi kertomaan ystävälleen varastamastaan kellosta!

----------

Musiikki kuului kadulle asti Sethin maksaessa Gratterin oven suussa pienen sisäänpääsymaksun ovimiehen nyökätessä hänelle pienen tervehdyksen. Baarissa oli paljon väkeä nuorukaisen luikahtaessa aina sopivan ihmisvälin löytäessään kohti baaritiskiä vahtien tiiviisti taskujaan.

Gratteri ei ollut mikä tahansa baari, vaan kaikkea muuta. Se oli Osakan rikollisten lempibaari – kaikki tiesivät paikan, jossa kävivät kaikki silmäänpistäviä herroja myöten. Tottahan toki joukkoon oli eksynyt muutama epäonninen, rehellinen kansalainen, jotka eivät osanneet vahtia tavaroitaan kovin hyvin, mutta se oli heidän murheensa. Tanssilattialla pyöri ihmisiä naisten iskiessä miehiä ja päinvastoin. Seinien viereisissä tuoleissa oli joukoittain ihmisiä katsomassa tanssijoita vihellellen ja huudellen loukkauksia toisilleen. Yhdessä nurkassa syntyi jopa pieni tappelu, johon puututtiin ennen veisten esiin tuloa. Jotkut hieroivat kauppaa, luultavasti huumeista ja jotkut yrittivät juoda toisiaan pöydän alle. Suurilla penkeillä makasi suutelevia nuoria, jotka hivuttivat toisiltaan jo vaatteitaan, mutta tämäkään ei ollut uutta Sethille tai muillekaan baarissa olioille: Gratteri – se oli yleinen vastaus melkein mihin tahansa kummalliseen tai erikoiseen, mitä ei voinut tapahtua normaaleissa baareissa. Siksi puna-mustahiuksinen viihtyikin baarissa, se oli täynnä elämää, jossa ei tarvinnut välittää normeista ja muista rutiininomaisesti. Lisäksi Gratterissa työskenteli hänelle erittäin läheinen ystävä.

“Seth!” kuului huuto baaritiskin toiselta puolelta silmälappusen päästessä korkeille baarituoleille.
“Sinä tulit”, vaaleahiuksinen mies tervehti hymyillen kaataessaan olutta eräälle asiakkaalle valtavaan tuoppiin.
“Vaikka toivoinkin sitä hotellihuonetta.”
Tummat silmät pilkistivät pitkien vaaleiden otsahiusten takaa, jotka pitenivät nenää kohti. Pisimmät hiukset ulottuivat leukaan asti tummien hiusten näkyessä niskassa olevien vaaleiden kutrien takaa miehen liikkuessa ketterästi paikasta toiseen.
“Sen arvasin”, Seth naurahti nojaten baaritiskiin.
“Siksi tulinkin tänne tänään.”
“Ilkeätä”, Reita ojensi oluen eräälle asiakkaalle ja siirtyi ystävänsä puoleen.
“Mutta on meillä muitakin vaihtoehtoja”, lihaksikkaat kädet ottivat tukea puupinnasta miehen kumartuessa eteenpäin.
“Voimme lukittautua takahuoneeseen ainakin tunniksi. Siellä oleva pöytä on aika hutera, mutta kyllä sekin kelpaa paremman puutteessa.”
Kalpeampi näytti kieltään ehdottelijalle, tätä se oli ollut aina. Vaaleampi kehitti kieroja vitsejään, jotka eivät tosin olleet oikeita vitsejä.
“Seth-pieni, olet katsonut aivan liikaa merirosvoelokuvia”, baarimikko huokaisi koskettaen sormellaan mustaa silmälappua.
“Miksi ihmeessä sinä käytät tuota lappua?”
“Samasta syystä, kun sinä käytät liian pientä yskämaskia nenäsi päällä”, kalpeampi virnisti ivallisesti.
“Yskämaski!?” Reita melkein kiljaisi käsien tarrautuessa kauhistuneena poskistaan.
“Tämä on kuule kallista intialaista silkkiä! Älä hauku liinaani!”
Seth purskahti huvittuneeseen nauruun toisen yhtyessä siihen.

“Reita!” kauempaa baaritiskiltä kuului karhea karjunta.
“Lopeta miesten iskeminen ja tee töitä! En minä sinulle naimisesta maksa!”
“Kunpa maksaisitkin!” vaaleahiuksinen karjaisi takaisin.
“Ja minähän vain palvelen asiakasta, joten älä valita!”
Baarimikko kääntyi takaisin ystävänsä puoleen hymyillen perusmallin hymyä.
“Mitä herralle saisi olla?”
“Miten olisi martini?” puna-mustahiuksinen astui mukaan leikkiin.
“Valitan, loppunut, mutta minulla olisi jotain… maukkaampaa”, vaaleampi iski silmää flirttailevasti.
“Sitten otan sen tavallisen, armas puutteessa oleva ystäväni”, silmälappuinen näytti kieltään toisen dramaattiselle voihkaisulle.
“Makuaistisi turtuu pian olemattomiin”, Reita protestoi.
“Milloin sinä kokeilet minun erikoisuuttani?”
“Heti, kun kenenkään ei tarvitse mennä siitä hyvästä vatsahuuhteluun.”
“Tuo oli ilkeätä.”
“Oliko?”
“Kyllä, leikkasit minuun syvän haavan – vuodan kuiviin!”
“Voi sinua, pitäisikö minun puhdistaa haavasi?”
“Kyllä kiitos, mutta ole hellä!”
“Heti, kun sinä lopetat pelleilysi.”
“Kuka tässä pelleilee?”

Seth pyöräytti silmäänsä ravistellessaan päätä. Vaaleampi ei koskaan muuttuisi – onneksi. Tämä nimittäin oli hänelle hyvin läheinen. Ainoa, kenelle voisi kertoa pienistä varkauksistaan.
“Pieni hetki, Seth-kulta”, baarimikko virnisti ottaessaan tiskin takaa muutaman pullon.
“Saat kohta kertoa kuulumistasi – haluan tietää, miksi et ole tullut tapaamaan minua pitkään aikaan!”
Sininen silmä tarkkaili lihaksikkaita ja ketteriä käsiä, jotka pyörittelivät lasipulloja taitavasti silmän määritellessä sopivat määrät milloin mitäkin juomaa tehden niistä erikoisen kokonaisuuden pullojen vaihtuessa tiuhaa tahtia. Puna-mustahiuksisen oli vaikea uskoa, että vanhempi osasi täydellisesti määrittää riittävän määrän juomia pelkällä vilkaisulla, mutta se johtui luultavasti vuosien saatossa tulleesta kokemuksesta.

“Ole hyvä”, Reita ojensi suuren lasin niiskauttaen kuuluvasti.
“Kun et kerran luota minun omiin resepteihini.”
“Kiitos, Reita”, Seth nosti lasin kapeille huulilleen.
“Ehkä sinä vielä joskus harjaannut tarpeeksi taitavaksi makuhermoilleni.”
“Harjaantumisesta puheen ollen”, nenärättinen kumartui eteenpäin vaaleiden hiusten melkein koskettaessa kalpeata ihoa.
“Miten sinun harjaantumisesi on edistynyt? Kai sinä olet sentään harjoitellut, koska muussa tapauksessa epäilen sinun pettävän minua toisessa baarissa toisen baarimikon kanssa.”
Pienet väreet kulkivat pitkin kalpeamman selkää, eikä hän ollut täysin varma sen aiheuttajasta. Oliko se vaaleamman matala kuiskaus, vai tämän kasvojen läheisyys? Vai tuliko avonaisesta ovesta kylmää ilmaa sisälle?

“Varsin hyvin, ystäväiseni”, puna-mustahiuksinen perääntyi muutaman sentin taaemmaksi, mutta pysytteli silti kuiskaus etäisyyden päässä.
“Onnistuin tänään varastamaan erään asiakkaan Rolexin.”
Virnistys kirkasti baarimikon kasvot tämän kallistaessaan epäuskoisesti päätään.
“Taidat liioitella.”
“En liioittele – aivan oikea Rolex.”
“Oletko vienyt sitä minnekään, jossa sen arvo ja merkki tarkistettaisiin?”
“Kyllä minulla on vielä silmät päässäni.”
“Minun silmissäni sinulla on vain yksi silmä.”
“Etkö sinä usko minua?”
“En minä sanonut, etten uskoisi. Tiedän vain sen, että nykyään liikkuu paljon väärennöksiä.”
“Minä tuon sen sinulle seuraavan kerran näytille.”
“Sehän tarkoittaa sitten toisia treffejä!”

Seth purskahti juomaansa toisen riemun huudahdukselle. Hänestä todella tuntui, että hänen ystävänsä oli pahasti puutteessa.
“Miten muuten töissä? Et ole jäänyt vieläkään kiinni?” Reita katsoi syvälle toisen siniseen silmään.
Nuorempi ravisti hiukan päätään.
“En ainakaan vielä, mutta jään ehkä kohta.”
Surullinen huokaisu sai vaaleamman kohottamaan kulmiaan vakavoituneena. Kaikki ei ilmeisesti ollut kovin hyvin.
“Onko jotain tapahtunut?” vahva käsi laskeutui lohduttavan tukevasti kalpeamman käden päälle.
“Ei mitään sellaista, mitä kuvittelet”, puna-mustahiuksinen hymyili hiukan kiitollisena vanhemman ystävyydestä.
“Työpaikallani vain muuttui johtoporras, mikä merkitsee sitä, että minulle tulee uusi palkanmaksaja ja esimies. Hiukan hermostuttaa tämä muutos, koska pelkään heidän huomaavan, että vien toimistolta jatkuvasti pieniä summia rahaa.”
“Ymmärrän huolesi”, baarimikko hymyili takaisin lempeästi.
“Mutta sitä minä en ymmärrä, mikset tee kunnon tyhjennystä.”
Hämmentyneenä Seth katsoi Reitan kasvoja.
“Sinun kannattaisi viedä kaikki se, mikä on mahdollista, ja paeta kanssani jonnekin kauas”, nenärättinen hymyili viettelevää hymyään.
“Miten olisi kuherruskuukausi Havaijilla?”

Ennen kuin puna-mustahiuksinen ehti tehdä mitään, baarimikko nojautui eteenpäin estäen kädellään toisen kättä vetäytymästä. Heidän nenänsä koskettivat hennosti toisiaan tummien silmien katsoessa sinisen piilolinssin läpi tiiviisti.
“Eikö se olisi mukavaa?” matala kehräys säpsähdytti nuoremman.
“Hiekkarantoja… Palmuja… Lämmintä vettä… Pienet auringonvarjot juomissa… Vain me kaksi… Ei olisi normeja tai mitään muutakaan, jotka käskisivät käyttäytymään tietyllä tavalla… Etkö nauttisi siitä?”

Lämpimän kiihkeä katse sai puna-mustahiuksisen nieleskelemään. Ajatus tuntui houkuttelevalta – hyvin houkuttelevalta totta puhuakseen. Olisi mukavaa irrottautua huolistaan ja muista edes hetkeksi, olla vain ja nauttia olostaan jossain kaukana. Reitan kanssa hänellä olisi varmasti hauskaa…
Miehen mietteet näkyivät ilmeisesti kalpeista kasvoistaan, koska vaaleamman huulille nousi tietäväinen hymy kallistaessaan hiukan päätään. Pehmeät huulet lähestyivät, mutta Seth ei liikahtanutkaan toisen vahvan otteen takia. Hän ei tiennyt lainkaan, olisiko pitänyt tulla vastaan vai torjua. Hän ei kyennyt enempää miettimään, koska tunsi toisen lämpimän hengityksen huulillaan silmän sulkeutuessa hermostuneena.

“REITA!” terävä karjaisu läheltä sai silmälappusen melkein putoamaan tuoliltaan vaaleamman muksahtaessa tyylittömästi baaritiskin päälle.
“Minä en maksa turhasta lässytyksestä!” karheaääninen paksu mies mulkoili vihaisesti muiden baarimikkojen tyrskähdellessä takanaan nenärättisen myrtyneelle ilmeelle.
Jalka taputti maahan kiukkuisena tahtia pienten sian silmien tuijottaessa vihaisensa kaksikkoa.
“Nyt se pullo käteen ja töihin! Viihdytä edes hiukan asiakkaita, ennen kuin he nukahtavat!”
“Aina kaikki ilo viedään”, vaalea baarimikko mutisi synkästi, mutta kääntyi hiukan nolostuneeseen ystäväänsä.
“Muista tuo äskeinen – jatkamme kohta”, Reita iski silmää napatessaan muutaman pullon kaapista ja meni työtovereidensa luokse.

Ravistellen pienesti päätään Seth huokaisi syvään. Kyllä hän oli aina tiennyt ystävänsä olevan flirtti, mutta tuo tuntui olevan liikaa hänen sydän paralleen. Se löi kiivaasti, kuin aikoisi hajottaa läsnäolijoiden korvat.
Ei vanhempi ollut koskaan ennen tehnyt tuollaista. Olihan tämä ennenkin puhunut matkoista ja kuherruskuukausista, muttei ikinä tuolla tavalla. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun nenärättinen yritti suudella häntä ja jokin kertoi, ettei se jäisi viimeiseksi. Eri asia oli, halusiko kalpeampi sitä?

Aplodit ja riemun kiljaisut herättivät kirjanpitäjän mietteistään hänen vilkaistessa kauemmas tiskille. Leveä hymy valtasi kapeat huulet pienen naurahduksen karatessaan ilmaan. Näky oli hauska, mutta samalla uskomattoman kiihottava. Reita oli hypännyt baaritiskin päälle tanssahdellen ketterästi ympäriinsä viinapullojen kilistessä käsissään. Muut baarimikot iskivät tiskille pieniä laseja hänen jalkojensa jäljessä vaaleamman kävellessä kauemmas ystävästään keinuttaen leikkisästi lanteitaan. Asiakkaat vislasivat ja huusivat kommenttejaan, jotka käskivät tämän strippaamaan. Naiset huokailivat lihaksikaan notkean miehen perään ja useat miehet, jotka tiesivät nenärättisen todellisen mieltymykseen, huusivat ehdottelujaan. Baarimikko flirttaili heille tanssinsa lomasta antaen väen ihailla notkeata kehoaan. Kevyt pyörähdys sai Sethin punastumaan, hänen ystävänsä osasi tanssia harvinaisen hyvin jopa miesten mittapuulla. Tämä olisi tienannut uskomattoman hyvin tankotanssijana.

Reita virnisti tietävästi ystävälleen pyöritellen lantiotaan viettelevästi. Hän halusi toisen katsovan. Tahtoi toisen ymmärtävän, mitä kannatti katsella ja odottaa. Kevyillä askeleilla mies tanssi baaritiskiä pitkin takaisin puna-mustahiuksista kohti kaadellen juomia pieniin laseihin asiakkaiden kiljuessa lisää. Viimeisimpien lasien kohdalla vaalea baarimikko veti spakaatin ketterästi kaataen kaksi pulloistaan tyhjiksi. Reita vilkaisi pulloja leikkisän hämmentyneenä, ennen kuin heitti ne olkansa yli työtovereidensa juostessa epätoivoisena niiden perässä. Nopealla liikkeellä nenärättinen otti tiskin takaa uuden pullon ja muutaman pienen lasin liu’uttaen niitä eteenpäin saapuneille asiakkaille. Yksi lasi liukui tarkasti Sethin eteen tämän vilkaistessa vaaleampaa kulmien kohotessa huvittuneena. Mitäköhän tämä nyt suunnitteli?

Leikkisästi Reita jatkoi tanssiaan silmälappusen tarkkaillessa tämän notkean rytmikkäitä liikkeitä. Tämä olisi sopinut mainiosti jonkin teatterin tanssijaksi, mutta valinnut baarimikon tien ja vielä alamaailman kapakassa. Kyseisen seikan takia puna-mustahiuksinen oli kuitenkin tavannut ystävänsä, joka oli opettanut hänelle kaikenlaista ja näyttänyt maailman, jossa puhuttelumuoto ja muut seikat eivät olleet aina niin tarpeellisia – paitsi tiettyjen henkilöiden kohdalla. Sininen silmä katseli vaaleamman leikkisää hymyä ja flirttailevia silmän iskuja, kunnes tämä käänsi merkitsevän katseensa häneen. Muutaman nopean askeleen jälkeen baarimikko liukui polvillaan ystävänsä eteen kaataen tälle tarjottuun lasiin hiukan vahvempaa viinaa kumartuen nuoremman kasvojen alapuolelle.
“Ajattelin varastaa sinulta jotain, joka kuuluu minulle”, huulet kuiskasivat lähestyessään saalistaan.

Puna nousi kalpeille kasvoille käsien toimiessa nopeammin kuin ajatus: Hän tönäisi kevyesti ystäväänsä, joka putosi tiskin taakse kovalla rämähdyksellä. Seth säikähti lähimpien asiakkaiden vaietessa hämmentyneinä, koska eivät tienneet, mitä äsken oli tapahtunut. Puna-mustahiuksinen nousi pystyyn kurkistaen baarimikkojen puolelle lattialle ja oli vähällä saada pullosta näkevään silmäänsä.
“Ei hätää”, kuului kevyt huudahdus asiakkaille pullon heiluessa vahvassa kädessä.
“Pullo on ehjä!”

Väki ympäriltä purskahti nauruun pöllämystyneen baarimikon noustessa pystyyn ravistellen jalkojaan.
“Tuo oli ilkeätä”, syyttävä katse iski silmälappusen punastuneisiin poskiin.
“Anteeksi”, kirjanpitäjä kuiskasi hiljaa.
“Ei kai sinuun sattunut?”
“Sattui”, Reita niiskautti.
“Henkisesti, eikä sitä millään anteeksipyynnöillä korvata.”
“Mitä haluat minun tekevän?” kalpeampi kysyi huomaamatta lainkaan tummissa silmissä paistavaa pilkettä.
“Että vietät kanssani koko tämän illan”, vaatimus yllätti nuoremman täysin.
“Vuoroni pitäisi loppua kohta – ellei se Yoshikin kloppi tule taas myöhässä. Sitten me kaksi menemme pitämään hauskaa pitkästä aikaan!”
“Minulle ei anneta ilmeisesti muita vaihtoehtoja”, tummempi huokaisi tietäen vastaväitteiden olevan turhaa.

Lisäksi hän tunsi syyllisyyttä ystävänsä pudottamisesta. Tähän oli sattunut hiukan enemmän kuin antoi ymmärtää. Mies nimittäin ei pitänyt vasemmalla jalallaan lainkaan painoa pieneen hetkeen.
“Loistavaa”, vaaleampi virnisti tyytyväisenä.
“Sitten mennään jonnekin kivaan paikkaan ja pidetään hauskaa!”
Seth nyökkäsi hymyillen takaisin. Illasta tulisi varmasti upea, koska Reitan seurassa ei ollut koskaan tylsää. Varsinkaan nyt, kun tämä yritti entistä kiihkeämmin ehdotella ja saada häneltä suudelmaa.

Ilta kului Sethin katsellessa ympärillään liikkuvaa väkeä. Tavara vaihtoi omistajaa, ekstaasia jaeltiin ja lisättiin tuntemattomien juomiin. Muutama tappelu ehti syntyä, mutta ne laannutettiin nopeasti baarimikkojen ja portsarien rynnistäessä paikalla yhden kaivaessa puukkoaan, mutta tälle kävi hiukan köpelösti: Reita meni lyömään tätä pullolla päähän ja kaivoi tämän jälkeen tajuttoman uhrin taskusta rahat pullonkorvausta varten. Muuten vaaleampi tiirasi jatkuvasti kelloa ja mutisi muutaman kirouksen työtoveristaan.
Seth tarkkaili jatkuvasti hiustensa lomasta pitkää vaaleaverikköä, jonka sulavat liikkeet vain vetivät hänen katsettaan magneetinlailla.

“Mikä sillä idiootilla kestää!?” Reita tuskastui huomatessaan olleensa ylitöissä jo neljäkymmentä minuuttia.
“Minä kohta lähden omia aikojani, ellei hän tule pian!”
“Rauhoitu, mikäs vika täällä olemisella on?” puna-mustahiuksinen nojasi kyynärpäällään baaritiskiin.
“Vietätkö sinä vapaat hetkesi töissä?” nenärättinen huomautti sarkastisesti.
“Odotahan vain, kun saan sen -”
Miehen puhe keskeytyi takahuoneen oven käydessä. Baaritiskin taakse astui Reitaa lyhempi mies, vaikka tällä oli uskomattoman paksupohjaiset kengät jalassaan ja mustat olkapäämittaiset hiukset oli nostettu irokeesin piikkimäisesti pystyyn.
“Yoshiki, missä helvetissä sinä olet ollut kutemassa!?” vaaleampi mylvi tuskastuneena.
Laiha mies, kääntyi katsomaan raivoavaa miestä hymyillen ilkikurisesti.
“Sielläpä hyvinkin. Kai oma kultani saa toivottaa mukavaa työpäivää parhaaksi katsomalla tavallaan?” Yoshiki naurahti vilkaisten merkitsevästi Sethin suuntaan.
“Ja minusta tuntuu, että itse olet matkalla sinne.”
“Olisin jo siellä, ellen olisi joutunut odottamaan sinua!” pidempi murahti rynnätessään takahuoneeseen hakemassa takkinsa.
Hän ei edes huomannut puna-mustahiuksisen kasvojen muuttuvan enemmän hiustensa värisiksi, mutta jos hän olisi huomannut, baarimikko olisi pitänyt siitä erittäin paljon.
“Aletaan mennä!” vanhempi huudahti kiskoessaan ystäväänsä perässään.
“Nyt mennään juhlimaan!”

Kalpeampi naurahti heidän poistuessaan Gratterista pienelle sivukujalle. Pimeys ei pelottanut miestä, koska ei näyttänyt ryöstettävältä ja hänellä oli mukanaan vaaleampi, joka pärjäsi tilanteessa kuin tilanteessa. He kulkivat pimeitä katuja ja kujia pitkin Reitan valitellessa Yoshikia ja tämän uutta poikaystävää, josta kukaan ei oikeastaan tiennyt mitään.
“Se roisto voi olla vaikka minkä asteinen psykopaatti!” nenärättinen metelöi heidän kävellessä kohti matalaa haukuntaa ja räksytystä – joku myi pimeästi koiria.
“Ettet vain olisi mustasukkainen”, sinisilmäinen näytti kieltään ystävälleen.
“Siitä käppänästä? En missään nimessä!” baarimikko kauhistui tarraten toista vyötäröstä kiinni.
“Miesmakuni on aivan erilainen!”

Seth katsoi hetken siinä kävellessään toisen tummia silmiä, mutta käänsi katseensa muualle. Vanhemman vahva ote vyötäröllä pelotti, mutta samalla kiehtoi hiukan. Silmälappusen katse osui isoon pakettiautoon, jonka sisältä kuului räksytystä, ja auton varjoissa seisoskeleviin miehiin. Arpinen mies piteli kahta harvinaisen suurta dobermannia kahden muun hahmon tarkkaillessa niitä. Toinen näistä kumartui paljastaen tummanpunaisiksi värjätyt hiuksensa ja melkein valkoiset kasvonsa. Tummaksi maalatut silmät tarkkailivat mustia koiria vahvojen käsien tarttuessa toista eläintä leuoista tutkiakseen hampaat. Toinen hahmo pysytteli tiiviisti varjoissa, mutta tämä oli pitkän näköinen, mutta mielikuva saattoi johtua irokeesimaisesta kampauksesta.

“Älä tuijota noin avoimesti”, Reitan kuiskaus säikäytti puna-mustahiuksisen.
Mies ei ollut tajunnut katsoneensa niin avoimesti. Onneksi vanhempi oli neuvonut häntä, muuten voisi käydä ikävästi.
“Minne mennään?” vaaleampi pohti ääneen.
“Mikä olisi baari, joka yltäisi Gratterin tasolle?”
“Mennään vain johonkin hetkeksi”, kalpeampi huomautti.
“Minun pitää herätä huomenna – tai siis tänään kuudelta.”
“Älä hulluja puhu”, nenärättinen huitaisi toisen puheet ohi korviensa.
“Mehän juhlimme koko yön ja sitten teemme jotain mukavaa… Ellet halua edetä nopeasti tähän vaiheeseen.”
“Reita! Olet uskomaton!” sinisilmäinen ulvaisi tuskastuneena heidän kävellessä metroille.
“Etkö ajattele mitään muuta kuin seksiä!?”
“En, pitäisikö?”
“Reita, häpeä!”
“En koskaan, kun kyse on sinusta.”
“Anna olla, ei mennä minnekään. Haluan kotiin nukkumaan.”
“Yöhän on vasta nuori!”
“Sinä nukutkin kaikki päivät. Minä työskentelen päivät, mutta milloin minä nukun, jos valvon kanssasi myös kaikki yöni?”
“Niiden välissä?”
“Älä ole naurettava.”
“Anteeksi, olet oikeassa. Niiden välissä harrastetaan mitä kiihkeintä seksiä.”

“Nyt riitti, en mene kanssasi enää yhtään pidemmälle!” Seth pysähtyi jalkakäytävälle ristien kätensä rintakehälleen vilkaisten samalla vähän matkan päässä olevaa mustavalkoista poliisiautoa.
Hyvä, Reita oli varmasti pistänyt auton ja sen vierellä seisoskelevat kolme miestä merkille. Nyt tämä varmasti rauhoittuisi.
“En, ennen kuin lopetat tuollaiset puheet. Sitten minä menen nukkumaan.”

Vaaleampi, joka oli ehtinyt kävelemään muutaman askeleen eteenpäin, kääntyi ympäri harvinaisen häijy hymy huulillaan. Ilme sai silmälappusen varuilleen, jokin ei täsmännyt.
“Oletko aivan varma, kultaseni?” Reita asteli toisen eteen.
“Oletko aivan varma, ettet mene kanssani enää yhtään pidemmälle?”
“Olen.”
“Sinuna en olisi, kun minä olen kyseessä.”
“Mitä aiot tehdä? Tilata taksin ja raahata väkisin autoon?”
“Ah, liian monimutkaista. On minulle helpompikin keino.”
“Mitä oikein juonit?”
“Tätä.”

Seth melkein kiljaisi vanhemman kumartuessa hiukan ja kaapatessaan hänet vyötäröstään kiinni. Kevyellä liikkeellä baarimikko nosti ystävänsä olkapäälleen ja lähti rennosti kävelemään metroille välittämättä toisen kirouksista ja hakkaavista käsistä.
“Reita! Päästä heti, helvetti sentään, alas!” puna-mustahiuksinen karjui suuttuneena.
Miksei hän muistanut, että vaaleampi oli uskomattoman vahva ja se oli pääteltävissä tämän hauislihaksista.
“En”, nenärättinen hymyili, sen kuuli äänestä.
Mies kantoi rauhallisesti kirjanpitäjää olkapäällään kulkien kahden univormuisen poliisin ja yhden pitkään mustaan takkiin pukeutuneen miehen ohitse näiden juodessa kahvia hiukan hämmentyneinä.
“Iltaa”, Reita tervehti nostaen vapaan kätensä tervehdykseksi.
“Minne sinä ystävääsi viet?” vaaleahiuksinen poliisi, jonka otsalla oli muutama tummanruskea hius, kurtisti kulmiaan.
Hän aikoi nousta ylös konepelliltä, mutta vanhempi mies huitaisi kädellään kieltävästi.
“Ei hätiä Teru-san, olet liian innokas – he luultavasti vain leikkivät.”
“Ystäväni innostui hiukan ja ajattelin viedä hänet jäähylle saamaan rauhoittavan piikin”, vaaleahiuksinen nosteli ovelasti kulmakarvojaan hiustensa alla heitä katsovalle kolmikolle.
Silmälappusen kasvot muuttuivat tomaattiakin punaisemmaksi hänen vilkaistessaan poliiseja hiustensa alta. Vanhempi poliisi naurahti vaaleamman katsoessa kaksikon perään kauhuissaan. Mustaan takkiin pukeutunut mies, jolla oli mustat olkapää mittaiset hiukset ja siniset silmät virnisteli heille.
“Hei, sinä vaaleahiuksinen!” mustahiuksinen huudahti vähän matkan päähän ehtineille juhlijoille.

Reita kääntyi hiukan, koska ei nähnyt puhujaa Sethin takamuksen takia. Tätä puna-mustahiuksinen ei kuitenkaan tajunnut kääntäessä päätään. Auttaisiko ilmeisesti siviilipukuinen poliisi hänet pulasta?
“Älä innostu liikaa”, mustatakkinen iski silmää baarimikolle.
“Ole hellä ensikertalaiselle.”
Silmälappusen kasvot loistivat punaisemmin kuin yksikään jouluvalo koskaan. Hän ei voinut uskoa kuulemaansa.
“Pidän mielessä”, vaaleampi nosti peukaloaan hymyillen, ennen kuin kääntyi jatkaakseen matkaa.
Kevyt naurahdus seurasi heitä, kunnes kaksikko laskeutui portaat alas.

“Reita”, puna-mustahiuksinen huokaisi alistuneena.
Turha tappelu ja karjuminen eivät auttanut, edes nyrkit eivät saaneet baarimikkoa päästämään hänestä irti.
“Olisitko kiltti ja laskisit minut alas?”
“Sinähän tiedät, etten ole koskaan ollut erityisen kiltti”, Reita naurahti ilkikurisesti.
“Pidän enemmän tuhmana olosta.”
“Tuo on ilkeää!”
“Eikö olekin? Eikös se ole myös kiihottavaa?”
“Olet epäkohtelias!”
“Anteeksi, olet oikeassa”, vaaleahiuksinen hämmentyi nolostuneena ja taputti kantamuksensa takapuolta.
“Unohdin aivan huomioida tämän.”

Seth säpsähti kosketusta: tämä oli jo liikaa! Mies ponkaisi pystyyn välittämättä lainkaan siitä seikasta, ettei seisonut maassa, vaan oli ilmassa. Liike sai Reitan pois tasapainosta tämän ottaessa muutaman harha-askeleen, kunnes kaatui maahan ystävänsä kanssa. Ne harvat ihmiset, jotka odottivat metroa päästäkseen kotiin nukkumaan, nostivat katseensa säikähtäneinä metelin suuntaan löytäen kaksi aikuista miestä maasta makaamasta. Vaaleampi nauroi sydämensä pohjasta, eikä tummemmallakaan ollut nauru kaukana. Kummankin hiukset olivat sotkuiset puhumattakaan heidän vaatteistaan, jotka eivät sopineet siistiin ympäristöön. Huvittavinta oli kuitenkin Reitan haarat levällään oleva istunta ja hänen sylissään makaava kirjanpitäjä, joka teki kaikkensa, ettei olisi nauranut. Se oli vaikeata toisen tarttuvan naurun ansiosta.

“Onnistuit yllättämään minut”, baarimikko kietoi kätensä silmälappusen ympärille.
“Harvinaislaatuista.”
“Osaan yllättää mitä erikoisimmilla tavoilla, kuin sitä vähiten odotat”, sininen silmä kiilui ovelasti.
“Uu”, toinen vihelsi hiljaa.
“Haluan tietää, kuinka monella tavalla osaat yllättää minut.”
“Sitä saat odottaa vähän aikaan”, Seth huomautti puistellen hihatonta takkiaan.
“Minä nimittäin menen nyt kotiin.”
“Etpäs”, kädet kiristyivät nuoremman ympärillä.
“En päästä sinua.”
“Et vai?”
“En.”
“Mikset? Minulla on huomenna töitä!”
“Ja minulla oli tänään, onko sillä jotain eroa?”
“On.”

“Näen sinua pitkästä aikaan ja heti olet karkaamassa”, Reita huokaisi masentuneenkuuloisesti.
“Olenko noin ikävä, ettet halua lähteä kanssani edes baariin?”
Syvä huokaus pääsi kalpeamman suusta.
“Hyvä on, tulen kanssasi baariin”, hän myöntyi viimein.
“Mutta vain hetkeksi.”
Pieni pusu kosketti puna-mustahiuksisen poskeaan vaaleamman noustessa seisomaan ja avustaessaan nuoremman ylös.
“Tiesin, ettet tuottaisi minulle pettymystä.”
“Toivottavasti en koskaan tuotakaan sitä”, Seth huomautti naurahtaen.
“Et kykene, sinä et vain osaa sitä alaa.”

----------

“Kerta kaikkiaan törkeätä!” Reita huokaisi raskaasti tuodessaan pieneen nurkkapöytään kaksi isoa olutta.
“En ole eläessäni kokenut yhtä hidasta ja tylsää palvelua! Miten tämä pulju muka pysyy pystyssä?”
“Helppohan sinun on marista”, Seth otti ojennetun lasin istuskellen pehmustetulla penkillä.
“Gratterissa teiltä vaaditaan yli-inhimillisiä suorituksia.”
“Siksi me olemmekin parhaita”, Reita röyhisti rintaansa ylpeänä, koska osasi tulkata ystävänsä sanojen välistä suuren kehun.
He juttelivat niitä näitä, oikeastaan alamaailman huhuista, joista kiinnostavin oli Kuro Kagen – järjestäytyneen rikollisuuden liittouman lähestyvä kokous.

“Kokoontumispaikka ei ole vielä tiedossa, mutta neljä mahtavinta oyabunia, eli yakuza-pomoa tapaavat toisensa noin kuukauden päästä. Kuten olen kertonut, tämän liittouman ansiosta suurimmat rikollisjärjestöjen väliset joukkomurhat ovat vähentyneet ja näitä johtajia itseään voi kutsua yakuzoiksi, koska ilman heitä ei olisi heidän mafioitaan”, vaaleampi selitti hiljaa nuoremmalle, joka kuunteli kiinnostuneena katsellen samalla toisen kanssa ympärilleen.
Baari ei ollut mitään verrattuna Gratteriin, varsin pieni ja hiljainen. Ihmiset tanssivat lattialla, huojuivat humaltuneina ja haastoivat keskenään riitaa. Meno oli kuitenkin paljon rauhallisempaa kuin siellä, mistä kaksikko lähti.

Reita kertoi tarkemmin Kuro Kagesta ja sen ideasta. Liittouma perustettiin noin kaksikymmentä vuotta sitten tappelevien yakuzojen kurissa pitoa varten. Neljä Japanin mahtavinta solmi liiton, jossa he eivät sallisi pienempien uhitella itselleen ja muille. Näiden velvollisuus oli myös tarpeen vaatiessa peitellä muiden jälkiä, jotta järjestelmä ei selviäisi muulle maailmalle. Liittouman tehtävänä oli myös kilpailla ja harjoittaa suhteita muiden maiden mafiapomojen kanssa, ongelmana vain oli ollut usein vaihtuvat herrat.

“Nyt on ollut kuitenkin varsin hiljaista. Kolme herraa ja yksi nainen ovat pysyneet vahvimpina noin kuutisen vuotta”, baarimikko lopetti selittämisen ottaen ison kulauksen oluestaan.
“Keitä ovat nämä yakuzat, tai siis oyabunit?” Seth halusi tietää.
“Kerron sinulle sitten joskus, kun olen varma, ettei kukaan tapa minua sen jälkeen. Se tapahtuu parhaiten minun luonani.”
Silmän isku sai puna-mustahiuksisen pyöräyttämään silmäänsä. Toinen vältteli aihetta, joko hyvästä syystä tai sitten tämä ei luottanut häneen täysin.
“Kertoisit nyt.”
“Myöhemmin sitten… Katso miten mautonta!” vanhempi irvisti huonovointisena osoittaessaan tanssilattian lähimpiä tuoleja.
Silmälappuinen siirsi katseensa ystävänsä sormen suuntaan nähden paljastavasti pukeutuneen naisen keikkuvan tuolissa istuvan miehen edessä viettelevästi.
“Ympäri päissään ja tuollainen tanssi! Voin huonosti!”
“Olet vain kateellinen.”
“Enkä ole, miksi minä olisin tuolle naiselle kateellinen? Ei tuo ukko ole edes hyvännäköinen!”
“Taidat olla kateellinen tanssitaidoille”, kalpeampi naurahti pilkallisesti.
“Minäkö?” Reita nousi pystyyn.
“Annas, kun isä näyttää miten tanssitaan seksikkäästi!”

Hidas, mutta moderni arabialaistyylinen musiikki soi kaiuttimista Reitan keikuttaessaan viettelevästi vartaloaan. Kepeällä liikkeellä mies nosti jalkansa puna-mustahiuksisen jalkojen yli tanssien melkein tämän sylissä. Mies naureskeli itsekseen vaaleamman käärmemäistä tanssia, kunnes tämä nojautui juojan yläpuolelle.
“Vieläkö epäilet taitojani?”
“En missään vaiheessa epäillyt”, Seth naurahti kallistaessaan olutlasiaan toisen juotavaksi.
Pieni olutnoro valui nenärättisen suupielestä tämän hymyillessä viettelevästi.
“Etkö?”
“En.”
“Mitä tuo sitten oli?”
“Ehkä vain haluan sinun tanssivan minulle enemmän.”
“Olisit aikaisemmin sanonut”, Reita kohottautui jatkaen sulavia liikkeitään.
“Olisin tanssittanut sinut makuuhuoneeseeni.”
“Arvelinkin näin”, nuorempi naurahti ja läppäsi terävästi tanssijan tiukkaa takamusta.

“Au”, mies voihkaisi matalasti.
“Läpsäytä uudelleen – villitse minut.”
Silmälappuinen tirskahti ja käänsi katseensa punastuneena poispäin.
“Mitä tirskut? Olenko noin huvittava?” Reita kysyi hiukan hölmistyneenä.
“Katso taaksesi”, puna-mustahiuksinen kuiskasi vilkaisten suunnan sinisellä silmällään.
Baarimikko käänsi katseensa tanssilattian suuntaan, jossa useampi nainen katseli heitä punastellen ja muutama mies katsoi heitä järkyttyneenä.
“Mitä?” vaaleahiuksinen kysyi kovalla äänellä levittäen käsiään.
“Kyllä, aion naida häntä tässä ja nyt teidän silmienne edessä. Jotain vikaa?”
Ihmiset siirsivät katseensa entistä noloimpina muualle, jättäen kahden miehen leikkimään keskenään.

“Jo on kumma, ettei nykyään missään saa minkäänlaista rauhaa!” Reita puisteli päätään nyrpeänä, purskahtaen lopulta nauruun vilkaistuaan Sethiä, jolla oli kova työ peittää omaa hauskuuttaan.
“Huh huh, sinun kanssasi ei ole koskaan tylsää”, nuorempi pyyhkäisi silmästään naurun kyyneleen makaillessaan penkillä vaaleamman istuessa hänen vieressään tuttuun rentoon tapaansa.
“Mutta silti minun on nyt mentävä nukkumaan.”

Puna-mustahiuksinen nousi ylös lähteäkseen, mutta voimakas kiskaisu ranteesta sai hänet putoamaan takaisin istumaan. Vahva käsi otti lujan otteen rinnuksista baarimikon tuodessa kalpeat kasvot lähemmäksi omiaan.
“Luuletko pääseväsi noin helpolla, kun ilta on näin nuori?” Reitan ääni oli kehräävä, mutta samalla etäisen muriseva.
“Pääset otteestani irti vasta, kun saan riittävän suuren maksun.”

Sen kummempia miettimättä Seth painoi huulensa pehmeään suudelmaan. Ote takista irtosi odotettua nopeammin tummien silmien laajetessa hämmennyksestä. Pehmeät huulet ehtivät suudelmaan mukaan hetkeksi, kunnes kalpeampi nousi ylös hymyillen hiukan nolostuneena. Vaaleampi kaatui selälleen siniselle penkille huokaillen kuin suurenkin orgasmin jälkeen.
“Nyt voin kuolla onnellisena!”
“Älä nyt vielä kuole”, pehmeä naurahdus pääsi kapeasta suusta.
“Minulla on sinulle vielä näytettävää.”
“Ja paljon – pääsimmehän juuri toiselle pesälle! Ei enää kauaa ja saan sinut lämmittämään sänkyäni!”
“Sen saa nähdä”, Seth huomautti lähtiessään kävelemään ulos.
“Oliko tuo lupaus?” Reitan kysyvä huudahdus sai nuoremman kääntymään.
“Päättele itse”, tummempi iski silmää, ennen kuin katosi ovesta ulos.

Kävellessään metrolle puna-mustahiuksinen ei voinut mitään onnelliselle hymylleen. Hänellä oli ollut hauska ilta Reitan kanssa, eikä suudelmakaan tuntunut pahalta, vaikka maistuikin tupakalle ja oluelle. Pieni lämpö tuntui huulissa, että kalpeamman piti koskettaa niitä varmistaakseen, etteivät toisen täyteläiset huulet olleet jääneet kiinni. Eivät olleet – harmi sinänsä.

----------

Seth avasi kotinsa oven huokaisten uupuneena. Jos hänellä kävisi hyvä tuuri peseytymisen ja hiusten kanssa, hän ehtisi nukkumaan kolme tuntia ennen herätystä. Mielessään mies manasi ystäväänsä, mutta ei voinut tehdä sitä hymyilemättä itsekseen. Hyvän ystävän tapaaminen oli aina mukavaa, vaikka se tarkoittaisikin huonoja yöunia, eikä kirjanpitäjä tiennyt parempaa ystävää kuin Reita, josta voisi tulla jotain enemmänkin.
Heitettyään avaimensa tavalliseen tapaan puhelinpöydälle puna-mustahiuksinen painoi pientä nappia kuullakseen viestit sun muut puhelut.
“Kolme soittotietoa tullut”, naisen ääni kuului silmälappusen riisuessa hihattoman takkinsa.
“Yksi uusi viesti.”

Pitkä piippauksen aikana Seth istuutui pienelle tuolille riisuakseen maihinnousukenkänsä.
“Iltaa Seth-san”, tuttu matala ääni sai miehen nostamaan katseensa puhelimeen.
Tanaka.
“Anteeksi myöhäinen soittoni, olet ilmeisesti nukkumassa. Ishikawa-san soitti minulle hetki sitten ja kertoi, että haluaa yhtiökokouksen pidettäväksi kahden päivän päästä. Halusin kertoa sinulle ensin, jotta osaat valmistautua siihen. Jutellaan huomenna lisää”, ääniviesti katkesi muutamaan piip ääneen.

Sininen silmä jäi katsomaan puhelinta. Kaikki tuntui katoavan mielestä, hauska ilta, Reitan tanssi ja tämän suuteleminen. Ne olivat kuin pieniä kuiskauksia pehmustetussa kulmattomassa huoneessa tai uni, josta ei saanut herättyään enää otetta. Yksi ainoa ajatus pyöri mielessä: Ishikawa tulisi.
Hän saisi tietää millainen mies tämä olisi. Ajatus sai laihan vartalon tärisemään pelosta, jokin enteili suurta muutosta, eikä Seth ollut varma, olisiko siihen valmis. Hänen olisi tehtävä jotain. Nuorukaisen olisi valmistauduttava yhtiökokoukseen. Hänen olisi otettava selvää Ishikawasta.

Chapter Text

“Huomenta Seth-san”, pyöreäposkinen kahvion neiti tervehti kirjanpitäjää tuulettimen suristessa vieressä liikutellen pitkiä mustia hiuksiaan.
“Huomenta Sakura-san”, mies vastasi haukotellen suu kiinni.
“Nukuitteko hyvin? Näytätte kovin väsyneeltä”, Sakura katsoi hiukan kummissaan kohtaamaansa näkyä.
Punertavien silmien alla oli syvät tummat pussit, vaikka niitä olikin peitelty hiukan joillain epämääräisillä meikeillä – ne näyttivät ainakin epämääräisiltä kalpeilla kasvoilla. Hiukset olivat hiukan takkuiset ja perunamaalla niskasta sidotun ponihännän takia. Hartit olivat lysyssä uupumuksen merkkinä. Tytön oli tämän kaiken perusteella todella vaikeata uskoa olleensa tuon miehen kanssa ulkona muutaman kerran.

“Naapurissa oli juhlat ja he valvottivat minua myöhään yöhön”, Seth huokaisi raskaasti keksien pienen valheen.
“Saisinko yhden ison kupillinen teetä, kiitos.”
“Oletteko syöneet mitään?” kahvionpitäjä kysyi hymyillen kaataen samalla kuumaa vettä suureen valkoiseen kuppiin.
“En valitettavasti ole ehtinyt”, puna-mustahiuksinen sanoi kaivaessaan lompakkoaan esille.
“Sitten tarvitsette myös tätä”, Sakura hymyili aurinkoisesti laittaessaan pienelle tarjottimelle teekupin viereen ison voileivän sekä teepussin.
“Jotta jaksatte.”
Ruskeasilmäinen ojensi seteliä maksaakseen, mutta tyttö vain hymyili ojentaessaan kätensä kieltävästi.
“Ei teidän tarvitse maksaa, Tanaka on järjestänyt asiat, eikä kyllä muutenkaan tässä tilanteessa.”
Seth soi pienen hymyn, joka kirkasti kasvojaan hiukan, ettei näyttänyt yhtä väsyneeltä kuin hetkeä aikaisemmin. Mies kiitti ja lähti sitten hisseille kohti yläkertaa. Mielessään hän toivoi, ettei Tanaka yllättäisi häntä ihan heti. Nälkä nimittäin kurni vatsassa varsin kuuluvasti, eikä kirjanpitäjä halunnut näyttää johtajansa – siis kohta entisen johtajansa – silmissä niin väsyneeltä. Toive oli turha, koska heti hissistä ulos astuttuaan sihteeri kipitti kovalla vauhdilla hänen luokseen.
“Yamato-sama pyytää teitä tulemaan heti luokseen”, nainen esitti asiansa hiukan nokkavasti ja vilkaisi paheksuvasti uupuneita kasvoja.
“Menen heti, kun saan vietyä tavarani työhuoneeseeni”, Seth kertoi kohteliaasti manaten sisällään huonoa tuuriaan.

Sihteeri mutisi itsekseen jotain nuorista klopeista, jotka juhlivat vain yömyöhään, eivätkä välittäneet yhtään ulkonäöstään tai velvollisuuksistaan. Huokaisten uudemman kerran raskaasti kirjanpitäjä siirtyi pieneen työhuoneeseensa, joka muistutti enemmän siivouskoppia. Seinillä oli suuret hyllyt täynnä kansioita ja muita arkistoituja tärkeitä papereita. Pöytä notkui paperipinojen ja tietokoneen alla, puhumattakaan monista teekupeista, jotka olivat jääneet pöydälle aina uuden tarttuessa alakerrasta mukaan. Mies jätti salkkunsa harmaalle tuolilleen ja laski tarjottimensa muutenkin ahtaalle pöydän kulmalle. Hän päätti mennä johtajan huoneessa vessan kautta huolittelemaan kasvonsa edes johonkin kuntoon, koska ei uskonut näyttävänsä kovinkaan vakuuttavalta tai ahkeralta työntekijältä. Siinä puna-mustahiuksinen oli oikeassa, eikä saanut epäonnekseen vessassa peilin edessä itseään sen paremman näköiseksi. Muutaman takku aukeni ja hiukset saatiin sidottua paremmin, mutta punoittavat silmät pusseineen huusivat olemassa olollaan. Ei sihteeri kovinkaan väärässä ollut, vaikka olikin vanha huuhkaja. Hän itse oli juhlinut Reitan kanssa aivan liian pitkään ja maksoi hauskuudesta pienen laskun.
Oikaisten pukunsa takkia puna-mustahiuksinen luovutti, hän ei saisi itseään näyttämään yhtään virkeämmältä edes parhaimmalla tahdolla. Kunpa hän ei olisi herännyt lainkaan!

Ripeästi mies käveli käytävälle ja Tanakan suljetun oven taakse koputtaen muutaman kerran kohteliaasti.
“Sisään”, kuului matala murahdus.
Varovasti Seth astui sisään ja kumarsi vaitonaisena. Tanaka vilkaisi puhelunsa lomasta tulijaa ja hymyili hiukan.
“Istu toki, Seth-san”, kaljuuntunut hymyili huomaten kyllä kalpeata ihoa vasten roikkuvat silmäpussit.
“Lopetan tämän puhelun tuossa tuokiossa.”
Nuori kirjanpitäjä nyökkäsi ja istuutui samalle tuolille kuin eilen. Hän jäi katsomaan Tanakan selän takana ikkunasta loistavaa aurinkoa. Oli tulossa jälleen hiostavan kuuma päivä, aivan kuin hänen jyskyttävä päänsärkynsä ei olisi ennestään riittävän tuskaisa. Tästä lähtien hänen olisi vahdittava juomiaan tarkemmin jopa Reitalta, tämä saattaisi lisäillä salaa omia sekoituksiaan…

“5 000 000 JENIÄ!” Tanaka karjaisi puhelimeen ikkunoiden helistessä kilpaa keskenään.
Mies pomppasi pystyyn, että hiekkalaatikko miniharavoineen putosi pöydältä. Oli hyvä, ettei Seth itse pudonnut tuolilta säikähtäessään toisen raivokohtausta.
“5 000 000 JENIÄ PIENESTÄ KOLHUSTA!” asianajajan kasvot punottivat tämän huohottaessa kiihtyneenä.
“5 000 000 JENIÄ YHDESTÄ PIENESTÄ KOLHUSTA! MISSÄ KUVITTELET MEIDÄN OLEVAN!? JENKEISSÄ!? EMME TIETENKÄÄN SUOSTU MOISEEN! KYLLÄ, SITTEN NÄEMME OIKEUDESSA!”
Luuri lyötiin kiinni vanhemman miehen täristessä raivosta. Tämän kasvot olivat niin punaiset, että Seth pelkäsi toisen saaneen aivoveritulpan. Jokin hullu ajatus päänsäryn takana sai hänet kuvittelemaan johtajansa pään suihkulähteenä, jos siihen pistettäisiin nyt pieni reikä.
“Ihmiset osaavat olla sitten typeriä”, Tanaka rojahti takaisin tuoliinsa entistä syvemmälle.
Onneksi hän menisi kohta eläkkeelle, sitten ei tarvitsisi sietää typeryksiä ympärillään, vaikka olisi mieluummin itse nostanut toimistolle uuden johtajan.
“Onneksi sinä et kuulu heihin”, ryppyiset kasvot kääntyivät hymyilemään väsyneinä nuoremmalle tämän kumartaessa hiukan kiitoksena saamistaan kehuista.

“Halusitte tavata minut”, Seth nosti katseensa takaisin johtajaansa.
“Näytätte väsyneeltä, ettekö nukkunut hyvin?” Tanaka ei ottanut suoraan asiaa menoa kuuleviin korviinsa.
Hän oli huolissaan nuorukaisesta, joka näytti haudasta nousseelta, eikä se johtunut pelkästään tämän kalpeudesta. Se oli normaalia.
“Naapurissa oli juhlat, siksi en saanut nukuttua kovin hyvin”, puna-mustahiuksinen huokaisi hieroen ohimoaan.
“Ilmaise häiriöstä talonmiehellenne. Jos meteli jatkuu, hän on velvoitettu toimenpiteisiin”, asianajaja hymyili ymmärtäväisesti.
Hänen mielessään ei edes käynyt, että Seth itse olisi voinut juhlia. Hän piti kirjanpitäjää niin aikuisena ja tunnollisena, ettei kyseisen yhtälön muodostaminen oli mahdotonta pienessä mielessään. Hän ei voinut edes kuvitella nuorukaisen seurustelevan baarimikkojen tasoisten miesten kanssa tai edes suutelevan yhtä heistä.

Nuorempi nyökkäsi ymmärtäväisesti ja haukotteli toistamiseen suu kiinni. Mielessään hän vannoi murhaavansa Reitan, jos tämä enää ikinä ehdottaisi baarikierrosta – varsinkin keskellä viikkoa.
“Saitko viestini eilen?” kaljuuntunut nousi nojaamaan pöytäänsä vasten säälitellen katseellaan toisen huonosti nukuttaja öitä.
“Sain”, Seth vastasi ja lisäsi mielessään: “tai oikeastaan tänään puoli kolmelta aamulla.”
“Hyvä”, Tanaka suoristi ryhtinsä.
“Yhtiökokous pidetään siis huomenna kymmeneltä aamulla neuvotteluhuoneessa. Toivoisin, että sinä voisit valmistaa tilat tuloamme varten. Onnistuuko?”
“Tietenkin, jos näin toivotte, Yamato-sama”, pidempi kumarsi, vaikka se vain voimisti jyskytystä.
Hän oli varsin otettu moisesta luottamustehtävästä, vaikka auttoikin usein Tanakaa monissa asioissa.
“Mitä kaikkea haluatte minun järjestävän? Pyydänkö kahviota varautumaan lounastilaukseen? Kuinka moni on saapumassa paikalle?”
“Yleiset paperit ja muut, josta puhuimme jo aikaisemmin, varmuuden vuoksi videotykki tietokoneen kanssa. Voisit tuoda myös ison kannullisen kuumaa vettä teetä varten, tuskin muuta tarvitaan”, asianajaja mietti ääneen.
“Loistava ajatus tuo lounasvaraus, ei käynyt lainkaan mielessäni”, tämä hymyili arvostaen toisen älykkyyttä entistä enemmän ja kiroten mielessään sitä, ettei nuorukainen ollut hänen poikansa.
“Mutta minulle ei ole tarkempaa tietoa siitä, kuinka ytimekkäästi Ishikawa-san haluaa käydä asiat läpi. Meitä tulee… Odotas, kun lasken… sinä, minä, seitsemän muuta osakasta, Ishikawa-san asianajajansa ja yhden alaisensa kanssa… Se tekee yhteensä 12… Varaudu 15, koska Fujiwara-san ottaa luultavasti sihteerinsä ja avustajansa mukaan… Varaudu sittenkin 20:een, eihän sitä koskaan tiedä…”
“Kaksikymmentä, selvä”, Seth toisti varmuuden vuoksi.
“Yhtiöjärjestys ja videotykki ainakin.”
Tanaka nyökkäsi tyytyväisenä. Hän luotti Sethiin täysin, tämä ei koskaan pettäisi hänen luottamustaan.
“Haluaisitteko puhua minulle vielä jostain muusta?” Seth katsoi kysyvästi johtajaansa silmien punertaessa pistävässä auringossa.
Päänsärkykin yltyi hetkihetkeltä, kuin hänellä olisi paha krapula. Mitä ihmettä se Reita oli laittanut hänen juomaansa?

“Oletko saanut mitään tietoa Ishikawa-sanista?” Tanakan kysymys yllätti nuoremman.
“Fujiwara-sanin vaimo antoi minulle muutaman tulostamansa uutisen, joissa kerrottiin vain hiukan hänen yrityksistään”, puna-mustahiuksinen kertoi hieroen entistä kiivaammin ohimoaan.
“Niissä kerrottiin Ishikawa-sanin omistavan useamman kauppaketjun, Osakan menestyneimmän rakennusyhtiön Tatemonokin sekä muotitalon, mutta kaikista vaikuttavinta on hänen enemmistöosakkuus Saikikerilla – yksi maan suurimmista ja menestyneimmistä tietotekniikka yrityksistä, joka on myös menestynyt muuallakin maailmaa.”
Tanakan otsa kurtistui kolminkertaisille rypyille, hän ihmetteli täsmälleen samaa kuin Sethkin oli miettinyt aikaisemmin: mitä Ishikawa oikein halusi niin pienestä asianajajatoimistosta?
“Tiedätkö muuta?”
“En valitettavasti, Yamato-sama, mutta aion ottaa hänestä enemmän selville tänä iltana kotiin päästyäni.”
“Hyvä niin.”
“Voinko palata työhöni?”
“Voitte toki”, Tanaka nousi tuoliltaan katsomaan viliseviä katuja.
“Kysykää toki, jos haluatte tietää vielä jotain. Kerron, jos vain osaan.”
“Kiitos, Yamato-sama”, Seth nousi ylös ja kumarsi, vaikka tiesi, ettei johtajansa nähnyt hänen kohteliasta käytöstään.
Hän ei nähnyt poistuessaan, kun kaljuuntunut nosti ryppyisen nyrkkinsä vasten ikkunaa tuijottaen katuja vihaisesti.
“Ishikawa-san, aiotko käyttää toimistoani kieroihin suunnitelmiisi?”

----------

Seth huokaisi syvään juodessaan pullotettua lähdevettä. Päänsärky oli helpottanut viimeinkin, eihän siihen vaadittu kuin useampi aspiriini ja varjossa pysyttelyä – onneksi hänen työhuoneessaan ei ollut ikkunaa. Heti Tanakan työhuoneesta ulospäästyään mies oli lukittautunut koppiinsa nauttimaan aamiaisestaan. Leipä oli ollut varsin hyvä, luultavasti Sakuran tekemä. Tästä tulisi jollekin hyvä vaimo, muttei hänelle, koska mielessä pyöri joku aivan toinen henkilö. Pieni hymy oli kohonnut huulille puna-mustahiuksisen kuvitellessa Reitan kotirouvan vaatteisiin. Kuvitelman toteutuminen vain oli mahdotonta baarimikon villin ja vapaan luonteen takia – siksi ystävyyttä syvemmälle meneminen arvelutti. Entä jos kaikki flirttailu olisi vain leikkiä? Sitä se luultavasti oli ja se olisi vain hyväksyttävä. Asian myöntäminen pisti kuitenkin ikävästi rintakehässä.

Lopulta, kun päänsärky oli varmasti lähtenyt, kirjanpitäjä nousi tuolistaan ja siirtyi käytävälle. Seinät olivat harmaat ja tylsät. Niissä ei ollut mitään yksityiskohtia erottamasta yhtä käytävää toisesta, mutta silti puna-mustahiuksinen tiesi täsmälleen, minne oli menossa. Asianajajia ja heidän avustajiaan käveli vastaan, samoin muutamia muita toimistotyöntekijöitä sekä kaksi siivoojaa. He kaikki tervehtivät ystävällisesti nuorukaista, joka ei onnekseen näyttänyt enää niin sairaan väsyneeltä kuten aikaisemmin. Hymyillen takaisin tervehdykseksi mies jatkoi matkaansa. Talon toisessa päässä hän avasi tumman harmaan oven ja astui pimeyteen. Kevyellä napsahduksella loisteputkilamput menivät päälle ruskeiden silmien siristellessä ylikirkkaassa valossa. Totuttuaan valoon Seth astui peremmälle arkistohuoneeseen tutkien kattoon asti ulottuvien hyllyjen kansioiden selkämyksiä.
“Yhtiöjärjestys… Yhtiöjärjestys…”, puna-mustahiuksinen mumisi itsekseen.

Pienen etsinnän jälkeen hän löysikin aivan päänsä yläpuolelta oikean kansion, jossa kyseinen paperinippu oli. Itsekseen hymyillen mies otti yhtiöjärjestyksen sille tarkoitetusta muovitaskusta asettaen sen metallisen lipaston päälle. Hänen mielessään oli käynyt, että yhtiönhallituksen muodostamisesta saattaisi tulla keskustelua ja jonkinlainen sopimus olisi asiasta kirjoitettava. Laatikon pyörät inisivät öljynkaipuussa kirjanpitäjän etsiessä niistä aakkosittain järjestetyistä papereista muutamia sopimuksia, joita ehkä voitaisiin tarvita.
Kalpeat kädet niputtivat paperit sievään pinoon pöytää vasten, ennen kuin otti ne kainaloonsa ja ulos arkistotiloista. Itsekseen hyräillen mies sulki mennessään paksun oven sammuttaen sitä ennen valot. Muutaman metrin käytävälle päästyään Seth tunsi värinää mustan pukunsa taskussa.

“Taskussa sykkii”, ruskeasilmäinen naurahti hiljaa ottaessaan simpukkapuhelimensa esiin.
Hymy kasvoi huulilla kirjanpitäjän lukiessaan soittajan nimen.
“Moshi moshi”, puna-mustahiuksinen vastasi hymyillen.
“Podetko kotona krapulaa vai oletko kaikesta huolimatta töissä?” Reitan pirteä ääni kuului toisesta päästä.
“Töissähän minä”, pukumies naurahti kävellessään käytäviä pitkin takaisin talon toiseen päähän, jossa oli sekä hänen että Tanakan työhuoneet, mutta myös talon ainoa valtavankokoinen kopiokone.
Hän olikin arvellut Reitan lisänneen jotain väkevämpää tavallista enemmän, muttei jaksanut moittia siitä ystäväänsä. Miehen täytyisi vain tarkkailla vahvojen käsien sijasta lasipullojen etikettejä ja juoda tasan yhden lasillisen vaaleamman sekoituksia.
“Kuinkas muuten?”
“Harmi, olisin halunnut tulla leikkimään luoksesi hoitajaa”, masentunut ääni mutisi itsekseen.
“Ostin ihan turhaan valkoisen hoitajan vaatteen myssyineen!”
Seth ei voinut muuta kuin purskahtaa nauruun, koska ajatus oli niin naurettava. Ei se, etteikö näky vaaleahiuksisesta hoitajasta olisi miellyttänyt, mutta ajatus varsin lihaksikkaasta miehestä valkoisessa minihameessa oli jo liikaa. Nenärättinen huolehtimassa hänestä tänä kuumana päivänä kotona olisi varsin miellyttävää, mutta ei tällä hetkellä toimiva vaihtoehto.

“Mitä sinä oikein suunnittelut tekeväsi sillä asulla? Tappavasi minut nauruun?”
“Melkein. Ajattelin saada sinut niin järkyttyneeksi, että saisin sinut helpommin kaadettua sänkyyn.”
“Eikös se olisi ilkeätä minua kohtaan, jos makaisin kotonani huonossa kunnossa?”
“Ei sinne päinkään. Etkö tiennyt, että seksi on vastaus kaikkeen? Sehän parantaa sairauden kuin sairauden!”
“Entä ne taudit, jotka leviävät sen ansiosta?” puna-mustahiuksisen oli pakko miettiä tarkkaan, mitä sanoisi, vaikka ajatus työtovereiden järkyttyneistä ilmeistä huvittikin.
“Jokaisella lääkkeellä on omat sivuvaikutuksensa, Seth-kulta.”
“Jotka minä voisin saada?”
“Et minun lääkkeestäni. Ainoa sivuvaikutus on riippuvuus.”
“Aivan kuin sitä kaipaisin?” Seth astui kopiohuoneen valoon asettaen kantamuksensa pöydälle.
“Ihminen ei koskaan tiedä, mitä kaikkea voi saada, ellei kokeile”, Reita muistutti kehräävästi.
“Me elämme vain kerran, miksi emme ottaisi iloa irti siitä?”
“Minähän otan”, kirjanpitäjä avasi kopiokoneen valtavaa kantta, mikä oli hiukan hankalaa, koska piteli samaa aikaan kännykkäänsä korvallaan.
“Töitä tehdessäni.”
“Miksi sitten tulet aina välillä katsomaan minua Gratteriin?” baarimikko kysyi ovelasti.
“Piristyäkseni.”
“Miksi sitten teet töitä, jos ne eivät piristä sinua samalla tavalla?”
“Paetakseni sinua”, ruskeasilmäinen naurahti laittaessa sopimuksen laitteeseen ja painoi kopiointi nappia.
Mitään ei tapahtunut.
“Olenko minä noin pelottava?”
“Olet, sitä ei koskaan tiedä, mitä ilkeyksiä juonit pääni menoksi”, kalpeampi rypisti kulmiaan painellessaan kopiointi käskynsä uudelleen.
Mitään ei tapahtunut vieläkään, edes vihreä valo ei syttynyt laitteen sisällä. Pienen pientäkään hurinaa ei kuulunut.
“Ilkeyksiä? Minähän haluan osoittaa vain sinulle hellyyteni!”
“Kummallista.”
“Kummallista? Pidätkö minua noin pahana ihmisenä?!”
“En tarkoittanut sinua, vaan kopiokonetta.”
“Ai, mikäs sitä vaivaa?”
“Se ei suostu kopiomaan, mitä muutakaan?”
“Onko johto seinässä?”
“Tietenkin on, koska käskytaulun valot toimivat.”
“Onko se kunnolla seinässä?”
“On”, Seth kumartui katsomaan pöydän alle.

“Onko kopioitava paperi koneessa?” Reita jatkoi naureskelevalla äänellä.
“Hah hah, kuolen nauruun. Tietenkin on, muuten tämä hökötys olisi kertonut kyseisestä ongelmasta.”
“Teillä on siis nykyään niin nerokkaat laitteet.”
“Tietenkin, ei muuten tällä alalla pärjäisi.”
“Voisin suositella sinulle alan vaihtoa. Miten olisi minun henkilökohtainen sängynlämmitin?”
“Aivan kuin jaksaisit tehdä sitä aina vuoteessasi.”
“Totta! Uusi muodostus: Minun henkilökohtainen lämpötikkuni?”
“Katsotaan sitä sitten, mutta nyt minun pitää lopettaa ja saada työt tehtyä. Huomenna on tärkeä kokous.”
“Enhän minä päässyt vielä edes asiaani!” nenärättinen protestoi kännykän toisessa päässä.
“Ai mihin? Kiihkeään puhelinseksiin?” kirjanpitäjä vilkaisi nopeasti ympärilleen, mutta ketään ei ollut kuuloetäisyydellä – onneksi.
“Siihenkin, mutta kai minä voin lykätä sitä parempaan hetkeen. Halusin vain tietää, milloin näemme taas.”
“Vastahan me näimme eilen.”
“Luuletko, etten halua nähdä sinua useammin? Aliarvioit oman viehätysvoimasi”, baarimikko kehräsi matalasti.

“Haluan nähdä sinua useammin kuin kerran kuukaudessa, Seth-pieni. Haluan nähdä sinua paljon useammin, mitä mieleen painuvimmissa asennoissa.”
“Jos nyt keskityt siihen asiaan pääsyyn, puutteessa oleva ystäväni. En haluaisi olla epäkohtelias, mutta minulla todella olisi töitä.”
“Monelta pääset tänään?”
“En tiedä. Huonolla tuurilla vasta illemmalla, mutta huomenna on tärkeä kokous eli ei tänään.”
“Entä huomenna?”
“Ei tietoa siitäkään.”
“Yritätkö sinä vältellä minua?”
“Kato, Sherlock!”
“Jollet halua minun murtautuvan kotiisi ja kidnappaavan sinua Fuji vuorelle pieneen asumattomaan mökkiin. Suosittelen hiukan yhteistyötä – kiitos.”
“Miten olisi ylihuomenna? Oletko silloin töissä ja jos olet, missä vuorossa?”
“Tietenkin minä olen töissä: silloin on nimittäin perjantai – kuinkas muuten. Pääsen puolenyön jälkeen, ellei Yoshikin poikaystävä osaa vieläkään kunnioittaa toisten ihmisten työaikoja.”
“Tehän tulisitte loistavasti toimeen: Kummallakin on sama harrastus”, Seth virnisti tutkiessaan kopiokoneen sisältöä etsien vikaa.
“Tämän hetkinen harrastukseni voisi olla ennemmin sinun panemisesi, jos osaisit arvostaa monipuolista lahjakkuuttani.”
“Minähän arvostan, mutta en siinä mielessä… Käykö perjantai? Voisin tuoda näytille sen kellon.”
“Sinun kohdallasi minulle käy mikä tahansa aika”, Reita naurahti ystävällisesti.
“Mukavaa työpäivää, äläkä ota liian suuria riskejä. Minusta tuntuu, etten kykenisi hillitsemään itseäni nähdessäni sinut kahleissa, mutta poliisit tuskin antaisivat meille edes pientä kahdenkeskistä hetkeä.”

“Aivan, kuin jaksaisit välittää siitä, näkeekö joku vai ei.”
“Minä vain ajattelen hiukan romanttisesti, kultapieni. Tuskin haluat minun oikeasti vievän neitsyyttäsi kaikkien silmien edestä.”
“Mistä tiedät, että olenko niin koskematon?”
“Naisista en tiedä, mutta miesten suhteen kyllä. Muuten et voisi päästää minusta irti.”
“Oletpas itsevarma.”
“Se vetoaa sinuun, eikö niin?”
“Ehkä vetoaa, ehkei, mutta nyt minun on käytävä sotaa kopiokonetta vastaan. Jos olet nyt kiltti poika ja annat minun tehdä töitäni, saat pusun.”
“Vainko yhden?”
“Kolme?”
“Kiinni veti! Eikä mitään poskipusuja!”
“Toivossa on hyvä elää, Reitaseni. Nähdään perjantaina.”
“Nähdään, ja tule ajoissa piristämään iltaani huulillasi – mielellään hiukan paljastavimmissa vaatteissa.”
“Katsotaan sitä sitten. Nähdään.
“Tui tui!” naurun remakka loppui Sethin painaessa punaista luuria kännykässään.

Hymy koreili hänen kapeilla huulillaan. Reitan ääni olisi ollut mitä ihanin piristäjä, ellei hänellä olisi ollut muita huolia: kopiokone. Kaikki oli päällisin puolin kunnossa, mutta jokin oli silti pielessä. Laite ei vain suostunut yhteistyöhön.
Raskas huokaus pääsi miehen suusta ties kuinka monennen kerran saman päivän aikana – taas niitä päiviä. Miksi juuri tänään kaikki oli häntä vastaan? Mitähän seuraavaksi tapahtuisi, joku tulisi jäkättämään? Hän joutuisi jäämään ylitöihin? Aivan kuin puna-mustahiuksisella ei olisi muutenkin riittävästi töitä, hän sai vastuulleen yhtiökokouksen järjestelyt! Vaikka tehtävän saaminen oli suuri luottamuksen osoitus, se ei lohduttanut miestä tippaakaan sillä hetkellä.
“Miyagi-san?” käytävältä kuului tervehdys puna-mustahiuksisen kääntyessä ääntä kohti.

Nuori siivooja kumarsi hiukan ja katsoi uteliaana kirjanpitäjää.
“Mitä te siellä teette?”
“Yritän kopioida asiakirjoja”, kalpeampi yritti estää äänessään huokuvaa sarkasmia.
Miksi hän muuten seisoskelisi kopiokoneen vieressä?
“Jostain syystä laite ei suostu toimimaan.”
“Eikö siinä ollut lappua päällä?” siivoojapoika jätti siivouskärrynsä ja riensi koneen luokse.
“Lappua?”
“Niin, laitoin sen eilen illalla tähän päälle…”, lyhyt poika kumartui pöydän alle kurkkimaan kopiokoneen ja seinän välissä olevaa rakoa.
“Kopiokone ei toimi ja korjaaja pääsee vasta maanantaina”, tämä jatkoi nostaessaan suuren valkoisen paperilapun, jossa luki rikki.
Seth puraisi kieltään, ettei olisi kironnut ääneen.
“Kiitos, kun kerroit. Hyvää päivänjatkoa”, hän sai sanotuksi kipeästä kielestään huolimatta.
Mies otti paperinsa ja lähti takaisin työhuoneeseensa. Tänään pitäisi käydä sisaryrityksessä, koska ei halunnut maksaa kopiointimaksua tavallisissa kopiointi liikkeissä. Aivan liian kallista sellaisella määrällä – onneksi hän sai metrokorttinsa ansiota matkustaa kuukauden ajan niin paljon, kuin halusi. Ei tulisi matkaaminen kovin kalliiksi.

Seth istuutui pöytänsä taakse laskien paperit pöydälle tietokoneen näppäimistölle. Hänen kannattaisi ensin ilmoittaa kahvioon huomisesta, jotta nämä osaisivat varautua lounaan tarjoiluun. Tämän jälkeen pitäisi tarkistaa neuvotteluhuone ja eristää se, ettei siellä olisi huomenna liian tukala ilma. Kaiken pitäisi olla täydellistä ja olisikin, koska puna-mustahiuksinen järjestäisi sen niin. Käsi ojentautui pöytäpuhelimelle miehen naputellessa ensin kahvion numeron.
Hän sai pian sovittua asiat Sakuran kanssa, vaikka tämä yrittikin virittää keskustelua uusista treffeistä. Pienen – turhan – jauhannan jälkeen kirjanpitäjä sai lopetettua puhelun valiten seuraavaksi sisaryrityksen pääsihteerin numeron.
“Moshi moshi“, kuului pian puhelimen toisesta päästä nuori naisen ääni.
“Ito Uzuki Meregonin vakuutus- ja asianajajatoimistosta.”
“Päivää Ito-san”, Seth tervehti kohteliaasti.
“Miyagi Seth tässä.”
“Päivää Miyagi-san, kuinka voin auttaa?” kuului aurinkoinen ääni.
“Täällä on kopiokone hajonnut ja ajattelin varmistaa, että toimiiko teidän vielä? Tarvitsisin ottaa kopioita huomista kokousta varten”
“Toimii erinomaisesti.”
“Hyvä, piipahdan siellä myöhemmin iltapäivällä.”
“Tuota… Voisitteko te auttaa meitä samalla pienessä ongelmassa?” nainen kysyi arasti.
“Totta kai, mikä on hätänä?” kirjanpitäjä hymyili tyytyväisenä saamastaan ongelmanratkaisijasta.
“Kiitos kovasti, olisimme pulassa ilman teitä. Meidän arkistomme hyllyt romahtivat ja kaikki paperit menivät sekaisin… Te, kun olette niin järjestelmällinen ja tietävä niiden sisällöstä, nopeutatte siivoustamme huomattavasti.”
Sethistä tuntui, että hänen päänsärkynsä palasi takaisin sillä samaisella sekunnilla.

----------

Avaimet putosivat eteisen matolle painavan salkun kanssa oven sulkeutuessa hitaasti tulijan perässä. Oli jo pimentynyt ilta, eikä Seth jaksanut sytyttää edes valoja kotiinsa. Hän halusi vain nukkumaan. Töiden teko oli venähtänyt: neuvotteluhuoneen järjestäminen ja videotykin hankkiminen veivät enemmän aikaa, kuin nuorukainen olisi uskonut. Eniten aikaa oli kuitenkin vienyt asianajajatoimiston sisaryrityksessä, jossa sekaisten papereiden ja mappien järjestäminen vei useita tunteja, puhumattakaan uuden hyllyn laittamisessa kestäneestä ajasta ja pilalle menneiden papereiden tulostamisesta. Miksi kaikki ongelmat olivat iskeytyneet tänään? Halusiko koko maailma hänen epäonnistuvan uuden ja vanhan johtajansa silmissä? Ei edes yhden asiakkaan lompakon ja sormuksen varastaminen olleet piristäneet miestä. Ne hän oli vain vienyt, koska pelkäsi menettävänsä kaiken tohinan keskellä järkensä.

Huokaisten raskaasti mies raahusti keittiöön hakemaan jotain syötävää. Hän ei ehtinyt tänään pitämään edes pientä lounastaukoa ja nyt vatsa huusi tyhjyyttään käsien tuntuessa tavallista raskaimmilta jalkojen kanssa. Kaapista löytyi mikrovalmisteinen pikanuudelirasia, joka sai toimittaa ravitsevan aterian kriteerit. Silmien tuskin pysyessä auki, mies keitti itselleen teetä, koska hänen olisi pysyttävä vielä hetki hereillä. Olisi vielä paljon tehtävää: valittava sopivat vaatteet ja muutenkin saatava itsensä mahdollisimman siistiksi sekä järjesteltävä oma kannettava kokousta varten. Seth käytti mieluummin tutuksi tullutta konetta, kuin lähti arvailemaan muiden koneiden nopeutta ja toimivuutta. Tärkein tehtävä oli kuitenkin Ishikawa-san. Kirjanpitäjä halusi tietää tästä vielä enemmän. Hän halusi tietää ennen kaikkea sen, minkä näköinen mies oikein oli. Siksi hänen olisi pysyttävä vielä hetki hereillä, vain tunnin, koska sitten olisi mentävä nukkumaan. Puna-mustahiuksinen ei saisi näyttää yhtään väsyneeltä, vaan raikkaalta ja ahkeralta työntekijältä. Hänen olisi tehtävä hyvä vaikutus tulevaan johtajaansa sekä esimieheensä, tämän kanssa hän tulisi luultavasti kuitenkin työskentelemään enemmän.

Mikron piippaus ja teeveden pihinä herättivät nuorukaisen mietteistään tämän viedessä iltapalansa makuuhuoneen työpöydälle avaten tietokoneensa. Kannettavan valmistautuessa tulevaan koitokseensa Seth haki pursuavan salkkunsa eteisestä. Siellä olivat kaikki kopioidut paperit ja oli ihme, että kansi oli suostunut sulkeutumaan. Jätettyään salkun pöytänsä viereen ja kirjauduttuaan sisälle koneelleen kirjanpitäjä otti ison kasan levykkeitä viereensä ladaten koneelle kaikki mahdolliset tiedostot, joita tarvitsisi huomenna. Koneen tallentaessa tietoja itseensä hän valitsi itselleen sopivan vaatetuksen kenkiä ja solmiota myöten.
“Kaiken on oltava täydellistä”, mies mumisi itsekseen.
Hän halusi erottautua muista, mutta ei kuitenkaan liian silmäänpistävästi. Olihan hänellä jo erikoisesti värjätyt hiuksensa ja harvinaisen kalpea iho, mutta kuitenkin… Olisi mukavaa, jos häntä voisiin katsoa kokonaisuutena, joka ei kuitenkaan jäisi liian terävästi mieleen. Hänen hiuksensa tuottivat siinäkin ongelman. Ne erottuivat aina hiukan liiankin hyvin: ensimmäinen piirre, mikä jäi hänestä ihmisten mieleen, olivat aina hiukset!
Ruskeasilmäinen vilkaisi syvänmustaa pukua, joka oli hieno, muttei mikään juhla-asu kuitenkaan. Varovaisesti hän nosti sen vuoteensa päälle miettien kauluspaitaa ja solmiota, joiden olisi sovittava yhteen keskenään. Musta puku ei onneksi tuottanut mitään ongelmia, ikuinen muotiväri sopii kaiken kanssa yhteen.

Avatessaan hiuksensa ponihännältä Seth sai kuitenkin varsin nerokas ajatuksen. Mies etsi kaapistaan hiustensa punan sävyä muistuttavan paidan ja mustaharmaa raidallisen solmion. Siinä olisi hänen tyylikäs, mutta samalla hillitty vaatetuksensa. Ongelman ratketessa puna-mustahiuksinen istuutui takaisin kannettavansa ääreen. Kaikki lataukset oli tehnyt, nyt hän voisi keskittyä iltapalaansa ja Ishikawan tutkimiseen.
Miehestä tiedon löytäminen olikin vaikeampaa, kuin kirjanpitäjä olisi uskonut. Ainakin tieto tämän sukupuolesta varmistui, mutta muuten hänestä ei paljoa kerrottu internetissä – kuvaakaan ei tuntunut löytyvän. Miehen yritysten menestyksistä kyllä kerrottiin, mutta muuten herra jäi edelleen hämärän peittoon. Ainakin muutama tieto tarkentui: Tällä ei ollutkaan niin paljon yrityksiä ja kauppaketjuja kuin hän oli aikaisemmin päätellyt Fujiwaran vaimon papereista. Ne muutamat kauppaketjut oli myyty vuosia sitten, ennen kuin joutuivat konkurssiin. Ainoat edelleen merkittävät yritykset olivat rakennusyhtiö Tatemonoki, muotitalo ja Saikikeri. Kaksi ensimmäistä olivat menestyneet yllättävän nopeasti viimeisimpinä vuosia, mikä johtui osittain yritysten sisällä tapahtuneista muutoksista. Tatemonokilla oli vaihtunut toimitusjohtaja yli viisi vuotta sitten ja muotitalo – jonka nimi oli muuten Itsu moderu (ruskeat silmät kiinnittivät huomiota logossa kirjoitettuihin sanoihin, joiden alla oli punainen ruusu sitomassa sanat kokonaisuudeksi) – oli saanut vuosi sitten uuden suunnittelijan. Ei Ishikawalla mennyt huonosti, vaikka omistikin vähemmän yrityksiä. Nyt tämä panosti ilmeisesti omiin voittajiinsa.

Puna-mustahiuksinen vilkaisi ruudun alakulmassa olevaa kelloa ja säikähti. Hänen pitäisi kohta mennä suihkuun, jos haluaisi nauttia ainakin seitsemän tunnin yöunista, jotta olisi aamulla virkeä. Hänen täytyisi muutenkin lähteä hiukan aikaisemmin töihin varmistaakseen kaiken olevan viimeisen päälle huoliteltua. Jännitys sai miehen toimimaan hätiköiden, hän ei edes huomannut, mitä painoi hiirellään rynnätessään viemään astioitaan takaisin keittiöön. Saatuaan astiat tiskikoneeseen Seth riensi kylpyhuoneeseen suihkuun selvittämään edes muutaman takun päästään – toivottavasti aamulla ei olisi huonoa hiuspäivää. Lorottaessaan turhaa vettä pestäkseen kuvittelemansa hien pois, tietokone latasi hitaasti erästä sivustoa, erityisesti yhtä kuvaa kuluttaen kaiken yhteyden sen näyttämiseen.

Kylpyhuoneessa asioiden kulusta tietämätön kirjanpitäjä kirosi ja manasi hiuksiaan, joissa oli vieläkin muotogeelin jämiä syvillä juurissa. Hän ei osannut nauttia lämpimästä vedestä ihollaan tai edes haaveilla jostakusta suihkussa kanssaan. Ainoat asiat, jotka pyörivät hänen mielessään, olivat huominen kokous, Ishikawa sekä sänky. Lihakset huusivat lepoa ja rauhaa edellisestä yöstä, joka oli jäänyt pelkäksi kukkumiseksi. Hoitoaineen ansiosta puna-mustahiuksinen tunsi takkujensa viimein aukenevan sormiensa alla saippuaisen veden valuessa kasvojen yli. Kädet hieroivat suihkusaippuaa joka puolelle vartaloa jättämättä yhtäkään kohtaa pesemättä, koska aamulla ei ehkä ehtisi istua kovin pitkään suihkussa. Kunpa huomenna ei olisi yhtä hiostavaa päivää!

Hiukan rentoutuneempana ruskeasilmäinen astui ulos suihkukaapista ja, kuivattuaan jotenkin vartalonsa, puki ylleen yukatan katsoen itseään peilistä. Silmäpussit painoivat vieläkin, mutta ne luultavasti lähtisivät yön aikana. Jos eivät, hän voisi kokeilla Reitan kertomaa vinkkiä ja painaa aamulla teepussit hetkeksi silmilleen – sillä oli kuulemma rauhoittava vaikutus. Varovasti mies nyppi itseltään muutaman kulmakarvan pitääkseen kasvojensa raamit huolitellun näköisinä ja levitti lopuksi hiukan kosteusvoidetta iholleen. Kuivaillen hiuksiaan pieneen pyyhkeeseen Seth asteli takaisin makuuhuoneen puolelle. Varovaisesti hän siirsi vaatteensa vuoteeltaan työpöytänsä tuolille kiinnittäen ensimmäisen kerran huomiota pieneen hetkeen koneensa ruutuun. Vaatteet olivat pudota miehen käsistä tämän iskeytyessä tuolilleen istumaan rullatakseen näytöllä näkyvää tekstiä alaspäin. Se oli lehtileike, joka oli skannattu jollekin omituiselle sivustolle. Miten hän sinne oli joutunut? Enempää puna-mustahiuksinen ei ehtinyt miettimään ruskeiden silmiensä löytäessä yhden tärkeän nimen: Ishikawa. Unohtaen täysin unentarpeensa kirjanpitäjä keskittyi lukemaan tarkemmin juttua. Siinä puhuttiin enimmäkseen erään huonekaluliikkeen konkurssista ja sen vaikutuksesta Ishikawan muihin liiketoimiin, mutta se ei jäi erään pienen kappaleen alle tärkeysjärjestyksessä.

“Ishikawa-sania on jo pitkään epäilty eräiden rikollisjärjestöjen tukemisesta, mutta vain harvat ovat uskaltaneet väittää häntä suoraan yhden mafiaklaanin johtajista. Epäilyt eivät liiku pelkästään tämän maan sisällä, vaan myös Yhdysvalloissa on maamme poliisia pyydetty tarkkailemaan kyseistä liikemiestä, koska tämä tapasi viime kuussa Casey Staubleonen, joka on yksi Yhdysvaltojen “kummisedistä” eli mafiapomoista. Tapaaminen saattoi olla täysin laillinen, eikä mitään rikollista ole ehkä tapahtunut, mutta Ishikawa-san on miehenä hyvin salaperäinen, ellei jopa varteenotettava epäilty suurten rikosten johdosta, joita on tapahtunut ympäri tätä maata. Poliisille tai kenelläkään ei ole mitään todisteita häntä vastaan.”

Hetkeen Seth ei osannut muuta kuin katsoa typertyneenä eteensä. Olisiko Ishikawa rikollinen? Eihän se olisi mahdollista. Jos tämä olisi, miksi mies ottaisi riskin ja pyrkisi asianajajatoimiston enemmistöosakkaaksi? Eihän siinä olisi mitään järkeä, kuten ei myöskään muotitalon ja muiden yritysten kehittämisessä. Rikollisethan hankkivat rahansa epärehellisesti – tosin puna-mustahiuksinen itse työskenteli rahojensa eteen ja varasti ”harrastuksena”, mutta sama ei pätenyt suuriin rikollisiin. Hitaasti kirjanpitäjä selasi sivuston loppuun asti huomaten alimpana paistattelevan kuvan. Kaksoisklikkauksella ruskeasilmäinen suurensi sitä ja pientä kuvatekstiä koneen ladatessa kumpaakin harvinaisen hitaasti. Pitkän jännittämisen ja odottamisen jälkeen kuva avautui teksteineen, mutta Sethin suureksi harmiksi kuvan hahmot eivät olleet kovin tarkkoja. Kuvaaja oli ollut liian kaukana, eikä zoomauskaan ollut mikään maailman huippuluokkaa, vaikka etäisyyden syy näkyikin varsin selkeästi: kuvan reunoilla käveli neljä amerikkalaista jalkapalloilijaa muistuttavaa miestä aurinkolasein ja tiukkoihin pukuihin sonnustautuneina. Ei kalpeampikaan olisi kovin mielellään mennyt lähelle napsimaan näiden suojatista kuvia. Hyväksyttyään kuvan puutteellisuuden ja hataruuden, puna-mustahiuksinen alkoi katsomaan tarkemmin kuvassa näkyviä henkilöitä.

Neljä ihmistä käveli turvamiesten keskellä, ilmeisesti lentokentällä. Heistä takimmaisena käveli mustahiuksinen nuori nainen vaaleansinisessä kukkakuvioisessa kimonossa ja tämä piteli kouluikäistä – ehkä kahdeksanvuotiasta – tyttöä, jolla oli samanlainen vaate yllään. Äidin hiukset oli sidottu ylös perinteisellä tavalla, mutta tytön hiukset hulmusivat vapaina tuivertavassa tuulessa. Enempää kaksikosta ei saanut selvää, mutta kirjanpitäjä ei ollut varma, johtuiko se heidän paikastaan kuvasta, vaan toisesta huomiota keräävästä tekijästä. Kaksikon edellä käveli pitkä mies mustassa puvussa takin repsottaessa tuulessa auki. Mustat aurinkolasit saivat vaatteiden lisäksi miehen näyttämään ensimmäisellä vilkaisulla yhdeltä turvamiehistä, mutta tarkempi tiirailu kertoi aivan muuta. Pukumiehellä oli vaaleanruskeiksi värjätyt – yli korvien kasvaneet hiukset, eikä tämä ollut yhtä lihaksikas kuin muut turvamiehet. Hän oli pitkä ja laiha, vaikkakin jäntevän näköinen. Toinen käsi oli pujotettu sirosti taskuun oikean käden pidellessä pienen pojan kädestä kiinni. Poika oli miehen täydellinen kopio, jos tällä olisi ollut aurinkolasit ja mustien hiusten tilalla vaaleanruskeat. Pienellä miehen alulla oli hiukan hankaluuksia kävellä puhurissa, mutta ylpeästi tämä silti käveli isänsä rinnalla.
Seth ihmetteli, miten niin laiha saattoi pysyä maassa kiinni. Tämän kengissä oli pakko olla lyijypainot, koska edes maan gravitaatiovoima ei olisi pystynyt pitämään tätä maanpinnalla. Omalla tavallaan poika oli varsin suloinen kuin peuran vasa, joka ei tiennyt minne olisi pitkine jalkoineen astunut tai katsonut suurilla silmillään. Lopulta puna-mustahiuksinen sai silmänsä irti isä-poika parivaljakosta ja luki Ishikawan jalkojen alapuolella olevan kuvatekstin.
“Ishikawa Yoshiki palaamassa Yhdysvaltojen liikematkaltaan yhdessä perheensä kanssa, minkä jälkeen he aikovat huhujen mukaan matkustaa Eurooppaan tutkimaan bisnesmahdollisuuksia.”

Hellästi Seth kosketti etusormellaan kannettavansa ruutua Yoshikin kasvojen kohdalta. Tämä oli lempeän ja viisaan näköinen – ei tämä voisi mitenkään olla kylmäksi kovettunut rikollinen. Kuinka moni isä haluaisi oikeasti poikansa joutuvan vaikeuksiin omien tekojensa takia? Tai joutua vankilaan muun perheen katsoessa voimattomina vierestä? Rikollisjärjestön tie olisi vain liian suuri riski perheelliselle miehelle.

Vilkaisten vielä kerran Ishikawan perheen epätarkkoja kasvoja puna-mustahiuksinen tallensi sivuston suosikkeihinsa ja sulki koneensa pakaten sen kantolaukkuun muutaman levykkeen kanssa. Vaatteet aseteltiin lopulta tuolin päälle, ennen kuin kirjanpitäjä vaihtoi pitkät pyjamahousut jalkaansa ja pujahti peittojen väliin. Uni ei kuitenkaan tullut heti silmään: Ishikawa kiusasi hänen mieltään. Millainen tämä olisi? Missään ei kerrottu miehestä itsestään, paitsi se, että oli varsin salaperäinen ja epäilyttävä, mutta nämä olivat varmasti vain paikkansapitämättömiä huhuja. Mies ei luultavasti kuitenkaan suhtautuisi kovinkaan pahasti hänen harvinaisen räikeisiin hiuksiin, koska itselläänkin oli vaaleanruskeaksi värjätty tukka.
Miettiessään kuvaa miehestä perheensä kanssa, Seth ei huomannut lainkaan, kun unihiekka laskeutui silmilleen vaivuttaen hänet hitaasti uneen. Puna-mustahiuksinen onnistui kuitenkin laittamaan herätyskellonsa päälle, ennen kuin nukahti käden jäädessä roikkumaan lattialle.

**********

Nopeasti Seth avasi neuvotteluhuoneen oven ja sulki sen nopeasti perässään. Huone oli sopivan viileä; ihmiset eivät ainakaan paleltuisi kuoliaaksi. Ruskeat silmät kaarsivat nopeasti katseellaan huonetta mielen kiittäessä suurempia voimia siitä, että siivoojat olivat totelleet hänen pyyntöään. Tämän päiväinen kokoushuone siivottiin eilen aamulla ja iltasiivoojille oli laitettu viesti, etteivät astuisi jalallaankaan metriä huonetta lähemmäksi. Kaiken tämän järjestetyn ansiosta viilentävä ilmastointi oli pyörinyt pitkin yön lämpimän ilman pysytellessä huoneen ulkopuolella.

Hymyillen tyytyväisenä onnistumisestaan – ja tietenkin hyvin nukutusta yöstä – puna-mustahiuksinen laski painavan salkkunsa sekä kannettavan tietokoneensa laukkuineen pöydälle. Videotykki seisoi pitkän puupöydän toisessa päässä valkoisen kalvon edessä odottaen yhdistämistä tietokoneeseen, eikä kirjanpitäjä tuottanut sille pettymystä. Tottuneilla otteilla hän otti kannettavansa säilöstään ja kytki siihen virrat päälle. Koneen avauduttua kalpeat kädet yhdistivät piuhoilla kaksi konetta yhteen varmistaen vielä koneensa työpöydällä olevan kaikki tarvittavat ohjelmat ja tiedostot. Mies kokeili varmuuden vuoksi, että videotykki toimi, jotta ehtisi vaihtamaan sen vielä tarpeen vaatiessa. Hänellä olisi aikaa ainakin puolitoista tuntia, jos ensimmäiset osakkaat tulisivat paikalle puoli tuntia etukäteen, kuten he tekivät normaalisti – varsinkin Fujiwara. Ei tosin ollut varmaa, moneltako Ishikawa itse tulisi, mutta puna-mustahiuksinen uskoi tämän saapuvan Tanakan kanssa hyvissä ajoin.

Nyökäten itsekseen videotykin toimiessa erinomaisesti – tarkasti ja hiljaa – Seth sulki sen ja laittoi koneensa valmiustilaan, miksi turhaa kuluttaa virtaa. Asetellessaan tuoleja paremmin pöytää vasten kirjanpitäjä asetti jokaiselle paikalle kopioidun yhtiöjärjestyksen. Muut sopimukset ja paperit hän piti salkussaan erillisissä taskuissa, joista saisi ne nopeasti esiin tarpeen vaatiessa. Varmistaen vielä, että jokaisessa paperinipussa olisi varmasti kaikki tarvittavat puna-mustahiuksinen riensi alakerran kahvioon hakemaan kahtakymmentä teekuppia sekä muita astioita. Onnekseen hän oli saanut edellisenä päivänä raahattua pienen jääkaapin neuvotteluhuoneeseen, nyt siellä olisi kylmää vettä kuumaa päivää vastaan. Kahviossa kirjanpitäjä joutui juttelemaan jälleen niitä näitä Sakuran kanssa, joka ei ilmeisesti ollut lainkaan samaa mieltä siitä, etteikö heillä olisi mitään yhteistä. Tytöstä oli hankala päästä eroon, samassa talossa kun olivat töissä, mutta vetoamalla pian alkavaan kokoukseen ruskeasilmäinen onnistui livahtamaan tiehensä. Hän kuitenkin ehti varmistamaan, että kahvion väki oli varautunut lounaaseen.

Päästyään takaisin yläkertaan, oli kello ehtinyt tikittämään jo tunnin eteenpäin. Ei menisi kauaa, ennen kuin ensimmäiset osakkaat tulisivat. Järjestäen pienelle sivupöydälle teekupit ja tyhjät juomalasit vedenkeittimen viereen Seth laski ne vielä varmuuden vuoksi. Niitä oli kaksikymmentä, kuten oli ollut jo hississä. Laittaessaan vesikannut jääkaappiin, kuului ovelta pieni koputus. Puna-mustahiuksinen kääntyi ympäri nähdäkseen sisään astuvan tulijan. Tummansiniseen pukuun pukeutunut ruskeahiuksinen mies astui sisään vilkuillen hieman arkana ympärilleen.
“Anteeksi häiriöni”, hieman poikamainen ääni kaikui huoneessa pehmeästi.
“Mutta onko tämä neuvotteluhuone, jossa pidetään tänään kokous tämän toimiston sisällä tapahtuvista muutoksista?”
“Olette tulleet oikeaan paikkaan”, puna-mustahiuksinen käveli avaamaan kaikkien ikkunoiden kaihtimet päästäen valoa hämärään huoneeseen, koska ensimmäinen tulija oli jo saapunut.
“Tulkaa toki peremmälle.”
“En haluaisi häiritä mitenkään. Tulin aikaisemmin tutkiakseni hiukan paikkoja…”
“Ette te minua häiritse, olen saanut kaikki järjestelyt valmiiksi”, ruskeasilmäinen kääntyi hymyillen katsomaan itseään hiukan lyhempää miestä.
“Minä olisin vain stressannut sitä, että puuttuuko jotain.”
Kirjanpitäjän pieni leikkisä äänensävy nosti toisenkin kasvoille hymyn tämän tirskahtaessa hiukan.
“Anteeksi huonot käytöstapani”, puna-mustahiuksinen riensi tulijan luokse ja kumarsi kohteliaasti.
“Minä olen Miyagi Seth. Tämän toimiston kirjanpitäjä, mutta toimin samalla usein myös Tanaka-sanin avustajana. On oikein mukavaa tavata teidät.”
“Nakamura Yuki”, vihertävänruskeasilmäinen vastasi kumartaen myös.
“Ishikawa-sanin asianajaja.”
Miehet kättelivät hiukan, eikä Seth voinut mitään hämmentyneelle ilmeelleen.
“Te olette kovin nuoren näköinen”, kalpeampi olisi halunnut puraista kielensä irti.
“Anteeksi epäkohteliaisuuteni, Nakamura-san, tarkoitin lähinnä sitä, että odotin teidän olevan hiukan vanhempi – kuten suurin osa asianajajista tässä toimistossa.”
“Ei se mitään, olen tottunut siihen”, Yuki hymyili rauhoittavasti.
“Ja kutsukaa minua toki etunimellä, Miyagi-san, mehän tulemme työskentelemään yhdessä, kun ryhdyn virallisesti tekemään täällä töitä.”
“Jos näin toivotte, Yuki-san, mutta käyttäkää tekin minusta etunimeä”, Seth naurahti rentoutuneena.
Ei Ishikawan asianajaja vaikuttanut epämiellyttävältä lainkaan. Lisäksi puna-mustahiuksisesta oli mukavaa työskennellä ihmisten kanssa, jotka olivat lähempänä hänen ikäänsä.

“Tekö olette järjestänyt tämän neuvotteluhuoneen?” nuori asianajaja käveli peremmälle katsellen ympärilleen.
“Ihanan viileätä! Ulkona paahtuu jo nyt elävältä.”
“Mukavaa, että lämpötila miellyttää”, kirjanpitäjä laittoi pöydälle muutaman kynän, koska tiesi, etteivät kaikki tuoneet omia mukanaan.
Hetkeen kaksikko ei sanonut mitään. Yuki tutki yhtiöjärjestystä nojaten rennosti pöytään ja Seth hioi vielä muutamia yksityiskohtia huoneessa.
“Yuki-san?” puna-mustahiuksisen oli pakko rikkoa hiljaisuus, joka ei kuitenkaan ollut painostava.
Hän ei vain voinut olla hiljaa juuri sillä hetkellä.
“Niin?” vihertävänruskeasilmäinen nosti katseensa puhujaan.
“Saanen kysyä, millainen Ishikawa-san on?”
Pieni nielaisu kuului vaimeana huoneessa, mutta jännittynyt tunnelma taantui asianajajan naurahdukseen.
“Varsin mukava, kunhan häneen tutustuu”, mies laski paperinipun takaisin pöydälle.
“Hän suosii nuoria; siksi minä ilmeisesti olenkin hänen asianajajansa.”
“Ahaa, ymmärrän”, kirjanpitäjä nyökkäsi hymyillen hiukan helpottuneempana.
Onneksi Yuki oli ystävällinen, eikä jaksanut välittää niin paljon kohteliaisuus säännöistä, vaikkei sitä vielä kunnolla tiennytkään.
“Kauanko olet työskennellyt hänelle, jos saan kysyä. Millainen työnantaja tai persoona hän on?”
“Olenhan minä lukenut hänen käskystään lakipykäliä kohta kolmisen vuotta”, Yuki kertoi nojaillen yhä neuvottelupöytään.
“Hän vaatii paljon, mutta osaa arvostaa työpanostasi ja ahkeruuttasi. Ishikawa-san on niitä harvoja työnantajia, jotka ymmärtävät inhimillisiä virheitä. Hän on…”
“Niin?”
“Ehkäpä minä en kerro enempää”, ilkikurinen virne karkasi tummanruskeahiuksisen kasvoille.
“Näette sitten kohta. Ymmärrätte silloin paljon paremmin, kun tapaat hänet ilman minun mielipidettäni.”

Seth myönsi itselleen olevansa hiukan harmissaan, ettei Yuki kertonut hänelle enempää, mutta tyytyi tilanteeseen. Eivät he kauaa ehtineet kahdestaan juttelemaan, kun oveen koputettiin ja sisälle astui hiukan harmaantunut pukumies salkkuineen.
“Huomenta Miyagi-san”, mies tervehti kiinnittäen katseensa nuoreen asianajajaan, joka nousi seisomaan selkä suorana.
“Huomenta, Fujiwara-san”, Seth tervehti tullen miestä vastaan Yukin kanssa.
“Tässä on Ishikawa-sanin asianajaja Nakamura Yuki. Yuki-san, tässä on yksi osakkaista: Fujiwara Ryuu.”
Vihertävänruskeasilmäinen kumarsi hiukan ja kätteli sitten vanhempaa pukumiestä. Tämä katsoi nenänvarttaan pitkin nuorukaista ihmetellen itsekseen tämän ikää.
“Kuvittelin teidän tulevan Ishikawa-sanin kanssa, Nakamura-san.”
“Saavuin hiukan aikaisemmin vilkaisemaan paikkoja”, Yuki hymyili, mutta tavallista aremmin.
Hän kyllä näki, ettei vanhempaa miestä huvittanut antaa yhtiötä nuoren miehen käsiin.
“Hän itse tulee myöhemmin erään alaisensa kanssa.”
“Vai niin. Toivottavasti Miyagi-san on pitänyt teille hyvää seuraa.”
“On, oikein hyvää. Minä tässä ihastelin, kuinka hän on saanut huoneen mukavan viileäksi ja viihtyisäksi.”
“Toden totta, hän onkin aina ollut hyvä työntekijä. En tosin odottanut näin hyvää työtä…”

Kolmikko vaihtoi vielä muutaman sanan, kunnes lisää osakkaita avustajineen sekä Fujiwaran jäljessä tuleva avustaja tulivat yksi kerrallaan. Seth esitteli Yukin kohteliaasti kaikille ja sai tältä usein kiitollisen hymyn. Nuorukainen ei ollut kovin varma persoona vanhempien osakkaiden keskellä ja toinen nuorempi mies toi hiukan lisää rohkeutta. Kello tikitti vinhaa vauhtia ja lopulta kaikki olivat paikalla – paitsi Tanaka ja Ishikawa alaisensa kanssa.

Osakkaat olivat avustajineen pommittaneet Yukia kysymyksineen, mutta tämä onnistui välttämään suurimman osan kysymyksistä. Tästä olisi ollut ainesta ympäripyöreitä puhuvaksi poliitikoksi. Ihmiset miettivät kuumeisesti millainen Ishikawa olisi tai kuka hänellä olisi mukanaan. Ensimmäistä kertaa elämässään myös Seth mietti tuota alaista, josta Yuki ei suostunut sanomaan sanakaan. Väitti vain, ettei itsekään ollut täysin varma, mutta kirjanpitäjä ei uskonut. Kuka nyt uskoisi miestä, joka hymyili itsekseen kätensä takana?

Puna-mustahiuksinen vilkaisi kelloa kiitollisena siitä, ettei kukaan ollut vielä maininnut mitään hänen hiuksistaan. Edes Yuki ei ollut kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta punainen kauluspaita hämäsikin sopivasti. Rannekello ilmoitti kellon olevan yhdeksää vaille kymmenen. Tässä olisi vielä pieni hetki, ennen kuin kokouksen pitäisi virallisesti alkaa. Ruskeat silmät vilkaisivat pitkää pöytää, jonka päädystä oli jätetty neljä paikkaa tyhjäksi: hänelle itselleen päädyn vasen puoli ja kaksi häntä vastapäätä. Isolle tuolille istuisi luultavasti viimeisen kerran Tanaka, tämän jälkeen hän vetäytyisi syrjään ja tilalla istuisi Ishikawa tai tämän velvoittama hallituksen jäsen – luultavammin Yuki.

Vesikannu kiersi jo pöydällä, vaikkei ollut edes kovin kuuma. Ihmiset joivat vettä saadakseen tekemistä, keskittyäkseen johonkin muuhun kuin odottamiseen.
“Yuki-san?” Seth kumartui istuvan nuorukaisen korvanjuureen.
“Tuleeko Ishikawa-san ajoissa?”
“Uskoisin näin”, asianajaja kuiskasi takaisin.
“Ellei pörssi ole romahtanut.”
Leikkisä virne rentoutti kirjanpitäjän hetkeksi, mutta sitten hänen ihonsa nousi kananlihalle: ovelta kuului ääniä.
“Ja tässä on neuvotteluhuoneemme, jossa pidämme myös kaikki tärkeät kokouksemme, Ishikawa-san… Kuten aikaisemmin kerroin teille, Oshiro-san, voimme myös tarpeen vaatiessa laajentaa tilojamme ja tehdä muitakin muutoksia…”, Tanakan ääni lähestyi ja tumma hahmo heijastui himmennetyn lasin taakse.
“Muut varmasti odottavat jo meitä, hyvät herrat”, entinen enemmistöosakas sanoi vielä taakseen kahden tumman hahmon heijastuessa lasin toiselle puolelle hänen selkänsä taakse.
Ovi narahti kevyesti kahvan painuessa alas.

Chapter Text

Tanaka seisoi hetken oven raossa katsoen hölmistyneenä neuvotteluhuonetta, jossa kaikki ihmiset – paitsi Yuki – olivat kohottautuneet osittain pystyyn ja venyttäneet kaulojaan nähdäkseen paremmin. Huoneen toisessa päässä olijat nousivat tuoleiltaan nähdäkseen tarkemmin kuin lapset, jotka odottivat kiertävän tivolin nousevan mäen takaa.
“Tuloamme on ilmeisesti odotettu jo vähän aikaan”, vanha asianajaja naurahti hiukan selkänsä taakse, josta kuului matala hymähdys.
“Kaikki muut ovat jo saapuneet paikalle.”
Viimeinkin, Sethin ja muiden helpotukseksi, toimiston entinen enemmistöosakas astui kunnolla sisälle kahden itseään pidemmän miehen seuratessa pienen matkan päässä oven sulkeutuessa heidän jäljessään.

Puna-mustahiuksinen katsoi hämmentyneenä eteensä räpsäyttäen muutaman kerran silmiään. Kumpikin saapuneista vieraista oli Tanakaa ainakin päätä pidempi, mutta se ei ollut hänen järkytyksensä syy. Kumpikaan heistä ei ollut Ishikawa – tai ainakaan se, jonka kuvan hän oli nähnyt internetissä. Kalpein oli etsinyt väärästä miehestä tietoja. Tieto ei kuitenkaan saanut kirjanpitäjää irrottamaan katsettaan tulijoista. Heistä taaempana seisoi kasvoiltaan teräväpiirteinen mies, jonka tummanruskeat hiukset roikkuivat tyylikkäästi kainaloihin asti. Voimakkaaseen leukaan asti ulottuvat otsahiukset oli muotoiltu ilmavasti suurimman osan peittäessä salaperäisesti oikeata silmää. Hiukan kalpea iho korostui tummaa liituraitapukua vasten ja ikkunoista loistava aurinko sai jotain kimaltavaa miehen korvassa.

Jos harteikkaan jäntevä mies keräsi väen huomion, se oli pientä verrattuna mieheen, joka seisoi hänestä hiukan edempänä. Tämä oli jonkin verran pidempi kuin ystävänsä, mutta sirorakenteisempi ja laihempi, vaikkei toinenkaan paksu ollut. Miehen mustat, melkein olkapäille ulottuvat hiukset kaareutuivat hiukan sisäänpäin. Myös tällä oli tavallista pidempi epätasaiseksi leikattu otsatukka, joka piteni oikean silmän yli mustien silmien katsoessa tarkkaavaisesti tavallista suurempina. Seth ei tiennyt lainkaan, oliko se kaksikon katse, vai heidän elegantit olemuksensa, jotka saivat kaikki katsomaan heitä silmien kuivuessa paikoilleen.

Hiljaisuus rikkoutui yllättävällä tavalla, mikä sai puna-mustahiuksisen vetämään terävästi henkeään. Mustahiuksinen tummanpunertavanruskeaan pukuun pukeutunut mies hymähti huvittuneena ja hänen täyteläisille huulilleen kaartui pieni, lähes huomaamaton, mutta silti hyvin merkille pantu hymy.
“Arvelin kyllä, että herättäisimme vapaina roikkuvine pitkine hiuksinemme huomiota, mutta en tiennyt, että meitä katsottaisiin kuin apinoita eläintarhassa”, suusta kuului hyvin matala leikkisä ääni, kuin puhe olisi tullut jostain korkeammalta toisesta maailmasta.

Sanat lausuttiin sulavasti, piilottaen hyvin suuremman sarkasmin, kuin antoi lausumallaan ymmärtää. Miehen puheet herättivät muut huoneessa olijat transsistaan näiden naurahtaessa hiukan vaivaantuneina. Seth vilkaisi silmäkulmastaan Yukia, joka teki parhaansa, ettei olisi nauranut avoimesti työnantajansa puheille. Tämän suorasanaisuus ja välinpitämättömyys muiden mielipiteistä voisi tuoda vaikeuksia, mutta mitä suurinta hupia tylsän puoleisiin kokouksiin.
Ruskeahiuksinen liituraitapukuinen ei kuitenkaan hymyillyt, tai antanut minkäänlaista näkyvää merkkiä ajatuksistaan. Kasvot olivat kuin veistetty kiveen silmien tarkkaillessa jokaista huoneessa istujaa. Ruskeat silmät jäivät hetkeksi katsomaan kirjanpitäjää, joka yritti parhaansa mukaan näyttää siltä, kuin ei olisi huomannut. Salaa hän yritti kuitenkin parantaa ryhtiään ja kiskaista puvun takia paremmin päälleen.
“Hyvät herrat”, Tanaka sanoi lopulta, paikalla kun ei ollut yhtäkään naista.
“Pahoittelen myöhäistä tuloamme, mutta nyt voimme aloittaa kokouksemme.”

Pieni varovainen köhäys keskeytti asianajajan, kun tämä oli siirtymässä pöydän ääreen. Seth ei ollut aivan varma, mutta uskoi vahvasti ruskeahiuksisen muistuttaneen heidän olemassa olostaan.
“Mutta sallikaa minun ensin esitellä odottamamme vieraat”, Tanaka käveli hiukan – nolostuneena käytöksestään – sivummalle, jotta kaikki pöydän ääressä istuvat ja seisovat näkisivät tyylikkään kaksikon.
“Tämä tässä on…”
“Ishikawa Asagi”, mustahiuksinen kumarsi hyvin pienesti, mikä oli varsin röyhkeästi tehty vanhempien miesten edessä.
Nuorempana hänen olisi kuulunut kumartaa useamman asteen syvemmälle, mutta eleellä hän osoitti pitävänsä itseään korkeampi arvoisempana, kuin yksikään toinen osakas. Pieni hymy kohosi kalpeimman huulille tämän voimatta olla ihailematta moista rohkeutta ja törkeyttä. Tapa, jolla Ishikawa oli kävellyt sisään ja vienyt kaiken huomion, oli vaikuttava – lähes vastustamaton. Tämä oli jopa vaaleanruskeahiuksista Ishikawaa karismaattisempi, vaikka toisesta hän oli nähnyt vain kuvan.
“Tässä on läheinen ystäväni ja Tatemonoki-yritykseni toimitusjohtaja…”, Asagi nosti sirosti kätensä viitaten vieressään seisovaan mieheen.
“Oshiro Hide-zou”, teräväpiirteinen sanoi kuuluvasti ja kumarsi kohteliaasti syvään.
Ruskeatukan ääni oli matala, kuten ystävällään, mutta kuitenkin aivan toisenlainen. Siinä, missä pidemmällä oli soinnukkaan pehmeä ääni, oli tällä karheampi, mutta samalla kuitenkin lempeä miellyttäen korvaa.
“Tässä ovat osakkaamme ja heidän avustajansa. Tämä herra tässä on yksi vanhimmista osakkaista: Fujiwara Ryuusta”, Tanaka aloitti kohteliaasti esittelykierroksen.
Jokainen nousi ylös tuoliltaan nimensä kuultuaan ja kumarsi tervehdyksensä vaitonaisena. Osakkaat tarkkailivat nuoren kaksikon jokaista päännyökkäystä ja katsetta. Heitä hämmensi näiden iät ja he miettivät, miten niin nuoret – tuskin edes kolmeakymmentä – saattoivat olla niin vaikuttavissa asemissa.
Tanaka viittasi Yukiin ja aikoi sanoa jotain, mutta tajusikin, ettei tuntenut nuorukaista. Pelastaakseen tilanteen vielä esittelemättä jätetty – ja tuskin häntä mainittaisiinkaan erityisemmin – Seth astui tulevan esimiehensä viereen.
“Yamato-sama, tämä tässä on Nakamura Yuki”, puna-mustahiuksinen kertoi johtajalleen toivoen, ettei äänensä värisisi niin kuuluvasti – häntä hermostutti puhua ääneen eleganttien liikemiesten edessä.
“Hän saapui tänne ensimmäisten joukossa ja kertoi minulle olevansa Ishikawa-sanin asianajaja.”

Edelleen seisova kaksikko katsoi häntä ensimmäisen kerran hyvin avoimesti päiden kääntyessä samanaikaisesti puhujan suuntaan, mikä ei helpottanut nuoren kirjanpitäjän oloa yhtään. Onneksi heidän katseensa kiinnittyivät nopeasti Yukiin, joka nousi ylös kumartaen Tanakalle tervehdyksen ja soi kahdelle pidemmälle hyvän tuulisen hymyn, johon Asagi vastasi samalla mitalla, mutta Hide-zou nyökkäsi vain pienesti. Vanhempi asianajaja kumarsi hiukan ja käänsi sitten hymyilevät kasvonsa kalpeimpaan.
“Ja tämä tylsän toimistomme värikäs ilopilleri on Miyagi Seth”, kaljuuntunut viittasi puna-mustahiuksiseen, joka olisi halunnut kuristaa miehen siihen paikkaan, ennen kuin tämä jatkoi.
“Hän on virallisesti kirjanpitäjämme, mutta viimeisimpinä vuosina hän on ollut minulle kuin oma avustaja – joita en ollut sitä ennen kaivannut.”
Ruskeasilmäinen kumarsi syvään kaksikolle, joka nyökkäsivät tervehdyksen tarkkaillen häntä päästä jalkoihin. Tämä oli varsin epämiellyttävää, varsinkin kun Sethistä tuntui, että hänen hiuksensa veisivät jälleen kaiken huomion. Ruskeat ja mustat silmäparit katsoivat häntä hyvin tutkivasti – nuorukaista häiritsi kovasti jälkimmäisissä oleva pilke, jonka syytä hän ei osannut päätellä.
“Istuutuisimmeko?” Tanaka viittasi tuoleihin Hide-zoun ja Asagin noudattaessa pyyntöä.
“Harvinaisen viileä tämä huone”, Asagi hymyili hiukan ja vilkaisi ruskeahiuksista.
“Eikö totta, Hide-zou-kun?”

Tämän puhuttelut tapa sai muut osakkaat rypistämään kulmiaan suorasukaiselle, ellei jopa tavallista röyhkeämmälle nuorukaiselle. Aivan kuin mitkään kohteliaisuus säännöt eivät olisi koskeneet tätä virallisessa kokouksessa aikuisten miesten keskellä. Puna-mustahiuksinen istuutui Tanakan vasemmalle puolelle ja vilkaisi Yukia, joka istui pöydän päästä kolmen tuolin päässä vastakkaisella puolella. Tämä virnisti hänelle merkitsevästi kätensä takaa, mikä sai kirjanpitäjän katsomaan saapunutta kaksikkoa uudella tavalla. Nämä olivat läheisempiä, kuin olivat antaneet aivan aluksi ymmärtää.
“Aivan kuten sanotte, Asagi-sama”, Hide-zoun kohtelias puhuttelutapa ja eleet saivat osakkaat kaikeksi onneksi rauhoittumaan.
Lyhempi tiesi sentään, kuinka tuli käyttäytyä sivistyneiden ihmisten keskellä.
“Seth-san on huolehtinut kaikista järjestelyistä, mitä näette”, Tanaka halusi kehua nuorukaista ja taata tälle hyvät mahdollisuuden toimistossa.
“Hän on tehnyt lounasvarauksen, mikäli meillä tulee kokous venymään.”
Mustat silmät siirsivät jälleen katseensa kalpeampaa, joka yritti parhaansa mukaan hengittää normaalisti ja rentoutua. Se vain oli lähes mahdotonta niiden silmien alla, jotka tuntuivat katsovan sielun läpi ja syvemmällekin. Mies oli vain niin uskomattoman hyvännäköinen, ettei puna-mustahiuksinen tiennyt lainkaan, mitä ajatella. Onneksi Tanaka pelasti hänet siltä päätökseltä.
“Tässä edessämme on yhtiöjärjestyksemme. Toisella sivulla on sisällysluettelo, jossa on merkitty pienempienkin yksityiskohtien sijainnit. Jos aloittaisimme ensimmäisenä lakipykälistä ja hallituksen muodostamisesta?”

----------

“Onpas kello jo paljon”, Tanaka huokaisi vilkaisten rannekelloaan puolentoista tunnin päästä.
“Kävisikö, jos pitäisimme pienen lounastauon?”
Muut osakkaat nyökkäsivät tyytyväisenä ehdotukseen. Asagi ja Hide-zou olivat halunneet käydä kaikki asiat läpi ja keskustella hallituksen muodostamisesta sekä Yukin siirtymistä asianajajatoimiston johtoon. Muutama sopimus oli allekirjoitettukin, joihin Seth oli osannut varautua ja jakanut uskomattoman nopeasti ja sujuvasti kyseiset paperit. Hän yritti parhaansa olla välittämättä katseista jotka seurasivat häntä tarkkaavaisesti, erityisesti erästä, joka tuntui seuraavan häntä kaikkialle.
“Minä soitan alakertaan”, Seth nousi ylös ottaen kännykkänsä taskustaan.
“Suokaa anteeksi, siirryn ulkopuolelle.”

Osakkaat hymyilivät kohteliaasti käyttäytyvälle nuorukaiselle, joka käveli hillitysti ovelle ja poistui huoneesta. Todellisuudessa puna-mustahiuksinen olisi halunnut paiskata oven kiinni perässään ja paeta koko kokousta. Jokainen lihas värisi jännityksestä miehen kävellessä hiukan kauemmas ovesta huohottaen hiljaa. Kuka olisi uskonut Ishikawan tapaamisen olevan näin hankalaa? Vaikkei tämä edes ollut se, keneksi oli luullut! Mies ravisteli hiukan jalkojaan, yritti rauhoittua läpitunkevasta katseesta ja unohtaa hetkeksi tylsät jaarittelut yhtiöhallituksen muodostamisesta ja muusta turhasta – ennen kaikkea saapuneiden vieraiden karisman ja silmät. Kirjanpitäjä venytteli hiukan niskaansa ja kaulaansa vetäen useamman kerran syvää henkeä. Rentouduttuaan hiukan kalpeampi näppäili kahvion numeron kännykkäänsä ja nosti luurin korvalleen.
“Moshi moshi!” kuului tuttu naisen ääni.
“Morioka Sakura.”
“Sakura-san, Seth tässä”, nuorukainen tervehti.
“Ilmoittaisin, että lounastaisimme mielellämme pian.”
“Asia selvä, Seth-san, lounaanne on jo melkein valmis. Tuomme sen kohta.”
“Hienoa. Kai te kaikki olette pukeutuneet sievästi? Tiedän sen jo sinusta, mutta en ole nähnyt muita.”
“Kaikki on, kuten pitääkin”, Sakura hymyili toisessa päässä.
“Odota pieni hetki, tulemme muutamassa minuutissa.”
“Selvä, näemme pian”, Seth sulki huokaisten puhelimensa.

Kohta hänen pitäisi palata jäykkäselkäisten miesten keskelle, vaikka kolme nuorukaista hänen lisäkseen toivatkin hieman väriä kalkkeutuneeseen hetkeen – tosin Hide-zou oli varsin vähäpuheinen ja tuntui kohteliaisuudellaan paikkailevan johtajansa hyvinkin suorasukaista käytöstä. Puna-mustahiuksinen pohdiskeli mielessään tapaamiaan ihmisiä: Asagi ei vaikuttanut pahalta mieheltä, kuten ei Yukikaan. Toimitusjohtajasta oli vaikea sanoa yhtään mitään, tämän ajatuksia oli lähes mahdotonta arvailla, eikä tämän ääni ollut samalla tavalla leikkisä, kuten asianajajalla tai uudella enemmistöosakkaalla.
Enempää kirjanpitäjä ei ehtinyt pohtimaan tapaamiaan miehiä, kun kuuli kärryjen pyörien hennon narinan ja neuvotteluhuoneen odotushuoneen ovelle ilmestyi Sakura sisäkkömäisessä tarjoilijan vaatteissa.
“Seth-san!” kahvion tyttö hymyili aurinkoisesti tavalliseen tapaansa.
“Sakura-san”, kalpeampi hymyili takaisin, kun solakka olento astui peremmälle.
Hänen perässään työnnettiin siroja, mutta samalla suuria kärryjä, joiden päällä oli pienissä astioissa tarjottavaksi tehty lounas. Kärryjen perässä tuli kaksi muuta nuorta naista, joilla oli samanlaiset mustavalkoiset vaatteet kuten Sakuralla. Nämä kuitenkin vilkuilivat taakseen ja supattivat keskenään hermostuneesti.
“Onko jotain tapahtunut?” Seth rypisti hiukan kulmiaan, ei ollut näiden tapaista näyttää niin epävarmoilta.
“Näimme vain käytävällä kolkon näköisen miehen. Hän vain tuijotti eteensä ja vaikutti hiukan pelottavalta”, pyöreäposkinen vastasi työtoveriensa puolesta.
“Hän ei edes tervehtinyt meitä, vaikka varmasti näki ja kuuli meidät.”

Kurtistaen entistä enemmän otsaansa kirjapitäjä riensi tarjoilijoiden ohitse ovelle katsomaan käytävälle. Siellä todellakin seisoi – oikeastaan nojasi seinään – pitkä harteikas mies pitkässä mustassa nahkatakissa. Tämä katsoi suoraan edessään jököttävää seinää kädet ristittyinä rintakehälleen. Tarkempaa tietoa miehen vaatetuksesta ei voinut saada paksun takin takia, joka piilotti kalpean miehen alleen. Ei puna-mustahiuksinen olisi edes katsonut mustia vaatteita, koska hänen ruskeat silmänsä jäivät tuijottamaan odottelijan kasvoja ja hiuksia. Tällä oli koottu musta irokeesi mustista hiuksista ja sen ympärillä olevat punaiset hiukset roikkuivat vapaina. Iho oli meikattu kalpeaksi ja oikeasilmä – miehen oikea puoli oli neuvotteluhuonetta kohti – oli rajattu voimakkaasti valkoisen silmän katsoessa tyhjyyteen. Oliko nahkatakkinen sokea?
Seth aikoi sanoa miehelle jotain, mutta Sakuran kimeä ääni keskeytti hänet.
“Seth-san, eikö meidän pitäisi mennä jo?”
“Olet oikeassa”, mies päätti jättää sanomiset sikseen ja siirtyi neuvotteluhuoneen ovelle.
“Hyvät neidit, valmistautukaa koitokseenne. Olkaa tarkkoja, älkääkä jääkö turhan pitkäksi aikaa tuijottamaan.”
Oikeastaan puna-mustahiuksisen olisi pitänyt sanoa viimeiset sanat itselleen, mutta ei ehtinyt ajattelemaan asiaa, ennen kuin avasi oven.
“Hyvät herrat, lounaamme on saapunut.”

Liikemiehet nostivat katseensa tulijoihin puna-mustahiuksisen johdattaessa sievästi hymyilevän kolmikon peremmälle. Kaikki miehet hymyilivät saapuneille tarjoilijoille, tai eivät ihan kaikki. Hide-zou vilkaisi viileänä kuin pakkasyö saapuneita tyttöjä, mutta laski katseensa takaisin papereihin huomioimatta tulijoita sen enempää edes nyökkäyksellä. Asagi vaikutti varsin kiinnostuneelta, suorastaan piristyneeltä tapahtumien kulusta. Mustat silmät tutkivat tyttöjä päästä jalkoihin hymyn levitessä huulilleen ja pienen vihellyksen karatessa suustaan. Miehen intensiivinen katse ja ele saivat punan nousemaan Sakuran ja kahden muun poskille näiden niiatessa katseet maassa. Kohteliaan tervehtimisen jälkeen tarjoilijat kattoivat nopeasti pöydän ja toivat jokaiselle tarjottimilla ruokaa, jotta nämä saattoivat itse ottaa sen verran, kun jaksoivat syödä. Ruokailijoille kaadettiin raikasta vettä laseihin ja kaiken ollessa viimeinkin valmista, uskalsi kirjanpitäjäkin istua paikalleen aterioimaan. Keskustelu muuttui rennommaksi ja miehet alkoivat keskustelemaan muustakin kuin toimiston tulevaisuudesta. Lähinnä Asagin yritysten menestymisistä ja päivän politiikasta.
“Jos Kudon hallitus jatkaa vielä tätä menoa, maamme talous tulee romahtamaan”, Tanaka huomautti kuuluvasti muiden nyökkäillessä hänen sanoilleen.

Seth ei jaksanut kuunnella tarkemmin keskustelua, hän keskittyi tarkkailemaan ihmisiä: Näiden katseita, ilmeitä ja ääntä. Nyt mies sai paremman tilaisuuden tutkia Asagia ja Hide-zouta lähemmin – nämä kun istuivat häntä vastapäätä. Piilotetuin katsein kirjanpitäjä kävi läpi kummankin kasvoja ja ilmeitä. Ruskeasilmäinen kiinnitti huomionsa toimitusjohtajan korvassa roikkuvan timanttisen korvarenkaan – varsin erikoinen yksityiskohta vakavakasvoisessa miehessä. Eniten puna-mustahiuksinen keskittyi kuitenkin näiden ääniin. Ishikawa puhui eniten ja jaksoi piilotetusti pilkata vanhempien miesten asenteita sekä vanhanaikaisuutta. Häntä kuunneltiin tarkkaavaisesti, koska tällä oli heistä eniten vaikutusvaltaa, eikä olisi viisasta suututtaa tulokasta tässä vaiheessa kokousta. Hiljaa istuminen ja ystävällisesti hymyileminen oli kuitenkin vanhemmalle polvelle vaikeata. Nuori mies ei tuntunut kunnioittavan ketään muuta samassa huoneessa tai pitänyt ketään samantasoisena – paitsi Hide-zouta, joka vaiensi kaikki avaamalla vain suunsa. Ruskeahiuksinen tiesi täsmälleen, kuinka sai ihmiset ymmärtämään sanansa ensimmäisellä kerralla. Mies ei vain puhunut kovinkaan paljon, tarkkaili ja kuunteli enimmäkseen muita. Se tekikin tästä arvoituksellisen, vaikkei samalla tavalla kuin Asagista. Lyhemmän karisma perustui enemmän miettivään katseeseen ja rauhallisuuteen. Joku saattaisi pitää toimitusjohtajaa tylsänä henkilönä, mutta sitä se ei ollut. Tämä vain ei halunnut kenenkään tietävän, mitä oikeasti ajatteli. Asagi oli ilmiselvästi ainoa, koska välillä kaksikko nojautui taaksepäin tuoleillaan kuiskaamaan jotain toisilleen, minkä jälkeen he kumartuivat takaisin pöydän ääreen mustatukan huulia koristaessa entistä viettelevämpi hymy.

“Hyvät neidit”, Ishikawa nousi ulos ja kumarsi hiukan huomatessaan kaikkien syöneen aikaa sitten.
“Kiitos maittavasta lounaasta. Oli ilo syödä ateria, joka oli niin hyvin valmistettu.”
Tytöt katselivat punastellen lattiaa liikemiehen flirttailevien silmien alla, kunnes tajusivat kerätä astiat pöydästä ja valmistautua lähtöön.
“Meidän olisi parasta jatkaa kokousta, koska minulla ja Hide-zou-kunilla on vielä tapaamisia ja muita töitä.”
“Meidän pitäisi ehtiä kahdeksi katsomaan, kuinka lastensairaalan rakennustyöt edistyvät”, ruskeahiuksinen selitti kohteliaasti vilkaisten kelloaan.
“Pahoittelemme, kun joudumme näin hoputtamaan.”
Vanhempi väki katsoi toisiaan kuiskaillen hyväksyntäänsä moiselle hankkeelle. Edellinen lastensairaala oli vahingoittunut pahasti talvella syttyneessä tulipalossa ja Tatemonokille oli annettu uudelleen rakennusvaltuudet.
“Ei se mitään, jatketaan toki”, Tanaka myöntyi, koska halusi nopeasti pois tästä kokouksesta.

Keskustelu kääntyikin varsin ripeästi takaisin toimistoon ja sen työntekijöihin. Yuki ilmaisi kantanaan sen, että haluaisi pitää mielellään vanhat ja tottuneet työntekijät talossa ja virnisti tällöin ystävällisesti Sethille, joka vastasi hymyillen takaisin. Tästä suunnasta muut osakkaat olivat tyytyväisiä, koska Asagi yhtyi asianajajansa mielipiteeseen, vaikka ilmaisikin haluavansa laajentaa toimistoa ja palkata uusia nuoria kykyjä. Sana nuori sai vanhemman polven katsomaan toisiaan hiukan synkästi, mutta eivät miehet sanoneet mitään. Mitä he oikeastaan olisivat voineet tehdä? Mustatukalla kun oli 57 prosenttia osakkeista, eli suurin päätösvalta. Työntekijöistä keskustelu siirtyi sujuvasti talouteen ja investointeihin, kuluneisiin vuosiin ja niiden menestykseen, tai olisi siirtynyt hyvin Sethin mielestä, ellei…
“Voisinko nähdä kahden edellisen vuoden kirjanpidon?” Hide-zoun rauhallinen kysymys jäykisti puna-mustahiuksisen kauttaaltaan.

Vanha talon väki nosti katseensa tiukkana liituraitapukuiseen, joka istui rauhallisesti tuolissaan painaen sormenpäänsä sirosti yhteen.
“Voin kyllä vakuutta, että kaikki on loistavasti”, Tanaka puuttui puheeseen närkästyneenä kirjanpitäjänsä puolesta.
“Seth-san on huolellisempi työssään kuin kukaan muu.”
“En minä sitä epäilekään, olen vain kiinnostunut”, ruskeahiuksinen antoi tarkkaavaisen katseensa kiertää muiden kasvoja.
“Ellei teillä ole jotain salattavaa.”
“Hide-zou-kun haluaa aina tarkistaa kaikilta yrityksiltä kirjanpidon”, Asagi puuttui puheeseen rauhoitellen muiden kiivaita katseita.
Aivan uusi piirre parivaljakolta, nämä tukivat toinen toisiaan. Tähän mennessä toimitusjohtaja oli silotellut johtajansa käytöstä, mutta sama kävi näköjään myös toisin päin.
“Se on hänen tapansa päästä tietoisemmaksi yrityksen toiminnasta ja voiton mahdollisuuksista. Olisittepa nähneet, kun hän päätti tutkia Tatemonokin koko kirjanpidon! Yli 20 vuoden aikaiset tiedot! Sen kaiken Hide-zou-kun selvitti alle viikossa!”
Miesten ärtyneet katseet vaihtuivat hämmentyneen kunnioittaviksi ja jopa Seth katsoi ruskeahiuksista uusin silmin. Erityiseksi siksi, koska tämä nosti kätensä hennosti kasvoilleen ja piilotti taitavasti hyvin pienen, mutta uskomattoman kauniin hymyn sen taakse. Kirjanpitäjä uskoi jo hetken, että näki näkyjä, koska hyväntuulisen nolostunut hymy katosi alle sekunnissa, eikä sen jäänteitä näkynyt viileissä silmissä.
“Haluaisin kuitenkin nähdä kirjanpidon”, Hide-zou ei kuitenkaan taipunut päätöksessään.
“Onko kahdessa vuodessa niin suuri vaiva?”
“Ei tietenkään”, puna-mustahiuksinen halusi säilyttää kasvonsa.
“En vain osannut varautua pyyntöönne. Minulla menee pieni hetki, kun haen ne.”

Mielessään kalpeampi kyllä laski, että menisi paljon pidempi hetki, koska kopiokoneen korjaaja tulisi vasta maanantaina ja tänään oli torstai. Miten hän saisi 18 ihmiselle kahden vuoden kirjanpidon kuluttamatta siihen hirveästi aikaa? Pitäisikö hänen juosta sisaryritykseen tai maksaa hirvittävät kopiointilaskut? Onneksi Tanaka astui pelastavana herran enkelinä esiin.
“Minä luotan Seth-sanin taitoihin, etten tarvitse itselleni kopiota”, mies antoi katseensa kiertää muita.
“Kuinka moni tarvitsee?”
“Minä en tarvitse lainkaan, kuten ei Yuki-sankaan, koska meillä on Hide-zou-kun”, Asagi naurahti hiukan ja loi tarkkaavaisen, mutta rauhoittavan katseen kirjanpitäjään.
Muut osakkaat ilmaisivat luottamuksensa nuorukaiseen, mikä luultavasti johtui entisen enemmistöosakkaan paljon puhuvasta katseesta.
“Tuon siis vain teille, Oshiro-san. Olihan se kahden vuoden kirjanpidon?” Seth katsoi kysyvästi toimitusjohtajaan, joka katsoi häntä syvälle silmiin nyökäten samalla pienesti.
“Hyvä on, tulen aivan pian takaisin. Voin sen jälkeen näyttää teille muutaman tilastotiedon, jolla tiivistän saman tiedon pienempään pakettiin.”
“Loistava ajatus, Seth-san”, vanha asianajaja hymyili nuoremmalleen tämän poistuessa kumartaen neuvotteluhuoneestaan.

Viileästi puna-mustahiuksinen poistui käytäville, hän käveli tyynesti nahkatakkisen miehen ohitse, kuin ei olisi huomannut tätä lainkaan. Todellisuudessa hän ei todellakaan huomannut tätä, eikä ollut lainkaan rauhallinen. Sydämen kiivaat lyönnit olivat hajottaa hänen tärykalvonsa eivätkä hikoavat kädetkään helpottaneet oloaan. Eikä mies tiennyt, kumpi oli kamalampaa: se, että hänestä tulisi kuuro vai hien haju? Nopeasti mies riensi työhuoneeseensa ja sulki oven kiinni perässään nojaten lopuksi oveen takaraivollaan. Tämä tuntui olevan liikaa hänen sydämelleen. Mies, joka oli tutkinut yli kahdenkymmenen vuoden aikaisen kirjanpidon, halusi nähdä hänen tekemänsä? Miten tässä näin kävi? Näyttikö hän niin epäilyttävältä?
“Seth, rauhoitu”, kalpea yritti rauhoittaa itseään.
“Olet selvinnyt tilintarkastajistakin, joilla on vuosien kokemus. Kyllä sinä tästäkin selviät.”
Sydän tuntui olevan erimieltä. Löi entistä kiivaammin muistuttaen sekä Hide-zoun että Asagin silmistä, jotka tuntuivat näkevän pintaa syvemmälle.
“Ryhdistäydy, hyvä mies!” Seth iski päänsä oveen.
“Mene koneellesi, avaa se ja tulosta kirjanpito. Nyt!”

Puna-mustahiuksinen käveli hitaasti koneelleen. Hänen kätensä tärisi kalpean sormen painaessa virta nappia samalla, kun ruskeat silmät etsivät pöydän kaaoksesta nitojaa. Tylsä sininen taustakuva syttyi hetken päästä pimeässä huoneessa ainoaksi valon lähteeksi ja kysyi salasanaa, jonka kirjanpitäjä kirjoitti kahdesti väärin. Sormet eivät tuntuneet tottelevan, tai ne olivat liian nihkeät. Saattoihan vika olla myös hänen aivoissaan, jotka olivat kuin suurimmankin huumehöyryn jäljiltä. Harvinaisen nopeasti hermostuksestaan huolimatta mies löysi koneensa sisältä kirjanpidon ja käski tulostamaan kahden vuoden ajalta olevat tiedot. Tulostin vinkui ja päästeli omia napsuttavia ääniään paperin työntyessä ylös laitteen sisältä. Varovaisesti hän otti kirjanpidon ensimmäisen ja heilautti muutaman kerran ilmassa asettaen erilleen muista. Mies ei halunnut musteen leviävän, vaan näyttää kaikille niin Tanakalle kuin Hide-zoullekin, että osasi olla huolellinen ja järjestelmällinen, tai sitten hän pelkäsi levinneen musteen aiheuttavan epäilyksiä. Alle viidessä minuutissa kaikki paperit olivat tulostuneet – myös nopeasti kirjoitettu sisällysluettelo – ja Seth nitoi ne yhteen. Nyt olisi mentävä takaisin neuvotteluhuoneeseen, vaikka aivot huusivat miestä pakenemaan. Jalat kuitenkin tunsivat velvollisuudet tärkeämmäksi ja kuljettivat varmasti kirjanpitäjää kohti kokousta ja siellä odottavia miehiä, jotka luultavasti jatkoivat toimiston tulevaisuuden jauhantaa. Ikävän nopeasti puna-mustahiuksinen löysi itsensä käytävältä, jossa nahkatakkinen mies porasi edelleen katseellaan seinää. Tämä sai kirjanpitäjän hidastamaan kävelyään. Hänen olisi kysyttävä kohteliaasti toisen odotuksen syytä ja opastettava tarpeen vaatiessa – tai sitten se oli alitajunnan keino paeta eteen osunutta tilannetta.

“Hyvää päivää”, ruskeasilmäinen pysähtyi nahkatakkisen vasemmalle puolelle – sillä puolella silmä oli tummanruskea, melkein musta, ja mitä luultavimmin näkevä puoli.
“Voinko auttaa? Odotatteko jotakuta?”
Pidempi ja lihaksikkaampi liikautti silmäänsä vilkaisten puhujaa, mutta siirtyi takaisin tuijottamaan seinää sanomatta sanaakaan. Tämä ärsytti Sethiä, joka oli sentään kohteliaasti tarjonnut apuaan, mutta ennen kuin hän ehti sanomaan mitään, mies nyökkäsi hitaasti ja osoitti nahkahanskaisella kädellään neuvotteluhuoneen suuntaan kääntämättä katsettaan seinästä.
“Onko odottamanne henkilönne yhtiökokouksessa? Uskoisin hänen tulevan muutaman tunnin sisällä”, kirjanpitäjä kertoi ystävällisesti.
Toinen vain nyökkäsi ja jatkoi harmaan seinän tuijottamista, kuin olisi etsinyt tasaisesta maalipinnasta paksumpaa kohtaa. Kohauttaen olkiaan puna-mustahiuksinen käveli nahkatakkisen ohi ja huomasi miehen hiusten punan olevan suunnilleen saman sävyinen kuin hänellä. Ainakin tällä oli hyvä maku hiusvärin suhteen.

Henkäisten kerran nopeasti puna-mustahiuksinen painoi oven kahvan alas ja sulki sen perässään.
“Anteeksi, että kesti”, mies kumarsi kohteliaasti.
“Ei se mitään”, Tanaka hymyili rauhoittavasti.
“Saimme juteltua suurimmasta osasta asioista.”
Ruskeasilmäinen nyökkäsi ymmärtäväisesti ja vei kirjanpidon Hide-zoulle, joka otti sen vakavana vastaan.
“Kiitos vaivannäöstäsi”, matalan karhea ääni sai väreet liikkeelle Sethin puvun alla, mutta hän ei ollut varma, johtuiko se pelosta vai toisen karismasta.
Ehkä se oli kumpaakin.
“Ei se ollut mitään, tämähän on työtäni”, ruskeasilmäinen kumarsi hiukan eikä voinut katsoa toisen kasvoja.
Hän pelkäsi menettävänsä pokkansa, jos vilkaisikaan niihin tarkkaavaisiin kasvoihin. Ripeästi mies siirtyi videotykille selaten koneeltaan valmiiksi esiin tilastoja, ennen kuin näyttäisi niitä osakkaille ja näiden avustajille.
“Varsin huolellista jälkeä”, lempeän matala ääni sai puna-mustahiuksisen nostamaan katseensa puhujaan.
Hide-zou selaili saamiaan papereita muiden osakkaiden, erityisesti Tanakan, nyökytellessä myöntävästi.
“Hyvin huolellista ja järjestelmällistä jälkeä, jos tarkkoja ollaan. Sinulla on lahjoja”, ruskeat silmät nostivat katseensa kohtamaan kalpeamman katseen.
Jälleen noille teräväpiirteisille kasvoille nousi harvinainen, mutta upea hymy, joka oli aikaisempaa lempeämpi ja näkyvämpi. Tämä halusi näyttää toiselle, että todellakin tarkoitti sitä, mitä oli sanonut.

Kirjanpitäjä mumisi kiitoksensa ja laski katseensa nopeasti kannettavan ruutuun rukoillen, ettei punastuisi. Lempeä katse ja kehut saivat mielen lämpenemään. Rohkeus virtasi sydämestä jäseniin käsien toimiessa nopeammin uudella varmuudella. Kalpea sormi painoi videotykin päälle nuorukaisen rientäessä sulkemaan kaihtimia ja valoja. Eräältä hyllyltä Seth nappasi valkoisen kokoontaitettavan karttakepin kiskoen sen auki mennessään kalvon viereen selvittämään erilaisten käyrien mukaisia tilastoja. Hän selitti asiat yksinkertaisesti, kertoi muutamia asioita tarkemmin, mitä sektorikuviosta olisi voinut päätellä ja osasi mainita muutaman ison tapauksen, jotka olivat tulleet toimiston kontolle. Kirjanpitäjä ei jättänyt mainitsematta myöskään huonoja hetkiä ja kertoi oman arvionsa niiden syiksi, kun Yuki kysyi aiheesta.

“… Ja näin ollen toimisto menee tällä hetkellä nousukaudessa ja tuotto tulee luultavasti nousemaan, mikäli säät eivät pian viilene – tulipalothan ovat asianajajien lempituottajia”, puna-mustahiuksinen huomautti virnistäen leikkisästi kuuntelijoille, jotka hymyilivät takaisin.
Yuki jopa tyrskähti hiukan kuuluvammin. Lopetettuaan selityksen ruskeasilmäinen sulki videotykin ja riensi valaisemaan huoneen uudelleen.
“Mitä sanotte, Ishikawa-san?” Tanaka katsoi hymyillen mustahiuksista.
“Seth-san osaa asiansa useita kirjanpitäjiä paremmin.”
“Huomaan sen”, Asagi naurahti vilkaisten kalpeampaa, joka toivoi hartaasti hiustensa vievän huomion pois punoittavilta poskiltaan.
“Erityisesti siksi, koska Hide-zou-kun kiinnitti asiaan huomiota. Hän kun on aina tarkka näissä asioissa ja huomaa kyllä lahjakkuudet.”
“Imartelette, Asagi-sama”, Hide-zou nousi ylös muiden osakkaiden kanssa.
“Vaikka teinä kehuisin Miyagi-sania, joka on järjestänyt meille onnistuneen yhtiökokouksen.”
Seth säpsähti tämän sanoja, ei siksi, että tämä oli kehunut, vaan siksi, että mies muisti hänen nimensä ja lausui sen pehmeästi. Kuin tämä olisi aina käyttänyt sitä.
“Oikein paljon kiitoksia”, kirjanpitäjä kumarsi syvään häkeltyneenä.
“Eihän tämä ollut mitään.”
“Oli, paljonkin”, toimitusjohtaja vilkaisi kelloaan.
“Asagi-sama, meidän on nyt lähdettävä, mikäli haluamme ehtiä työmaalle.”
“Totta, ystäväni. Lähtekäämme”, Asagi kääntyi muihin miehiin päin.
“Joudumme nyt poistumaan, mutta tapaamme aivan varmasti hyvinkin pian.”
Pirullisesti virnistäen mustahiuksinen kätteli kaikkia huoneessa olijoita voimakkaalla otteella – myös Sethiä, vaikkakin hetken pidempää katsoen syvälle tämän silmiin, mikä hermostutti lyhempää. Leveä hymy ulottui pilkkeenä silmiin asti liikemiehen kuiskatessa ruskeasilmäiselle huuliensa välistä:
“Olisin halunnut nähdä tulenhehkuiset hiuksesi vapaina kalpeata vartaloasi vasten.”

Sanat hämmensivät nuorukaista tämän tietämättä lainkaan, mitä sanoa. Ei mies olisi ehtinytkään mitään sanomaan, koska seuraavaksi Hide-zou kätteli häntä katsoen lämpimästi kaikkia kalpeiden kasvojen piirteitä. Vasta nyt puna-mustahiuksinen huomasi toimitusjohtajan pupillein ympärillä olevat kellertävän renkaat, sekä muutenkin ruskeassa näkyvän keltaisen sävyn.
“Tutkin kirjanpitoa tarkemmin paremmalla ajalla”, ruskeahiuksisen sanat jäivät lähes kokonaan Sethin korvilta tämän jäädessä katsomaan samalla korkeudella olevia silmiä.
“Seth-san?” Yukin kysyvä ääni sai hänet nopeasti hereille transsistaan.
“Onko sinulle kiireitä? Haluaisitko esitellä minulle toimiston tiloja etukäteen, kun aloitan täällä ensi viikolla?”
“Tietenkin esittelen, ilo mielin”, ruskeasilmäinen hymyili asianajajalle, joka vastasi saamaansa hymyyn samalla mitalla.
“Joudutte kuitenkin odottamaan opastuskierrostanne”, Asagin ääni kuului ovelta.
Hän oli kuullut kaksikon keskustelun.
“Yuki-san, tulisitko kanssani autolle? Haluaisin vaihtaa kanssasi muutaman sanan.”
“Toki, Asagi-sama”, Yuki kumarsi ja hymyili pahoittelevasti kirjanpitäjälle.
“Toivottavasti pieni odottelu ei haittaa? Tulen kyllä nopeasti takaisin.”
“Ei mitään kiirettä”, puna-mustahiuksinen hymyili lyhemmälleen.
“Keskustelkaa rauhassa. Minä järjestelen sillä välin tätä huonetta.”

Tummanruskeahiuksinen hymyili aurinkoisesti ja poistui liikemieskaksikon mukana muiden osakkaiden jäädessä vaihtamaan muutamaa sanaa Tanakan kanssa.
“Oletko aivan varma, ettet voi perua eläkepäätöstäsi?” muutamat kyselivät järkyttyneinä.
“Kuinka me voimme jättää toimiston kakaran käsiin!?”
Kirjanpitäjä olisi halunnut ärähtää, ettei Yuki ollut mikään kakara vaan asiansa osaava asianajaja kuten nämäkin, ellei jopa parempi, koska työskenteli Asagille. Mies kuitenkin katsoi viisaimmaksi vaieta ja kuunnella vain puheita.
“Entä sitten Ishikawa-san? Arvaamaton ja törkeä nuori mies, joka ei osaa kunnioittaa vanhempia! Mitä hän oikein kuvittelee olevansa? Japanin keisari vai itsensä auringonjumalattaren poika?”
“Oshiro-san oli taas toista maata, mutta on silti uskomattoman nuori. Minun on vaikea uskoa, että hän olisi muka Tatemonokin toimitusjohtaja.”
“Minusta tuntuu, että Ishikawa-san otti hänet vain pitääkseen meitä vanhoina vuohina.”
“Se oli luultavasti sitäkin”, Fujiwara puuttui muiden kotkotuksiin.
“He kaikki tuntuivat kuitenkin asiaa osaavilta, vaikka Ishikawa-san onkin ilmiselvästi manteliperijä. Te itse kuulitte heitä tänään, joten lopettakaa märehtiminen kuin lampaat pellolla. Tilanne on se, että Ishikawa-san on johdossa ja hänen tahdostaan toimistoa johtaa Nakamura-san. Teidän on ihan turha parkua Yamato-sanin tai minun olkaani vasten.”
Tanaka nyökkäsi ystävänsä puheille. Näin oli asian laita, vaikka häntäkin harmitti. Heitä kaikkia harmitti.
“Minusta tuntuu, että Nakamura-sanista tulee ihan hyvä johtaja toimistolle, vai mitä luulet, Seth-san?” vanha asianajaja luotti nuorukaisen mielipiteeseen.
“Hän oli mukava”, ruskeasilmäinen nyökkäsi ja hymyili hiukan.
“Eivätkä Ishikawa-sanin tai Oshiro-sanin suunnitelmatkaan kuulostaneet pahoilta.”

Jättäen muut miehet mutisemaan jotain keskenään Seth käveli ikkunalle katselemaan alas. Hän näki kaduilla joukoittain ihmisiä, jotka kiirehtivät kuka minnekin. Autot huristivat kaduilla, paitsi yksi. Toimiston edessä seisoi musta limusiini, jonka luona Yuki seisoi samalla, kun Hide-zou ja Asagi istuutuivat auton takapenkeille. Jotain punaista katosi kuskinpuolelle ja hetken ajan puna-mustahiuksisesta tuntui, kuin olisi nähnyt jotain tuttua, mutta ravisteli kieltävästi päätään. Se ei olisi mahdollista Osakan tällä puolella. Hän oli kuvitellut olemattomia.

----------

“Ja tässä on Yamato-saman huone, josta tulee ensi viikolla omanne”, Seth päätti esittely kieroksensa toimiston suurimaan ja ehdottomasti mukavimpaan työhuoneeseen.
Tanaka itse ei ollut paikalla, vaan tapaamassa viimeisen asiakkaansa, jonka asioista huolehtisi.
“Varsin viihtyisä”, Yuki ihaili huoneen valoisuutta.
“Vaikka aion sisustaa tämän uudelleen!”
Miehet purskahtivat nauruun, koska kummankin mielestä Tanakalla ei ollut minkäänlaista makua sisustuksen tai edes vaatteiden suhteen, kuten ei monella muullakaan. Useat vanhemmat asianajajat ja liikemiehet eivät tienneet, että mustan puvun kanssa voi pukea muutakin kuin valkoisen kauluspaidan tylsän solmion kera.

“Mitä pidit Asagi-samasta ja Hide-zou-samasta?” Yuki kysyi hymyillen ilkikurisesti heidän saatuaan nauruhermonsa kuriin.
“Olisitte voinut varoittaa edes jotenkin”, kirjanpitäjä mutisi muka suuttuneena.
“En ole eläessäni saanut vastaavaa sydänkohtausta! En kyennyt edes villeimmissä kuvitelmissani saamaan heidän olemuksiaan niin… niin…”
“Valloittaviksi?”
“Hain sanaa vaikuttava, mutta tuokin kuvaa heitä varsin hyvin.”
“Voi, et tiedä vielä puoliakaan heistä! Odotahan, kun näet heitä useammin!” Yuki pyörähti innoissaan vihreällä matolla.
“He ovat karismaattisempia ja asiansa osaavampia kuin antoivat ymmärtää tässä yhtiökokouksessa. He näyttävät todelliset kykynsä, jos tulee suurikin kiista muiden osakkaiden kanssa.”
“Noinko on?” puna-mustahiuksinen kohotti toista kapeaksi nypittyä kulmakarvaansa.
“Eikö tuo muka ollut vielä mitään?”
“Ei!”
“Taidatte hiukan liioitella”, Seth naurahti.
“Oma hämmennykseni johtui ehkä muusta, kuin heidän olemuksistaan.
“Mistä muka?”
“Kuinka monesti kohtaat elämäsi aikana Tatemonokin tasoisen yrityksen toimitusjohtajan?”
“Työssäni useammin kuin tavallinen ihminen.”
“Se olikin hämmennykseni syy Oshiro-sanin kohdalla, mutta Ishikawa-sanin kohdalla aivan toinen.”
“Mikä?”

“Olin etsinyt hiukan tietoa, ja uskoin tapaavani Ishikawa Yoshikin, mutta tapasinkin aivan toisen Ishikawan.”
“No, suureksi suruksesi joudun kertomaan, että hän kuoli noin kaksikymmentä vuotta sitten – sinulla on vanhentunutta tietoa asioista”, Yuki huomautti ja meni katsomaan näköalaa ikkunasta.
Hän ei huomannut, kun toinen puraisi itseään kielestä. Ruskeasilmäinen oli unohtanut katsoa tietojensa päivämäärän. Uskomattoman suuri virhe, miten hän oli ollut näin huolimaton?
“Tai oikeastaan”, asianajaja jatkoikin yllättäen.
“Tavallaan sinä olet tavannut hänet.”
“Kuinka niin?” Seth ei ymmärtänyt, mitä tummanruskeahiuksinen puhui.
“Sitä vaan, että olet tavannut henkilön, jota voisi verrata suoraan Ishikawa Yoshikiin”, Yuki kääntyi hymyillen ilkikurisesti toisen hämmennykselle.
“Asagi-sama on Yoshiki-saman ainoa poika ja perillinen.”

Chapter Text

Sethin leuka loksahti melkein vihreään mattoon asti. Hän vain tuijotti Yukia, joka ilmiselvästi nauroi hänen järkytykselleen.
“Seth-san, sulje nyt edes hetkeksi silmäsi ja suusi – ne putoavat kohta päästäsi!”
Kirjanpitäjä ei kuitenkaan kyennyt siihen, hän ei kyennyt mitään muuta kuin seistä siinä suu auki ja nieleskellä sanojaan. Mielessä pyöri tasan yksi ainoa muistikuva ja se oli valokuva Yoshikista kävelemässä lentokentällä mustahiuksisen pojan kanssa.
“Et voi olla tosissasi!” puna-mustahiuksinen sai lopulta parkaistua.
“Miksi minä vitsailisin omasta työnantajastani?” asianajaja näytti hämmentyneeltä.
Hän kun ei voinut nähdä toisen pään sisällä liikkuvia mielikuvia jäntevän komeasta miehestä ja laihasta pikkupojasta.
“Et voi väittää, että Ishikawa-san on sama henkilö kuin se pikkupoika!” ruskeasilmäinen ei tiennyt, miten olisi selittänyt asian.
“Pikkupoika? Mistä puhut?” Yuki esitti tarkentavan kysymyksen avustaakseen toisen selitystä.
“Eilen illalla jouduin jonnekin ihmeellisille internetsivustoille, kun etsin tietoa Ishikawa-sanista ja eräs kuva latautui ruudulleni. Siinä oli Ishikawa Yoshiki perheensä kanssa ja tämä piteli pienen, hyvin laihan pojan kädestä kiinni! Et voi väittää, että se peuran vasalta näyttävä poika olisi Ishikawa Asagi!”

Hetken ruskeahiuksinen jäi hämmentyneenä katsomaan ikätoveriaan, joka heilutti käsiään puheidensa tukena. Kaiken tohinan keskellä muutama puna-mustahius karkasi tiukasta ponihännästä, mutta näin tämä näytti paremmalta. Oikeastaan kiinnisidotut hiukset eivät sopineet kovin hyvin kalpeammalle, mutta kohteliaana nuorukaisena Yuki ei sanonut mitään asiasta.
“Onko sinulla se kuva tallessa?” asianajaja kysyi asiallisesti toisen rauhoituttua.
“Tallensin sivuston suosikkeihini”, Seth sanoi lopulta ja nojasi Tanakan pöytään hengittäen syvään.
Ei tuollainen kohtauksen saaminen ollut lainkaan miehen tapaista – pitäisikö hänen todella karata Reitan kanssa Havaijille ottamaan hermolomaa?
“Mennään katsomaan!” Yukin huudahdus yllätti kirjanpitäjän täysin.
“Minä haluan nähdä, oletko todella löytänyt Asagi-saman lapsuuden kuvan!”
Ruskeahiuksinen syöksähti ulos tulevasta työhuoneesta, mutta riensi nopeasti takaisin ovelle.
“Tule jo; haluan nähdä sen!”
Puna-mustahiuksinen naurahti toisen poikamaisen uteliaalle ilmeelle ja ravisti hiukan päätään.
“Mennään toki, kannettavani on vielä neuvotteluhuoneessa.”
Rauhallisesti kaksikko siirtyi takaisin toimiston käytäville hillitysti ja hyvin arvokkaasti ihmisten nyökätessä hymyille heille tervehdyksen. Tanakan sihteeri vilkaisi ystävällisesti luonnollisen näköistä nuorukaista, mutta mulkaisi ikävästi hiukan värikkäämpää kirjanpitäjää, jolta oli suurin osa hiuksista karannut ponihännältä tämän huomaamatta. Tuhahdus pääsi vanhemman naisen suusta heidän ohittaessa toisensa, mutta se sai Yukin huulille entistä huvittuneemman hymyn.

“Seth-san?”
“Niin?” puhuteltu käänsi hiukan päätään heidän kävellessä neuvotteluhuoneen käytävällä.
“Sinun hiuksesi ovat lähteneet karkuun.”
Kalpea käsi kosketti hennosti kaventunutta ponihäntää tuskastuneen ilmeen vallatessa kasvot.
“Hitto! Taas…”, Seth yritti hillitä epäkohteliasta kiroamistaan.
Hän avasi neuvotteluhuoneen oven ja päästi asianajajan menemään ensin. Huone oli kuin kokouksen jäljiltä. Tuolit olivat sikin sokin, samoin kynät, muutamat paperit ja teekupit. Ainoastaan pöydänpääty, jossa kirjanpitäjä oli istunut Asagin, Tanakan ja Hide-zoun kanssa, oli siistin näköinen. Mielenkiintoinen kaksikko oli pitänyt kaiken koko ajan järjestyksessä ja vaikutti siltä, kun he eivät olisi istuneet lainkaan koko huoneessa. Minkäänlaisia todisteita heidän käynnistään ei ollut jäänyt, paitsi allekirjoitetut sopimukset, jotka oli mapitettu.

“Että minä inhoan tätä”, ruskeasilmäinen nurisi hiljaa avatessaan hiuksensa, jotta voisi sitoa ne kunnolla uudelleen.
Onneksi hiukset olivat yhtiökokouksessa pysyneet kiinni.
“Älä sido niitä”, Yuki kosketti hellästi kalpeamman käsivartta.
“Haluan nähdä, mitä Asagi-sama tarkoitti sanoillaan.”
“Kuulitko sinä ne?” puna nousi kirjanpitäjän kasvoille.
“Osittain. Sen, että hän olisi halunnut nähdä hiuksesi auki”, asianajaja hymyili lempeästi.
“Hänellä on varsin hyvä tyylimaku ja minäkin olen utelias näkemään hiuksesi vapaana.”

Hetken Seth vain katsoi toisen vihertävänruskeisiin silmiin ja huokaisi syvään. Hitaasti hän antoi hiustensa valua olkapäidensä yli, minkä jälkeen nosti varovaisen vaivautuneena katseen Yukiin tietämättä lainkaan, mitä sanoa tai tehdä. Toisen lempeän tyytyväinen hymy sai hänet kääntämään ujona katseensa muualle. Toivottavasti tämä ei huomannut hänen punastuneita poskiaan.
“Näytät heti paremmalta”, nuorukainen naurahti huomaten toisen ujouden.
“Kuten arvelinkin. Ei ihme, että Asagi-sama sanoi sinulle niin kuin sanoi.”
Puna syveni kalpeamman kasvoilla entisestään tämän rientäessä kannettavalleen. Hänestä oli epämukavaa ajatella mustatukan sanoja, jotka saivat erilaisten väreiden aallot liikkeelle puvun alla melkein samalla tavalla kuin Reita, mutta erilailla. Reita sai sanoillaan ja kehräyksellään hänen housunsa tuntumaan entistä ahtaimmilta, mutta Asagi oli toisenlainen. Tämä sai katseellaan hänen olonsa alastomaksi ja etäisesti pelokkaaksi – aivan kuin tämä olisi suuri pantteri, joka vaani saalistaan.
“Katsotaan nyt sitä kuvaa”, puna-mustahiuksinen ravisti päätään moisille ajatuksille.
“Minä en kyllä suostu uskomaan, että olisin nähnyt Ishikawa-sanin lapsuuden kuvan.”

Nopeasti mies kirjoitti salasanan kannettavaansa ja heti tiedostojen avattua siirtyi suosikkeihinsa. Ruskeat silmät selasivat aakkosjärjestyksessä olevat osoitteet, kunnes löysivät etsimänsä. Yuki tuli kirjanpitäjän viereen tämän klikatessa löytämänsä sivun auki.
“Mielenkiintoista, en olekaan löytänyt tällaista sivustoa…”, ruskeahiuksinen mumisi itsekseen katsellen lehtijuttujen määrää.
“Odotahan, kun tämä kuva latautuu”, Seth huomautti rullatessaan alas sivustoa.

Hermoja raastavan hitaasti kuva latautui ruudulle ylhäältä alaspäin kaksikon jännittäessä tulevaa. He halusivat nähdä nopeasti lapsen, joka oli Ishikawa Yoshikin poika, ja tarkastaa, oliko tämä todella heidän tuntemansa Asagi. Kiduttavat minuutit vierivät nuorukaiset seisoessa kivettyneinä paikoillaan. Oli todellinen ihme, etteivät heidän silmänsä kuivuneet heidän päähänsä.
Lopulta kuva paljastui kokonaan Yukin iskiessä kasvonsa melkein ruutuun kiinni.
“Se on Asagi-sama!” riemun kiljaisu kaikui huoneessa.
“Miten suloinen hän olikaan pienenä! Kuin Bambi!”
Ruskeahiuksisen väistettyä hiukan, kykeni Sethkin katsomaan kuvaa tarkemmin. Ruskeat silmät katsoivat tarkkaavaisesti mustia hiuksia ja niiden takana piilottavia kasvoja. Hän joutui myöntämään, että pikkupojassa Asagissa oli uskomattoman paljon samanlaisia piirteitä. Leuan ja nenänmuoto olivat identtiset – vaikkakin eri kokosuhteessa. Eniten samaa oli kuitenkin mustissa silmissä, jotka tuntuivat katsovan sielun ja mielen läpi… Nuo silmät tuntuivat tietävän enemmän, kuin kukaan pystyisi koskaan tietämään. Joku olisi voinut sanoa, että ankanpoikasesta kasvoi upea joutsen, mutta se ei ruskeasilmäisen kirjanpitäjän mielestä sopinut tapaamaansa mieheen. Hänestä peuran vasasta olikin kasvanut musta ja hyvin salaperäinen pantteri, jonka mietteistä ei ollut tietokaan.

“Ilmeisesti hän on tapaamani Ishikawa-san…”, puna-mustahiuksinen myönsi ja istuutui hämmentyneenä lähimmälle tuolille.
“Hän on jopa Ishikawa Yoshikia karismaattisempi… vaikka tuo onkin huono kuva heistä…”
“Kuuleman mukaan he ovat yhtä karismaattisia”, Yuki huomautti hymyillen.
“Mutta ne, jotka tunsivat Yoshiki-saman, ovat väittäneet, että vierekkäin seistessä Yoshiki-sama olisi vaikuttanut hurmaavammalta – Asagi-sama on ilmeisesti vielä hiukan pikkupoikamainen.”
“Ilmeisesti varsin kujeileva, koska tiesi hämmentävänsä minut sanoillaan ja härnäsi tahallaan muita osakkaita”, kirjanpitäjä huomautti virneen noustessa huulilleen.
“Luultavasti niin, mutta vanhempien miesten kiusoittelu oli hauskaa katsottavaa, vai mitä?” vihreänruskeat silmät kiiluivat innosta.
“Olihan se”, kalpeampi.
“Muutaman kerran oli todella lähellä, etten paennut pöydän alle piilottamaan nauruani.”
“Asagi-sama ottaa ilon irti sieltä, mistä sen voi saada”, asianajaja siirtyi ikkunoille katsomaan kadulla vilistäviä autoja.
“Hän vaikutti varsin energiseltä ja itsevarmalta, mutta niin vaikutti myös Oshiro-san. Tämä vaikutti kovin hiljaiselta”, Seth nousi ylös ja siirtyi tulevan esimiehensä rinnalle.
“En kyllä itsekään ole kuullut hänen sanovan kovin montaa sanaa tai edes keskustelevan innokkaasti. Hide-zou-sama on jotenkin… etäinen ja rauhallisen elegantti, kuin ei olisi kotoisin tästä maailmasta”, ruskeahiuksinen nosti katseensa ikätoveriinsa hymyillen
“No, mitä sitä turhia miettimään. Tuskin tulen tapaamaan heitä enää, koska sinä tulet välittämään minun tietoni Ishikawa-sanille”, puna-mustahiuksinen huomautti päättäen unohtaa tapaamansa miehet.

“Totta. Mentäisiinkö teelle alakerran kahvioon? Se vaikutti kodikkaalta.”
“Tuota, kävisikö joku muu paikka…”
“Miksi?”
“Tuota…”
“Kerro, kerro, kerro!”
“Muistatko ne tytöt, jotka tarjoilivat meille”, Seth nielaisi hiukan.
“Yksi heistä on Sakura, kenen kanssa olen käynyt muutaman kerran ulkona…”
“Niin?” Yuki kohotti kiinnostuneena kulmakarvojaan.
“Minä en ole kiinnostunut hänestä – meillä ei ole mitään yhteistä, mutta hän ei näe asiaa samoin.”
Asianajaja purskahti heleään nauruun heidän poistuessa huoneesta kohti hissejä.
“Eli sinua ei häiritsisi, jos iskisin hänet?”
“Ei missään nimessä! Saat vaikka suukon, jos otat hänet pois kimpustani!”
“Kuulostaa muuten hyvältä, mutta en halua saada potkuja.”
“Miksi sinä saisit ne?”
“Siksi, koska Asagi-sama voisi pitää sitä hänen alueelleen tunkeutumisena.”
“Mitä!?” Seth ei voinut uskoa korviaan, vaan pysähtyi paikoilleen toisen jatkaessa matkaansa muutaman metrin.
“En halua Asagi-saman tulevan mustasukkaiseksi”, Yuki painoi hissin nappia.
“Hän ilmeisesti iski sinuun silmänsä, koska sanoi haluavansa nähdä hiuksesi vapaina alastonta vartaloasi vasten.”

----------

Iltapäivä kului mukavasti Sethin ja Yukin jutellessa toisilleen ja kertoillessa omia kokemuksiaan vanhempien miesten kanssa työskentelemisestä. Heistä oli tullut hämmästyttävän nopeasti hyvät ystävät ja heillä oli uskomattoman hauskaa, koska yhteisiä kokemuksia vanhemmista liikemiehistä oli paljon. Lisäksi kumpikin rakasti vanhoja klassikkoelokuvia – he sopivat vuokraavansa joskus jonkun elokuvan ja katsovansa sen yhdessä.
Lopulta Yukin oli mentävä pakkaamaan tavaroitaan aikaisemmasta työpaikastaan, jotta voisi muuttaa Tanakan työhuoneeseen maanantaina. Vaihdettuaan toistensa matkapuhelimien numeroita heidän tiensä erosivat. Yuki otti taksin ja Seth käveli takaisin toimistolle – he olivat olleet muutaman korttelin päässä olevassa kahvilassa. Ei kirjanpitäjällä ollut oikeastaan enempää töitä, mutta hän ei halunnut jättää neuvotteluhuonetta pelkästään siivoojien huoleksi. Itsekseen hyräillen nuorukainen käveli käytäviä pitkin huomaamatta lainkaan saamiaan tiukkoja katseita – hiukset olivat jääneet vahingossa auki.

Neuvotteluhuoneessa ruskeasilmäinen keräsi mukit ja lasit samalle tarjottimelle ja järjesti paperit kuntoon – tuolitkin työnnettiin paremmin paikoilleen. Tunnin sisällä näytti siltä, kuin huoneessa ei olisi käynyt kukaan. Itsekseen virnistäen Seth vei tarjottimen alakertaan pysytellen poissa Sakuran silmistä, mutta epäonnekseen joutui kuuntelemaan tytön sirkutusta useita kymmeniä minuutteja, kunnes keksi tekosyyn, jolla livahtaa tiehensä. Mielessään mies todella rukoili, että Yuki voisi ottaa pyöreäposkisen tytön kimpustaan. Saisi edes hiukan rauhaa.
Kerättyään tavaransa kirjanpitäjä aikoi mennä kotiin siivomaan ja pyykkäämään pitkästä aikaa, mutta kohtalo ei pitänyt siivousintoilusta, koska rouva Fujiwara soitti hänelle kotiin päästyään. Nainen halusi järjestää seuraavaksi päiväksi suuret läksiäisjuhlat Tanakalle ja selitti innoissaan pitopalvelusta ja muusta koiransa räksyttäessä taustalla. Harmikseen puna-mustahiuksinen joutui kuluttamaan loppuiltansa ihmisille soitteluun ja asiasta kertomiseen. Viimeinen puhelu – joka, kuten muutkin, meni onneksi firman piikkiin – tapahtui lähempänä yhtätoista, jolloin kirjanpitäjän ei auttanut muu, kuin mennä nukkumaan huomista varten. Onneksi hän näkisi silloin Reitan.

**********

“Kiitos, Miyagi-san”, rouva Fujiwara hymyili kakkua syövälle kirjanpitäjälle tämän laskiessa katseensa naiseen – pidempi kun oli.
“Kiitos, että autoit Yamato-saman juhlien järjestämisessä.”
“Eipä kestä”, Seth hymyili ystävällisesti.
“Mielellänihän minä autan tällaisessa.”
“Yamato-sama näyttää onnelliselta”, räksyttävää chihuahuaa pitelevä kääntyi katsomaan toimiston entistä johtajaa, joka nauroi miesten keskellä nauttien olostaan huomion keskipisteenä.
“Hän ei uskonut, että niin moni jäisi kaipaamaan häntä. Häntä parempaa asianajajaa tai johtajaa ei löydy.”
“Yuki-san – siis Ishikawa-sanin asianajaja ei koskaan voi korvata Yamato-saman työpanosta, mutta uskon, että hän osaa asiansa yhtä hyvin”, kirjanpitäjän oli pakko puolustaa hiukan uutta ystäväänsä.
“Toivotaan näin”, rouva sanoi hiukan väkinäisesti.
Hän oli kuullut mieheltään kokouksesta ja Asagista, eikä ollut kovin varma nuorukaisen puheista. Lisäksi nainenkin suhtautui monien muiden lailla epäluuloisesti nuoriin miehiin laki- ja liikemies maailmassa.
“Menen juttelemaan muille vieraille”, rouva Fujiwara hymyili hiukan ja siirtyi keskustelemaan Tanakan sihteerin kanssa.

Sethin harmiksi vanhemmanpuoleinen sihteeri työskentelisi talossa ainakin vielä kaksi vuotta. Kunpa tämän tilalle olisi palkattu joku muu! Muuten hänen pitäisi sietää tiukkaa katsetta jokaisena kertana, kun meni juttelemaan Yukille.
Ruskeat silmät siirtyivät katsomaan kelloa odottavasti. Minuutit tuntuivat vierivän aivan liian hitaasti puhumattakaan sekunneista. Hänen pitäisi olla näissä kuolettavan tylsissä läksiäisjuhlissa vielä kaksi tuntia, 39 minuuttia ja 51 sekuntia, sitten hän voisi lähteä kotiinsa valmistautumaan tulevaan huumorin täyteiseen iltaan.
Enimmäkseen puna-mustahiuksinen söi kakkua ja nautti muista tarjotuista herkuista jutellen työtovereidensa ja – omaksi harmikseen – Sakuran kanssa. Toisella silmällään kalpeain tarkkaili jatkuvasti seinäkelloa ja kirosi sen mielessään hornaan. Oliko aika häntä vastaan? Eikö se halunnut hänen menevän Gratteriin tapaamaan Reitaa? Miksi ihmeessä aika olisi hänelle niin ilkeä?

“Anteeksi häiriö”, Tanaka kilisti lusikkansa vasten teekuppia, jolloin kaikki puheensorina loppui.
Kirjanpitäjä siirsi katseensa entiseen johtajaan, joka tutki silmillään juhlijoita. Vanha asianajaja oli liikuttunut. Tämä oli melkein purskahtanut itkuun, kun yllätys oli paljastunut hänelle.
“Tuota… En oikein tiedä, mitä minun pitäisi sanoa…”, mies aloitti varovaisesti.
“Tämä kaikki tuli yllätyksenä…”
Juhlijat hymyilivät ymmärtäväisesti ja muutamalla vanhemmalla naisella – muun muassa asianajajan sihteerillä ja rouva Fujiwaralla – oli kyyneleitä silmäkulmassa.
“Kiitos näistä juhlista, olen todella otettu kiltteydestänne. Minusta on ihana nähdä teidät kaikki täällä vielä viimeisen kerran”, Tanaka sanoi hiukan varmemmalla äänellä ja pyyhkäisi nopeasti pienen kyyneleen silmästään.
Toimiston työntekijät ja miehen lähimmät ystävät katsoivat toisiaan hymyillen. Jok’ikinen talossa työskentelevä – jopa siivoojat ja kahvion väki – oli ahtautunut Tanakan kerrokseen yläkertaan saatuaan Sethiltä puhelun edellisenä iltana. He olivat yllättäneet vanhan asianajajan täysin, joka oli kuvitellut saavansa pakata tavaroitaan rauhassa.
“Tulen kaipaamaan teitä kaikkia – teidän ahkeruuttanne ja hassuja kommelluksiamme”, mies jatkoi lopulta naurahtaen hiukan.
“Tulette kai katsomaan meitä?” kuului josta pieni huudahdus, joka sai kannatusta.
“Tietenkin tulen, omistanhan osan tästä toimistosta – ainakin oven nupit.”

Ihmiset purskahtivat nauruun, eikä puna-mustahiuksinen voinut olla hymyilemättä kuvitellessaan Tanakan irrottamassa kaikki talon ovenkahvat. Näky oli todella huvittava ja mahdollinen miehen pihiyden takia.
“Toivottavasti uusi johtajanne hallitsee asian, kuten Ishikawa-san sanoi. Seth-san voi varmasti pitää nuoren miehen kurissa, vai mitä?” Tanaka katsoi merkitsevästi yllättyneeseen nuorukaiseen.
Hän oli huomannut kaksikon ystävystyneen. Kirjanpitäjä virnisti ja nosti samppanjalasinsa kevyesti ylöspäin.
“Yritän parhaani, muussa tapauksessa juotan hänet pöydän alle ja soitan teidät paikalle”, kalpeimman kevyt virnistys sai asianajajan huulille leveän hymyn muiden naurahtaessa leikkisille sanoille.

“Minä en ole koskaan ollut hyvä pitämään puheita”, vanha asianajaja kröhäisi.
“Sanon tämän sitten lyhyesti: Kiitos teille kaikille kuluneista vuosista.”
Jokainen huoneessa olija nosti samppanjalasinsa ilmaan juhlan kunniaksi ja kaikki joivat hiukan kellertävää juomaa. Muutamat ihmiset menivät taputtamaan entisen johtajan olkapäätä Sethin vilkaistessa seinällä roikkuvaa kelloa: yksi tunti ja 42 minuuttia – sekunneista ei ollut enää mitään tietoa. Kyllä hän täältä hengissä selviäisi. Ehkä.

----------

Ihmisten katseet osuivat hämmentyneinä heidän ohi kävelevään hahmoon. Kello oli vasta yhdeksän ja nyt jo kadulla liikkui juhlijoita – joista tämä henkilö oli ehdottomasti erikoisin. Punainen sävy hiuksissa hohti mustaa hihatonta takkia vasten miehen liikkuessa sirosti katuja pitkin. Nuorukaisen koko olemus sai katseet kääntymään mukanaan hänen mennessä kulman taakse kohti Osakan syrjäisempiä osia. Tuuli liikutti vapaina roikkuvia hiuksia ja toi ennestään ilmavuutta juurista nostettuihin punamustiin hiuksiin. Kalpea iho sai ihmiset hätkähtämään ja miettimään, oli mies sairas. Heidän silmissään vastaantulija oli ainakin toisesta silmästään sokea, koska käytti mustaa silmälappua. Kädet, joissa oli käsivarteen ulottuvat nahkakäsineet, oli laitettu pitkän takin taskuihin rennosti. Vasemman käden sormet kietoutuivat Rolexin ympärille sinisen silmän tarkkaillessa entistä tarkemmin ympäristöään. Useimmat syrjäkadun kulkijat olivat tummiin pukeutuneita nuoria, mutta hiukan vanhemmatkin liikkuivat pienissä ryhmissä ketjujen kilistessä vöillä ja katseiden etsiessä varomattomia kulkijoita.

Tottuneesti, Reitan ohjauksen mukaan, Seth liikkui kaduilla varjonlailla paljastamatta, että voisi olla varsin helppo uhri. Neonvalot loivat oman hohteensa kalpeille kasvoille, jotka eivät kertoneet mitään miehen sisällä hehkuvasta jännityksestä ja odotuksesta. Ellei silmälappuinen olisi ollut yleisellä paikalla, hän olisi luultavasti hypellyt riemusta. Tänään hän voisi viettää hiukan kauemmin aikaa ystävänsä kanssa ja mistä sen tiesi, mitä kaikkea voisi tapahtua. Onneksi erään pikkuhotellin punainen valo peitti hänen poskiinsa kohonneen punan, joka oli ilmestynyt pienestä viattomasta ajatuksesta. Nuorukainenhan oli baarimikolle velkaa kolme pusua ja hän tiesi hyvin, minne mies odotti saavansa se. Ei sillä, että ajatus olisi tuntunut kirjanpitäjästä vastenmieliseltä – päinvastoin. Ajatus oli hyvinkin miellyttävä.

Pieni hymy kaartui kapeille huulille Gratterin vihreiden valojen ilmestyessä nurkan takaa esiin. Ulkona ei ollut kovinkaan paljon ihmisiä jonottamassa. Joko nämä olivat jo sisällä tai väki liukuisi paikalle lähempänä yhtätoista. Ovimies päästi pienellä virnistyksellä Sethin sisälle ja mainitsi Reitan odotelleen jo tätä. Nuorukainen piilotti nopeasti katseensa kaapin kokoiselta mieheltä ja pakeni baarin pimeälle seinustalle.

Paikalla oli paljon enemmän ihmisiä, kuin kirjanpitäjä oli odottanut, mutta muisti sitten, että tänään oli perjantai. Monet halusivat turruttaa viikon huolet kurkusta alas kerralla. Baaritiskin luona oli jo paljon ihmisiä eikä ihmekään, kun sinisilmäinen katsoi työntekijöiden puuhia. Naurahdus karkasi kalpeimmalta hänen nähdessään tutun piikkitukkaisen vaaleaverikön tanssimassa kuuluvan bassonjyskytyksen tahdissa. Asiakkaat huusivat riemusta miehen pyritellessään lantioitaan ja kiusatessaan muutamia miesasiakkaita. Eräs mies “parka” kiskottiin selälleen baaritiskin päälle – osittain Reitan syliin ja suuhun kaadettiin viinaa ihmisten nauraessa nenärättisen mukana tempaukselle. Tämän jälkeen baarimikko heitti lennokkaasti miehen pois sylistään ja pyöritteli viinapulloa alkoholin lentäessä pisaroina kiljuvien asiakkaiden päälle. Seth naurahti moiselle esitykselle, kun ystävänsä sai muutaman työtoverinsa mukaan tanssiin. Eräs nuori pienikokoinen baarimikko hyppäsi vaaleaverikön syliin ja kietoi jalkansa tämän lantion ympärille. Tästähän asiakkaat riemuitsivat entisestään blondin huutaessa voitonriemuisesti tapahtuneesta ja taivuttaessaan itsessään kiinni roikkuvan selän viettelevästi kaarelle. Mies esitteli saalistaan asiakkaille, jotka koskivat pää alaspäin roikkuvan baarimikon kasvoja – jotkut jopa suutelivat tätä suurella intohimolla. Lopulta Reita sai tarpeekseen kantamuksestaan ja heitti työtoverinsa asiakkaiden sekaan, mutta tämä kiidätettiin nopeasti takaisin käsiaallon toimesta.

Naureskellen tapahtumien kululle Sethin ystävä liikkui baaritiskiä pitkin tanssahdellen ketterästi kuin kissa. Katse siirtyi seinänvierustaan, jossa jotkut ilmeisesti alkaisivat kohta tappelemaan – mutta se oli ovimiesten ongelma. Tummat silmät osuivat tuttuun puna-mustahiuksiseen mieheen, joka virnisti leveästi tullessaan huomatuksi. Baarimikon Leveä hymy leveni entisestään tämän painaessa kätensä huulilleen ja oli heittävinään jotain ystävälleen, joka nappasi heittosuukon ilmasta ja pisti taskuunsa. Vastaavasti kalpeampi painoi hansikkaisen kätensä huulilleen ja puhalsi hellän suukon vastalahjan ystävälleen. Kesken tanssin vaaleaverikkö jäykistyi, tarrautui sydämeensä onnellisen sekaisen hymyn vallatessa kasvot ja kaatui jäykkänä kuin lauta selälleen baarin taakse.
Muut baarimikot katsoivat hetken maahan maireasti hymyilevää työtoveriaan, mutta sitten useimpien katseet siirtyivät seinustalle, jota pitkin käveli hyvin tuttu silmälappuinen. Nenärättinen näytti siltä, kuin olisi vuosisadan parhaimmassa humalassa. Naurun tyrskähdykset pääsivät ihmisten huulilta, kun Reita pomppasi pystyyn, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

“Sinä tulit!” vaaleaverikkö huudahti tummemman istuutuessa vakiopaikalleen.
“Sinun pitäisi olla varovaisempi – jonain päivänä sinulta katkeaa useampi kuin yksi luu”, puna-mustahiuksinen huomautti ja tarkasteli silmällään toisen kuntoa.
“Äh! Älä jäkätä kuin vanha nainen”, baarimikko huitaisi moiset puheet pois kuulevilta korviltaan.
“Et voi väittää, ettet pitänyt siitä.”
“En voikaan väittää”, kalpeampi naurahti ja kumartui hiukan lähemmäksi ystäväänsä.
“Pidin siitä oikein paljon – varsin suloista.”
“Kuinka paljon pidit siitä?” Reita kumartui myös lähemmäksi kaksikon nenien koskettaessa toisiaan.
“Saisinko tuolla sinut kanssani takahuoneeseen?”
“Joudut tekemään enemmän töitä sen eteen”, naurahdus karkasi kapeilta huulilta.
“Mutta ehkä sinä jotain saat.”

Huulet painautuivat tummasilmäisen omille tämän vastatessa innokkaasti hellään, mutta silti intohimoiseen suudelmaan. Huulet liikkuivat toisiaan vasten kummankin sulkiessa silmänsä nauttien tilanteesta, joka kesti kauemmin kuin heidän ensimmäisensä. Seth katkaisi kuitenkin lopulta huulikontaktin, mutta ei paennut toisen läheltä. Painoi entistä kalpeammaksi puuteroidun otsansa vaaleiden hiusten peittämälle otsalle ja avasi silmänsä. Tummat silmät katsoivat hymyillen takaisin piilostaan, matalan kehräyksen päästessä huulilta:
“Oliko tuo nyt velanmaksua vai jotain miellyttävämpää?”
“Sen sinä voit ottaa selville tänä iltana”, kirjanpitäjä naurahti koskettaessaan vaaleamman leukaa nahkahansikkaisella kädellään.
“Meille vai teille?”
“Vai miten olisi hotelli?”
“Huorien paikka nykyään.”
“Eli en olisi sinulle vain yhden illan pano?”
“Et, vaan monen illan pano.”
“Pitäisikö tuo ottaa kohteliaisuutena?”
“Ei, vaan imarteluna.”
“Olenpas haluttu.”
“Et arvaakaan, kuinka paljon.”
“Sitä varten minun pitäisi nähdä sinne baaritiskin taakse.”
“Uu, oliko tuo vihje?”
“Joudut ottamaan senkin selville tänä iltana.”
“Luvassa on siis yllätyksen täyteinen ilta?”
“Ehkäpä.”

“Taitaa olla kohta häät tiedossa”, yksi baarimikoista kulki ohi läpsäyttäen Reitaa leikkisästi takamukselle.
Mustat epätasaisesti leikatut hiukset piilottivat mustat silmät taakseen miehen virnistäessä nenärättiselle kiusoittelevasti. Jokin noissa kasvoissa oli kuitenkin kolkkoa Sethin mielestä, mutta hän pyyhkäisi tuollaiset ajatukset pois. Hänen kuvitelmansa johtuivat luultavasti miehen meikistä ja tietyistä piirteistä, jotka muistuttivat etäisesti eräästä toisesta mustahiuksisesta ja -silmäisestä.
“Au”, vaaleampi sanoi ennemmin, kuin voihkaisi ja katsoi pilkallisesti työtoveriaan.
“Otteesi on ruostunut!”
“Tai takapuolesi on löystynyt!”
“Katsotaanko, kenen takapuoli on löystynyt?!”
“Mielelläni, ellei varsin seksikkään näköinen ystäväsi tule mustasukkaiseksi”, vieras baarimikko kääntyi ympäri katsomaan puna-mustahiuksista.
“Ole huoleti, huomion kyllä sinutkin ilomielin.”
“Älä kuvittelekaan koskevasi minuun Sethiin, Yusuke!” Reita lähes kiskoi ystävänsä baaritiskin yli syliinsä turvaan.
“Minunminunminunminunminunminunminun!” hän puhui niin nopeasti, ettei kukaan oikeastaan saanut mitään selvää hänen sanoistaan.
“Ilmeisesti”, Yusukeksi kutsuttu mustatukka naurahti.
“Mutta ei kauaa, ellet päästä hänestä kohta irti.”
Vaaleaverikkö katsoi hiukan ihmeissään saalistaan ja huomasi tämän takertuneen hänen käsivarteensa tuskaisesti.
“Reita… Reita…”, Seth kähisi hiljaa.

Nopeasti baarimikko päästi ystävästään irti tämän haukkoessa henkeään.
“Olisit sanonut, että kuristin!” nenärättinen moitti.
“Minä yritin”, silmälappuinen huohotti hiukan.
“Sinä et vain kuunnellut.”
“Kivasti hän ainakin huohottaa”, mustasilmäinen nauroi flirttailevasti katsellen kalpeampaa.
“Varo vain, etten nappaa häntä mukaani viettämään kuherruskuukautta.”
Tiikerimäinen murina pääsi miehen huulilta tämän kumartuessa tutkimaan erään kaapin sisältöä.
“Varo vaan, etten puraise sinulta jotain sitä ennen!” vaaleaverikkö murisi hiljaa.
“Oi, sitähän sinä et uskalla tehdä – saattaisit kokea harvinaisen ison yllätyksen.”
“Katsotaanko!?”
“Anna tulla vain, mutta kerro sitä ennen, minne piilotit koeputkilasit.”
“Minä toin ne sinne. Olet vain sokea.”
“Ja sinä seksikäs ärripurri, mutta ei niitä täällä ole.”

“Anna kun isäsi näyttää”, Reita polvistui työtoverinsa viereen ja alkoi samassa kirota huomatessaan työtoverinsa olevan oikeassa.
“Missä helvetissä ne ovat?! Kuka ääliö on hukannut ne?!”
“Sinä?”
“Turpa kiinni, tai tukin suusi jollain!”
“Mielenkiintoinen lupaus, sen minä haluan nähdä.”
“Varo vain, etten toteuta.”
“Sitähän minä juuri haluan.”
Vaaleaverikkö kääntyi itsekseen naureskelevan ystävänsä puoleen ja hymyili tälle leikkisästi.
“Menen metsästämään karanneita laseja”, mies hymyili pyöräyttäen tuskastuneena silmiään toisen miehen hiplatessa hänen takamustaan.
“Tulen sitten tekemään sinulle juoman – äläkä anna kenenkään iskeä itseäsi matkaansa! Minulla on kaikki varausnumerosi!”
“Istun tässä odottamassa seksikästä lantionpyöritystäsi”, Seth naurahti pienen leikkisän pilkkeen loistaessa silmässään.
“Minullahan on sinulle jotain näytettävää.”
“Toivottavasti hiukan enemmänkin kuin jotain”, baarimikko iski silmää, kunnes samassa kääntyi Yusuken puoleen.
“Jos kerran haluat hiplata minua, tee se edes kunnolla!”
“Kuten toivot”, mustatukka naurahti ja kourasi vaaleampaa.
Puna-mustahiuksinen purskahti nauruun nähdessään ystävänsä ilmeen, kun toinen baarimikko pyrähti karkuun ja tämä lähti perään.
“Oliko tuo muka hiplaamista!?”

Vaaleahiuksinen katosi jonnekin kauemmas kirjanpitäjän ravistaessa itsekseen päätään. Hän olisi muuten ollut hyvin mustasukkainen Reitasta, ellei olisi toitottanut itselleen alusta lähtien, että tämä oli vapaasielu. Tuota miestä ei niin vain kahlehdittaisi suhteen ketjuihin eikä se johtunut pelkästään tämän työympäristöstä. Silmälappuinen pyörähti ympäri baarituolillaan ja jäi nojailemaan tiskiin. Sinisellä silmällään mies seurasi tanssivien ihmisten vartaloita eriväristen valojen piirtäessä heihin erimuotoisia kuvioita. Kaikki oli hyvin samanlaista, kuten aikaisemmin tällä viikolla, muttei kuitenkaan samaa. Ihmiset olivat eri henkilöitä, joukossa oli enemmän nuoria, joista jotkut sammuivat nurkkiin ja joku ryntäsi huonovointisena vessaan. Kalpean mielessä kävi, että Yukin kanssa olisi ehkä hauska viettää iltaa täällä tai jossain toisessa baarissa. Tämän voisi ehkä jopa esitellä Reitalle, ellei tämä saisi päähänsä lähteä iskemään kumpaakin – asianajaja oli kuitenkin tämän puheista päätellen hetero, vaikkakin hyvin suvaitseva sellainen. Sethin siinä hymyssä suin istuessaan, ja miettiessä Yukin mahdollista suhtautumista Gratteriin, ovesta astui sisään harvinaisen pitkä mies, jonka lähes valkoista ihoa vasten loistivat tummanpunaiset hiukset. Tulija oli tutun näköinen, mutta kirjanpitäjä ei saanut päähänsä, missä oli nähnyt miehen.

“Hitto vie noiden ääliöiden kanssa!” Reita tuli nuristen takaisin.
“Mikseivät he voi pitää laseja siellä, missä niiden kuuluu olla!”
Tummempi ei kuitenkaan kuunnellut toisen marinoita, käänsi vain silmälappupuolensa ystäväänsä päin.
“Reita, tunnistatko sinä tuon saapuneen tulijan? Minusta hän on tutun näköinen…”
Baarimikko kohotti katseensa punapäähän, jonka huulet ja silmät oli maskeeratut tummilla väreillä. Miehellä oli pitkä, musta nahkatakki, jonka alta paljastui mustat nahkahousut erilaisilla ketjuilla varustettuina. Reiteen oli sidottu aseen kotelo, mutta se ei saanut nenärättistä hämmennyksiin. Monet täällä kantoivat asetta mukanaan, mutta tuossa miehessä oli jotain omituista. Tämä ei vaikuttanut miltään joka baarin nuohoojalta, koska vaatteet olivat siistit ja huolitellut, vaikkakin materiaali oli enimmäkseen nahkaa.
“En minä ainakaan tunnista”, vaaleampi tuhahti ja otti lasin tiskin takaa.
“Heti sitä aletaan katsoa muita miehiä, kun minä joudun korjaamaan muiden sähellyksiä!”

Puna-mustahiuksinen tyrskähti ja kääntyi hetkeksi katsomaan Reitaa, joka esitti harvinaisen taitavasti loukkaantunutta.
“Ehkä sinun pitäisi temppuilla enemmän, jotta saisit huomioni itsellesi”, kalpeampi näytti kieltään.
“Jos kerran toiset miehet vievät huomioni pelkällä tulollaan.”
“Halutko, että strippaan?”
“Jos jätät sen myöhempään iltaan.”
“Silloin minä ajattelin riisua sinut.”
“Minä taas ajattelin leikkiä ruoskalla.”
“Kuulostaa hyvältä, toivottavasti toteutat suunnitelmasi.”
“Sitten pitää käydä kaupan kautta, ellet omista ruoskaa.”
“Mietipä uudelleen, keneltä kysyit.”
Vaaleamman sanat saivat äkillisen kuuman aallon iskeytymään Sethiin tämän rukoillessa, ettei toinen kiinnittäisi huomiota hänen kasvoillaan tapahtuneeseen värinmuutokseen.
“Punastuitko sinä?” ilkikurinen ääni sai punan syvenemään entisestään.
“En!” kirjanpitäjä huudahti ja kääntyi katsomaan takaisin punapäätä, jonka viereen oli ilmestynyt hiukan lyhempi tummanpuhuva hahmo.

Puna-mustahiuksisen vartalo jäykistyi pelon vallatessa koko vartalon. Sininen silmä jäi tuijottamaan mustahiuksista miestä, joka katsoi tarkkaavaisesti ympärilleen. Miehellä oli musta puvuntapainen, mutta solmio oli jätetty pois ja kaulalla roikkui kultainen ketju, jonka riipus katosi jonnekin mustan kauluspaidan alle. Kalpea iho pilkisti houkuttelevasti esille, koska muutama nappi oli jätetty auki paljastaen siron kaulan ja tasaista rintakehää. Laiha, mutta lihaksikkaan jäntevä vartalo vei hänen kaiken huomionsa, ettei edes huomannut mustahiuksisen tulijan taakse astunutta toista nahkatakkimiestä, jonka puna-mustat hiukset keräsivät ihmisten huomiot.
Kaikki silmälappusen huomio oli jäänyt mustatukan kasvoihin. Mustiin silmiin, joista toinen piilotteli otsahiusten alla. Kolmikko liikkui kohti kaukaisinta nurkkaa eikä tuntunut huomaavan lainkaan hänen katsettaan, kunnes äkisti taimmainen kosketti mustatukan olkapäätä. Henkivartija – tai ainakin näin kalpein oletti – kuiskasi jotain mustasilmäisen korvaan ja tämä käänsi tutun terävästi päänsä kohti baaritiskiä – suoraan Sethiin.

Tavallista kalpeampana kirjanpitäjä kääntyi ympäri ja jäi haukkomaan kauhistuneena henkeä. Ei näin voinut vain tapahtua! Miksi juuri nyt!?
“Seth, mikä sinulle tuli?” Reita katsoi huolestuneena ystäväänsä, joka vapisi kauttaaltaan.
Sininen silmä tuntui hyppäävän koska tahansa ulos kalpeasta päästä ja huulet olivat kaventuneet olemattomiin.
“Minun uusi pomoni on täällä!” kirjanpitäjä kähisi tuijottaen vaaleahiuksista apua hakien.
“Piilota minut!”
“Rauhoitu”, baarimikko otti toista kädestä kiinni ja yrtti rauhoittaa lempeällä hymyllään.
“Tuskin hän sinua huomaa.”
“Hän huomasi jo! Hän katsoi suoraan minuun!”
“Jos hän on kerran uusi, tuskin hän tunnistaa sinua”, vahva käsi silitti hiukan kalpeamman poskea.
“Hän on tuskin edes tavannut sinua kunnolla.”
“Olet väärässä! Minä tapasin Ishikawa Asagin henkilökohtaisesti eilen yhtiökokouksessa!” silmälappuinen vauhkosi ja mietti, minne voisi piiloutua.

Hetkeen Reita ei sanonut mitään. Katsoi vain siniseen silmään, kuin olisi katsonut kaivoon ja jokin tuossa ilmeessä pelotti toista hetki hetkeltä enemmän. Miksei nenärättinen sanonut mitään? Vahva käsi iskeytyi poskelta toiselle kädelle iloisen virneen kuollessa baarimikon kasvoilta.
“Mikä se nimi olikaan?”
“Ishikawa Asagi”, Seth lähes kuiskasi.
Vaaleahiuksinen nousi äkisti kumarasta asennosta pystyyn ja antoi katseensa kiertää koko baaria, kunnes löysi jotain, joka sai hänetkin kalpenemaan.
“Mikset hitto vie kertonut minulle aikaisemmin, että Asagi-samasta on tullut johtajasi?!” mies lähes sähisi kumartuessa takaisin ystävänsä puoleen.
“Tunnetko sinä hänet?”
“Tunnenko? Hittolainen! Kaikki tietävät hänet! Jokainen, joka osaa arvostaa henkeään tietää hänet! Miten sinä et voi tietää?!”
“Mistä minä voisin tietää, ellei kukaan kerro!” puna-mustahiuksinen kimpaantui vuorostaan.
“Miksi kukaan tavallista liikemiestä pelkäisi, ellei työskentelisi tälle?!”
Oli todellinen ihme, ettei baarimikko valunut lattialle järkyttyneenä toisen tietämättömyydestä.
“Asagi-sama ei ole mikään liikemies”, Reita huokaisi raskaasti.
“Hän on oyabun, yakuza – yksi Kuro Kagen liigan jäsenistä.”

Sininen silmä laajentui entisestään. Kirjanpitäjä ei voinut uskoa korviaan, toisen oli pakko valehdella. Ei Asagi voinut olla yakuza, se ei vain voinut olla mahdollista.
“Toivottavasti et ole varastanut mitään toimistolta sen jälkeen, kun hänestä tuli johtajasi.”
Seth puraisi itseään huulesta ja katsoi avuttomasti ystäväänsä, joka sulki epätoivoisena silmänsä.
“Et kai?”
“Kyllä.”
“Milloin?”
“Maanantaina.”
“Milloin Asagi-samasta tuli toimiston johtaja?”
“Viikonlopun aikana onnistui samaan enemmistöosakkuuden.”
“Voi ei!”
“Pitäisikö paeta sinne Havaijille?”
“Siitä ei ole hyötyä – kuolet heti, kun asia ilmenee.”
“Kuinka niin?”

“Asagi-saman mukana on aina kaksi henkivartijaa, jotka taitavat nytkin olla hänen mukanaan. Nämä ovat niittäneet mainetta… raakuudellaan, julmuudella ja sillä, että tappavat kaikki, jotka tuottavat ongelmia yakuzalleen… He eivät ole mitään mukavia miehiä…”, nenärättinen selitti nieleskellen ja vilkuillen kauimmaista nurkkaa silmäkulmastaan.
“Ketkä he?”
“En ole koskaan nähnyt heitä, mutta kaksikko tunnetaan nimillä K ja Közi… Ilmeisesti se punapää, jonka näimme, on Közi, mikäli huhuihin on uskomista…”
“Miksi sanoit, ettet tunne heitä!?”
“En minä heti osaa yhdistää jotain punapäätä Köziin!”
“Missä he ovat?” Seth nielaisi kuuluvasti.

Reita nosti päätään hakien nurkkaa, jossa oli nähnyt kolmikon aikaisemmin. Kulmat kurtistuivat hiusten alla baarimikon katsellessaan ympärilleen hämmentyneenä.
“He…”
“Mitä?”
“He ovat ilmeisesti lähteneet.”
“Oikeasti?” puna-mustahiuksinen kääntyi ympäri nähdäkseen tilanteen.
Sininen silmä haki tiettyä mustatukkaa, mutta tätä ei näkynyt missään. Oliko hän ollut näin onnekas? Eikö Asagi ollutkaan huomannut häntä?
“Sinulla kävi tuuria”, vaaleahiuksinen huokaisi ja päästi irti toisen käsistä huomatessaan puristaneensa ne melkein tunnottomiksi.
“Pelkäsin jo, että joutuisin sanomaan hyvästit sinulle ja ihanan viettelevälle vartalollesi.”
“Samat sanat”, silmälappuinen huokaisi helpottuneena.
“Taas yksi hyvä syy siihen, miksi pukeutua näin.”
“Tällä hetkellä varsin hyvä, mutta se ei kauaa auta”, Reita sanoi synkästi.
“Edes Havaiji ei auta siinä vaiheessa.”
“Ehkei hän huomaa mitään”, kirjanpitäjä ehdotti toiveikkaana.
“Eivät tilintarkastajatkaan ole mitään huomanneet.”
“Ehkei hän huomaa mitään, ellet aiheuta epäilyksiä”, baarimikko myönsi hymyillen hiukan.
“Olet muutenkin aika liukas veitikka, olet onnistunut karkaamaan monesti myös minulta.”
“Sinua paetessaan tulee varsin taitavaksi”, hymy levisi ensimmäistä kertaa pienen hetkeen kalpeamman huulille.
“Sinun alettava harjoitella, jos haluat saada minut kiinni.”
“Tiedätkö, kuinka paljon rakastan haasteita?” matala kehräys ajoi viimeisetkin pelonrippeet tiehensä.

“Haasteista puheen ollen”, hymy leveni Sethin huulilla entisestään hänen kaivaessa taskuaan.
“Minullahan oli sinulle jotain näytettävää.”
Taskusta paljastui Rolex-rannekello, jonka puna-mustahiuksinen ojensi ystävälleen arvioitavaksi.
“Eikö olekin upea?”
Tummat silmät katselivat tarkkaavaisesti pienen lasin pintaa ja hyvin valmistettua nahkaa. Vahvat kädet kääntelivät kelloa eri asentoihin baarimikon tiiraillessa jokaisen ruuvin tarkkaan läpi. Kullattu pinta kimmelsi diskovaloissa näyttäen entistä hienommalta synkässä ympäristössään.
“Se…”, mies etsi sanoja kuvaamaan hämmennystään.
“Näyttää aidolta.”
“Tietenkin se on aito”, kalpeampi naurahti ottaessaan aarteensa takaisin.
“Harmi vain, etten voi käyttää sitä julkisesti.”
“Totta”, Reita myönsi ihaillen itsekin kellon kauneutta.
“Parasta olisi vain myydä se tai piilottaa ja myydä myöhemmin”, pieni virne nousi vaaleamman kasvoille hänen jatkaessaan:
“Mutta mikä estää sinua sovittamasta sitä?”

Nenärättinen otti Rolexin itselleen puna-mustahiuksisen ojentaessa vasemman ranteensa sirosti, jotta toinen voisi kiinnittää kellon.
“Tämä näyttää varmasti epäilyttävältä ulkopuolisen silmistä”, silmälappuinen tyrskähti hiukan.
“Ehkäpä”, baarimikko naurahti.
“Mieluummin laittaisin kyllä karvaraudat käsiisi… Kas siinä.”
Seth nosti hiukan kättään ja ihaili kelloa ja sen kimaltavaa pintaa. Vaikka hän itse niin ajattelikin, se tuntui hyvältä hänen ranteensa ympärillä. Kuin olisi tehty varta vasten.
“Ja minä tarjoan sinulle nyt lempijuomaasi näin juhlan kunniaksi”, Reita virnisti ymmärtäen toisen ajatukset.
“Hienolle saaliille, joka vielä sopii sinulle hyvin.”

Kirjanpitäjä virnisti ja laski kätensä takaisin baaritiskille. Varovaisesti nuorukainen nojasi hiukan eteenpäin nähdäkseen jälleen hymyilevän miehen tekemässä sitä, mitä osasi parhaiten: lumoamassa käsiensä taidoilla. Nenärättinen otti kaapista muutamia viinaksia ja nappasi ketterästi ison lasin ylhäältä hyllyltä, kunnes liike pysähtyi ja suu aukesi pienelle raolle tämän katsoessa ystäväänsä.
“Näytät todellakin paremmalta, kun sinulla on hiukset auki”, rauhallinen ääni sai puna-mustahiuksisen niskakarvat pystyyn.
Hyvin hitaasti, uskomatta epäonnekkuuteensa, silmälappuinen kääntyi ympäri kohdaten sielunläpi katsovat mustat silmät ja ovelan hymyn, joka jäädytti veren hänen kehostaan.
“Ja tuo varastettu Rolex pukee sinua, Miyagi-san”, Asagi naurahti henkivartijoidensa keskeltä ja kallisti sirosti päätään.

Chapter Text

Suu aukeni hyvin hitaasti Sethin kalventuessa entisestään. Sininen piilolinssi hänen silmässään kuivui sumentaen rinnakkain seisovan kolmikon. Kaikki äänet tuntuivat vaikenevan ympäristöstä, kaikki ihmiset katosivat ympäriltä. Siinä olivat vain Asagi ja Seth, jotka katsoivat toisiaan omilla ilmeillään: lyhempi kauhun lamaannuttamana, toinen taasen ovelasti hymyillen.
“Poika parka”, yakuza vilkaisi huvittuneena turvamiehiään.
“En tiennyt, että osaatte järkyttää hänet noin pahasti – hänhän on valkoisempi kuin sinä ikinä, Közi!”
Punapää ei kuitenkaan reagoinut johtajansa sanoihin millään lailla, tarkkaili vain ympäristöään työtoverinsa kanssa uhkien varalta. Mustat silmät kääntyivät pian takaisin mittailemaan katseellaan kirjanpitäjää, joka tuijotti edelleen eteensä suu raollaan. Mustatukka heilautti hiukan hiuksiaan nähdäkseen paremmin niiden alta ja istuutui rauhallisen tyylikkäästi Sethin viereiselle baaritiskin tuolille. Hän ei edes vaivautunut kysymään, saiko liittyä seuraan tai odottiko nuorukainen jotakuta – miehellä tuntui olevan kaikki oikeudet tehdä tahtonsa mukaan.
Sininen silmä tarkkaili sumeudesta huolimatta pidemmän jokaista liikettä. Tämän laiha vartalo liikkui kuin kissaeläimellä sulavasti jääden viettelevän pienelle kaarelle vasemman kyynärpään nojatessa ruskeata puupintaa vasten. Puna-mustahiuksinen oli niin keskittynyt toisen olemuksen ja vartalon tarkkailuun, ettei huomannut lainkaan, kun hiukan harteikas Közi siirtyi seisomaan hänen taakseen. Kaikki oli kuin hidastetussa elokuvassa, jonka päähenkilö Asagi käänsi katseensa paikalle saapuneeseen Yusukeen.

“Yksi martini”, pehmeän matala ääni sanoi huulten hymyillessä tietävästi.
Rauhallisesti liikemies käänsi katseensa takaisin silmälappuiseen tämän tuijottaessa häntä edelleen pelon valtaamana, samalla kun kauhusta kankea baarimikko nyökkäsi ja ryhtyi työhön käsien täristessä holtittomasti. Vitsailu ja nauru olivat kuin pois pyyhittyjä muistoja.
“Hyvänen aika sentään, Miyagi-san”, yakuza nosti kätensä sirosti poskelleen huomatessaan keskustelukumppaninsa ilmeen.
“Hengitä ihmeessä, ettet vain pökerry – en halua saada murhasyytettä!” mies purskahti huvittuneeseen nauruun piilottaen hymynsä salaperäisesti sormiensa taakse.
“Tosin, en pistäisi lainkaan pahakseni, jos pökertyisit”, nauru loppui kuin veitsellä leikaten mustien silmien katsoessa kalpeampaa kulmiensa alta niiden hymyillessä huulien mukana.
“Saisin antaa sinulle tekohengitystä.”

Viettelevästi kuiskatut sanat saivat Sethin vetämään terävästi henkeään räpäyttäen viimein silmäänsä näkökyvyn selkiintyessä. Nopeasti nuorukainen sulki suunsa katsellen lattiaa nolostuneena ja peloissaan. Mitä hänen pitäisi sanoa tai tehdä? Miten edes yakuzan edessä tulisi käyttäytyä? Pitäisikö hänen olla, kuin ei tietäisi mitään tämän asemasta alamaailmassa? Pitäisikö hänen esittää vain kirjanpitäjää, joka oli tullut pitämään hauskaan tavalliseen baariin? Mitä se enää hyödyttäisi, kun toinen tiesi jo hänen ranteessaan olevan Rolexin varastetuksi? Miten hitossa hän pääsisi karkuun tilanteesta ja mieluiten täysin ehjänä?
“Et uskokaan, kuinka hämmästyin K:n kerrottua sinun olevan täällä”, mustatukka sanoi myhäillen hiljaa itsekseen.
Jokin tuossa äänessä sai kirjanpitäjän nostamaan katseensa niihin otsatukan takana piilotteleviin silmiin, mutta nopeasti hän laski katseensa alas punan levitessä poskille. Asagi vain osasi katsoa hänen sielunsa läpi, mikä oli ikävää, koska tuo katse oli niin intiimi. Puna-mustahiuksinen tiesi vaistomaisesti, että mustasilmäinen tarkkaili häntä päästä jalkoihin hymyillen entistä tyytyväisemmin, mitä pidempään katseli.
“Mutta vielä enemmän hämmästyin tuota silmälappua. Katsot aivan liikaa merirosvofilmejä, Miyagi-san”, yakuza sanoi naureskellen kepeästi, kun Yusuke ojensi tälle pelosta vapisten martinilasin.

Mustatukkainen vilkaisi lasia silmäkulmastaan, jolloin irokeesipäinen henkivartija otti drinkin käteensä ja vei sen lähelle huuliaan. Kolkon näköinen mies nuuhkaisi lasia ilmeettömänä ja joi pienen pisarallisen juomaa. Hetken mies jäi vain maistelemaan martinia mustahiuksisen baarimikon nieleskellessä hiljaa Reitan vieressä – piiloutuen melkein tämän taakse. Vaaleaverikkö seurasi katseellaan tiiviisti tapahtumien kulkua kuin haamu, jota muut eivät huomanneet. Tummat silmät tarkkailivat vaaleiden otsahiusten alta, kuinka irokeesipäinen nyökkäsi hiukan ja ojensi lasin johtajalleen, joka otti sen hyväksyväisesti hymähtäen. Hymyillen itsekseen liikemies joi hiukan juomaansa tarkkaillen koko ajan Sethiä, joka tarkkaili vastaavasti häntä.
“Oletpas sinä hiljainen”, Asagi laski lasin baaritiskille ja kumartui hiukan lähemmäs kirjanpitäjää ovelasti hymyillen.
“Veikö kissa kielesi?” yakuzan oikea käsi kosketti hellästi kalpeamman leukaa ja veti hellästi tätä puoleensa.
“Toivottavasti ei, koska ajattelin viedä sen itse.”

Tietämättä lainkaan mitä tehdä, puna-mustahiuksinen totteli toisen liikkeitä hänen kasvojensa lähestyessä tämän omia. Aivot olivat kuin huumehöyryissä eivätkä tienneet lainkaan, mitä oli tapahtumassa. Silmälappuinen haistoi hennosti hyväntuoksuisen miestentuoksun mustatukassa tämän täyteläisten huulien kaartuessa tyytyväisen tietävään virneeseen huulien melkein koskettaessa toisiaan.

Valtava kolahdus heidän vieressään sai Sethin melkein putoamaan liikemiehen syliin säikähdyksestä, mutta onnekseen hän onnistui ottamaan tukea puupinnalta. Mitähän siitäkin olisi seurannut, jos nuorukainen olisi löytänyt itsensä yakuzan sylistä? Luultavasti ruumiita.
Mustasilmäinen käänsi elegantisti päätään baarinpuolelle tuskin huomaamatta lainkaan kirjanpitäjän kompurointia.
“Ole hyvä, Seth”, Reita hymyili ystävälleen pitäen edelleen juomalasia kädessään.
“Drinkkisi.”
Nenärättisen hymy olisi ollut mitä ystävällisin, jos se olisi ulottunut miehen silmiin asti. Tummanpuhuva katse tuijotti Asagia lähes avoimen vihamielisesti Sethin halutessa kaivautua maan alle. Nyt mustatukka varmasti tappaisi jonkun – sillä kyseisellä hetkellä luultavammin nokkavan baarimikon, joka oli kehdannut häiritä tätä. Niin kirjanpitäjän kuin lähellä värjöttelevän Yusuken hämmästykseksi mustasilmäisen täyteläiset huulet kaartuivat ystävällisen rauhalliseen hymyyn, kuin ei olisi aikaisemmin huomannut lainkaan hyvännäköistä baarimikkoa. Jokin olemuksessa puhui kuitenkin aivan muuta, luultavasti ne silmät, joiden katseesta puna-mustahiuksinen olisi ollut valmis juoksemaan baarista ulos kiljuen kauhusta. Mustat silmät katsoivat vaaleaverikköä kylmästi puhuen halveksunnasta ja aggressiivisista ajatuksista. Oli, kuin kaksi erilaista voimaa olisi kamppaillut mulkaisuin ja ystävällisin hymyin. Reita oli kuin liekkimeren keskellä seisova sotaherra Asagin ollessa vastaavasti kuin kylmä pakkasyön ruhtinas, joka puhurillaan levitti viileätä karismaansa ympäristöön.

Sethiä todellakin pelotti ystävänsä puolesta. Ellei tämä kohta perääntyisi, saattaisi K tai Közi, jotka tarkkailivat tilannetta silmäkulmistaan, tappaa hävyttömän baarimikon. Mitä Seth sitten tekisi? Eihän hän edes tiennyt, minkä värisiä kukkia vaaleaverikkö halusi hautajaisiinsa! Ne nimittäin lähestyivät hetkihetkeltä nopeammin, ellei nenärättinen luovuttaisi pian.
“Tuota…”, kirjanpitäjä aloitti hiljaa painostavan hiljaisuuden alla Yusuken kumartuessa häntä kohti tiskin ja juoman yli.
“Älä sano mitään!” mies sihahti varoittavasti.
“Ellet halua itsekin kuolla!”
“Mutta…”, enempää puna-mustahiuksinen ei ehtinyt sanomaan, koska valtava karjaisu pelästytti heidät kaikki – paitsi Asagin henkivartijoineen.
“REITA!” paksu mies ryntäsi paikalle, mutta pysähtyi huomatessaan Asagin ja tämän läheisyydessä seisovat henkivartijat.

“Tuota…”, baarin omistajan ääni vaikeni pieneksi piipitykseksi tämän hieroessa pelokkaina käsiään.
Mitä muuta siinä olisi voinut tehdä, kun häiritsi alamaailman tunnetuimpiin miehiin kuluvaa yakuzaa? Eipä vaihtoehtoja ollut paljoa: joko turhaa pako tai sitten lepyttely-yritykset.
“Reita, tulisitko kanssani toimiston puolelle? Haluaisin keskustella kanssasi eräästä asiasta…”
Vaaleaverikkö tuijotti johtajaansa uskomatta kuulemaansa, mutta ei voinut kieltäytyä pyynnön muodossa olleesta käskystä, jos halusi säilyttää työpaikkansa. Kaikesta huolimatta hän piti siitä.
“Ja Yusuke, herrojen ei tarvitse maksaa juomistaan mitään… Palvele heitä hyvin”, baarin omistaja halusi turvata elinpäivänsä ja korvata tämän kaupungin johtavalle rikollisjärjestön johtajalle töppäilynsä.
Raivosta täristen vaalea baarimikko mulkaisi pomonsa sanojen päätteeksi maireasti hymyilevää yakuzaa kääntyen sitten Sethin puoleen.
“Pysy täällä”, mies kumartui lähemmäksi ystäväänsä.
“Pysy yleisellä paikalla, äläkä lähde hänen mukaansa. Muista se.”
“Muistan minä”, Seth yritti hymyillä rohkaisevasti, vaikka sisällään olisi halunnut roikkua toisen jalassa kiinni ja kieltää tätä lähtemästä minnekään.
Varsinkaan jättämästä häntä yksin tuon yakuzan kanssa, joka hymyili ovelaa hymyään, tuijotti sielun läpi ja pahimmassa tapauksessa tappaisi hänet. Pelko kouraisi hänen vatsaansa. Mitä hän tekisi ilman ystäväänsä? Tosin tämäkään tuskin mahtaisi mitään, jos mustasilmäinen haluaisi tappaa hänet.
“Mehän menemme pitämään hauskaa, kun työsi loppuvat.”
“Et tiedäkään, kuinka hauskaa”, nenärättinen naurahti harvinaisen hellästi ja otti varman otteen kalpeamman leuasta.
“Tulen kohta takaisin”, mies antoi hellän, mutta intohimoisen suudelman puna-mustahiuksiselle vilkaisten Asagia silmäkulmastaan voitonriemuisena.
Mustatukka kuitenkin hymyili omaa mairean tyytyväistä hymyään katsellen toisen tyylikästä poistumista johtajansa mukana.

“Yusuke!” Reita kääntyi kuitenkin äkisti vielä huutamaan jotain työtoverilleen, koska muisti erään hyvin vaarallisen seikan.
“Mitä, oma rakas kultamussukkani?” mustahiuksinen baarimikko huusi takaisin yrittäen esittää rentoa tilanteesta huolimatta.
“Jos edes harkitset Sethin ryöstämistä ihme leikkeihisi, ruoskin sinut hengiltä!”
“Käyttäisit ennemmin sitä pamppuasi!”
“Kohta käytänkin, ellet painu töihin siitä kuolaamasta!”
“Heti, kun sinä heilautat kuuluisaa takamustasi!”
“Kiss my ass, beibi!” Reita löi itseään pakaralle ja samassa Yusuke ryntäsi muiden baarimikkojen lomitse toteuttamaan toisen pyyntöä.
Nähdessään hullaantuneen ilmeen tämän kasvoilla vaaleampi juoksi melkein johtajansa yli toimistoon ja lukitsi itsensä sinne möhömahan karjuessa vihaisena hänen teostaan oven ulkopuolella. Yusuke palasi pettyneen näköisenä takaisin töihin ja marisi harvinaisen kovalla äänellä, että miksi toinen pyysi jotain, jos ei oikeasti halunnut.
Seth harkitsi vakavissaan harakiria, koska tuo kaksikko sai hänet nolostumaan entisestään. Lisäksi se saattaisi olla jopa kivuttomampi kuin mikään, mitä Asagi saattaisi keksiä hänen päänsä menoksi.
Mikseivät baarimikot voineet käyttäytyä normaalien sivistyneiden ihmisten tavoin yakuzan nenän edessä? Varsinkin, kun Reita tiesi tämän olevan hänen uusi pomonsa!

“Sinähän olet varsin suosittu”, Asagi naurahti tietävästi.
Ilmeisesti kirjanpitäjän ajatukset näkyivät hänen kasvoistaan.
“Pitääkö minun ottaa jonotusnumero?”
“Tuota…”, puna-mustahiuksinen käänsi punastuneena kasvonsa toiseen.
“Pahoittelen ystäväni käytöstä… En tiedä, mikä häneen meni…”
“Eipä mitään, pitänee vain antaa hiukan rauhoittavia, ehkä se siitä sitten”, Asagin rauhallinen äänensävy ja sanat saivat Sethin sydämen hyppäämään kurkkuun.
Rauhoittavia? Mitä ihmettä…? Ei kai tämä tarkoittanut…
“Varsin onnistunut ryöstö sinulla”, yakuza totesi ja vasta sillä hetkellä silmälappuinen huomasi, että mustatukka oli ottanut hänen kätensä omaansa.
“Yleensä Rolexeissa on metallinen ranneke, mutta aito tämä silti on. Sen näkee jo pelkästään noista taustalla hahmottuvista kirjaimista.”
Mustat tarkkaavaiset silmät katselivat ranteeseen kiinnitettyä kelloa, jonka kullattupinta kimalsi diskovaloissa monivärisenä kirjona. Aivan yllättäen liikemiehen katse siirtyi hitaasti nahkahanskaa pitkin puna-mustahiuksisen kasvoihin ja tämän hämmästykseksi pidempi antoi kohteliaan suudelman kämmenselälle, kuin olisi suudellut arvokastakin ladyä. Kalpeat posket lehahtivat punaisemmiksi kuin Közin hiukset ja vikkelällä liikkeellä käsi livahti takaisin kirjanpitäjän syliin turvaan. Eri asia oli, olisiko se sielläkään turvassa tuolta mieheltä – kirjanpitäjä epäili sitä hyvin vahvasti.

“Oletpas hurmaavan kaino”, Asagi naurahti ottaen jälleen martinilasinsa käteensä.
“Sopinee, että kohotamme maljan?”
Hämmentyneenä Seth otti kahvatonta tuoppia muistuttavan lasin käteensä ja nosti sen baaritiskiltä.
“Tälle loistavalle illalle“, mustasilmäinen kohotti hiukan martiniaan.
“Josta tulee toivottavasti meille kummallekin ihanan kiihkeä, suloisen värikäs varkaani.”
Lasi nostettiin täyteläisille huulille kalpeamman jäädessä availemaan suutaan kuin nikotiinipurukumi-mainosten kameli. Vilkaistuaan kuitenkin niihin tarkkaavaisiin silmiin hän ei kuitenkaan uskaltanut olla juomatta maljaa, vaikka miehen käyttämät sanat ja painotukset nostivat hänessä aikaiseksi lisää kysymyksiä ja hämmennystä. Mitä tuon miehen mielessä oikein pyöri? Haluaisiko hän todellakin tietää?

Juotuaan monta suurta kulausta juomaansa Seth laski lasinsa takaisin baaritiskille vilkaisten silmäkulmastaan yakuzaa, joka oli kietonut kätensä sulavasti hiukan koukistetun jalkansa ympärille polven kohdalta jännittäen vartalonsa viettelevästi. Suu hymyili omaa hymyään pään kallistuessa sirosti silmien tarkkaillessa silmälappuisen jokaista liikettä ja ilmettä. Tämä näytti siltä, kuin odottaisi jotakin tapahtuvan tai – kuten kirjanpitäjästä tuntui hetkihetkeltä enemmän – kuin haluaisi nähdä, kuinka kauan toinen kestäisi sitä sielunläpi tunkeutuvaa katsetta, ennen kuin anelisi armoa. Pelon hiki valui pitkin puna-mustahiuksisen selkää, eikä tilannetta helpottanut lainkaan se, että hän oli huomannut vasta nyt Közin ilmestyneen jostain viereensä pelottavine olemuksineen. Kohta Asagi varmasti käskisi tätä raahaamaan hänet kujalle ja ampumaan sinne – tai sitten hänet raahattaisiin kaupungin ulkopuolelle kidutettavaksi. Tutkivan katseen alla sinisilmäinen ei osannut kuin juoda juomaansa peläten tulevansa hulluksi tässä hermoilussa. Ellei jotain tapahtuisi pian, Seth ei kestäisi enempää.

“Saatanan kusipää!” kuului karjaisu ja eräs mies lensi heidän jalkoihinsa kovalla tömähdyksellä keskeltä tanssilattiaa.
Risupartainen, nuhruinen mies nousi huojuen pystyyn löyhkäten viinalta ja hieltä, mikä sai Asagin tyytyväisen virneen katoamaan kasvoilta jonnekin tyhjyyteen. Mustatukka katsoi kulmiensa alta juoppoa hymähtäen halveksivasti. Tämän käytös ja ääni eivät kuitenkaan jääneet risuparralta kuulematta, vaikka musiikki hajottikin melkein kaikkien tärykalvot.
“Mitä sä oikein-” mies aloitti kääntyen ympäri, mutta ei ehtinyt tekemään muuta, ennen kuin K oli astunut hänen ja Asagin väliin katsoen tätä synkästi.
Hetken kaksikko tiirasi toisiaan sanomatta sanaakaan risuparran yrittäessä näyttää isommalta irokeesipäiseen verrattuna, mutta jäi melkein kolme päätä lyhemmäksi. Henkivartija mulkaisi humalaista varoittavasti, mutta tämä ei kuitenkaan tajunnut lähteä vieläkään vähin äänin tiehensä. Risuparta nosti kätensä tönäistäkseen nahkatakkimiestä kauemmaksi, vaikka yritykseksi se jäi.

Seth ei voinut uskoa silmiään nähdessään irokeesipäisen potkaisevan iskevän työntöpotkun taidokkaasti ja uskomattoman nopeasti humalaista alavatsaan tämän lentäessä komeassa kaaressa maahan eikä mies siitä noussut enää ylös. Kaksi portsaria ovelta ryntäsi risuparran luokse vilkaisten ensin vihaisena heihin päin, mutta kaksikko pelästyi K:ta, joka asteli takaisin johtajansa taakse ristien kätensä rintakehälle, ja Asagia, joka vilkaisi merkitsevästi miehiin. Nämä tajusivat yskän harvinaisen nopeasti ja lähtivät raahaamaan tajutonta miestä poispäin.
“Aina yhtä tarkkaavainen”, yakuza taputti käsiään virnistäen ilkeästi humalaisen suuntaan, kun tämä heitettiin kovakouraisesti ulos baarista
“Että minä rakastan taidonnäytteitäsi, K.”
Henkivartija ei sanonut mitään, tarkkaili vain jälleen ympäristöä entistä tarkkaavaisemmin vilkaisten pikaisesti Köziä, joka nyökkäsi kevyesti pieni hymy suupielessään. Valkosilmäinen kohotti pikaisesti kulmakarvojaan punapäälle, mutta palasi nopeasti taas tuttuun ilmeettömyyteensä – samoin teki hänen työtoverinsa.
“Voisit kuitenkin olla hiukan hienovaraisempi, K”, Asagi naurahti nähdessään Sethin kasvoille levinneen järkytyksen.
“Pikku voromme ei ole ilmeisesti tottunut moiseen brutaaliuteen.”

Jos kirjanpitäjä oli äsken ollut vaivaantunut yakuzan seurasta, nyt hän oli kauhusta kankea tämän henkivartijoista. Irokeesipäinen oli päihittänyt toisen miehen – vaikkakin humalaisen – yhdellä ainoalla potkulla. Peloissaan nuorukainen vilkaisi viereensä valkoiseksi maskeerattua miestä ja nielaisi kuuluvasti. Mitähän kaikkea tämä osasi tehdä, koska oli asettunut hänen viereensä? Luultavasti jotain pahemaa kuin toinen…
“Eikös tuo hiusten puna ole sama sävy kuin sinulla, K?” mustatukka kumartui hiukan taaksepäin vilkaisten merkitsevästi silmälappuisen vapaina roikkuvia hiuksia.
“Ilmeisesti”, mies vastasi matalan karhealla, melkein kauhuelokuvien kaikua muistuttavalla äänellä.
“Sitähän minäkin”, hymy levisi täyteläisille huulille silmien tuikkiessa riemusta.
“Ainakin toiveeni on toteutunut osittain”, hellä naurahdus sai Sethin ottamaan kulauksen juomasta, jotta rentoutuisi edes hiukan.
“Enää tarvitsee vain riisua hänet alastomaksi – sitten toiveeni on täytetty kokonaan.”

Toteamus sai kirjanpitäjän sylkäisemään juomansa ulos suustaan baaritiskin toisella puolella olevalle seinälle hänen kääntyessä hämmentyneenä katsomaan yakuzaa, joka katsoi nuorukaista tietävän viettelevästi, ehkä jopa hiukan huvittuneena tämän reaktiosta. Miehet katsoivat toisiaan silmiin, eikä puna-mustahiuksinen voinut mitään sille, että tunsi itsensä alastomammaksi kuin koskaan, edes yleisessä kylpylässä. Tuollaiset mustat silmät pitäisi kieltää lailla – vaikka toinen olisi luultavasti rikkonut sitäkin pykälää pilkallisesti hymyillen. Hiljaisen hetken keskeytti yllättäen Asagin taskusta kuuluva sudenulvonta, jolloin mies otti värisevän puhelimensa esille.
“Pahoittelen häiriötä”, mustatukka sanoi lempeästi ja pyyhkäisi toisella kädellään muutaman pisaran pois kalpeamman leualta.
Nuorukainen kosketti varovaisesti leukaansa eikä olisi voinut olla enää yhtään hämmentyneempi. Miksi toinen käyttäytyi niin omituisesti? Mielikin alkoi jo sumentua mustasilmäisen käytöksestä – hän oli ilmeisesti sekoamassa.
Yksinkertaisella liikkeellä yakuza naksautti simpukkapuhelimensa auki ja siirsi esineen korvalleen.

“Moshi moshi?” pidempi vastasi varsin neutraalilla äänellä, ettei tämän ajatuksista voinut saada oikeastaan minkäänlaista tietoa.
“Hide-zou!” mustatukka huudahti riemastuneena pienen hiljaisuuden jälkeen hymyn leventyessä kasvoillaan entisestään.
Seth jäi tuijottamaan hämmentyneenä tapahtuneiden kulkua. Oliko soittaja todella Tatemonokin toimitusjohtaja? Tiesikö tämä ystävänsä olevan yksi maan pelätyimmistä miehistä? Miksi tämä oli soittanut tähän aikaan illasta?
“Mikä sattuma, että soitit”, Asagi nojasi hiukan kyynärpäällään baaritiskiin.
“Ajattelin sinua.”
Seth ei tiennyt, mikä tuossa äänessä sai hänet terästämään kuuloaan. Ehkä hän vain halusi tietää, miten vakavakasvoinen mies aikoisi vastata tuohon kehräävästi kuiskattuun lausahdukseen. Tietenkin täysillä pauhaavasta musiikista johtuen nuorukainen ei kyennyt kuulemaan soittajan vastausta tai muutakaan puhetta, vaikka olisi painanut korvansa vasten yakuzan puhelinkättä.
“Gratterissa”, mustatukka sanoi kännykkäänsä ja vilkaisi ovelasti K:ta vierestään.
“Miksi kysyt?”

Huokaisten syvään, samalla rauhoitellen itseään, kirjanpitäjän kääntyi takaisin lasinsa ylle ja päätti nauttia juomastaan vielä kun voi. Se saattaisi olla hänen viimeisensä, mikä oli vielä Reitan tekemä. Missä tämäkin viipyi? Tulisi jo pelastamaan hänet pulasta. Hetken mietittyään nuorukainen kuitenkin totesi joutuvansa kuumapäisen baarimikon takia vielä suurempiin ongelmiin. Ehkä olikin ihan hyvä, että tämä pysyi omituisen pitkään poissa…
“Oi, minä tiedän jo, että Miyagi-san on varastanut niiden typerysten toimistolta”, matala naurahdus sai silmälappuisen kääntymään nopeasti ympäri.

Nuorukainen säikähti niin paljon toisen sanoja, että melkein kaatoi drinkkinsä lattialle, mutta kalpea käsi kietoutui nopeasti suuren lasin ympärille. Sininen silmä jäi hetkeksi tuijottamaan kättä ja sitten käden omistavaa Köziä, joka ei edes vilkaissut häneen suoristaessaan jälleen selkänsä sen enempiä tekemättä. Seth katsoi hetken niitä valkoisiksi meikattuja kasvoja ihmettelen miehen tekoa, mutta oli kuitenkin kiitollinen tälle, ettei hyvänmakuinen juoma päätynyt lattialle. Enempää hän ei kuitenkaan katsonut, vaan käänsi katseensa Asagiin, joka oli pistänyt toisen kätensä sirosti korvalleen kuullakseen paremmin.
“Totta kai minä tuollaiset asiat tiedän – onko tässä maassa muka mitään, mitä en tietäisi?” kevyt naurahdus pääsi mustasilmäisen huulilta tämän vilkaistessa ovelasti puna-mustahiuksista.
Tämä taasen haukkui itsensä mielessään typerykseksi, koska ei ollut muistanut Hide-zoun tarkistavan kirjanpitoa. Miten hän oli saattanut olla niin tyhmä? Mitäköhän seuraavaksi tapahtuisi?
“Nimittäin meidän tylsän yhtiökokouksemme väriläikkä istuu tässä vieressäni viettelevämpänä kuin koskaan. Tekee ihan pahaa vain katsella – pitäisiköhän tästä saman tien varata hotellihuone?”

Puna-mustahiuksinen putosi kovalla tömähdyksellä lattialle neljän silmäparin – yakuzan, tämän henkivartijoiden ja Yusuken – kääntyessä katsomaan häntä päin kysyvillä ilmeillä. Yusuke tirskahti kätensä piilosta, mutta vaikeni nopeasti, kun K ja Közi käänsivät haukankatseensa häneen, jolloin mies tajusi painua takaisin töihin.
Nolostuneena käytöksestään kirjanpitäjä nousi nopeasti tuolilleen ja yritti piilottaa punastumisensa hiusten taakse.
“Hän taisi pitää ajatuksesta”, mustahiuksinen sanoi hetken päästä ihmeissään, kunnes voitonriemuinen hymy suli huulille.
“Antautui heti – ja vielä punastui! Ai, ai, ai. Kyllä sinun pitäisi olla näkemässä – hän on varsin suloinen punastuessaan samaan sävyyn hiustensa kanssa.”
Jos silmälappuinen oli koskaan punastunut noloudesta Reitan sanojen tai tekemisten takia, Asagi rikkoi sanoillaan ennätyksiä. Miksei puna-mustahiuksinen vain voinut pitää kasvojaan peruslukemilla ja keskittyä juomaansa – sitäkään hän ei uskaltanut tehdä, koska pelkäsi sylkäisevän nesteen ulos suustaan toistamiseen tai vastaavasti kaatavansa sen lattialle.
“Hei! Hän punastui vielä lisää!” yakuza huudahti silmien tuikkiessa innosta miehen parantaessaan ryhtiään.
“Miten syötävän suloinen! Saisinkohan pienen makupalan hänestä?”

Seth alkoi vaipua epätoivoon moisista sanoista, jotka saivat hänen mielensä entistä enemmän sekaisin. Tuntui, kuin jokin olisi hitaasti järsinyt nuorukaisen aivoja harmaan pilvilinnan sisällä. Hän olisi valunut uupuneena tuoliltaan lattialle, ellei Közi olisi napannut häntä niskasta kiinni ja nostanut kunnolliseen istuma-asentoon; ei ilmeisesti halunnut toisen herättävän huomiota epätoivollaan. Tilanne ei olisi kylläkään voinut aiheuttaa enempää huomiota, koska baarin jokainen silmäpari seurasi tilannetta vaivihkaa. Gratteriin tai mihinkään muuhun baariin harvoin käveli suuria nimiä ja jäi vielä juttelemaan omiaan jollekin ventovieraalle pikkutekijälle. Yakuzat lähettivät yleensä jonkun hännystelijöistään moisille asioille.
“En voi!” mustatukka lähes voihkaisi puhelimeen ja nosti kätensä avuttomana kasvoilleen.
“Hänessä on varmasti magneetteja, jotka vetävät koruja, asetta ja vyönsolkeani itseään kohti!”
Seth avasi suunsa vastalauseeksi, mutta kurkusta ei lähtenyt pihahdustakaan, mikä ei johtunut tuosta aseenkantamispaljastuksesta.
Tämähän meni jo järjettömäksi! Mitä Asagi oikein yritti? Iskeä häntä puhelinkeskustelun lomasta? Mahdotonta, miksi juuri hänet? Hän ei osannut ottaa sitä tällä hetkellä minkäänlaisena kohteliaisuutena.
“Kumpaakin asetta itse asiassa – erityisesti sitä isompaa”, mustatukka nuolaisi ylähuultaan oikein viettelevästi päästämättä katsettaan sinisilmäisestä.
“Ei tuota vartaloa voi vain vastustaa.”

Pieni tyrskähdys kuului läheltä ja vilkaistuaan baarinpuolelle kirjanpitäjä huomasi Yusuken kuuntelevan jälleen varsin tarkkaavaisena keskustelua. Baarimikko kiirehti kuitenkin nopeasti takaisin töihin huomatessaan toistamiseen puna-mustahiuksisen takana olevan Közin paljonpuhuvan katseen. Kolmatta varoitusta tuskin annettaisiin.
“Huomaako? Näetkö sinä tämän kaiken?” yakuza vilkaisi ympärilleen muka hämmentyneen näköisenä ja iski silmää silmälappuiselle.
“Vau, oletpas sinä ovela.”
Asagi vaikeni hetkesi, jolloin Seth uskalsi viimein juoda hiukan drinkkiään. Hänellä oli alkanut jyskyttää päässä eikä nuorukaisella ollut oikeastaan mitään hajua, mistä se saattoi johtua. Ehkä hänen aivonsa eivät pitäneet tällaisesta stressaamisesta henkiparkansa puolesta.
“Kyllä minä muuten kuolaisin, mutta valitettavasti hän istuu”, pidemmän murheellinen katse siirtyi toisen lantiolle.
”Eikä tuo takkikaan anna mahdollisuutta katsoa etupuolta!” täyteläisiltä huulilta kuuluva voihkaisu sai puna-mustahiuksisen nielaisemaan väärään kurkkuun.

Yskäkohtaus keräsi useammat katseet lähellä olijoilta, kun nämä kääntyivät katsomaan tarkemmin tapahtumien kulkua, mutta kaksi vaarallista mulkaisua saivat ihmiset kääntämään katseensa pelokkaina poispäin ja ottamaan etäisyyttä. He olivat kyllä nähneet, mitä ainakin toinen nahkatakkinen osasi tehdä – he eivät halunneet ottaa selvää toisen taidoista kuten ei halunnut yskijäkään. Varsinkaan, kun punapää löi varsin kovakouraisen näköisesti puna-mustahiuksista. Oli ihme, ettei tämä pudonnut tuoliltaan uudelleen, mutta sitä ei tyylikään liikemiehen näköinen tuntunut huomaavan lainkaan.
“Loistava ajatus, Hide-zouni. Tiesin, että olet nero ja siksi pistinkin sinut Tatemonokin toimitusjohtajaksi”, mustat silmät kääntyivät tuikkien katsomaan henkeään haukkovaa nuorukaista.
“Miyagi-sanista tulisi loistava lisäys kokoelmaani.”
Seth oli vaihteeksi avaamassa suunsa ja kysymässä, että mihin kokoelmaan hänet aiottiin lisätä, mutta toisen vakavoitunut ilme vaiensi hänet jälleen. Eikö hän saisi koskaan ilmaistua mitenkään omaa kantaansa?
Ei ilmeisesti. Ehkä hänen kannattaisi vain keksiä keino, jonka avulla livistää paikalta vaikkapa tuonne takahuoneeseen – siitähän Reitakin pitäisi.
“Miksen voisi olla?”
Sileä otsa rypistyi hiukan otsahiusten alla miehen kuunnellessa vastausta puhelimen toisesta päästä tukkien uudelleen elegantisti toisen korvansa.
“Mitä tarkoitat sillä?”
Seth nojautui hiukan eteenpäin kuullakseen paremmin, mutta palasi pian takaisin Asagin virnistäessä tälle viekoittelevasti ja vastasi toimitusjohtajalleen:
“Mutta seitsemän on aina parempi kuin kuusi.”
Hetken mustatukka taas kuunteli ja väitti sitten tapansa mukaan vastaan soittajalle:
“Muttei Euroopassa – siellä se on onnen numero.”
Seth ei ollut varma, kuuliko erittäin valtavan huokaisun puhelimesta vai tuliko erittäin pieni ääni tuon K:n avaamattomasta suusta. Se jäisi hänelle luultavasti koko loppuelämäksi suureksi salaisuudeksi – jos edes eläisi riittävän pitkään sitä miettiäkseen.
“No, sehän tarkoittaa, että sinusta voisi tulla minun kahdeksani! Sitten ei tarvitsisi miettiä epäonnen lukujakaan”, yakuzan hymy vain leveni entisestään tämän flirttaillessa kahdelle miehelle samaan aikaan, mutta mutisi sitten tyytymättömän vastauksen toisen mielipiteelle:
“Eivät he ole kummoisen näköisiä – kysy vaikka keneltä.”

Matala huudahdus kuului etäisesti puhelimesta K:n korvaan pienen hymyn kaartuessa huvittuneena suupieleen, mikä ei jäänyt Sethiltä huomaamatta. Tilanne harmitti häntä entisestään. Miksi henkivartija myhäili? Mitä ihmettä toimitusjohtaja oikein puhui? Ilmeisesti jotain todella mielenkiintoista, koska Asagi puhkesi matalaan nauruun ja kuivaili silmäkulmiaan.
“Mitä, mitä, mitä? Kuulinko oikein?” mies lähes kehräsi jääden tuijottamaan silmälappusen kasvoja, jotka alkoivat jälleen punoittaa tuosta katseesta.
“Sanoiko Oshiro Hide-zou tosiaan noin? Oletko sinä iskenyt silmäsi minun saaliiseeni ja haluat nyt ryöstää sen itsellesi?”
Kirjanpitäjää alkoi huimata. Tämä vain ei voinut olla mahdollista – ei Asagi voinut vakavissaan puhua, että olisi kiinnostunut hänestä, tai että edes Hide-zou olisi. Moiset vaihtoehdot olivat mahdottomia – paitsi yakuzan tarve esineellistää hänet sanamuodoillaan.

Mustahiuksinen kihersi paikoillaan ja hymyili leveämmin kuin loton pääpotin voittaja tuijottaen jälleen läpitunkevasti puna-mustahiuksista, kuin tämän tilalla olisi ollut soittaja.
“Tiedän, kultaseni. Tiedän varsin hyvin.”
Mies nosti martinilasinsa huulilleen ja joi sen tyhjäksi K:n napsauttaessa sormiaan merkitsevästi lähimmälle baarimikolle, Yusukelle, joka tuli heti paikalle ja alkoi valmistaa uutta martinia yakuzalle Sethin tarkkaillessa tämän liikkeitä. Mies ei ollut yhtä taitava kuin Reita, tai ei ainakaan esitellyt taitojaan samalla tavalla. Tilanne tosin oli tavallista poikkeuksellisempi – ehkei nenärättinenkään olisi turhia leikkinyt.
“Sinähän se minulle soitit”, Asagi kuulosti hiukan moittivalta, vaikka hänen silmänsä kiiluivat leikkimielisyyttä.
Hänellä oli hauskaa, toisin kuin sinisilmäisellä, joka vain tuijotti baarimikon tekemisiä hieroen ohimoitaan samalla. Päässä jyskytti entisestään ja nuorukaisesta tuntui, kuin pilvikerros nousisi vähitellen hänen ympärilleen. Tämä hermoilu siitä, milloin Asagi käskisi jompaakumpaa turvamiehistään tappamaan hänet, oli viedä häneltä iän ja terveyden. Mustatukan sanat tuntuivat menevän kuuroille korville, jolloin nuorukaisen oli kiskaistava itseään sormesta, että kykeni kuuntelemaan tuomionpäivänsä julistusta.
“Niin teit. Soitit minulle kertoaksesi Miyagi-sanista“, yakuza sanoi harvinaisen matalalla äänellä, mikä sai silmälappuisen kääntymään takaisin häneen päin.
“Mutta kerro minulle eräs toinen asia.”

Yusuke laski martinilasin jälleen pöydälle K:n suorittaessa taas tavanomaisen tarkastuksen, minkä jälkeen Asagi vei saamansa lasin jälleen huulilleen.
“Aivan kuin et tietäisi.”
Kevyt naurahdus sai Sethin vielä enemmän miettimään tilannettaan. Kuinka kauan tuo puhelu jatkuisi vai päättyisikö se koskaan? Osa hänestä toivoi hermojen menettämisen pelossa, että loppuisi – osa taas halusi pitää elämänsä viimeisimmistä minuuteista tiukasti kiinni.
“Koska tiedän saavani pelkästään äänelläni sinussa aikaiseksi orgasmin, kysyn sinulta suoraan”, yakuza kehräsi matalasti ja kosketti yllättäen puna-mustahiuksisen hiestä kimmeltävää poskea tämän värähtäessä viileätä kättä.
Hetken pidempi oli hiljaa ja silitteli kalpeata poskea, kunnes laski kätensä takaisin baaritiskille. Nuorukainen jäi hämmentyneenä tuijottamaan sitä kättä, joka oli pehmeästi koskettanut hänen kasvojaan. Miehen käsi oli ollut ihanan pehmeä ja hellä, aivan kuin tämä ei aikoisikaan satuttaa häntä mitenkään.
“En koskaan, mutta kerrohan: milloin Miyagi-san varasti viimeisimmän kerran asianajajatoimistolta?” mustat silmät kapenivat uhkaaviksi viiruiksi tämän katsoessa äkkiä toisen kalvenneisiin kasvoihin.
“Onko hän varastanut minulta?”

Sydän pamppaili kirjanpitäjän rinnassa tämän yrittäessä vetää henkeä, mutta se tuntui mahdottomalta. Vaikka hän oli odottanut tätä kokoajan, se tuntui silti hirveältä. Mitä hänelle tehtäisiin, kun Hide-zou vastaisi myöntävästi viimeisimpään kysymykseen? Tämä tiesi varmasti, koska oli tutkinut hänen tekemänsä kirjanpidon… Mitä kaikkea kamalaa Asagi hänelle tekisi, jos kerran itsevarma Reitakin oli kauhuissaan? Joutuisiko hän Közin ja K:n käsiin? Mitä nämä taasen tekisivät hänelle?
“Aika rohkeata, täytyy sanoa – ei kovin kauan sitten”, tyytyväisen pirullinen virne nousi huulille, eikä se luvannut hyvää – ainakaan Sethin silmissä.
“Tässä kohdassa sanotaan se kuuluisa ’mutta’…”, matala kuiskaus karkasi täyteläisiltä huulilta, jotka hymyilivät entistä pahaenteisemmin.
Sethiä huimasi entisestään. Hän olisi luultavasti pyörtynyt siihen paikkaan, ellei Közi olisi koskettanut hänen olkapäänsä saaden nuorukaisen hyppäämään melkein kattoon säikähdyksestä – ihme, ettei hän vielä kiljunut. Punapää katsoi silmälappuista hetken ajan suurin silmin, mutta kohautti sitten vain olkapäitään sanomatta mitään.
“Lahjoja? Kerro toki lisää. Sinähän tiedät, että rakastan lahjoja”, Asagi sanoi piristyneenä ja mittaili jälleen katseellaan lyhemmän vartaloa.
“Erityisesti makuuhuoneen puolella.”

Hetken mustatukkainen nyökkäili itsekseen, kunnes käsi lennähti suulleen silmien laajentuessa hämmennyksestä.
“Ai, sinä tiirasit kokouksessa niin tarkkaan?” mies huudahti melkein närkästyneenä silmälappuisen tietämättä lainkaan, mistä toinen puhui tai mitä soittaja oli sanonut.
Kalpea käsi laskeutui nojaamaan baaritiskiin pidemmän nojautuessa puista pintaa vasten.
“Häpeätkös, yritätkö tehdä minusta mustasukkaisen?”
Virnistys levisi mustasilmäisen kasvoilla entisestään tämän kuunnelleessaan toisen vastausta.
“Anna kuulua, muru”, kepeä naurahdus karkasi huulilta tämän jatkaessa saaliinsa tarkkailua.

Seth jäi tuijottamaan yakuzaa, joka tuntui tällä kertaa katsovan kaukaisuuteen, vaikka tuntui tiirailevan kovasti hänen keskivartalon aluettaan. Jostain syystä nuorukainen alkoi pelätä, että näytti lihavalta ja yritti käsillään ja takillaan peittää läskejään, mutta turhaan. Oli hiukan hankala peittää sitä, mitä ei ollut – hyvin hankalaa ja sillehän Asagi taisi naurahtaa vastatessaan Tatemonokin toimitusjohtajalle:
“Kehu häntä noilla sanoilla, kun olette kasvokkain – entä se toinen lahjakkuus?”
Nyt kirjanpitäjää alkoi todella pelottaa. Jo toistamiseen häneen liittyvässä puheenaiheessa oli puhuttu lahjakkuudesta – mitä nuo kaksi suurmiestä oikein puhuivat?

“Mitä!?” Asagin harvinaisen kova huudahdus sai K:n vilkaisemaan johtajaansa kummissaan ja Közi kurtisti kulmakarvojaan mustatukan katsoessa epäuskoisena kirjanpitäjää.
“Onnistui melkein livahtamaan sinunkin katseeltasi? Kuinka paljon hän voisi kehittyä?”
Hetken yakuza kuunteli toimitusjohtajaa kallistaen tapansa mukaan päätään.
“Et voi olla tosissasi!” huudahdus karkasi toistamiseen mustasilmäiseltä tämän tutkiessa katseellaan entistä enemmän Sethiä, josta alkoi tuntua, ettei hän ehkä hyvällä tuurilla kuolisikaan tänään.
“Et, ja sehän tässä hämmentää… Vai pystyisi ajan mittaan huijaamaan jopa Tatsurouta…”, mustatukka kallisti päätään entisestään vaientuen hetkeksi ja antoi harvinaisen nopeasti rauhoittuneen silmäillen nuorukaista uudelta kantilta.
“Eri asia on, haluanko hänestä todella niin ison riskin…”

Hermostuneena tilanteeseen ja Asagin käytöksen äkillisiin muutoksiin silmälappuinen nielaisi kuuluvasti. Hänen olisi livahdettava nopeasti tiehensä, ennen kuin hetki muuttuisi yhtään vaarallisemmaksi. Huojuen hiukan huonosta olostaan nuorukainen yritti rauhallisesti nousta pois tuoliltaan, mutta huomatessaan hänen liikkeensä, mustasilmäinen napsautti terävästi sormiaan, jolloin Közi otti tiukan otteen toisen olkapäästä. Vain sisältä kumpuava pelonsekainen järki sai pidettyä kirjapitäjän hiljaisena, ettei tämä alkanut kiljua hiukan satuttavasta otteesta. Vartalo vapisi kauttaaltaan ja pelon hiki nousi selkää pitkin otsalle. Hän kuolisi kohta! Kohta Közi ottaisi aseen ja ampuisi hänet siihen paikkaan tai pahempaa…
“Hän voisi näyttää varsin kivalta käsiraudoissa…”, pieni hymy nousi jälleen yakuzan huulille tämän vilkaistessa toisen kapeita ranteita.
“Mutta minulla on nyt aivan muut suunnitelmat hänen varalleen…”
Seth jäi tuijottamaan hämmentyneen kysyvästi ja ilmeisesti puhelimen toisessa päässä oleva Hide-zou oli myös kummissaan, koska tietäväinen hymy kohosi pidemmän huulille tämän aloittaessa:
“Annas, kun kerron -”

Terävä piippaus K:n vyötärön korkeudelta sai niin Asagin kuin Sethin vilkaisemaan henkivartijaa – lyhempi lähinnä ihmeissään. Miksi irokeesipäinen piippaili? Järkevät ajatukset eivät tuntuneet pääsevän pään sisällä olevien huurupilvien läpi, mutta sitähän kirjanpitäjä ei huomannut. Ihmetteli vain.
“Odotas hetki…”, mustatukka hymähti puhelimeen.
Irokeesipäinen siirsi hiukan takkiaan paljastaen paremmin vaatetustaan ja kehoaan. Sininen silmä katseli mustiin vaatteisiin verhottua lihaksikkaan vankkaa vartaloa sumupilvensä läpi ja pystyi seuraamaan tökerösti yakuzan kättä, joka meni toisen vyölle ottamaan jotain pienestä kotelosta. Ketjut helisivät henkivartijan vyöllä pitkien sormien työskennellessä ketterästi muutaman napin kanssa ja pian mustatukka nappasi pienen hakulaitetta muistuttavan vempaimen, vilkaisten siitä jotain.
“Aivan niin, Tatsuroulla olikin minulle jotain näytettävää! Minunhan piti käydä tapaamassa häntä, mutta pikkuvarkaamme vei ajatukseni makuuhuoneen puolelle”, mies kääntyi uupuneen näköisen kirjanpitäjän puoleen, jota pideltiin edelleen, vaikkakin turhaan, paikoillaan.
“Oletpas sinä tuhma, Miyagi-san”, mustatukan hymy leveni entisestään.
“Siitä minä pidän.”

Soittaja ilmeisesti muistutti olemassa olostaan, koska pidempi näytti keskittyvän tämän kuuntelemiseen.
“En koskaan, vaan ajattelin tuoda sen aivan pian suoraan luoksesi, mutta nyt minun on mentävä: Tatsurou odottaa jo”, ystävällinen naurahdus karkasi jälleen huulilta miehen kuunnellessa hetken toista, ennen kuin jatkoi:
“Sinähän tiedät, että rakastan hikistä toimintaa kanssasi”, käsi otti jälleen sirosti martinilasin ja vei sen huulilleen.
“Näemme muutaman tunnin päästä – ole mieluiten alastomana”, mies joi loput juomastaan harvinaisen nopeasti, mutta melkein sylkäisi drinkin suustaan, koska oli purskahtaa nauruun.
“Mielelläni – tui tui… Kuten aina”, Asagi kehräsi hiljaa ojentaessaan pienen vempeleen takaisin K:lle, joka laittoi sen paikalleen vyölle.
“Sayounara”, yakuza sulki puhelimensa ja nousi rauhallisesti seisomaan.

Mustat silmät katsoivat merkitsevästi Sethiin tämän noustessa kohteliaasti myös ylös – lähinnä siksi, koska Közi nosti hänet pienieleisesti siihen asentoon. Ovelan viettelevä hymy – joka tuntui olevan mustatukan yleisin ilme – leveni entisestään miehen huulilla tämän katsoessa itseään lyhempää.
“Oli mukava tavata, Miyagi-san”, käsi nousi siirtämään hiukan punamustia pitkiä hiuksia olkapään yli punapään irrottaessa otteensa kirjanpitäjästä.
“Tapaamme vielä uudelleen”, äkillinen siirtyminen korvanjuureen sai puna-mustahiuksisen säpsähtämään.
“Pikemmin kuin arvaatkaan”, mustatukka kuiskasi ja kosketti kevyesti kielellään silmälappuisen korvanlehteä.

Terävä henkäys karkasi kalpeamman huulilta ja ensimmäistä kertaan pieneen hetkeen hän näki selvästi ne mustat silmät, jotka olivat melkein kiinni hänen omissaan.
“Nähdään”, hiljainen huokaus karkasi pidemmältä täyteläisten huulien hipaistessa sanojen myötä toisen huulia.
Kissamaisen sirosti Asagi perääntyi muutaman askeleen katsoen lyhempää kulmiensa alta kääntyen lopulta ovea kohti. K siirtyi kävelemään johtajansa eteen ja Közi taas tämän taakse turvaten näin tämän parhaimmalla mahdollisella tavalla. Samalla he saivat myös raivattua mahdollisimman yksinkertaisesti tietä tanssilattian läpi ihmisten väistellessä heitä hyvin nopeasti.

Seth rojahti takaisin tuolilleen ja nojasi kyynärpäillään baaritiskiin. Sormet menivät hiustenlomaa sinisen silmän sulkeutuessa kiinni. Hänen olisi todella tehtävä jonkinasteinen parannus. Muuten nuorukainen menettäisi henkensä tai mielenterveytensä tällaisesta hermoilusta. Hänestä tuntui, kuin voisi oksentaa millä hetkellä hyvänsä.
“Seth?” kysymys sai kirjanpitäjän katsomaan puhujaa kulmiensa alta väsyneenä.
“Oletko kunnossa?” Yusuke kysyi varovaisesti vilkuillen ovelle, jonne harvinaisen vaarallinen kolmikko oli kadonnut.
“Kuinka niin?” kirjanpitäjä sanoi käheästi, omituisen sameasti.
“Näytät siltä, kuin olisit pahimmassakin krapulassa.”
“Kiitos nyt kovasti kohteliaisuudestasi.”
“Olepa hyvä – kelpaat kyllä vieläkin viettämään kanssani kuherruskuukautta.”
“Ehkä joku toinen kerta”, silmälappuinen huokaisi raskaasti ja yritti keskittyä pöydässä olevaan läikkään, ettei olisi oksentanut. Mitäköhän sekin oli? Ainakin se oli ollut valkoinen, nyttemmin harmahtavan ruskea…
“En voi kovin hyvin.”
“Kas, kun mainitsit – en olisi muuten huomannut”, mustatukkainen baarimikko näytti kieltään.
“Juo hiukan, se auttaa.”
“Ai, että viinaa kurkusta alas ja sitten ollaan niin huppeluksissa, ettei tunnu missään?”
“Sinäpä sen sanoit”, mies naurahti ja katsahti toiseen hiukan vakavoituneena.
“Minä ainakin joisin itseltäni tajun kankaalle, jos itse olisin joutunut keskustelemaan henkeviä Asagi-saman kanssa.”
“Joisin minäkin, mutten taida pystyä”, Seth vilkaisi huonovointisena juomaansa, josta oli jäljellä ainakin yksi neljäsosa.
“No, tiedän erään toisenkin tavan saada tajun kankaalle”, baarimikko kumartui lähemmäksi toisen kasvoja.
“Siinä minä autan ilomielin.”
“Sen minäkin uskon”, matala, mutta vaarallinen kehräys kuului miehen vierestä ja sinisilmäinen nosti katseensa saapuneeseen tulijaan.

“Reita!” Seth huudahti helpottuneena.
“Seth, oletko kunnossa?” nenärättinen tönäisi lantion heilautuksessa työtoverinsa maahan välittämättä tämän kiroilusta yhtään.
“Mitä Asagi-sama teki sinulle? Näytät hirveältä!”
“Kiitos kauniista sanoista”, kirjanpitäjä yritti virnistää, mutta hänen pään vihlaisunsa sai ilmeen muistuttamaan enemmän irvistystä.
“Mikä sinulla oikein kesti?”
“Ei mikään tärkeä, jolla olisi nyt merkitystä. Kerro, mitä Asagi-sama halusi sinusta.”
“Ei mitään erityistä…”
“Älä yritä huijata – yakuza ei tule noin vain juttelemaan puolituntemattomille.”
“Miksi minä kertoisin, jos sinäkään et kerro?”
“Pomo jauhoi vain tästä baarista ja toiminnastani. Yritti kai pitää minut kaukana yakuzasta, ettei koko baari joutuisi jyrän alle… Sen lisäksi hän antoi pienen palkankorotuksen.”
“Palkankorotuksen, vau”, Seth yritti hymyillä, vaikka silmissä sumeili ja pyöri.
Hänestä tuntui, kuin olisi tullut jostain huvipuiston laitteesta, eikä pystynyt erottomaan kattoa lattiasta. Kaikkialla vain pyöri erilaisten väriläikkiä, vai johtuivatko nuo näyt sittenkin diskovaloista?
“Onnittelut.”
“Se oli ihan pieni korotus, mutta hitto, että se vei aikaa”, Reita mutisi kurtistaen kulmiaan.
Ei puna-mustahiuksinen aikaisemmin huojunut noin paljon. Oliko tämä niin peloissaan, ettei pystynyt istumaan kunnolla?
“Mitä se kolmikko halusi? Mitä Asagi-sama halusi?”
“Me vain keskustelimme… Tai oikeastaan Ishikawa-san flirttaili sekä minulle että ystävälleen puhelimen välityksellä…”, kirjanpitäjä sanoi hiukan vältellen, koska mustatukan ajatteleminen vain pahensi hänen oloaan entisestään.
“Eikö mitään muuta?” vaaleaverikkö kurtisti kulmiaan entisestään.
Jotain toinen ei nyt kertonut ja käyttäytyi todella omituisesti. Kuinka paljon tämä oli oikein juonut, kun kerran takelteli jo nyt hiukan? Ei ilmeisesti paljoa, kun tuossa samaisessa lasissa, jonka hän oli täyttänyt, oli vielä yksi kolmasosa juomaa jäljellä… Mikä puna-mustahiuksista sitten vaivasi? Oliko yakuza uhkaillut tätä? Miksei toinen kertonut, mikä vaivasi?
“No, hän sanoi, että hänellä on varalleni jokin suunnitelma ja…”
“Ja?”
“Hän nuolaisi korvanlehteäni.”

“MITÄ!?” baarimikko karjaisi koko salin hiljaiseksi musiikista huolimatta ihmisten tuijottaessa heitä baarimikon välittämättä lainkaan saamastaan huomiosta.
“TEKI SINULLE MITÄ!?”
Huonon olon aalto iskeytyi vasten Sethin kasvoja. Tätä pyörrytti enemmän kuin koskaan ja silmissä sumeni erilaisten valopallojen pyöriessä pitkin näkökenttää entistä pahemmin. Mikä hitto häntä vaivasi?
“Älä, Reita-kiltti, huuda”, puna-mustahiuksinen vaikersi pidellen päätään.
“Minä en voi hyvin.”
“Mikä sinun on?” Reita tarttui toisen ranteeseen, mutta tämä ravisteli itsensä irti.
“Kyllä tämä tästä”, nuorukainen nousi huojuen pystyyn.
“Menen vain käymään vessassa. Kyllä tämä tästä…”
Silmälappuinen otti muutaman askeleen käymälää kohti, mutta kaatuikin maahan jalkojen pettäessä altaan. Mieli ei edes välittänyt tietoa kivusta, joka syntyi vartalon iskeytyessä kovaa lattiaa vasten. Hänen korvansa eivät kuulleet ystävänsä säikähtänyttä huudahdusta ja tämän rymistystä hänen luokseen. Silmässä sumeni, kunnes äkkiä hän putosi mustaan tyhjyyteen näkemättä tai tuntematta enää yhtään mitään.

Chapter Text

Äänet kaikuivat kovina korvissa, kuin joka puolelta olisi jyskytetty seinää… Tai hänen kalloaan. Kurkkua kuivasi. Hiukset liimautuivat hikiseen otsaan, mutta nuorukaisen oli silti kylmä. Käsi nousi hiukan väristen käärimään paremmin takkia ympärilleen. Sormenpäät osuivat viileään ihoon, joka meni kananlihalle hellästä kosketuksesta. Aivoihin välittyi tieto paljaasta ylävartalosta, mutta silti puna-mustahiuksinen ei kyennyt avaamaan silmiään. Hän hengitti raskaasti kivun iskeytyessä aivoihin sähkönlailla. Kasvot vääntyivät irvistykseen miehen yrittäessä parhaansa mukaan unohtaa päätään rääkkäävä kipu, joka tuntui syövän kaiken oleellisen pois tieltään. Koko hänen vartalonsa värisi päänsärystä ja huonosta olosta. Oli todellinen ihme, ettei nuorukainen oksentanut, mikä oli sinänsä hiukan hankalaa, kun vatsa oli tyhjä. Mikä hitto häntä vaivasi? Miksei hänellä ollut paitaa tai takkia? Mitä oli tapahtunut? Missä hän oikein oli?

Lopulta, hyvin hitaasti, silmät raottuivat nähden vain pimeyden keskellä vaalean katon. Ensimmäinen asia, mihin Seth kiinnitti katon lisäksi huomionsa, oli hänen vaatetuksensa. Hänellä oli yllään vain nahkahousut. Paita, takki, silmälappu ja pitkät nahkahanskat olivat kadonneet jonnekin eikä kirjanpitäjällä ollut hajuakaan niiden olinpaikasta. Hän ei myöskään muistanut riisuneensa niitä.
Välittämättä lainkaan päässään tuntuvasta jyskytyksestä, mies pomppasi istumaan pelästyneenä – ties kenen perverssin luona hän olikaan!
Kipu iskeytyi viiltävänä pitkin vartaloa – erityisesti päähän, mikä sai hänet haukkomaan henkeään ja melkein oksentamaan. Tuskan älähdys karkasi huulilta kalpean vajotessa kyljelleen petaamattomalle sängylle.

Hiukset roikkuivat sängyn yli matolle silmien tuijottaessa lattiaa, jossa lojui erilaisia vaatteita, lehtiä, tölkkejä ja muuta roinaa. Hän huohotti raskaasti, eikä kuullut lainkaan, kun huoneen ovi avautui hitaasti naristen pitkän hahmon kurkistaessa sisään.
“Heräsithän sinä viimein”, kuului kehräävä kuiskaus.
Varovaisesti puna-mustahiuksinen nousi tärisevien käsiensä varaan pystyyn päänsäryn yltyessä entisestään jokaisesta liikahduksesta. Silmät katsoivat hiusten takaa saapunutta miestä. Kyllä, hän oli joutunut perverssin luokse.
“Et saisi riehua liikaa”, Reita siirtyi sängyn viereen.
“Pahennat vain oloasi.”
“Kas kun en itse sitä huomannut”, nuorukainen mulkaisi ikävästi vaaleampaa, kunnes tajusi senkin sattuvan.
Hitto! Eikö hän voinut tehdä yhtään mitään ilman, että harkitsi vessaan ryntäämistä tai vastaavasti kivun lievittämiseksi oman kallonsa murskaamista?
“Äänestäsi päätellen olet”, nenärättinen hymyili ja siirsi varovaisesti toisen hiuksia pois toisen silmien edestä.
“Olen huomannut myös muutaman muun asian. Missä vaatteeni ovat?” Seth mutisi äkäisenä.
Hänestä tuntui ikävältä nojata heikkona käsiinsä baarimikon katsellessa otsahiustensa takaa hänen paljasta ylävartaloaan.
“Mihin sinä niitä tarvitset?” hymy leveni miehen kasvoilla tämän tutkiessaan kalpeata ihoa jokaista lihasta ja kaaretta myöten.
“Et mihinkään, jos minulta kysytään.”
“Siksi en kysynytkään sinulta, tarvitsenko niitä.”
“Kerroin sen silti.”
“Missä ne vaatteet ovat?!”
“Rauhoitu.”
“Enkä rauhoitu!” puna-mustahiuksinen ärjäisi.

Kipu iskeytyi kovempana kuin koskaan takaraivosta aina otsaan asti – suorastaan silmien väliin sumentaen kaiken hetkeksi. Silmät sulkeutuivat, etteivät kyyneleet olisi valuneet poskia pitkin kalpean vajotessa ystävänsä syliin vapisten kauttaaltaan.
“Mitä minä sanoin”, vaaleampi kuiskasi hiljaa – hän oli puhunut koko ajan rauhallisen hiljaisella äänellä.
“Puhu hiljaa kuiskauksin, sitten ei satu niin paljon.”
Vahvat kädet kietoutuivat laihan vartalon ympärille. Kirjanpitäjä tunsi, kuinka hänet nostettiin hiukan ilmaa, kunnes laskettiin takaisin vuoteelle makaamaan. Matalaa tyynyä pöyhittiin mahdollisimman pehmeäksi, ennen kuin hänen päänsä annettiin vajota siihen.
“Äläkä mieti niitä vaatteita, ne ovat tuossa tuolilla.”
“Miksi ne ovat siinä? Missä edes olen?” kalpeampi henkäisi syvään.
“Mitä ihmettä tapahtui?”
“Etkö muista?” Reita kysyi, vaikka tiesi jo vastauksen ennestään.
“Muistan vain, että tulin Gratteriin ja…”, kuului hirvittävän kova nielaisu.
“Ja törmäsin yakuzaan…”
“Tiivistettynä eilisen illan tapahtumat: Kun minä tulin takaisin pomon työhuoneesta, Asagi-sama oli kadonnut henkivartijoineen ja sinä valitit surkeannäköisenä huonoa oloa. Sitten, kun lähdit vessaan, kaaduit maahan tajusi menettäneenä”, baarimikko silitti hellästi nihkeätä poskea.
Se lempeä hymy ei ollut kadonnut minnekään, mikä lämmittikin Sethin mieltä tämän katsellessa ystäväänsä. Tämän vaalea nenärätti oli yhä miehen päässä, mutta hänen hämmästyksekseen tällä oli ensimmäistä kertaa valkoiset housut. Oikeastaan vaaleampi oli pukenut itsensä melkein kokonaan valkoisiin vaatteisiin. Hihaton paita oli mustavalkokuviollinen, mutta valkoinen liivi, jonka reunoissa oli mustaa, peitti suuremman osan paidasta alleen.
“Mitä sitten tapahtui?” puna-mustahiuksinen pakotti itsensä irrottamaan katseen toisen poikkeuksellisista vaatteista takaisin tummiin silmiin.
“Kannoin sinut takahuoneeseen…”, nenärättinen sanoi ja naurahti hiukan huomatessaan toisen järkytyksen.
“Laitoin sinut makaamaan mahdollisimman riettaasti sen tutisevan pöydän päälle ja soitin Yoshikille.”
“Yoshikille?”
“Hänhän on minun vaihtoparini. Käskin naimaan kultaansa nopeammin ja tulemaan heti sen jälkeen töihin, jotta voisin tuoda sinut kotiin.”
“Kotiin?”
“Minne muuallekaan? Sinusta näki, ettet ollut kunnossa, joten en voinut viedä sinua sinne hienostoalueen kotiisi enkä varsinkaan jättää sinua vahtimatta. Soitettuani menin takaisin töihin ja hätistelin samalla Yusukea kauemmaksi takahuoneesta”, Reitan kasvoille nousi pahantuulinen ilme.
“Se mies ei osaa kunnioittaa lainkaan järjestysnumeroita tai sitä, kuka kenellekin kuuluu! Mokomakin seksiaddiktinen sika!”
“Aivan kuten sinä.”
“En ole!”
“Et niin”, kalpeamman huulille nousi hymy.
“Muuten olisit käyttänyt tilaisuuden hyväksesi.”
“Minä sinä minua oikein pidät?!” vaaleamman karjaisu sai valtavat kellot soimaan toisen päässä tämän irvistäessä jälleen.

“Upsista”, vahva käsi siirtyi poskelta kaulaa pitkin kalpealle rintakehälle ja mies päätti jatkaa eilisillan tapahtumien selittämistä kuiskauksin.
“Kun Yoshiki tuli sitten tilalleni, lähdin kantamaan sinua tänne. Hikoilit ja roikuit hervottomana sylissäni, mutta onnistuin kuitenkin pääsemään kotiin asti. Toin sinut sänkyyni ja riisuin takkisi, paidan, kengät, hanskat ja silmälapun – piilolinssiin en koskenut, joten älä ihmettele, miksi silmäsi punoittaa.”
“Olenko minä siis ollut täällä sinun luonasi koko yön?”
“Olet”, baarimikon kasvot synkistyivät.
“Sinne meni meidän hieno iltamme – se typerä yakuza…”
“Epäiletkö Ishikawa-sania tästä? Mitä tämä sitten olikaan…”, tummempi yritti nousta pystyyn, mutta käsi hänen rintakehällään ei sallinut sitä.
“En epäile, mutta en pidä sitä mahdottomanakaan”, lempeä hymy kohosi toisen huulille.
“Asagi-saman tyyliin ei tietääkseni sovi huumausaineiden käyttö. Miksi vaivautua, kun on kaksi tappavan vaarallista henkivartijaa, joita ei niin vain estellä? Älä siis mieti sitä… Mutta sinun pitäisi vahtia paremmin lasiasi – ties kuka oli laittanut siihen huumeitaan tai muuta ainetta. Siitä huono-olosi johtuukin: joit jotain huumausainetta – luultavasti varsin runsaan satsin eetteriä.”

Hetken miehet vain katsoivat toisiinsa sanomatta mitään. Reita silitti paljasta rintakehää nauttien puna-mustahiuksisen pehmeästä ihosta. Tämä taas katseli toisen rauhallista olemusta miettien omiaan.
“Tuota… Onko nyt aamu?”
“On – kello on kymmenen.”
“Nukuinko minä tässä koko yön?”
“Nukuit.”
“Missä sinä nukuit?”
“Vieressäsi.”
“Oikeasti?!”
“En – äläkä nyt huuda innosta. Nukuin sohvalla.”
“Anteeksi”, Seth laski katseensa alas.
“Mistä?” nenärättinen katsoi hämmästyneenä makaavaa.
“Sinä jouduit nukkumaan sohvalla, koska minä en vahtinut juomaani”, kirjanpitäjä huokaisi raskaasti.
“Älä sitä pyytele anteeksi, ei se mitään. Olen minä ennenkin nukkunut sohvalla”, vaaleaverikkö hymähti silittäen jälleen kalpeata poskea.
“Enemmän minua harmittaa se, etten voinut olla kanssasi niin paljoa sen yakuzan takia… En saanut edes sitä kolmatta suudelmaa!”
“Olet höpsö!”
“Itse olet!”
“Niin olen!” kalpea käsi nappasi valkoisen liivin rinnuksesta.
“Ja ylpeydellä!”

Vahvalla otteella tummempi kiskaisi baarimikon suudelmaan. Tummat silmät katsoivat hämmentyneenä toisen suljettuja silmiä, kunnes mies antoi itselleen luvan rentoutua. Varovaisesti, ettei suudelma katkeaisi, vaaleampi nousi makaamaan ystävänsä päälle nauttien tämän laihasta vartalosta itseään vasten.
Puna-mustahiuksisen päässä jyskytti yhä, mutta hän ei aikonut välittää siitä. Hänestä tuntui pahalta, kun oli ollut niin huolimaton ja sen takia aiheuttanut ystävälleen harmia. Hänen oli kiitettävä tätä, ja mikä olisikaan parempi tapa kuin suudella miestä? Lisäksi hän itse halusi tuntea ystävänsä vartalon omaansa vasten. Päänsärky tuntui heltyvän tai sitten se peittyi toisen tunteen alle nuorukaisen nauttiessa suudelmasta. Hapettomaksi muuttunut läheisyys sai heidät kuitenkin lopettamaan melko pian kummankin hengittäessä raskaammin kuin hetki sitten.
“Kyllä minäkin olisin ylpeydellä”, Reita hymyili painautuessaan toista vasten.
“Ja minä vaadin ylpeänä jotain muutakin, kuin yhtä suudelmaa, joka oli vain velanmaksua.”
“Tule itse hakemaan”, kirjanpitäjä kehräsi painaen päänsä tyynyyn.
Päätä alkoi taas kivistää, hän innostui ilmeisesti liikaa.
“Mielelläni”, vaalein painoi huulensa lempeästi vasten kalpeamman omia.
Suudelma ei kuitenkaan ollut niin raju, kuin miltä näytti. Huulien liikkeet olivat hellät ja melkein anteeksipyytävät, kun aiheuttivat toiselle lisää kipua. Käsi kosketti varovaisesti paljasta kylkeä ja liukui edestakaisin hyväillen lempeästi pehmeätä ihoa. Baarimikko tuntui kevyeltä päällä, vaikka alempi tunsi tämän painautuvan itseään vasten. Henkäys karkasi kapeilta huulilta nuorukaisen tuntiessa verenpakkautuvan nivusten alueelle eikä se jäänyt päällimmäiseltä huomaamatta. Nenärättinen naurahti hiukan ja hivuttautui kyljelleen Sethin viereen antaen kätensä nousta toisen leualle.
“Mitäs minä oikein huomasin?”
“Et mitään?”
“Taidanpa tarkistaa, etten kuvitellut olemattomia.”

Sormi liikkui leualta kaulaa pitkin hitaasti ilman minkäänlaista kiirettä. Kalpea iho värisi jännityksestä ja uteliaisuudesta. Sini-ruskeasilmäinen tiesi, että tummasilmäinen kiusasi häntä tahallaan. Hän tiesi, että toinen tiesi täsmälleen, että mieli huusi toista lopettamaan kiusaamisen ja tekemään jotain – mitä ikinä sitten suunnittelikaan. Sormi mutkitteli pitkin paljasta rintakehää, pyöri hetken nännien ympärillä, kunnes jatkoi matkaa navan kohdalle kierrellen taasen senkin ympärillä.
Puna-mustahiuksinen kiristeli hampaitaan, vaikka se vain raastoi hänen hermojaan entisestään. Mitä Reita suunnitteli? Mitä tämä aikoi tehdä?
“Lopeta”, kirjanpitäjä murahti.
“Mikä?” baarimikko nosti katseensa nuorukaiseen.
“Tuo kiusaaminen.”
“Pidätkö siitä?”
“En…”
“Taidat pitää”, mies totesi naurahtaen.
“Toivottavasti pidät tästäkin.”
Vaaleaverikkö nousi toisen paljaan ylävartalon päälle painaen hellän suudelman toisen vatsalle samalla, kun käsi hiipi nahkahousujen vetoketjulle. Hellä suudelma painettiin housujen rajalle, vetoketju avattiin ja vatsa murahti.

Pienen hetken miehet vain katsoivat eteensä, kunnes nenärättinen vajosi makaamaan kalpeamman vatsan päälle tämän yrittäessä estää itseään nauramasta: sekin vain pahensi hänen päänsärkyä, vaikka huono-olo oli vähitellen lähtenyt.
“Vatsasi ei keksinyt yhtään parempaa hetkeä ilmoittaa olevansa tyhjä?” Reita huokaisi raskaasti eikä voinut olla hymyilemättä epäuskoisesti.
Tilannekomiikan parhaimmat ja huonoimmat puolet.
“Ei ole minun vikani, että söin viimeksi eilen iltapäivällä Yamato-saman läksiäisissä”, Seth protestoi pientä moitetta.
“Onpas. Olisit syönyt, ennen kuin tulit Gratteriin…”, hetken tummasilmäinen näytti mietteliäältä noustessaan istumaan petaamattomassa sängyssä.
“Tosin, olen siitä kyllä kiitollinen. Et ainakaan oksentanut tänne…”
“En, vaikka makuuhuoneesi nähdessäni teki mieli.”
“Onko järjestäytyneessä kaaoksessani muka jotain vikaa?”
“Miten sinä edes löydät täältä mitään? Puhumattakaan vaatteista…”
“Se sinun täytyy ottaa itse selville.”
Leikkimielinen virne kohosi vaaleamman kasvoille.
“Mutta nyt, koska mahasi vaatii ruokaa”, kädet rummuttivat pehmeästi kalpeamman mouruavaa vatsaa sanojen päätteeksi.
“Minä etsin tieni ulos tästä huoneesta ja haen sinulle jotain syötävää.”
“Ja mitähän se saattaa olla? Jotain homehtunutta juustoa?”
“En ihmettele lainkaan, että kuvittelet semmoisia – sinä tuskin olet nähnyt mitään muuta omassa jääkaapissasi”, baarimikko nousi ylös ja vilkaisi ystäväänsä virnistäen.
“Syöt aivan liian vähän ja yksipuolisesti – sinulle täytyy näyttää, miten nuoren, vetreän ja seksuaalisen miehen kuuluisi syödä.”
Hyräillen yhtä eilen illalla soinutta kappaletta vaaleaverikkö siirtyi pois makuuhuoneesta kadoten jonnekin – ilmeisesti keittiöön. Miehen vuoteesta näki vain ulko-ovelle vievälle käytävälle makuuhuoneen oven ollessa auki, joten muun asunnon kunto jäi siniruskeasilmäiselle pelkäksi kysymykseksi. Lauluntapainen loittoni, kunnes pysähtyi ja loppui kesken sanan kaappien ovien aukeillessa paukkeen myötä. Kirjanpitäjä kohotti kulmakarvojaan miettien, että mitä oli tapahtunut. Miksi toinen oli vaiennut yllättäen?

“YOSHIKI!” valtava karjaisu kaikui asunnosta.
Melkein heti perään kuului jyskettä lattiasta – ilmeisesti alakerran naapuria häiritsi moinen mölyäminen näin aamutuimaan. Siitä nenärättinen ei kuitenkaan välittänyt, jos edes kuuli, vaan ryntäsi jonnekin asunnossa erään oven paukahtaessa kovalla metelillä auki. Heti paukahduksen jälkeen puna-mustahiuksinen kuuli tömähdyksen ja kimeän parahduksen.
“Reita?! Mitä hitt-”
“Turpa kiinni!” kuului valtava mylvintä.
“Minne se kaikki ruoka on kadonnut?! Minä kävin muutama päivä sitten kaupassa ja nyt kaikki kaapit ovat tyhjiä!
“Eivät ne ole koskaan olleetkaan täynnä…”
“Minä löysin vain yhden, pienen omenan!”
“Miksi sinä luulet, että minulla on siitä mitään tietoa?!”
“Koska olet kämpikseni, joka tuo omituista sakkia kotiin!”
“Enkä tuo!”
“Kyllä tuot! Äläkä yritä hämätä minua tuolla koiranpentuilmeellä! Ja tuo lantion hipelöinti ei auta sinua yhtään!”
“Miksi et sitten anna minun siirtää kättäni muualle!”
“Aivan kuin siirtäisit sen!”
“Jos sinä et ajatellut mistään muusta valittaa, sinulle varmasti sopii se, että minä menen takaisin nukkumaan!”
“ET VARMASTI MENE!” karjunta kaikui kovempana kuin koskaan Sethin hymyillessä itsekseen, kun lattian toiselta puolelta kuului jälleen iskuja ja vaimeata huutoa.
Kohta Reita saisi itselleen äkäisen vierailijan, mutta kirjanpitäjästä tuntui, ettei tällä olisi paljoakaan sanottavaa, kun näkisi baarimikon. Hän tosin toivoi, että karjunta hiljenisi, jotta hänen kallonsa ei halkeaisi kivusta – mikä tosin saattaisi olla helpottavaa…
“SINÄ OLET SYÖNYT KAIKEN RUUAN SEN SINUN MIEKKOSESI KANSSA, JOTEN SINÄ PAINUT NYT KAUPPAAN!”
“MILLÄ KUVITTELIT SAAVASI MINUT SINNE!”
“YLÖS SIITÄ, TAI HEITÄN SINUT ULOS!”
“ET USKALLA!”
“ENKÖ!?”

Hirveä kirosanojen tulva kaikui huoneistossa puna-mustahiuksisen nostaessa päätään hämmentyneenä. Viereisestä huoneesta kuului tappelun ääniä ja pian sieltä käveli esiin vaaleaverikkö kantaen pienikokoista miestä olkapäällään. Mustatukka sähisi potkien ja lyöden nyrkeillään toista, mutta tämä ei tuntunut välittävän. Siniruskeasilmäisen silmien edessä puolipukeinen mies karjui uhkauksiaan ja muita kirosanoja jostain ihmeellisistä asioista.
“PÄÄSTÄ IRTI! MINÄ KERRON TÄSTÄ CHIKALLE!”

Samassa tummasilmäinen heitti Yoshikin jonnekin pois ystävänsä näköpiiristä ja hyppäsi tämän perään – ilmeisesti sohvalle.
Hetken aikaa ei kuulunut mitään, mutta kalpein tiesi, että nämä puhuivat kuiskauksin jostain. Seth hämmästeli hiukan ystävänsä reaktiota. Kuka oli tuo, jonka nimi mainittiin? Ei ainakaan Gratterin omistaja.
Hiljaisuus oli ikävää ja nuorukainen toivoi kaksikon ryhtyvän taas tappelemaan, että tuo tunne häipyisi, vaikka se vain pahentaisi hänen päänsärkyään. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauaa.
“Se, että sinä olet puutteessa, ei ole minun vikani!”
“Kuka sanoi, että olen puutteessa!?”
“Oma olemuksesi! Miksi koko ajan koskettelet persettäni!?”
“En minä sitä koskettele!”
“Häpeätkös siinä! Iskeä nyt varattuja miehiä!”
“En minä sinua iskisi, vaikka maksettaisiin!”
“Kuka sinulle moisesta maksaisi! Jos olet kiltisti, lupaan ehdottaa sinua kolmanneksi!”
“Olet sairas!”
“Itse olet!”
“Luuletko minun haluavan todella sitä sinun ja sen poikaystäväsi kanssa, kun minulla on tuolla makuuhuoneessani oma mies!?”
“Mitä hittoa sinä sitten minun päälläni istut!?”

Reita ei vastannut mitään, jolloin siniruskeasilmäinen oli varma, että tämä pohti hyvin vakavana sitä kysymystä. Tämä tuntui unohtaneen kokonaan, miksi edes oli käynyt työparinsa kimppuun.
“Nouse päältäni! Minä menen nyt nukkumaan!”
“Et mene minnekään!”
“Irti boksereistani!”
“Sinähän tiedät, etten noudata koskaan tuollaista komentoa!”
“Jos haluat nähdä minut alasti, sinun tarvitsee vain pyytää!”
“Kuka meni puhumaan aikaisemmin siitä häpeämisestä!”
“Kuka meni puhumaan siitä hiplaamisesta!”
“Älä tappele vastaan, vaan painu sinne kauppaan!”
“Entä jos en mene!?”
“Otan selville poikaystäväsi puhelinnumeron ja kerron, että petät häntä!”
“SITÄ ET VARMASTI TEE!”
“PAINU SITTEN SINNE KAUPPAAN!”
“EN MENE!”
“SITTEN TULI PIKAREISSU ULOS!”

Kuului jälleen tappelun ääniä ja harvinaisen pian Reita astui esiin nahistellen kiivaasti Yoshikin kanssa, joka saattoi olla pieni, mutta hyvin pippurinen. Kaksikko tappeli siinä hetken aikaa, kunnes ulko-oven takaa kuului valtavaa jyskytystä juuri, kun mustahiuksinen keikkui jälleen pidemmän olkapäällä. Baarimikot vilkaisi toisiaan ihmeissään Sethin noustessa käsiensä varassa pystyyn nähdäkseen, jos ovi avattaisiin. Nuorukaisen hämmennykseksi vaalein käveli varsin rennonnäköisesti avaamaan koputtajalle oven pienemmän keikkuessa edelleen tämän olalla – bokserit puoliksi pois jaloistaan!

Oven takana odotti yukataan kääriytynyt pieni, kärttyinen mummo, joka oli paasaamassa naapureiden ylivilkkaasta elämästä, mutta ryppyinen leuka melkein putosi tekohampaiden mukana lattialle nähdessään oven avanneen kaksikon. Mustatukan jalat roikkuivat toisen olan yli, minkä tähden tämä kääntyi katsomaan kämppiksensä pään toiselta puolelta tapahtumia. Se ei sinänsä ollut ongelma ketterälle miehelle, joka omasi senkin taidon hyvän ulkonäkönsä lisäksi.
“Voimmeko jotenkin auttaa?” nenärättinen kysyi kohteliaasti huomaamatta lainkaan työtoverinsa asentoa ja tilaa hänen olallaan – mies oli tottunut kantamaan muita, ettei edes huomannut sitä enää, jos joku keikkui hänessä.
Mummo ei vastannut mitään. Tuijotti vain vaaleaverikön olkaa tämän kääntäessä päänsä hämmentyneenä naisen katseen mukana.
“Hyi hitto, Yoshiki!” tummasilmäinen ulvaisi pudottaen kämppiksensä lattialle tämän kääntyessä samassa istumaan.
Mummon katse jäi tuijottamaan tummemman baarimikon nivusia tämän mulkaistessa ystäväänsä.
“Tuo sattui!”
“Arvaa, sattuiko minun silmiini! Yäk!”
“Oma oli syysi! Mitäs vain menit avaamaan oven!”
“Mistä minä tiesin, että olit niin säädyttömän näköinen!?”
“Itse sinä ne minun bokserini revit pois jaloista!”

Reita nosti katseensa mummoon, jonka suupielestä valui vähitellen kuolaa. Kulmakarvat kohosivat pitkien otsahiusten alla miehen seuratessa naisen katsetta suoraan Yoshikin puolikuuhun.
“Perverssi!” vaalein kiljaisi kauhuissaan ja kiskaisi tummemman niskasta pystyyn napaten samalla tämän suojelevasti syliinsä, ennen kuin paiskasi oven kiinni rouvan nenän edestä.
Muutaman minuutin ajan kaksikko hengitti raskaasti tuijottaen tuota ovea miettien, mitä tästäkin hyvästä mahtaisi seurata.
“Tuota…”, mustatukka ei tiennyt, mitä olisi sanonut, kun he olivat siinä hetken seisseet.
“Tarkoititko minua vai tuota mummoa?”
“Teitä kumpaakin”, tummasilmäinen murahti.
Hän ei aikonut myöntää, että oli halunnut suojella toista mummon mahdollisilta lähentelyiltä.
“Kiitos kuitenkin – pelastit miehuuteni kylmettymiseltä.”
“Ole hyvä vain, sika!”
“Itse olet!”
“Mene nyt sinne kauppaan!”
“Enkä mene!”
“Menisit nyt!” kuului huuto Reitan makuhuoneesta ja pystyyn kohottautunut Seth huokaisi raskaasti pidellen toisella kädellä päätään.
Tuo jatkuva huuto vain sai hänen laantumaan päin olleen päänsäryn takaisin vauhtiin, entistä ikävämpänä. Häntä tosin oli huvittanut ovella tapahtuneet asiat, jotka oli nähnyt varsin hyvin.

“Tietääkseni, Reita, sopimuksemme oli, että yhdenillan iskusi ovat hiljaa, kun me kinastelemme”, Yoshiki tuhahti, mutta sai nyrkiniskun kylkeensä.
“Puhu Sethille edes hiukan ystävällisemmin!” vaaleaverikön silmät kapenivat viiruiksi.
“Sinun huutosi vain huonontaa hänen oloaan entisestään!”
“Ja sinunko eivät!?”
“Lopettakaa jo!” Seth huusi kinasteleville.
“Reita, tule tänne ja keksi, miten tämä päänsärky saadaan pois! Yoshiki! Mene nyt sinne kauppaan ja anna meidän olla edes hetki rauhassa!”
Noiden sanojen takia baarimikkojen kulmakarvat kohosivat samanaikaisesti hiusrajaan asti näiden vilkaistessa toisiaan hymyjen kera.
“Siinäs kuulit, emme kaipaa sinua täällä.”
“Olet sinä kyllä ennen pystynyt panemaan miehiä minun nukkuessa toisessa huoneessa…”
“Lopettakaa tuollainen! En minä sitä noin tarkoittanut!”
“Et vai?” kaksikko kääntyi katsomaan vuoteessa makaavaa ovelasti hymyillen.
“Helvetti, Yoshiki! Mene sinne kauppaan ja mene hoitelemaan ohimennen sitä poikaystävääsi!”

Yoshiki jäi tuijottamaan puna-mustahiuksista ja Reita pystyi näkemään, kuinka idean hehkulamppu ilmestyi mustien hiusten yläpuolella. Leikkisästi hän kiskaisi pientä ketjua, mistä hyvästä lyhempi koki valaistumisen.
“Loistava idea!” lyhyin ryntäsi samassa kaiken sen sotkun läpi huoneeseensa lauleskellen sitä samaa hittiä, mitä vaalein oli laulanut ennen hänen herättämistään – jotain seksistä ja viinasta.
“Pidäkin mielessä, että panet häntä ensin, käyt sen jälkeen suihkussa, menet kauppaan ja tulet suoraan kotiin!” nenärättinen karjaisi, mutta samassa musta salama ampaisi hänen ohitseen ulko-oven paiskautuessa kiinni perässään.
“Sinne meni”, mies totesi kohauttaen olkiaan.

Hän kääntyi ympäri ja vilkaisi makuuhuoneeseensa, jossa eräs kirjanpitäjä oli vajonnut makaamaan sotkuiselle sängylle kiroamaan päätään.
Seth sulki silmänsä ja antoi päänsä vajota syvälle tyynyn sisään. Hänen alkoi olla hiukan kylmä siinä paidattomana maatessaan, mutta se ei saanut häntä nousemaan ylös pukemaan päälleen. Se vain sattuisi hänen päätään ennestään. Pieni puna kohosi kalpeille kasvoille nuorukaisen toivoessa salaa, että vaaleampi tulisi lämmittämään häntä. Kaikeksi onneksi haaveiltu mies ei kuitenkaan ollut paikalla näkemässä hänen pientä hymyään. Missähän tämä edes viipyi?

Tällä kertaa puna-mustahiuksisen ei tarvinnut miettiä kovinkaan pitkään sitä kysymystä, koska pian Reita astui hämärään huoneeseen kantaen kädessään pientä lautasta. Mies laski valkoisen astian yöpöydälle tönäistyään muutaman lehden ja liukastusaineen lattialle, minkä jälkeen ryhtyi metsästämään huoneesta muutaman ylimääräisen tyynyn. Hämmästyttävän nopeasti – kaikesta sotkusta huolimatta – baarimikko löysi pehmusteita, jotka tämä laittoi siniruskeasilmäisen pään ja ylävartalon alle kohottaen tämän niiden avulla pieneen istuma-asentoon.
“Pääsit sittenkin leikkimään hoitsua”, pieni hymy kohosi kalpeamman huulille.
“Harmi vain, että ehdin palauttaa sen minihameen”, nenärättinen hymyili hipaistessaan sormellaan nuorukaisen leukaa.
“Et kai sinä oikeasti sellaista vuokrannut?”
“Miksen olisi?”
“No, voin lohduttaa sinua sillä, että nuo valkoiset vaatteet kyllä ajavat saman asian – ja tekevät sinusta varsin seksikkään.”
“Oikeasti?” vaaleaverikkö kehräsi matalalla äänellä.
“Kerro toki lisää.”

Mies otti yöpöydältä pienen lautasen, jossa oli lohkoiksi leikattu omena. Vaaleampi nappasi yhden lohkoista käteensä ja syötti sen hellästi potilaalleen.
“Mitä haluat minun kertovan?” Seth flirttaili päänsärystään huolimatta ja haukkasi pienen palasen hyvin hitaasti.
“Millä tavalla olen seksikäs?” Reita hymyili ovelasti.
“Monellakin tavalla”, kirjanpitäjä haukkasi loput lohkosta, jolloin hänelle tarjottiin heti uutta.
“Vartalosi on ihanan jäntevän näköinen, äänesi on pehmeän matala, mikä on viedä minulta jalat alta.”
“Ilmeisesti, kun makaat siinä edessäni.”
“Olet mielenkiintoisen suora, mutta samalla uskomattoman salaperäinen… Saat minut miettimään, mitä kaikkea osaat tehdä…”
“Mikset ottaisi selville?”
“Se saattaisi olla varsin vaarallista.”
“Sitäpä hyvinkin, mutta eikö nautinto ole aina pienen riskin arvoinen?”
“Riippuu siitä, kuinka hyvä nautinto on tulossa.”
“Haluatko, että näytän sinulle? Teen sen ilomielin.”
“Arvelenkin näin”, pieni naurahdus karkasi kapeilta huulilta toisen liu’uttaessa omenan lohkoa hänen suussaan pienesti edestakaisin, ennen kuin antoi syödä sen.
“Sinussa on liian monta asiaa, jotka haluaisin nähdä.”
“Mistä haluat aloittaa?” virne kohosi nenärättisen huulille tämän puraistessa viimeistä omenan lohkoa.
“Nenästäsi”, puna-mustahiuksinen vastasi päättäväisenä.

Viimeinen omenanpala juuttui baarimikon kurkkuun ja tämä sai hirvittävän yskäkohtauksen siniruskeasilmäisen purskahtaessa varovaiseen nauruun. Onneksi särky alkoi jälleen helpottaa – toivottavasti kaikkoisi kokonaan!
Rauhoituttuaan säikähdyksestään – ja omenasta – vaaleampi nosti katseensa hämmentyneenä toiseen.
“Minä oletan, että kuulin väärin”, mies mumisi hiljaa.
“Kuulit oikein – minä haluan nähdä nenäsi!” Seth totesi harvinaisen tomerasti.
“Sinulla on omituinen ajatuksenjuoksu… Ensin flirttailet ja sitten puhut nenästäni…”, Reita mutisi hiukan harmissaan.
“Entä jos se on yksi fantasioistani?” puna-mustahiuksinen yritti suostutella.
“Kummalliset fantasiat…”, baarimikko käänsi katseensa muualle.
“Reita kiltti, minä haluan nähdä”, nuorukainen kosketti toisen hartiaa.
“Sinäkin olet nähnyt minut ilman silmälappua.”
“Se on hiukan eri asia…”
“Eikä ole!”
“En näytä – siinä menisi sekin salaperäisyys…”
“Edes sen takia, että olen tässä kurjassa kunnossa… Kiltti…”

Vaaleampi katsoi hetken niihin silmiin, joista toinen punersi piilolinssin ollessa yhä silmässä. Huokaisu karkasi miehen huulilta tämän katsoessa sitä viatonta hymyä.
“Hyvä on”, tummasilmäinen mutisi lopulta laskiessaan lautasen jälleen yöpöydälle.
“Yay!” riemun huudahdus karkasi kapeilta huulilta, jolloin nuorukainen totesi, ettei vielä kannattanut riemuita.
Hänen päätään vihlaisi jälleen.
“Joudut kuitenkin maksamaan minulle siitä jotenkin”, vahvempi kumartui toisen ylle tämän vajotessa syvälle tyynyjen keskelle saaden osan niistä karkaamaan altaan huomaamattaan.
“Arvelinkin näin”, siniruskeasilmäinen kuiskasi hiljaa ystävänsä kasvojen laskeutuessa hänen omilleen.
“Avaa sitten, saat nähdä sen alle – pienen hetken”, Reita kuiskasi ja antoi vaativan, mutta lempeän suudelman, johon alimmainen vastasi mielellään.

Vahvat kädet hyväilivät jälleen paljasta ylävartaloa samalla, kun kalpeamman kädet kietoutuivat vaaleamman pään taakse suudelman syventyessä. Kädet tärisivät jännityksestä sormien avatessa solmua toisen hiusten alta ja viimein tuo kuuluisuutta saanut liina vedettiin pois niiltä kasvoilta. Tummasilmäinen ei kuitenkaan ollut halukas lopettamaan suudelmaa, mutta viimein tämä hyväksyi tilanteensa ja kohottautui ylös paljastaen harvinaisen ylväät kasvonsa.
“Olet söpö”, kirjanpitäjä hymyili leveästi katsellen ystäväänsä.
“Enkä ole”, vastaukseksi kuului mutinaa.
“Miksi sinä piilotat noin suloisen nenän? Eihän sinulle ole mitään ruhjeita tai edes perunanenää – kuten kuvittelin.”
“Perunanenä? Kiitos vain!” vaaleaverikkö nappasi liinansa takaisin toisen kädestä.
“Älä vielä laita sitä, näytät ihanalta ilman sitä – suorastaan syötävän suloiselta!” Seth yritti estää toista piilottamasta jälleen nenäänsä.
“Tuskin”, mies mumisi ja yritti sitoa nopeasti rättiä kasvoilleen, mutta sormet eivät tuntuneet tottelevan lainkaan.
“Punastuitko sinä?” pieni hymy kohosi kalpeimmalle.
“En!” baarimikko vastasi – aivan liian nopeasti.
“Hassua – minä kun luulin, että punastuit”, siniruskeasilmäinen katsoi sivulle, kunnes katse siirtyi takaisin nenärättiseen.
“Silmäsi näkevät väärin”, vaaleaverikkö nousi toisen päälle istumaan ja painoi ranteet vasten patjaa.
“Näkevätkö?” nuorukainen räpäytti silmiään hämmentyneenä.
“Siis näkemäni seksikkään viettelevä mies onkin vain harhaa?”
“Päinvastoin”, Reita kumartui tummemman kasvojen ylle hymyillen ovelaa, hyvin rietasta hymyä.
“Minä olen totisinta totta.”
“Miellyttävä yllätys.”
“Et arvaakaan, kuinka miellyttävä”, huulet painautuivat vaativina vasten hymyileviä kasvoja.

Seth nuolaisi röyhkeästi baarimikon huulia koskettaen jopa tämän hampaita. Siitä hyvästä hänen kielensä napattiin nopeasti pienen imun myötä lähemmäksi toisen omaa. Suudelmat kiihtyivät kalpeiden käsien työntäessä vaaleaverikön liivin pois tämän yltä. Kädet hapuilivat paidan alle lämmintä ihoa, joka pian lämmitti hänen paljasta ylävartaloaan. Päänsärky tuntui olevan kaukainen muisto nenärättisen siirtyessä suutelemaan kalpeamman kaulaa ja siitä hitaasti yhä alemmas ja alemmas. Huokaukset karkasivat kapeilta huulilta. Nuorukainen ei ollut uskonut, että halusi toista näin kovasti. Hän ei ikinä olisi voinut uskoa, että vaaleampi tuntui näin hyvältä. Tämän iho hohti kuumuutta saaden hänet hikoamaan lähes tahtomattaan. Housut tuntuivat ahtaammalta kuin koskaan – hän ei kestäisi kauaa. Huulet liikkuivat yhä alemmas tuskallisen hitaasti. Baarimikko leikki tummemman kustannuksella hidastelemalla tahallaan, suukotteli ja lipoi hänen vatsaansa liikkuen viimein housujen rajalle avaten napin tieltään.
“Älä!” puna-mustahiuksinen tarttui äkisti vaaleisiin hiuksiin ja katsoi anovasti ystäväänsä, joka näytti hämmentyneeltä.

Nopeasti tämä kuitenkin tajusi tilanteen ja nousi takaisin toisen kasvojen korkeudelle hymyillen rauhoittavasti.
“En minä sitä irti pure”, tummasilmäinen kuiskasi matalan viettelevästi.
“Minä annan sinun kokea jotain ainutlaatuista.”
Sanat eivät vaikuttaneet kuitenkaan rentouttavan kalpeampaa, joka tuijotti vaaleaverikköä silmät harvinaisen suurina.
“Ei hätää, rentoudu”, suudelma painettiin kapeille huulille alimmaisen sulkiessa viimein silmänsä.
Toinen käsi oli hänen poskellaan toisen silittäessä kylkeä. Mikään ei olisi voinut tuntua rauhoittavammalta kuin oikein pitkä ja hellä suudelma. Seth ei oikeastaan ollut täysin varma, mikä hänet oli säikäyttänyt. Kai se oli kokemattomuus verrattuna Reitaan, jolla oli ollut varmaan enemmän miehiä kuin taivaalla tähtiä. Tummat silmät katsoivat hänen omiinsa pienen pilkkeen loistaessa silmäkulmasta ja, ennen kuin kirjanpitäjä ehti sanomaan mitään, käsi liukui nahkahousujen sisään kietoutuen erektion ympärille.

Henkäys karkasi kapeilta huulilta sormien kosketellessa hänen elintään pehmeästi. Nuorukainen kallisti päätään silmät suljettuina keskittyen täysin tuntemaansa hyväilyyn.
“Yritätkö peittää nautintosi?” pehmeä naurahdus kuului, jolloin puhuteltu nosti katseensa toiseen.
Sininen ja ruskea silmä näkyivät puoliksi suljettujen luomien alta ja pieni unelmoiva hymy koristi huulia. Puna-mustahiuksisen nautinto sai baarimikon hymyn levenemään – taidot eivät olleet todellakaan ruosteessa, vaikka housujen sisällä olikin hiukan hankalampi leikkiä. Sormet puristuivat hellän tiukasti puolikuun ympärille ja edestakainen liike sai makaavan huokailemaan entisestään. Nauttiessaan kalpeampi näytti uskomattoman kauniilta, mumisi hiljaa ja rentoutui täysin. Tyytymätön mutristus valtasi kasvot vaaleaverikön lopettaessa liikkeensä, mutta muuttui mitä maireimmaksi hymyksi, kun nahkahousuja kiskottiin hiukan alemmas ja kokenut käsi ryhtyi jälleen – entistä taidokkaampaan – tanssiin elimen ympärillä.

Pehmeät huulet koskettivat kaarella olevaa kaulaa nuollen ja imien mahdollisimman nautinnollisista pisteistä, ettei Seth tiennyt, voisiko mikään tuntua paremmalta. Kyllä voi, sen hän tunsi lauetessaan pienen hetken – hänen mielestään hyvin lyhyen ajan – päästä toisen käteen. Syvät huokaukset kaikuivat huoneessa nuorukaisen pitäessään silmiään jälleen kiinni. Hyvänolon tunne valtasi hänen kehonsa jokaisen lihaksen väristessä nautinnosta, jota parempaa kirjanpitäjä ei ollut kokenut kenenkään naisen kanssa. Reita sai sen hänessä aikaa – vain koskettamalla häntä.
“Kasvosi ovat kauniit, kun näytät, miten paljon nautit”, hellä kehräys puna-mustahiuksisen vierestä sai tämän katsomaan puhunutta.
Hymy kohosi kapeille huulille siniruskeasilmäisen katsoessa vaaleaverikköä, joka pyyhki kättään talouspaperin palaseen.
“Kiitos, Reita”, nuorukainen kuiskasi hiljaa unohtaen täysin sen, että oli herännyt tänä aamuna ilman paitaa.
Kun katsoi tuota miestä, ei voinut kuin unohtaa päänsäryn ja Asagin; nuo tummat silmät ja hymy, matala ääni ja lempeä käytös. Turhaan hän oli pelännyt, mutta oli kuitenkin ihanaa, että toinen osasi ymmärtää hänen mietteitään ja toimia niiden mukaan.
Vaaleampi katsoi hymyillen tyytyväisenä. Hän kyllä tiesi, mistä kaikesta häntä kiitettiin.
“Ole hyvä, Seth”, hellä vastaus, jonka päätteeksi entistä vaativampi suudelma painettiin huulille.
“Haluan kyllä nähdä vielä villinä nauttivan ilmeesi.”
“Luultavasti tulet sen vielä näkemäänkin.”
“Ei luultavasti, vaan varmasti – en anna periksi niin kauan.”
“Mielenkiintoinen tieto. Juokset perässäni siis hyvin pitkään?”
“Pidempään kuin arvaatkaan.”

Miehet suutelivat siinä hetken, kunnes vaaleampi katsoi allaan makaavaa miestä mietteliäästi.
“Mitäs suunnittelisimme viikonlopun ajaksi?”
“Haluat siis viettää kanssani aikaa, vaikka eilen kävi, miten kävi?”
“Enemmän kuin mielelläni – haluan nauttia sinusta tästä päivästä eteenpäin.”
“Joudut rajaamaan sen sunnuntaihin asti. En nimittäin halua selitellä ihmisille maanantaina toimistossa, miksi olet kiinni takapuolessani.”
“Niiden selitysten kuuleminen voisi olla varsin mielenkiintoista…”
“Älä edes kuvittele!”
“Miksi kuvitella, jos voin ottaa selville?”
“Et kyllä ota… Onko sinulla ehdotuksia viikonlopuksi?”
“Fuji-vuori ja autio talo?”
“Ei käy.”
“Tylsimys.”
“En ole.”
“Miksei se sitten käy?”
“Koska tiedän, mitä suunnittelet.”
“Olet siis ennustaja. Parempia ideoita?”
“Paljon elokuvia, popsittavaa ja baarikierros?”
“Loistavaa – yleiset vessat ovat kivoja.”
“Olet mahdoton!”
“Olenko? Kerro tarkemmin”, tummasilmäinen kumartui tummemman ylle.
“Kuinka mahdoton?”

Seth oli vastaamassa, mutta muualta talosta kuuluva puhelimen ääni keskeytti hänet. Siniruskeasilmäinen katsoi vaaleampaa, joka vain kohotti olkiaan.
“Antaa Yoshikin vastata.”
“Yoshiki on kaupassa.”
“Antaa sitten soida.”
“Joku taitaa kaivata vastaamista…”
“Kuka piru se on?” Reita nousi istumaan ja vilkaisi tuolin kulmalla roikkuvaa Rolexia kalventuen äkisti.
Mies hyppäsi ylös ja oli rynnätä suoraan puhelimeen, mutta onnistui kääntymään ympäri jatkaen samalla matkaansa.
“Tässä tulee kestämään – käy vaikka suihkussa!”
Baarimikko ryntäsi nopeasti tiehensä jättäen kirjanpitäjän ihmettelemään toisen kiirettä. Hän vilkaisi kelloaan ja huomasi sen olevan varttia vaille kaksitoista – olipas aika mennyt nopeasti sitten heräämisen.

Nuorukainen kosketti päätään. Se oli yhä hellänä, mutta ainakaan enää ei jyskyttänyt. Ehkä hän voisi todellakin ottaa suihkun, jos liikkuisi hyvin varovaisesti. Toivottavasti kylpyhuoneessa olisi pyyhkeitä…
Uskomattoman hitaasti puna-mustahiuksinen nousi ylös ja piteli varovaisesti päätään. Hän lähes liukui lattiaa pitkin, ettei olisi askelillaan aiheuttanut tärähtelyä, joka voisi huonontaa hänen hurmioitunutta oloaan.
Kaikkialla asunnossa oli varsin sotkuista, paitsi – ihme kyllä – keittiön tapaisessa. Sanomalehtiä lojui lattioilla ja huonekaluilla, samoin lakanoita, vaatteita, lisää tölkkejä ja muuta rojua. Paikka oli pahemmassa kunnossa kuin opiskelija-asuntola. Koska asunto oli hänelle täysin tuntematon, kirjanpitäjä availi ovia osuen ensin Yoshikin makuuhuoneeseen, joka oli sotkuisemmassa kunnossa kuin Reitalla, sen jälkeen pölyä keräävään kodinhoitohuoneeseen.
“Ulko-oven viereinen ovi”, vaaleampi virnisti ohjaavasti pidellen puhelinta paljasta rintakehäänsä vasten, ettei soittaja kuullut hänen sanojaan.

Siniruskeasilmäinen hymyili kiitollisena ja siirtyi varovaisesti eteiseen, josta taasen vessaan, jossa oli uskomattoman pieni suihkukaappi – pienempi kuin hänellä. Siellä olisi todella ahdasta tehdä mitään. Vilkaistuaan itseään peilistä nuorukainen säikähti punottavaa silmäänsä ja poisti nopeasti kertakäyttöisen piilolinssin palaten jälleen kokonaan ruskeasilmäiseksi. Peilikuvajainen ei tosin silloinkaan ollut hänen mielestään kovin kaunis näky. Hiukset olivat sotkuiset, iho oli kalpea kuin lumi tai valkoinen kipsi eikä silmäpusseissakaan ollut kehumista. Meikit olivat levinneet ja valkoinen puuteri oli lähes kokonaan pyyhkiytynyt pois toiselta puolelta kasvoja. Joko Reita oli ollut äsken sokea tai sitten tämä oli nähnyt kamalampiakin näkyjä – tavallaan nuorukainen toivoi ensimmäisen vaihtoehdon olleen totta. Hän olisi halunnut näyttää edes hiukan hehkeämmältä.

Riisuessaan vaatteensa Seth huomasi polvissaan ikävän isot ja harvinaisen kipeät mustelmat. Ensin hän ihmetteli, mistä ne olivat tulleet, kunnes muisti Reitan kertomuksen. Hänen juomaansa oli laitettu ilmeisesti eetteriä, minkä takia oli menettänyt tajunsa ja kaatunut maahan. Nuorukainen ei voinut olla miettimättä, kuka sellaista tekisi hänelle. Voisiko se olla Asagi tai hänen henkivartijansa Közi? Tämähän oli tarttunut hänen lasiinsa, eli olisi kyennyt helposti lisäämään jotain jauhetta, kun hänen kaikki huomionsa oli nimeltä mainitsemattomassa yakuzassa. Vaaleampi ei kuitenkaan omien sanojensa mukaan uskonut siihen vaihtoehtoon, koska huumaaminen ei sopinut ilmeisesti mustatukkaisen yakuzan tyyliin. Ehkä se oli joku täysin tuntematon, ettei asiaa kannattanut miettiä lainkaan. Päättäen pyyhkiä pois mielestään niin huumausaineen kuin Asagin, astui kirjanpitäjä pieneen suihkukaappiin avaten hanan.
Kauhun kiljaisu karkasi hänen suustaan kylmän veden iskeytyessä niskaan eikä se lämmennyt melkein lainkaan, vaikka hanaa kuinka väänsi punaisen nuolen suuntaan. Nauttien jääkylmästä suihkusta mahdollisimman paljon – toivoen samalla mielessään, ettei vilustuisi – puna-mustahiuksinen peseytyi nopeasti ja menettelevästi kiroten samalla mielessään sen tyypin, joka ei viitsinyt korjata suihkua. Napaten puhtaan pyyhkeen, mitä mies hämmästeli hetken aikaa, ruskeasilmäinen otti housunsa ja käveli takaisin Reitan makuuhuoneeseen veden valuessa pitkin hiuksiaan ja vartaloaan. Hän tunsi toisen katseen seuraavan häntä, mutta ei kuullut, kenelle baarimikko puhui. Oikeastaan hän ei kuullut lainkaan puhetta, jolloin oletti soittajan puhuvan jostain tärkeästä, koska vaaleaverikkö ei keskeyttänyt tätä näsäviisailla kommenteillaan.

Huoneeseen päästyään, Seth väisteli lattialla lojuvia tavaroita ja onnistui vahingossa kastelemaan lattiaa, vaatteita ja ties mitä papereita. Ei hänkään välittänyt siivoamisesta, mutta rajansa kaikella… Missähän oli edes valokatkaisin? Todettuaan, ettei löytäisi kaipaamaansa, puna-mustahiuksinen marssi ikkunalle pyyhe lanteillaan. Sädekaihtimien takaa irvisteli aurinko, mikä sai nuorukaisen siristelemään silmiään ja manaamaan kiusaajansa jonnekin kauas. Totuttuaan vähitellen kirkkaaseen valoon, ruskeat silmät katsoivat ikkunasta kaduilla kulkevia ihmisiä. Heitä ei ollut paljoakaan – sen verran syrjäiseltä ja hiukan epämääräiseltä näyttävällä alueella baarimikot asuivat. Katse harhaili kattojen harjoissa ja jostain käsittämättömästä syystä pelko nousi hänen sisältään. Tuolla jossain oli Asagi – yakuza, jolta oli varastanut eikä hän selviäisi siitä välttämättä hengissä. Mustat silmät piirtyivät hänen mielessään taivaalle, kuin mies olisi voinut tarkkailla hänen tekemisiään kaikkialta… Tämä oli puhunut jostain suunnitelmistaan… Mitä tämä oli miettinyt hänen varalleen? Jotain uutta kidutusmetodia?

Moottorin karjunta herätti nuorukaisen epätoivoisista mietteistään. Kulman takaa ilmestyi musta, kiiltävä moottoripyörä, jonka kuski oli pukeutunut kokonaan mustaan nahkaan ja tämän kyydissä istui Yoshiki pidellen toisessa kädessään kauppakasseja. Toinen käsi piti luonnollisesti kiinni kuskista, kun tämä pysähtyi varsin rauhallisen taidokkaasti talon viereen. Baarimikko hyppäsi pois kyydistä nahkaan pukeutuneen pistäessä ajoneuvonsa jalan maahan, minkä jälkeen nousi itsekin seisomaan. Mustatukka sanoi jotain keimaillen miehelle, joka otti kypärän pois päästään. Ruskeat silmät laajenivat todellisesta hämmennyksestä, kun kypärän alta paljastuivat uskomattoman kolkot kasvot – suorastaan synkän puhuvat, mitä vain korostivat paksut rajaukset silmien ympärillä. Mustat olkapäämittaiset hiukset menivät päätä pitkin paljastaen kasvot jopa teräväpiirteisemmiksi kuin Tatemonokin toimitusjohtajalla.
Kaksikko vaihtoi muutaman sanan ja oikein kiihkeän suudelman kalpeamman poskien punastuessa näkemästään. Hän tunsi itsensä tirkistelijäksi, vaikka mitään vakavampaa ei tapahtunut. Kolkkokasvoinen mies laittoi kypärän pian suudelman jälkeen päähänsä, nousi moottoripyöränsä selkään ja kaasutti takapyörällä tiehensä Yoshikin vilkuttaessa hiukan tämän perään. Nahkavaatteisen miehen kadottua mustatukka siirtyi ovelle ja samalla hetkellä vahvat kädet kietoutuivat kirjanpitäjän ympärille.

“Mitäs katselit?” leuka laskeutui hellästi olkapäälle.
“Enpä oikeastaan mitään”, Seth päätti vaieta näkemästään.
Asiahan ei kuulunut hänelle.
“Kuka sinulle soitti?”
“Gratterin omistaja – puhui jotain kuormasta.”
“Vai niin.”
Miehet katsoivat, kun linnut lensivät taivaalla, eikä kummallakaan tuntunut olevan kiire mihinkään.
“Mitä mietit?” Reita kysyi halaten omistavasti ystäväänsä.
“Enpä mitään ihmeellisempää – lähinnä, mitä teemme viikonlopun aikana”, puna-mustahiuksinen vastasi hymyillen eikä hän hirveästi valehdellut.
“Siinähän on paljon ihmettä”, kuului hellä kehräys ja varma käsi nappasi pyyhkeen pois kalpeamman päältä.

Kirjanpitäjä kääntyi närkästyneenä ympäri ja nappasi vastaavasti baarimikon nenärätin, mistä hyvästä löysi itsensä pian tämän alta tyynyjen ja peittojen seasta. Nauraessaan huvittuneena tilanteesta ja nauttiessaan ystävänsä hellistä kosketuksista, ruskeasilmäinen päätti, että unohtaisi Asagin kokonaan. Hän ei soisi yakuzalle enää yhtään ajatusta, vaan nauttisi täysin tästä hetkestä. Tämä nimittäin saattaisi olla hänen viimeinen viikonloppunsa.

Chapter Text

Ihmiset vilkuilivat metrossa toisiaan ja pitkää miestä, joka erottautui joukosta räikeänvärisillä hiuksillaan ja kalpealla iholla. Ne eivät kuitenkaan olleet niitä piirteitä, jotka kiinnittivät heidän huomionsa. Kapeilla huulilla koreili mitä haaveilevin hymy ja silmät olivat puoliksi kiinni laihan vartalon nojatessa metalliseen tankoon. Ei tuossa hymyssä ja ilmeessä ollut muuten mitään erikoista – aivan normaaleita rakastuneen oloisen ihmisen piirteitä, mutta ne saivat mustaan pukuun pukeutuneen – liikemiehentapaisen – näyttämään omituiselta, ellei jopa hassulta. Salkku roikkui sormissa ja monet uskoivat, että se putoaisi kohta ruskeasilmäisen varpaille – eri asia oli, huomaisiko tämä edes sitä.

Seth ei voinut uskoa viikonloppua todeksi. Hän ei voinut uskoa, että oli kokenut niin hauskoja ja nautittavia hetkiä – erityisesti niitä jälkimmäisiä. Hänen ja Reitan suhde, jolle nuorukainen ei ollut keksinyt vieläkään nimitystä (ystävyys tuntui tällä hetkellä liian lattealta ja seurustelu taasen vielä liian optimistiselta), eteni hyvää vauhtia. Eivät he kyllä seksiä olleet harrastaneet, vaikka lähellä se oli ollut – baarimikko osasi kunnioittaa kaikesta huolimatta toisen tunteita ja pelkoja.
He olivat sen sijaan käyneet muutamassa baarissa lauantai-iltana, mutta palanneet pian katsomaan vuokraelokuvia. Vaaleaverikkö oli tapellut useamman minuutin ikälopun dvd-soittimen kanssa, kunnes he viimein kykenivät katsomaan “Seitsemän samuraita“, “Seitsemän miekkaa” ja muutaman muun klassikon, joiden aikana aina niin energinen baarimikko onnistui nukahtamaan. Mies oli ollut varsin suloinen, kun tämä oli herätetty, mutta ei mennytkään odotetusti vuoteeseensa nukkumaan, vaan nappasi puna-mustahiuksisen unilelukseen sohvalle. Siinä he olivat vierekkäin tuhinan lomassa nukkuneet, kunnes Yoshiki oli kaatanut aamulla jääkylmää vettä heidän päälleen. Tästä oli syttynyt pienimuotoinen sota miesten välillä, jonka Reita ja Seth olivat voittaneet kahden miehen ylivoimalla.

Sunnuntai oli sitten mennyt… Varsin mukavasti, jos niin voisi sanoa – oikeastaan aivan ihanasti. Kirjanpitäjä ei olisi uskonut, että vaaleaverikkö osaisi käyttää suutaan muuhunkin kuin suutelemiseen tai loan heittoon. Pelkkä ajatus niistä hetkistä olivat saada hänen housunsa tuntumaan ahtailta, mutta nuorukainen onnistui silti hillitsemään itseään ja jopa nousemaan oikealla pysäkillä pois metrosta. Hyräilen hiljaa erästä kuulemaansa kappaletta, ei tosin viinasta ja seksistä, kalpein käveli pitkin askelin kohta työpaikkaansa unohtaen aivan kaiken – paitsi Reitan. Rakennukset eivät näyttäneet niin synkiltä, mutta silti Seth toivoi viikon kuluvan nopeasti.

Kukaan ei voisi viedä hänen hyvää tuultaan. Linnut lauloivat, oli mukavan lämmintä, muttei liian kuuma ja taivas oli pilvetön. Voisiko mikään mennä tällaisena päivänä huonosti?
Kirjanpitäjä nousi muutamat kiviset portaat ja käveli reippaasti automaattiovien eteen, jotka aukenivat tapojen mukaisesti. Muutama rakennuksesta poistuva pukumies tervehti häntä nuorukaisen vastatessa hymyillen takaisin. Ruskeat silmät loistivat ja saivat muidenkin kasvoille aikaiseksi iloiset hymyt.
“Huomenta, Seth-san!” kuului laulava ääni kahvion puolelta ja tuttuun, söpöön sisäkkömäiseen tarjoilijanpukuun pukeutunut Sakura kipitti nopeasti saapuneen pukumiehen luokse.
Puna-mustahiuksinen pysähtyi keskelle aulaa hymyillen omaa tyytyväisen onnellista hymyään. Häntä ei harmittanut edes tytön näkeminen.
“Huomenta, Sakura-san”, ruskeasilmäinen nyökkäsi tervehdyksen.
“Miten viikonloppu sujui?”
“Oikein hyvin – kävin katsomassa äitiäni”, tyttö hymyili kuin auringonpaiste.
“Mitä hänelle kuuluu?”
“Ihan hyvää, juttelimme kaikenlaista ja mainitsin sinut hänelle.”
“Niinkö? Mitä hän siihen sanoi?”
“Haluaisi tietenkin tavata sinut.”
“Mielenkiintoista, kuinka nyt näin?” nuorukainen kysyi ystävällisesti.
Hänestä tosin tuntui, että toinen oli hiukan liioitellut tarinaa heistä kahdesta – miksi muuten tämän äiti haluaisi tavata hänet? Jos Reita kuulisi tästä, mies kuolisi nauruun tai päättäisi tulla julistamaan kaksikolle, että jonotusnumerot olivat loppuneet aikaa sitten.
“Kerroin, että olet mukava, ystävällinen ja hyvin ahkera kirjanpitäjä, josta kaikki pitävät”, tytön ruskeat silmät kimalsivat.
“Sakura-san, nyt sinä liioittelit. Eivät kaikki pidä minusta enkä minä nyt niin erityisen ahkera ole.”
“Voi sinua, Seth-san. Kaikki ovat aina kehuneet sinua! Tanaka-san erityisesti.”

“Mukava kuulla”, Seth ei voinut muuta kuin hymyillä saamistaan kehuista.
“Tuota… Seth-san?” Sakura katseli hiukan lattiaa ja pyöritteli toista jalkaansa.
Hän oli jo unohtanut kysyä toisen viikonlopun kuulumisia, mutta hänellä olikin tärkeämpää asiaa kuin kuluneet päivät.
“Niin?” nuorukainen kohotti hiukan kulmiaan kysyvästi.
“Onko sinulle kiireitä tällä viikolla? Mentäisiinkö vaikka syömään jonnekin?” tytön kysymys sai pidemmän sisällä pienen huokauksen aikaiseksi.
“En ole aikatauluistani vielä kovin varma”, puna-mustahiuksinen päätti vastata diplomaattisesti ja voittaa itselleen aikaa keksiäkseen uskottavan tekosyyn.
“Jutellaanko siitä myöhemmin? Mietitään sitten tarkemmin…”
“Mikä ettei”, lyhempi hymyili leveästi.
“Sinulla on varmaan jo kiire töihin – toivottavasti Nakamura-san, tai kuka nyt uusi johtaja onkaan, ei suutu, kun viivytin sinua.”
“Tuskin suuttuu, kun kerron, että kyselin kauniin neidin kuulumisia – hänestä tulee korkeintaan mustasukkainen.”
“Imartelet.”
“En lainkaan, Yuki-san on mukava ja hän itse sanoi, että olitte viehättävä yhtiökokouksessa.”
Sakuran poskille nousi pieni puna tämän katsoessa entistä tiiviimmin lattiaa. Siitä nuorukainen oli helpottunut – hänelle riitti Reita eikä hän kaivannut Sakuraa lähelleen. Yuki saisi todellakin napata tytön itselleen.
“Mutta minä tästä menen nyt töihin, mukavaa päivänjatkoa”, Seth nyökkäsi hymyillen ja poistui hisseille.
“Nähdään, Seth-san!” sisäkköasuinen vilkutti toisen perään tämän nostaessa elegantin viileästi kätensä tervehdykseen katsomatta taakseen.

Hissi oli jo valmiiksi alhaalla, joten puna-mustahiuksisen ei tarvinnut odotella turhaan. Hän painoi työkerroksensa nappia ja katsoi peilikuvaansa tyytyväisenä. Yksi ainoa viikonloppu oli vienyt hermostuksen ja, varastamisesta johtuneet, jännityksen uurteet kasvoista. Iho oli tasaisempi kuin koskaan ja hehkui omalla tavallaan. Hiukset olivat kerrankin ojennuksessa ilman perunapeltoja kiinni sitomisen takia. Ruskeasilmäinen laski salkkunsa hissin lattialle ja kiristi tummansinistä solmiotaan paremmin. Kalpeat kädet suoristivat hiukan mustanpuvun takkia ja pyyhkäisivät olkapäiltä kuvitellut pölyhiukkaset. Ponihännällä olevat hiukset valuivat olkapään yli nuorukaisen ottaessa salkun jälleen käteensä, mutta kepeällä kädenliikkeellä hän siirsi ne takaisin niskan taakse. Hissin sisällä kilahti kerroksen saavuttamisen merkiksi ja ovet avautuivat päästäen kirjanpitäjän tuttuun käytävään. Heti ensimmäisenä puna-ruskeahiuksinen kohtasi tavallistakin happamamman sihteerin, joka näytti siltä, kuin olisi haistellut jotain epämiellyttävää. Nainen kohotti tyytymättömän närkästyneet kasvonsa tulijaan, joka hymyili päivänsäteenlailla.
“Hyvää huomenta.”
Sihteeri ei vastannut mitään, jäi vain vaihteeksi tuijottamaan niitä hiuksia ja kalpeaksi puuteroitua hipiää tuhahtaen hiljaa.
“Onko Yuki-san jo tullut?” Seth kysyi asiallisesti naiselta, koska ei katsonut hyväkseen vain marssia toisen työhuoneeseen, vaikka jonkin asteisia ystäviä olivatkin.
Vanhempi ei sanonut mitään, mutta ilme ei kuitenkaan ollut sama kuin äsken. Kulmat rypistyivät ja silmät laajenivat kysyvästi tämän nojautuessa eteenpäin, aivan kuin ei olisi kuullut, kenen nimi sanottiin.
“Siis Nakamura-san – onko hän jo paikalla”, puna-mustahiuksinen päätti tarkentaa.
Hänhän saattoi olla ainoa, jolle Yuki oli antanut luvan käyttää etunimeään. Ajatus kyllä ilahdutti häntä kovasti – kaiken muun hyvän lisäksi, mikä sai hänet kohoamaan entistä syvemmälle omiin pilvilinnoihinsa. Tämä ei jäänyt ikävältä sihteeriltä kuitenkaan huomaamatta.
“Nakamura-san on työhuoneessaan”, nainen sanoi uskomattoman jäätävästi, mikä taasen ei jäänyt nuorukaiselta huomaamatta.
Mikä tuon naisen ongelma oli? Painuisi hierojalle, jos tämä voisi hieroa tuon ilmeenkin kasvoilta pois.
“Onko hänelle kiireitä? Voinko käydä tervehtimässä?” pidempi yritti olla välittämättä toisen pahantuulisuudesta, vaikka se toden teolla alkoi ottaa häntä päähän mukavasta viikonlopusta huolimatta.
Pitikö tuon hapannaaman yrittää pilata hänen päivänsä pelkällä olemuksellaan? Siinä tämä ei tulisi onnistumaan – Reitan sunnuntain illan hieronnat pitivät siitä huolen. Nainen oli vastaamassa jotain, mutta samassa viereisestä työhuoneesta käveli esiin tummanruskeahiuksinen pukumies, joka tuli välittömästi heidän luokseen mukanaan muutama paperi.

“Narita-san, voisitko soittaa tälle asiakkaalle ja ilmoittaa hänelle, että olemme saaneet syyttäjän laatiman sopimusehdotuksen. Faksaisitko tämän ja pyytäisit puhelimitse häntä tulemaan heti tapaamaan minua, kun ehtii”, Yuki sanoi ystävällisesti, mutta ei saanut minkäänlaista vastausta.
Paperit vain kiskaistiin hänen kädestään ja sihteeri ryhtyi tyytymättömänä työhönsä. Kaipasi ilmeisesti Tanakaa, joka oli “oikea” mies tämän tasoisiin tehtäviin. Tummanruskeahiuksinen kohautti vain olkiaan hyväksyen moisen yrmeyden ja vilkaisi sitten vasta ruskeasilmäistä.
“Seth-san!” nuori mies huudahti ilahtuneena.
“Huomenta, Yuki-san”, Seth hymyili tyytyväisenä siihen, että toinen vielä muisti hänet.
“Miten viikonloppusi sujui?”
“Kiitos kysymästä – ihan hyvin, kuten ilmeisesti sinullakin hymystäsi päätellen”, sanojen päätteeksi vihreänruskeat silmät muuttuivat yllättäen huolestuneen näköisiksi miehen ottaessa uutta ystäväänsä käsivarresta kiinni.
“Meidän täytyy jutella… Tule työhuoneeseeni…”, asianajaja johdatti hellästi, mutta hyvin päättäväisesti hämmentyneen puna-mustahiuksisen työhuoneeseensa.
Yrmeä sihteeri jäi kurkkimaan heidän peräänsä, mutta ei voinut poistua työpöytänsä takaa ilman, että nämä näkisivät hänen urkkimisensa. Kaikesta happamuudestaan ja ikävyydestään huolimatta naisella ei ollut rohkeutta uhmata suoraan Asagin omaa asianajajaa, joka oli nykyään yrityksen johdossa.

“Istu toki”, Yuki siirtyi pöytänsä taakse väistellen muutamaa purkamatonta pahvilaatikkoa.
Hän ei ollut ehtinyt purkamaan niitä tai muutenkaan tekemään huoneesta omaansa. Osa tavaroista, kuten matto, olivat vielä samat kuin viime viikolla.
“Onko jotain vakavaa tapahtunut?” kirjanpitäjä istuutui uudelle tummanvihreälle nojatuolille ja katsoi hiukan hämmentyneenä ystäväänsä.
“Tavallaan”, asianajaja nojasi kyynärpäillään pöytään.
“Asagi-sama soitti minulle puolisen tuntia sitten.”

Tuo yksi ainoa nimi tuntui iskeytyvät kalpeamman tajunnan ja vartalon läpi salamanlailla. Mustat ovelasti hymyilevät silmät piirtyivät hänen mieleensä, samoin se hymy ja viettelevästi liikkuva vartalo. Niiden sanojen kaiku korvissa ja korvanlehden nuolaisu tuntuivat sekoittuvan baari-illan muiden tapahtumien kanssa yhdeksi mössöksi hänen pääkopassaan. Reita oli onnistunut huulillaan ja kosketuksella pyyhkimään nuo muistot hänen mielestään, mutta nyt yakuzan nimen voima oli vahvempi, kuin ruskeasilmäinen olisi osannut kuvitella. Vartalo alkoi täristä puvun alla eikä hengitys ollut enää niin rauhallinen. Pelko otti vallan nuorukaisessa hänen katsellessa sivuilleen, kuin olettaisi mustatukan hyppäävän mistä tahansa rotankolosta julmasti tuijottavine henkivartijoineen.

“Mitä…”, Seth nielaisi kuuluvasti vihreänruskeasilmäisen rauhallisen katseen alla.
Häntä pelotti, että toinen alkaisi vihata häntä – lainkannattaja ja toteuttaja kun oli ammattinsa takia.
“Mitä hän sanoi?”
“Sanoi, että näytät uskomattoman seksikkäältä hiukset vapaina ja nyt minun pitäisi keksiä jostain jonkinlainen lakipykälä, jolla saisin sinut riisuutumaan hänen edessään”, tummanruskeahiuksinen sanoi ja yritti piilottaa naurunsa, mutta se oli mahdotonta.
Hän hytkyi liikaa tuolissaan.
“Sinä vitsailet… Etkö vitsailekin?” ruskeasilmäinen katsoi silmät pyöreinä toista tuntien poskiensa punastuvan jälleen hiustensa värisiksi.
“En vitsaile – ilmeesi vain on näkemisen arvoinen”, Yuki henkäisi syvään koettaen viimein rauhoittua ja puhua vakavasti.
“Sekö oli ainoa asiasi?” puna-mustahiuksinen kysyi leukaansa.
Hänen hyvä päivänsä mureni hetkihetkeltä pienemmäksi ja pienemmäksi hiekkakasaksi Asagin tuhoisien sanojen takia. Miksi tämän piti puhua tuollaista asianajajalleen? Nyt hänen maineensa oli täysin tuhottu – erityisesti, jos juttu leviäisi talossa. Sillä tavalla hän tosin pääsisi ehkä eroon Sakurasta…
“Ei ole, vaan pieni johdatus toiseen hiukan vakavampaan asiaan”, vihreänruskeasilmäinen huokaisi raskaasti aiheuttaen vain haikeudellaan toisessa vielä enemmän harmaita hiuksia.
Mitä Asagi oli sanonut? Oliko tämä kertonut, että hän varasti tältä toimistolta? Oliko tämä käskenyt ilmoittamaan poliiseille? Se tosin olisi hänen kannaltaan terveellisin vaihtoehto – tinanappeja hänen ehkä onnistuisi paeta Reitan avulla…
“Et työskentele täällä enää”, asianajaja sanoi masentuneesti ja katsoi tyhjää työpöytäänsä surullisena.
Hetkeen ei tapahtunut mitään. Kumpikin oli aivan hiljaa.

“Mitä!?” Seth pomppasi pystyyn salkun lentäessä sylistään kauemmas lattialle.
“Miksen työskentele!?”
“Seth-san, ota rauhallisesti…”, Yuki nousi pystyyn miettien, miten saisi tyynnytettyä toisen.
Tällä oli sittenkin hiukan enemmän temperamenttia, kuin olisi uskonut päältäpäin uskonut.
“En ota! Millä perusteella näin on päätetty!? Millä oikeudella Ishikawa-san on antanut minulle potkut!?”
“Seth-san, kuuntelisit nyt loppuun…”, asianajaja siirtyi pöytänsä takaa puna-mustahiuksisen viereen.
“Mitä täällä metelöidään?” kuului matala ääni ovelta, jolloin kaksikko kääntyi katsomaan puhunutta.
“Huomenta, Tanaka-san”, tummanruskeahiuksinen tervehti tullutta hymyillen.
Ehkä tämä saisi toisen rauhoittumaan.
“Huomenta, huomenta”, vanhempi asianajaja hymyili pienesti ja vilkaisi uteliaana ruskeasilmäistä.
Tämä nimittäin tärisi hiukan ja katsoi tuimana lattiaa käsien puristuessa tiukasti nyrkkiin.
“Seth-san, mikä sinulla on?” Tanaka kysyi isällisen varovaisesti.
“Oletko riidellyt Sakuran kanssa?”
Hän kyllä oli kuullut, ettei puna-mustahiuksinen ollut kiinnostunut tytöstä, mutta hänen läksiäisjuhlissaan nämä olivat olleet toisissaan jatkuvasti kiinni. Mies epäili, ettei nuorukainen vain uskaltanut myöntää hänelle suhteestaan tuohon tyttöön. Eläkeläinen ei tosiaankaan tiennyt, miten tuskastunut kirjanpitäjä oli ollut. Kuinka tämä olisi nytkin kaivannut erään baarimikon luokse, jos olisi muistanut miehen tässä tilanteessa.
“Ei, vaan jotain paljon pahempaa!” Seth huudahti ja mulkaisi vihreänruskeasilmäistä.
Hän ei edes kiinnittänyt huomiota siihen, että entinen pomonsa oli puhunut hänestä ja Sakurasta parina – muussa tapauksessa nuorukainen olisi korjannut asian välittömästi.
“Yuki-san vain sanoi, etten ole enää töissä täällä!”

Tanakan ilme oli varsin rauhallinen, lähes miettivä, kun tämä käänsi katseen Yukiin, joka mietti parhaillaan, mitä tästäkin seuraisi. Hän oli tarkkasilmäisenä nimittäin huomannut yhtiökokouksessa – toki hän oli hiukan kysellytkin asiasta – että vanhempi asianajaja tuntui pitävän kirjanpitäjää poikanaan. Eri asia oli, osaisiko tämä suhtautua asiaan hyvin. Ehkä hänen kannattaisi nyt tänä hiljaisena hetkenä tarttua tilaisuuteen ja kertoa asioista tarkemmin…
“MITÄ!?” valtava karjunta sai ikkunat helisemään ja nuoremmat sulkemaan korvansa.
“MILLÄ HELVETIN PERUSTEELLA SETH-SAN EI ENÄÄ TYÖSKENTELE TÄÄLLÄ!?”
Miehen ilmaa halkova ääni sai muutaman ohi kävelleen työntekijän vilkaisemaan työhuoneeseen, mutta kukaan ei uskaltanut mennä kovin lähelle.
Jopa utelias sihteeri päätti mennä hakemaan kahvia alakerrasta, ettei menettäisi kuuloaan.
“Asagi-sama soitti…”, nuorempi asianajaja yritti saada ääntään kuuluville.
“HÄNELLÄ EI OLE OIKEUTTA ANTAA KENELLEKÄÄN POTKUJA KYSYMÄTTÄ ENSIN MUILTA OSAKKAILTA!”
“Itse asiassa hänellä on se oikeus osake-enemmistönsä takia… Hän voi erottaa pienemmät työntekijät kyselemättä ja isommatkin, koska teidän muiden äänet eivät riitä kumoamaan hänen päätöstään…”
“MIKSEI HÄN TULLUT PUHUMAAN ENSIN MINULLE?”
“Ehkei hän pitänyt asiaa niin ihmeellisenä…”
“KUNHAN SAAN SEN ISHIKAWA-SANIN KYNSIINI NIIN TAKAAN, ETTEI HÄN SELVIÄ SIITÄ HENGISSÄ!” Tanaka mylvi villieläimenlailla, mikä sai jopa Sethin hämmennyksiin ja jopa luomaan pahoittelevan katseen ystäväänsä.
Hänenhän se tässä piti karjua raivosta täristen – ei hänen entisen johtajansa. Tosin Asagin tappaminen saattaisi helpottaa hänen oloaan, mutta Tanaka tuskin pääsisi riittävän lähelle toteuttaakseen uhkauksensa. Közi ja K olivat liian taitavia henkivartijoita.
Tällä hetkellä häntä eniten huolestutti se, ettei vihreänruskeasilmäinen pystynyt ilmeisesti pistämään kampoihin itseään huomattavasti vanhemman, hyvin vihaisen miehen edessä.
Miten väärässä hän olikaan…

Kuului kumea läpsähdys, kun Yuki iski kätensä yhteen onnistuen vaientamaan sekä mölyävän kaljupään että jo ennestään hiljentyneen kirjanpitäjän.
“Nyt, jos rauhoitutte, voisin kertoa tarkemmin, mitä tarkoitin. Istuutukaa”, nuorempi asianajaja siirtyi istumaan takaisin pöytänsä taakse varsin vaikuttavan näköisenä.
Seisomaan jäänyt kaksikko vilkaisi toisiaan, ennen kuin noudatti toisen komentavaa pyyntöä. Tanaka näytti happamalta ja siltä, kuin olisi valmis puraisemaan seuraavalta vastaantulijalta pään irti.
Vihreänruskeat silmät katsoivat tarkkaavaisesti kummankin kasvoja, kunnes nuorukainen kääntyi kalpeimman puoleen.
“Seth-san, olen pahoillani, jos säikäytin. Se ei ollut tarkoitukseni enkä ajatellut kunnolla, mitä sanoin”, tummanruskeahiuksinen hymyili pahoittelevasti puna-mustahiuksiselle, joka hänen onnekseen vastasi takaisin pienesti hymyillen.
Hän oli jo rauhoittunut ja muistanut, ettei ollut ihmekään, jos hänet erotetaan – varas kun oli. Nyt hän vain toivoi selviävänsä hengissä vielä tästäkin päivästä – työpaikan menettäminen olisi mukavampi kohtalo.
“Kun sanoin, ettet enää työskentele täällä, en tarkoittanut sitä, että minä tai Asagi-sama olisimme antamassa sinulle potkuja.”
“Mitä sitten tarkoititte?” ruskeasilmäinen hämmentyi täysin.
Hän oli todella ollut siinä uskossa, että oli saanut potkut – mikä olisi paljon parempi vaihtoehto kuin joutua K:n tai Közin listimäksi…
“Miten en ole voinut saada potkuja, jos en kuitenkaan enää työskentele täällä?”
“Etkö sinä tiedäkään?” Yuki näytti hämmentyvän.
“Ei hän sitä muuten kysyisi”, Tanaka murahti kiukkuisena, koska oli jäänyt keskustelun ulkopuolelle.
“En tosiaankaan tiedä, kuten Yamato-sama asian ilmaisi”, Seth katsoi ystäväänsä.
“Mutta… ainähän juttelit Asagi-saman kanssa viikonloppuna… Minä luulin, että hän olisi kertonut sinulle, jotta sinä voisit kertoa asioista minullekin…”, kaikki se vaikuttavuus, jonka nuori asianajaja oli koonnut, katosi samassa taivaan tuuliin nuorukaisen laskiessa kyynärpäänsä pöydälle uupuneena.
Jos hän jotain vihasi Asagissa, se oli ehdottomasti tämä piirre. Se mies tuntui nauttivan näistä hankalista tilanteista, joita aiheutti muille. Miksei tämä voinut ikinä olla suora ja aikuinen, kuten ikänsä puolesta olisi voinut kuvitella, vaan käyttäytyi kuin mikäkin kujeileva pikkupoika?

“Me tosiaan näimme perjantaina”, kirjanpitäjä nielaisi kuuluvasti.
Hänen korvanlehteään alkoi kuumottaa, samoin poskia hänen muistaessaan ne puheet hänen vartalostaan ja muusta. Lisäksi hänen päässään soi yksi ainoa lause…
“Mutta minulla on nyt aivan muut suunnitelmat hänen varalleen…”
Mitä yakuza oli sillä tarkoittanut?
“Mutta emme puhuneet lainkaan työasioista emmekä keskustelleet pitkään, koska hän sai tärkeän puhelun”, puna-mustahiuksinen päätti kiertää hiukan totuuden vierestä.
Sinä iltana oli tapahtunut niin paljon, että vielä muutaman päivän jälkeenkin ne saivat hänen päänsä sekaisin.
“Sitten olemme kumpikin hieman pihalla asioista”, tummanruskeahiuksinen huokaisi raskaasti.
“Mutta kerron sinulle sen, minkä Asagi-sama katsoi hyväkseen kertoa minulle. Hän tosiaan soitti tänä aamuna tänne ja kertoi, ettet enää työskentele tässä asianajajatoimistossa. Minulle itselleni nousi samat ajatukset kuin sinullekin, mutta sitten Asagi-sama tarkensi sanojaan”, asianajaja nousi pystyyn ja siirtyi nojaamaan työpöytäänsä – lähemmäksi Sethiä.
“Seth-san, työtehtäväsi ovat hiukan muuttuneet. Olet edelleen tämän toimiston kirjanpitäjä, mutta et enää työskentele täällä kahdeksan tuntia viitenä päivänä viikossa. Asagi-sama on nimittäin antanut sinulle myös toisia tehtäviä, joiden johdosta sinulla on nykyään aivan toisenlainen työpaikka ja esimies… Hän on ilmeisesti nostanut sinut muutamalla asteella ylemmäs.”

Istumaan jääneet tuijottivat eteensä näkemättä oikeastaan mitään. Puna-mustahiuksisen mieli oli täysin sekaisin. Hän ei saanutkaan potkuja, vaan eräänlaisen ylennyksen – jos niin pystyi sanomaan. Miten tässä oli näin käynyt? Hän oli varastanut yakuzalta, mutta rangaistuksen sijaan hänet… Palkittiin? Miten se oli mahdollista? Oliko tämä jokin outo ansa tai pikemminkin leikki, jonka päätteeksi hänet lopulta tapettaisiin?
“Tuota…”, ruskeasilmäinen katsoi entistä hämmentyneempänä ystäväänsä.
“Kuka minun uusi esimieheni on? Missä minä nykyään työskentelen?”
“Toivoin sinun kertovan siitä minulle”, nuorukainen vastasi haikeasti.
“Minulla ei ole oikeastaan mitään muuta tietoa – ainoastaan se, että Asagi-sama on iskenyt silmänsä sinuun monessakin mielessä.”
Tirskahdus karkasi tummanruskeahiuksisen huulilta tämän piilottaessa hymyn kätensä taakse. Tanaka tuijotti häntä hyvin syyttävästi, koska ei oikein tajunnut, mitä tuo vihjailu oli. Tästä oli omituista, että alainen vihjaili jotain johtajastaan eikä miehen mielessään käynyt lainkaan se vaihtoehto, että kaikki nuo väitteet voisivat pitää hyvinkin paikkansa.
“Miten voit väittää, ettet tiedä yhtään mitään?” vanhempi asianajaja nousi pystyyn.
“Väitätkö, ettet tiedä, minne Seth-sanin pitäisi mennä töihin? Miten hän voi edes päästä sinne, jos kukaan – edes Ishikawa-sanin oma asianajaja – ei tiedä, missä hän työskentelee?”
“Älkää toki olko huolissanne siitä”, Yuki loi kaljuuntuneelle rauhoittavan hymyn.
“Seth-san pääsee kyllä töihin, koska hänen uusi esimiehensä tulee henkilökohtaisesti hakemaan hänet täältä.”

Hiljaisuus laskeutui jälleen heidän ylleen, eikä Seth voinut sille mitään, että häntä alkoi hermostuttaa. Kuka olisi hänen uusi esimiehensä? Toivottavasti ei ainakaan Asagi, koska hän saisi siitä hermoilusta vielä vatsahaavan tai pahimmassa tapauksessa saattaisi tapahtua jotain vielä ikävämpää…
Asianajajatoimiston uusi johtaja ei näyttänyt olevan niin huolissaan siitä asiasta, mutta nuorukainen olikin oppinut lakimiehen tavoin piilottamaan hermostuneisuutensa ja muut tuntemuksensa. Hän haki ystävänsä viskaaman salkun ja laittoi sen rauhallisesti tämän viereen. Puna-mustahiuksinen ei nimittäin näyttänyt tällä hetkellä kovinkaan välkyltä tuijottaessaan eteensä suu raollaan. Tanaka katsoi odottavasti kirjanpitäjää, sen jälleen hänen entisen pöytänsä taakse istunutta asianajajaa. Kumpikaan ei kuitenkaan sanonut mitään, mikä sai vanhimman availemaan suutaan hämmentyneenä.

“Ettekö te ole yhtään kauhuissanne!?” kaljuuntunut puuskahti lopulta kiukuissaan.
“Mistä?” Yuki käänsi rauhallisen katseensa papereista vanhempaan osakkaaseen.
Kalpein vain istui paikallaan. Joko hän ei kuullut keskustelua tai sitten kirjanpitäjän omat mietteet veivät hänen huomionsa täysin.
“Kaikesta! Ishikawa-san tulee, sanoo ja tekee, mitä huvittaa kyselemättä muilta yhtään mitään!”
“Asagi-saman ajatuksia on alkuun vaikea ymmärtää, mutta sitten, kun ne paljastuvat kokonaan, on helpompi ymmärtää hänen toimintansa syyt.”
“Se ei anna hänelle oikeutta tehdä moisia päätöksiä kyselemättä keneltäkään lupia! Hän ei ole ilmeisesti edes kysynyt, haluaako Seth-san näitä muutoksia!”
“Ilmeisesti nämä muutokset ovat hänen mukaansa niin loistavat, ettei niistä hänen mukaansa voi kieltäytyä.”
“Mistä sinä niin päättelet!? Mistä tiedät, ettei Ishikawa-san ole laittanut häntä jonnekin tyhjäntoimittajayritykseensä!?”
“En tiedäkään, mutta en kuitenkaan usko niin – hänellä ei tietääkseni ole sellaisia yrityksiä… Ainakaan kovin paljon…”
“Siinä näet! Emme tiedä mitään, mutta te vain olette siinä tuppisuina hiljaa!”
“Minä luotan Asagi-saman mielipiteisiin enkä tosiaankaan usko epäilyihinne”, Yuki nosti harvinaisen tuiman katseensa entiseen johtajaan.
Tätä alkoi todella ärsyttää vanhemman miehen käytös. Eihän Sethin – tai varsinkaan Asagin asiat kuuluneet tälle lainkaan!
“Tuo rähjääminen ei auta yhtään ketään. Me voimme nyt vain odottaa ja katsoa, mitä tuleman pitää. Jos Seth-san kertoo minulle myöhemmin, ettei viihdy uudessa paikassaan, lupaan suostutella Asagi-saman takaisin tähän vanhaan tapaan”, nuorukainen käänsi katseensa puna-mustahiuksiseen.
“Käykö tämä sinulle näin alkuun?”
“En voi sanoa nyt oikein mitään”, kirjanpitäjä nousi viimein ylös.
Hänen nimensä oli lausuttu sen verran monta kertaa, että oli havahtunut ajatuksistaan.
“Myönnän kyllä, että tämä järjestely tuntuu hiukan oudolta ja pelottavalta, koska en haluaisi joutua minnekään räkälään.”
“En tiennytkään, että pidät toimistoani sellaisena paikkana”, kuului matala, hiukan karhea ääni ovelta.

Hitaasti keskenään keskustellut kolmikko kääntyi katsomaan ovelle tietäen, että olivat kuulleet tuon äänen ennenkin. Ruskeat silmät näkivät suunnilleen hänen pituisensa hartiakkaan miehen nojailevan rennosti oven karmiin. Tämän ruskeat kainaloon ulottuvat hiukset olivat jälleen auki ja leukaan ulottuvat otsahiukset oli kammattu osittain toisen silmän päälle. Ruskeankellertävät silmät katsoivat tyynesti toimistossa seisovia miehiä.
Teräväpiirteiset kasvot saivat puna-mustahiuksisen vetämään terävästi henkeään ihmetyksen vallatessa hänet. Mitä Tatemonokin toimitusjohtaja teki täällä?
“Huomenta, Hide-zou-sama”, Yuki tervehti hymyillen hiukan hämmentyneenä moisesta kunnianosoituksesta, joka syntyi tuon hiljaisen miehen läsnäolosta.
“Huomenta, Yuki-san”, mies vastasi hymyilemättä ja suoristautui astuen samalla peremmälle huoneeseen vilkaisten kulmat kurtussa sisustusta.
“Mikä suo meille tämän kunnian?” Asagin asianajaja kysyi, vaikka hänen aivonsa raksuttivat nopeammin kuin muilla.
Nuorukainen oli aina ollut hyvä laskemaan, että yksi plus yksi oli jokaisena kertana kaksi. Hänen päässään oli syntynyt yhtälö, jota hänen oli hieman vaikea uskoa todeksi. Siksi hän kysyikin – varmuuden vuoksi.
“Kyllähän te tiedätte, miksi olen täällä”, vahvaleukainen sanoi suoristaen tummansiniharmaata, himmeästi kiiltävän pukunsa takkia.
Hänen katseensa siirtyi nopeasti kalpeimpaan, joka vain tuijotti häntä silmät suurina ihmetyksestä.
“Oletko valmis lähtemään, Miyagi-san? Tänään on vielä paljon tekemistä ja sinulle pitäisi opettaakin muutamia asioita…”

Puhutellun leuka loksahti auki – ihme, ettei mennyt sijoiltaan saman tien. Tanaka näytti pöllämystyneeltä eikä Yukikaan näyttänyt kovin fiksulta siinä suutaan aukoessaan. Tämän kaiken Hide-zou näki eikä voinut, kuin tuijottaa hetken eteensä. Lopulta käsi nousi elegantisti silmille miehen katsoessa silmäripsiensä välistä lattiaa hyvin epätoivoisen näköisenä – oikeasti muiden silmissä mies näytti vain hiukan harmistuneelta.
“Yuki-san, älä vain sano, ettei Asagi-sama ole kertonut kenellekään teistä näistä järjestelyistä”, raskas huokaus karkasi noilta täyteläisiltä huulilta.
“Ei ole. Hän sanoi vain, että Seth-sanin työtehtävät ovat muuttuneet, ja että hänen uusi esimiehensä tulee hakemaan hänet täältä – henkilökohtaisesti”, tummanruskeahiuksinen kertoi tapittaen toimitusjohtajaa herkeämättä.

Seth katsoi niitä kasvoja ja huulia, joiden välistä kuului kuiskauksena yakuzan nimi ja muutama hyvin valittu kirosana, mutta pian mies nosti jo katseensa täysin neutraalina takaisin häneen. Silmät katsoivat tarkkaavaisesti kalpeita kasvoja ja kiinni sidottuja hiuksia, kunnes nuo täyteläiset huulet raottuivat päästäen välistään varmaa, mutta samalla matalan pehmeätä puhetta.
“Pahoittelen, ettei Asagi-sama kertonut tekemistään muutoksista – hän luultavasi unohti kiireissään”, toimitusjohtaja sanoi vilkaisten pikaisesti Tanakaa, jotta tämäkin ymmärtäisi kuunnella.
Katse siirtyi kuitenkin hyvin nopeasti takaisin kirjanpitäjään, joka toivoi toisen jatkavan puhettaan. Tuo katse sai hänet hermostuneeksi, ehkä jopa hieman noloksi, mutta ääni oli miellyttävän rauhoittava.
“Selitän nyt lyhyesti, mitä tulee tapahtumaan”, teräväpiirteinen jatkoi katsoen tarkkaavaisesti nuoremman ilmeitä.
“Asagi-sama pitää sinut edelleen tämän toimiston kirjanpitäjänä, mutta lähinnä vain muutaman uuden kollegasi työntarkastajana. Hän on siirtänyt sinut minun alaisuuteni lähinnä avustajana ja muutaman yrityksensä kirjanpitäjänä – Tatemonoki on nykyään sinun työpaikkasi, mutta enimmäkseen liikut minun mukanani ja hoidat erilaisia paperiasioita, kirjanpitoja ja muutamia tilitietoja. Ymmärsitkö, mitä selitin vai kerroinko liian nopeasti ja tiivistetysti?”
“Tuota…”, Seth katsoi pikaisesti jalkojaan koettaen sisäistää kuulemansa.
Se oli hiukan hankalaa, kun kaikki katsoivat häneen ja erityisesti Hide-zoun katse teki hänestä säikyn. Hänen mielensä oli vaikea hyväksyä sitä, että Asagi oli laittanut hänet Tatemonokille töihin. Miksi, kun tämä kerran tiesi hänen varastaneen tältä? Eikö mies pelännyt, että hän varastaisi uudelleen?

“Uskon ymmärtäneeni… Olen siis nykyään teidän avustajanne ja teen, kuten käskette?”
“Jos sen tiivistää noin lyhyesti, kyllä. Teet sen, mitä minä sanon, mutta voin lohduttaa sinua, etten vaadi luultavasti sen kummempia, mitä olet täällä tehnyt ja tarpeen vaatiessa opetan sinua itse”, ruskeahiuksinen nyökkäsi hyväksyvästi.
“Oletko valmis lähtemään nyt saman tien vai tarvitsetko täältä vielä jotain? Kuten sanoin tänne tultaessa, meillä on tänään vielä paljon tehtävää.”
“Ei”, Seth vastasi hiljaa nostamatta katsettaan lattiasta.
“Kaikki tarvittava on valmiiksi salkussani…”
“Hyvä”, toimitusjohtaja käänsi katseensa Tanakaan ja Yukiin.
“Oli mukava tavata, Tanaka-san”, mies kätteli kaljuuntunutta suomatta edes yhtä pientä hymyä tälle.
“Valitettavasti joudumme nyt lähtemään.”
“Ei se mitään, minä kyllä ymmärrän kiireenne”, vanha asianajaja mutisi hiljaa.
Tämä ei voinut uskoa, että kaikki kuulemansa oli totta. Oliko Asagi todella nostanut tämän pienen Sethinsä Tatemonokin toimitusjohtajan avustajaksi? Ilmeisesti, koska niin tuo vakavailmeinen mies sanoi.
Yuki meni ripeästi Sethin viereen ja ojensi tälle tämän salkun lattialta.
“Onnea matkaan, Seth-san, sait sitten aikamoisen ylennyksen”, nuorukainen hymyili rohkaisevasti ja iski silmää.
“Suuren palkankorotuksen olet ainakin saanut ja mistä sen tietää, vaikka Asagi-sama tulisi ihan varta vasten kyselemään sinulta mielipidettä uudesta työpaikastasi.”

Pieni puna kohosi puna-mustahiuksisen kasvoille eikä hän voinut olla hymyilemättä toisen virneelle. Häntä pelotti ja hermostutti uskomattoman paljon – voimakasleukainenhan tiesi hänen varastaneen, mutta miksi hänestä sitten tuli tämän avustaja? Miksi tämä oli kuin ei mitään?
Jalkojen tuntuessa yllättävän raskailta, kuin kengät olisivat olleet täynnä lyijyä, kirjanpitäjä käveli tyylikkään pukumiehen vierelle tämän seistessä odottavasti ovella. Nuorempi vilkaisi kahta asianajajaa hiukan pelokkaana, mutta sai vain rohkaisevat hymyt.
“Yuki-san”, ruskeankellertäväsilmäinen nosti katseensa nuorempaan asianajajaan.
“Mukavaa työpäivää, näemme luultavasti vielä tällä viikolla.”
“Samoin teille”, tummanruskeahiuksinen virnisti puhuneelle.
“Älkää pompottako Seth-sania niin kovasti ensimmäisenä työpäivänään ja kertokaa terveisiä Asagi-samalle, kun kuulette hänestä.”
“Saat luvan kertoa ne itse”, Hide-zou sanoi viileästi noteeraamatta saamaansa kieltoa ja kääntyi mennäkseen hisseille.
“Hän luultavasti soittaa sinulle itse muutaman minuutin päästä.”

Seth jäi hetkeksi seisomaan miehen perään hämmentyneenä eikä nähnyt toimistoon jääneen kaksikon vieläkin hämmentyneempiä kasvoja. Nopeasti nuorukainen kuitenkin ravisti päätään yrittäen keskittyä tilanteeseen ja riensi toimitusjohtajan rinnalle, kun hissin ovet avautuivat.
Matka alakertaan sujui täydellisessä hiljaisuudessa, mikä vain hermostutti kirjanpitäjää entisestään. Miksei toinen sanonut yhtään mitään? Tämähän oli hänen esimiehensä nyt. Eikö tämä voisi edes kertoa, mitä häneltä odotettiin? Vaikka puna-mustahiuksinen olikin auttanut paljon Tanakaa, ei hän ollut tehnyt koskaan aikaisemmin avustajan töitä. Olisi ollut varsin mukava tietää, mitä häneltä odotettiin.
“Minne me menemme, Oshiro-san?” ruskeasilmäinen vilkaisi kysyvästi silmäkulmastaan esimiestään.
“Tatemonokin pääkonttoriin – saat nähdä työtilasi ja tavata muutaman työntekijän, joiden kanssa tulet luultavasti olemaan paljon yhteistyössä”, puhuteltu vastasi vakavana vajoten taas hiljaisuuteen.

Uteliaisuus nosti päätään nuorukaisen sisällä – hän oli aina halunnut käydä Tatemonokin pääkonttorissa. Se oli kuulema hyvin korkea kerrostalo, jonka alimmat kerrokset oli vuokrattu muutamalle pienelle yritykselle, loppu osa taas oli kokonaan rakennusfirman omistuksessa. Siellä hoidettiin suuret sopimukset, suunnitelmat ja muu paperisodan täyteiset asiat.
Hissin ovet aukenivat aulaan ja kaksikko käveli ulos pienestä kopperosta kohti ulko-ovea.
“Seth-sa-” kuului iloinen huudahdus kahvion puolelta, mutta Sakura vaikeni nopeasti nähdessään yhtiökokouksessa olleen miehen.
Tämä vilkaisi naista silmäkulmastaan hyvin jäätävästi, mutta tätä Seth ei nähnyt – vilkaisi vain olkiaan kohauttaen sisäkköasuista jatkaen matkaa. Ainakaan ei tarvinnut sietää Sakuraa niin paljon kuin aikaisemmin.

“Millä me menemme pääkonttoriin?” puna-mustahiuksinen kysyi, ennen kuin he astuivat automatisoituneista ovista ulos.
“Autolla”, toinen vastasi aikaisempaa lyhemmin kävellen muutamat kiviportaat alas kohti kadun reunaa.
Ruskeat silmät katsoivat heidän menonsa suuntaan ja äkkiä nuorukainen pysähtyi täysin paikoilleen. Vanhempi otti muutaman askeleen eteenpäin huomaten kuitenkin harvinaisen nopeasti toisen jääneen jälkeen, jolloin pysähtyi ja kääntyi katsomaan kysyvästi.
“Sanoitte, että menisimme autolla”, puna-mustahiuksinen katsoi epäuskoisena tien reunaa.
“Ette puhuneet mitään limusiinista, Oshiro-san.”
Musta kiiltävä limusiini odotti nätisti osittain jalkakäytävälle parkkeerattuna ja sen puhtaaseen seinään nojaili tummanharmaaseen kuljettajan pukuun ja hattuun pukeutunut mies, joka luki lehteä odotellessaan jotakuta – luultavasti heitä.
“Limusiinikin on auto”, pieni hymy kohosi teräväpiirteisen kasvoille pehmentäen miehen olemuksen täysin.
“Käytä toki Hide-zou nimeäni. Minusta nimittäin tuntuu omituiselta, jos kutsut minua jatkuvasti sukunimellä, vaikka tulemme tekemään yhdessä töitä.”

Kalpeampi katsoi pienen hetken niitä kasvoja, jotka eivät näyttäneet enää niin pelottavilta kuin aikaisemmin. Pieni hymy kohosi hänen huulilleen nuorukaisen ryhtyessä jälleen kävelemään kohti tuota limusiinia, jonka kuljettaja oli huomannut heidät ja taitellut lehtensä pois. Seth näki nyt kunnolla mustatukkaisen miehen, jonka ohuet, mustat hiukset ulottuivat olkapäille asti. Tällä oli ilmeisesti pieni sivujakaus, koska toisella puolella kasvoja oli enemmän hiuksia kuin toisella. Miehen kasvot olivat hyvin kaunispiirteiset ja iho oli vaalea, muttei kuitenkaan yhtä vaalea kuin hänellä.

“Saavuitte viimein, Hide-zou-sama”, mies sanoi ja hymyili pienesti, kunnes vilkaisi puna-mustahiuksista.
Ääni oli matala, kuten miehillä yleensä, mutta siinä oli tiettyä hienon hehkua, mikä ei kuitenkaan kumonnut puhujan äänen vahvuutta.
“Onko tämä Asagi-saman tuorein löytö?”
“Ei, vaan minun uusi avustajani Miyagi Seth”, toimitusjohtaja kääntyi ruskeasilmäistä päin.
“Tämä tässä on autonkuljettajani – ja tarpeen vaatiessa myös sinun kuljettajasi – Kato Fu-ki.”
Toisilleen esitellyt kumarsivat pienesti ja Fu-kiksi kutsuttu hymyili salaperäisesti.
“Vai, että oikein avustaja. Olet tainnut tehdä aikamoisen vaikutuksen Asagi-samaan”, kuljettajan sanat saivat kirjanpitäjän hämilleen ja hiukan punastumaan.
Miksi kaikki käyttäytyvät niin omituisesti? Miksi tuon nimen piti kuulua joka suunnasta? Onneksi hänen esimiehensä oli paikalla pelastamassa hänet pulasta.
“Silmissäsi on ilmeisesti vikaa, samoin kuulossasi, kun et ymmärtänyt Miyagi-sanin olevan uusi avustajani”, ruskeahiuksinen sanoi painottaen viimeistä sanaa.
“Lisäksi, Fu-ki, meillä on kiireellinen aikataulu. Voitko viedä meidän Tatemonokin pääkonttoriin?”
“Tietenkin voin”, mies vastasi ja avasi kohteliaasti oven.
“Sehän on minun työtäni.”

Hide-zou nousi autoon ja otti istuimille jätetyn mustan salkun syliinsä nuoremman istuutuessa viereensä. Ovi suljettiin kiinni ja pian kuului moottorin käynnistämisen ääni. Kyydissä oleva kaksikko ei sanonut mitään auton lähtiessä liikkeelle, tai kun ihmiset vilahtivat heidän ohitseen. Teräväpiirteinen katseli ikkunasta ulos eikä tuntunut huomaavan lainkaan, ettei istunut limusiinissa yksin. Tämän puvuntakin rinnuksissa oleva kuulakärkikynä kimalsi hiukan oven yläpuolelta tulevasta valosta kirjanpitäjän yrittäessä parhaansa mukaan katsella uutta esimiestään salaa. Hänestä vain tuntui, että se oli turhaa. Pystyisikö mikään jäämään huomaamatta, kun tuo mies oli kyseessä? Tämä oli huomannut, että hän varasti asianajajatoimistolta, mutta oli silti, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaikki tuntui tapahtuneen hänen ympärillään niin nopeasti, ettei ruskeasilmäinen tiennyt lainkaan mitä ajatella, vaikka kaikki tapahtumat liittyivätkin vahvasti häneen.

“Miksi, Hide-zou-sama?” Seth kysyi tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä.
Vanhempi käänsi tarkkaavaisen katseensa puhuneeseen, joka tunsi itsensä entistä pienemmäksi ja mitättömämmäksi.
“Miksi minut nostettiin korkeampiin luottamustehtäviin? Miksi Ishikawa-san teki minusta teidän avustajanne?”
“Miksi mietit sitä?” hellä kysymys sai kalpeamman katsomaan toimitusjohtajaa.
Tämä katsoi häneen lempeästi ja hyvin rauhoittavasti, vaikka olikin uskomattoman vakava ja samalla etäisen elegantti. Katse oli tarkka ja jotenkin mietteliäs samanaikaisesti, kuin mies ei olisi lainkaan istunut limusiinin kyydissä, mutta istui siellä kuitenkin.
“Koska…”, puna-mustahiuksinen ei aluksi uskaltanut sanoa sitä, mutta muisti sitten, että kyllähän toinen tiesi hänen tekemisistään – liiankin hyvin.
“Koska minä olen varastanut tuolta asianajajatoimistolta. Olen varastanut Ishikawa-sanilta, mutta silti hän nyt ennemmin palkitsee kuin rankaisee – eihän se ole luonnollista…”
“Yakuzalle vai?” Hide-zoun yllättävä huomio sai kalpeamman säpsähtämään.
Toinen siis tiesi, mitä mustatukkainen virnuilija oli ja teki silti tälle töitä! Olikohan toimitusjohtajassa jotain muutakin, mitä uusi avustajansa ei tiennyt tai uskaltanut edes arvata? Luultavasti.
“Saanen antaa muutaman pienen neuvon”, ruskeahiuksinen käänsi katseensa pikaisesti ikkunaan, mutta palasi nopeasti katsomaan kirjanpitäjää.
“Älä kutsu Asagia Ishikawaksi mielellään hänen kuulleen, hän pitää enemmän etunimestään. Kutsu vieraiden joukossa mieluiten Asagi-samaksi, mutta minun ja muutaman muun kanssa voit sanoa ihan vain Asagi – hän luultavasti myös pyytää sinua välttämään hänen läsnä ollessaan tuota ylikohteliasta herroittelua. Äläkä turhaa mieti, miten yakuza mahdollisesti rankaisee sinua”, ruskeankellertäväsilmäinen siirtyi katsomaan eteensä, mutta ei nähnyt muuta kuin heidät ja Fu-kin erottavan seinän pienine suljettuine luukkuineen.
“Hänen on hiukan vaikea rangaista ketään, kun ei tiedä, minkä takia hänen pitäisi.”

Nuo sanat olivat saada puna-mustahiuksen sydämen pysähtymään. Hänestä tuntui, kuin olisi kuullut väärin. Eikö Hide-zou ollutkaan huomannut hänen varastaneen Asagilta? Nyt hän oli mennyt lavertamaan senkin tiedon! Hän olisi pian kuollut.
“Onko kaikki hyvin?” teräväpiirteisen huolestunut kysymys sai toisen voihkaisemaan kuuluvasti tämän nojatessa päällään käsiinsä.
“Näytät huonovointiselta.”
“Minä voin huonosti… Mitä minä typerys olen nyt sanonut suustani… Tuomitsin itseni kuolemaan…”, Seth sopersi hiljaa katsoen limusiinin tummaa lattiaa.
“Kuinka niin?”
“Minä kerroin teille juuri, että olen varastanut yakuzaltanne. Eikö se tiedäkin kuolemaa?”
“Ei, jos yakuza ei tiedä, kuten juuri äsken sanoin, Miyagi-san”, miehen sanat saivat ruskeat silmät kohoamaan taas hänen omiensa tasalle.
“Näin kyllä, että olit varastanut Asagilta, mutta en usko, että teit sitä tahallasi, kun kerran liikut Gratterin tapaisissa paikoissa. Kukaan ei ole niin hullu, että haluaisi tietoisesti varastaa hänen kaltaiseltaan yakuzalta… Koska en halunnut sinun käyvän huonosti – raha kun on yksi niistä kolmesta asiasta, joista Asagi pitää kovasti – kerroin sinun varastaneen viimeisimmän kerran muutama viikko sitten, silloin kun hänellä ei vielä ollut yhtään osaketta tuosta toimistosta.”
“Hide-zou-sama, tarkoitatteko, että te valehtelitte yakuzallenne, jotta minä jäisin henkiin?” puna-mustahiuksinen kysyi lähes kuiskaten.
Hänen sisällään pyörivät jännityksen perhoset, mutta samalla suuri helpottuneisuuden aalto valui hänen lävitseen. Tunne oli varsin omituinen ja se sai hänet katsomaan vakavailmeistä uudella tavalla: uteliaammin ja jotenkin luottavaisemmin – ellei jopa ihailevasti.
“Näinkin voisi sanoa.”
“Miksi te niin teitte?”
“Siihen on useampia syitä.”
“Voitteko kertoa minulle ne, Hide-zou-sama?”
“Kuten sanoin silloin yhtiökokouksessa, olet hyvin tarkka ja järjestelmällinen. Moinen lahjakkuus olisi ikävä heittää hukkaan – sen lisäksi olet varsin taitava varas.”
“Onko se hyvä vai huono asia?”
“Riippuu keneltä kysyy.”

“En oikein tiedä, miten suhtautuisin sanoihinne”, puna nousi jälleen niille kalpeille kasvoille.
“Olen otettu kehuistanne, mutta en tiedä, miten suhtautuisin tuohon varastamiseen… Tehän saitte minut kiinni, vaikka monet tilintarkastajat eivät ole huomanneet mitään…”
“En tiedä, lohduttaako tämä yhtään”, Hide-zou sanoi rauhallisesti ja laski kätensä toisen olalle.
“Mutta onnistuit melkein huijaamaan minuakin ja se on varsin hyvin.”
“Kuinka niin?” Sethin suusta pääsi, ennen kuin ehti puraisemaan kieltään.
Halusiko hän välttämättä ikävyyksiä? Oliko hänen pakko tieten tahtoen suututtaa mies, joka oli pelastanut hänen nahkansa?
“Usko tai älä, mutta minäkin olen varas”, toimitusjohtaja naurahti ottaessaan kätensä pois toisen olalta ja katsahti lattiaa hiukan nolostuneena.
“Tai oikeastaan olin, vuosia sitten, ennen kuin minusta tuli Asagin laillisen yrityksen toimitusjohtaja. Osaan siis yhtä ja toista… Siksihän sinut siirrettiin minun alaisuuteeni.”
“Mitä tarkoitatte?” ruskeasilmäinen kurtisti kysyvänä kulmiaan.
“Asagilla on useita varkaita alaisuudessaan, mutta hän ei ole kovin luottavainen heitä kohtaan. Häntä hiukan mietitty myös sinun taitosi, minkä tähden hän halusi lopulta minut esimieheksesi: vahtimaan, ettet varasta häneltä mitään ja sittemmin opettamaan uusia taitoja… Me kumpikin uskomme, että sinulla olisi lahjoja yhdeksi tämän maan parhaimmista varkaista – lähinnä petosvarkauksissa. Pankkeihin emme uskalla sinua päästää ja se olisi Asagin mukaan myös jonkin verran tyylitöntä”, vanhempi nosti katseensa jälleen uuteen avustajaansa.
“Minä tosin olen varma, ettet ajatellut varastaa Asagilta uudelleen – varsinkaan sen baarireissun jälkeen, mitä minä kuulin.”
“No en taatusti varasta niiden henkivartijoiden tai huumaamisen takia…”, puna-mustahiuksinen ehti harkitsemaan todella vakavasti kielensä poikki puremista.
“Huumaaminen?” teräväpiirteisen kuulo oli hyvin tarkka.
“Mistään huumaamisesta Asagi ei puhunut.”
“Tuota…”, kirjanpitäjä mietti, miten saisi esitettyä syytteensä ilman, että loukkaisi uuden esimiehensä tunteita.
Tämä ja yakuza vaikuttivat olevan jopa enemmän kuin tavallista parempia ystäviä.
“Sen jälkeen, kun Ishikawa – anteeksi, siis Asagi-sama lähti henkivartijoidensa kanssa, minä menetin tajuni ja myöhemmin ystäväni kertoi, että joku ilmeisesti sujautti huumaavaa ainetta juomaani ja… Asagi-saman henkivartija koski kerran lasiini… Enhän minä voi vannoa, että he olivat sen takana, mutta…”

“Ymmärrän kyllä epäilyksesi”, Hide-zou sanoi omituisen lempeästi.
“Minäkin kyllä epäilisin tuossa kohdassa yakuzaa, joka pelottelee melkein hengiltä, mutta uskon, ettei Asagi ollut tuon takana. Hän nimittäin kertoi minulle kaikki baarin tapahtumat ja sanoi, että näytit pitkän aikaa siltä, kuin olisit ollut humalassa. Me kumpikin laitoimme sen pelon piikkiin – Asagi tykkää hiukan liikaakin pelottavasta vaikutelmastaan…”
Kalpeampi tyytyi vain nyökkäämään eikä sanonut vähän aikaan yhtään mitään, jolloin ruskeahiuksinen ryhtyi tutkimaan taas ulkona vilahtavia maisemia.
“Kiitos, Hide-zou-sama”, Seth henkäisi yllättäen saaden vanhemman katsomaan itseään hetken hämmentyneenä.
“Kiitos, kun pelastitte henkeni.”
“Ole hyvä, Miyagi-san”, mies antoi harvinaisen, kauniin hymynsä ilmestyä huulilleen silmien yhtyessä ilmeeseen mukaan jäämättä lainkaan kylmiksi.
“Ja kutsu minua toki vain Hide-zouksi, kun ei ole hirvittävää kasaa tuntemattomia ihmisiä ympärillä. Jos samattelet minua liikaa, alan tuntea itseni keski-ikäiseksi ukoksi kuten Tanaka ja muut.”
“Pitäisikö ryhtyä sanomaan sensei? Tehän ilmeisesti olette minun opettajani nykyään.”
“En halua myöskään tuntea itseäni ikälopuksi haahkaksi”, mies naurahti leikkisälle ehdotukselle ja oli jatkamassa, mutta samassa hänen taskussaan alkoi kuulua värinää ja synkän kappaleen nuotteja.
“Taskussa sykkii”, kirjanpitäjältä pääsi, ennen kuin sai käden tungettua suunsa eteen.
Ruskeankellertäväsilmäinen hymähti huvittuneen kuuloisena ja otti kännykkänsä taskustaan.
“Moshi moshi?”

Hetken autossa oli hiljaista.
“Arvelinkin sen olevan sinä, Asagi. Saitko itsellesi paljon iloa aikaiseksi tämän aamuisella kepposellasi?” toimitusjohtaja kysyi harvinaisen kuivalla äänellä.
“Haluat puhua Miyagi-sanin kanssa?” mies kysyi hetken päästä kohottaen hiukan kulmakarvojaan.
“Kuten toivot.”
Kännykkä ojennettiin puna-mustahiuksiselle, joka katsoi ensin arasti esimiestään, mutta tämän nyökättyä otti puhelimen ja vei korvalleen.
“Miyagi Seth.”
“Seth, oma viettelevän seksikäs varkaani”, kuului kehräävä ääni toisesta päästä.
“Miten viikonloppusi sujui? Ajattelitko minua?”
“Teitä on hiukan vaikea unohtaa, Ishi- anteeksi, tarkoitan Asagi-sama”, kalpeampi sanoi totuuden mukaisesti ja nielaisi hiukan.
Piti hänenkin nyt siinä olla pelokkaana, vaikka kuuli vain yakuzan äänen. Ainakaan tämä ei voinut nyt nuolaista hänen korvanlehteään puhelimen välityksellä. Siispä hän välttyisi alituiselta punastumiselta.
“Ihana kuulla, minäkin olen ajatellut sinua mitä mielenkiintoisimmissa asennoissa.”

Kirjanpitäjän kasvot lehahtivat tulen punaisiksi moisista sanoista, eikä se jäänyt hänen uudelta opettajaltaan huomaamatta.
“Mene siihen asiaasi, Asagi, tai tuo puhelu loppuu tähän”, mies sanoi kuuluvalla äänellä, jotta soittaja varmasti kuulisi.
“Joo, joo. Aina se Hide-zou on hätäilemässä. Ihan kuin ei saisi pitää enää yhtään hauskaa!” puhelimesta kuului närkästynyttä valitusta, mutta sitten oli hetken hiljaista, kunnes matala ääni jatkoi melkein kuiskaten.
“Seth-pieni, kerrohan minulle: miten Hide-zou reagoi siihen, kun tajusi, ettei sinulla ollut hajuakaan siitä, että sinusta tulee hänen alaisensa?”
“En minä oikein tiedä…”, Seth takelteli.
“Mitä hän sanoi tai reagoi? Katso häntä ja sano, mitä hän nytkin tekee.”
“Tuota noin… Hän ei tuntunut toimistolla reagoivan oikein mitenkään… Hän sanoi nimenne kuiskaten kerran ja… taisi sanoa muutaman kirosanan…”, puna-mustahiuksinen katsoi esimiestään hieman vaivaantuneena tämän vastatessa hänen katseeseensa kulmat kurtussa.
Puhelimen toisesta päästä kuului tyytyväisen myhäilyn ja kihertämisen välimuoto, ettei kirjanpitäjä ollut varma, oliko Asagi vahingoniloinen vai riemuissaan. Ehkä tämä oli kumpaakin.
“Juuri nyt hän katsoo minua eikä näytä kovin ilahtuneelta kertomastani.”

Harvinaisen nopealla liikkeellä toimitusjohtaja otti puhelimensa takaisin itselleen ja vei sen korvalleen.
“Jos sinä välttämättä haluat tietää minun ilmeeni ja reaktioni, tule itse ottamaan ne selville”, mies murisi matalasti.
“Älä kiusaa alaistani moisilla kysymyksillä.”
Hetkeen ei kuulunut mitään, paitsi vaimeata valitusta kännykästä.
“Kyllähän minä sinua lohdutan ja piristän – joka kuukausi, kun näet tulosi jeneinä”, teräväpiirteinen vastasi ja vilkaisi ulos ikkunasta.
“Olemme kohta pääkonttorilla. Pitää lopettaa”, ruskeahiuksinen sanoi ja kuunteli taas hetken kaikuvaa meteliä.
“Vali, vali, Asagi – älä nyt liikaa hermostu. Näet minun ilmettäni ihan riittämiin vielä tällä viikolla… Ei, en anna sinun jutella vielä Miyagi-sanin kanssa – aiheutat hänessä vielä ennenaikaisen kuoleman… Ei, en myöskään kerro hänen ilmeistään tai reaktioistaan… Kyllä, kyllä… Sayounara”, Hide-zou lopetti viimein puhelun.

“Te olette hyvin läheisiä Asagi-saman kanssa, Hide-zou-sama”, hymy kohosi kapeille huulille.
“Olemme tunteneet toisemme alakoulusta lähtien”, vanhempi totesi asiallisesti.
“Siinä ajassa oppii tuntemaan toisen läpikotaisin, mutta silti Asagi onnistuu aina välillä yllättämään”, toimitusjohtaja sanoi ja katsoi kalpeampaa.
“Pahoittelen Asagin ylituttavallista käytöstä, Miyagi-san.”
“Ei se mitään – tuntui ainakin hiukan luonnollisemmalta kutsua yakuzaa tämän etunimellä, jos myös hän sinuttelee”, Seth hymyili entistä leveämmin.
Jostain syystä hänen oli paljon helpompi olla siinä kuin muutamia minuutteja sitten. Nuorukaisesta oli mukava katsella toisen rauhallista olemusta, joka tuntui tarttuvan häneenkin. Vaikkei puna-mustahiuksinen tuntenut vanhempaa juuri lainkaan, hän luotti tähän jo täysin.
“Mutta käyttäkää te toki minun etunimeäni, jos kerran toivotte, että samattelen vähemmän.”

Ruskeahiuksinen ei sanonut mitään, nyökkäsi vain. Auto sujahti pimeyteen heidän ajaessa parkkihalliin, jolloin Hide-zou näytti hetken mietteliäältä, kunnes päätti ilmeisesti sanoa varmuuden vuoksi jotain.
“Ei se, etten luota ymmärtämiskykyysi, mutta älä puhu Asagin asemasta alamaailmassa täällä. Minun, Fu-kin ja Yukin kuullen voit puhua (asianajajan nimen kuuleminen sai kirjanpitäjän hätkähtämään hämmentyneenä) näistä asioista – he tietävät tilanteesta jonkin verran, mutta melkein kukaan muu täällä ei tiedä… Tulet luultavasti tapaamaan Asagin mafian muita jäseniä ja opit tunnistamaan heidät puhetavoista – muussa tapauksessa minä ja Asagi esittelemme sinut muille myöhemmin.”
“Ymmärrän, mitä tarkoitatte. En minäkään haluaisi, että minun asioitani levitellään muille”, Seth nyökkäsi hyväksyvästi – hän ei edes halunnut oman henkensä uhalla puhua yakuzan asioista.

Limusiinin siinä pysähtyessä omalle parkkipaikalle, ruskeasilmäisestä tuntui, kuin olisi nähnyt uuden opettajansa silmien hymyilevän, vaikka huulet olivat jälleen vakavina. Fu-ki tuli heti parkkeerattuaan avaamaan hymyillen oven, jolloin kaksikko nousi salkkuineen seisomaan auton viereen.
“Tervetuloa Tatemonokiin, Seth-san”, teräväpiirteinen sanoi hiukan juhlavasti.
“Tai tässä kohdassa pitäisi kai sanoa, että tervetuloa Tatemonokin parkkihalliin.”

Chapter Text

Ainut ajatus, mikä tuli Sethin mieleen, oli:
“Luoja, tämä on varmasti koko Osakan kokoinen!”
Suurempaa parkkihallia nuorukainen ei ollut aikaisemmin nähnyt tai edes niin paljon autoja, jotka eivät olleet halvimmasta päästä, samassa paikassa parkkeerattuina kauniisiin riveihin. Hänen suurimmat odotuksensa olivat ylittyneet moninkertaisesti – paitsi, että oli odottanut näkevänsä enemmän limusiineja, mutta vilkaistuaan selkänsä taakse Hide-zoun auton toisella puolelle, tajusi avustaja pitkistä parkkiruuduista, etteivät kaikki suurmiehet olleet vielä ilmestyneet paikalle.
“Oletko katsellut riittämiin? Lupaan kyllä, että tulet käymään täällä vielä monia kertoja”, Hide-zou totesi, mutta äänessä ei ollut mitään sarkasmia tai huvittuneisuutta.
Mies oli ilmeisesti nähnyt ihmisillä ennekin samanlaisia hölmistyneitä ilmeitä kuin sen, mikä uudella avustajallaan nyt oli. Kirjanpitäjä sulki suunsa nopeasti Fu-kin virnistäessä huvittuneena tutkaillen samalla häntä. Mustatukka oli ilmiselvästi jääräpäistä sorttia, koska tuo hymy kertoi, että tämä piti kalpeampaa Asagin iskuna. Se sai puna-mustahiuksisen hiukan hermostumaan, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Hän tosin toivoi, että tämä lopettaisi pian tuon virnuilun. Hän ei ollut mikään Asagin isku… Eihän? Yakuza oli kyllä puhunut jotain hänen liittämisestään johonkin kokoelmaansa…

Kaikissa mietteistään huolimatta nuorukainen onnistui kävelemään esimiehensä perässä törmäilemättä autoihin tai lasimaiseen seinään, kun he siirtyivät sisätiloihin vetoisasta parkkihallista. Sen kummempia miettimättä kolmikko asteli valkoisessa lääkärin vastaanotto muistuttavassa huoneessa metallinharmaan hissin viereen ja ruskeahiuksinen painoi nappia, jolloin ovet avautuivat. Hissin tilat olivat isommat kuin monessa muussa paikassa ja ruskeasilmäisen vilkaistua hissin rajoitekylttiä, hän huomasi suurimman sallitun ihmismäärän olevan 16 – kaksinkertainen verrattuna siis moniin muihin hisseihin. Tilavuus kyllä toi pientä helpottuneisuutta, kun ei tarvinnut seisoa aivan muissa miehissä kiinni. Hide-zou painoi ylintä, 45. kerroksen nappia, ja Fu-ki taasen ensimmäisen kerroksen. Ovet sulkeutuivat metallisen pinnan heijastellessa heidän kuvajaisiaan peilinlailla, eikä kalpein voinut muuta kuin tutkailla erästä kuvajaistaan odotellessaan siinä hermostuneena seuraavia tapahtumia. Olivatko hänen hiuksensa hyvin? Oliko puku riittävän sileä ja rypytön? Entä solmio?
Eivät tietenkään. Mikään ei ollut niin hyvin kuin aamulla, mutta sitten taas kaikki oli paljon paremmin – epämiellyttävä paradoksi.

Hississä kilahti korkea ääni ja ovet avautuivat paljastaen ensimmäisenä rakennuksen pääoven ja aulan. Sen, mitä puna-mustahiuksinen ehti nähdä, oli punainen hieno matto, kiiltävän infopisteen puupinta ja hyvin kalliin näköinen kahvio. Enempää hän ei kuitenkaan ehtinyt tutkailemaan, kun Fu-ki käveli hissistä ulos ja virnisti hänelle pirullisesti.
“Nähdään taas, Hide-zou-saman uusi avustaja ja Asagi-saman tuorein isku.”
“Fu-ki”, toimitusjohtaja sanoi lyhyesti ovien sulkeutuessa jälleen kiinni ja matkan jatkuessa yläkertaan yhdellä miehellä vähemmän.
“Minne Fu-ki-san meni?” kirjanpitäjä käänsi katseensa vanhempaansa ja kiinnitti vasta nyt huomiota siihen, että oli tätä muutaman sentin pidempi, mutta ei kovin kuitenkaan näkyvästi.
Hän oli tosiaan kuvitellut, että tämä olisi ollut häntä pidempi, kun vaikutti siltä olemuksellaan. Lisäksi nuorukainen oli kuvitellut, että kuljettaja tulisi heidän kanssaan yläkertaan.
“Kahvioon kiusaamaan muita kuljettajia ja alakerran henkilökuntaa”, ruskeahiuksinen sanoi lyhyesti ja vilkaisi sitten silmäkulmastaan uutta avustajaansa.
“Pahoittelen Fu-kin sanoja. Hän tuntuu päättäneen, että olet Asagin uusin isku.”
“Ei se mitään”, Seth valehteli hiukan.
Kyllä se häntä todella haittasi, mutta nyt eräs toinen asia oli kiinnittänyt hänen huomionsa. Lyhempi oli käyttänyt toistamiseen kuljettajansa etunimeä ilman liitteitä ja, kun mietti tarkemmin, oli käyttänyt pelkkiä etunimiä kaikkien henkilöiden kohdalla nuoremman kuulleen – paitsi tietenkään hänen. Miehelle kirjanpitäjä oli Seth-san, ainakin vielä. Salaa hän toivoi, ettei olisi kauaa.
“Tunnette ilmeisesti varsin hyvin Fu-ki-sanin – ja Yuki-sanin myös”, nuorukainen totesi varovaisesti toivoen, ettei utelisi liikaa.
“Fu-ki on ollut kuljettajani kohta kaksi vuotta ja Yukin olen tuntenut hieman vähemmän aikaa”, puhuteltu vastasi hiljaisuuden laskeutuessa jälleen heidän ylleen.
Olettaen, ettei saisi udeltua enempää, kalpeampi katsoi ovien yläpuolella olevaa numeroriviä huomaten heidän olevan puolen välin paikkeilla.
“Asagin joukoissa ei tarvitse välittää niin paljon noista herroitteluista ja muista kohteliaisuuksista. Tietenkin arvoasteikon alimpien kannattaa herroitella ylempiä, mutta ei muuten”, Hide-zou sanoi yllättäen ja kääntyi katsomaan nuorempaansa, joka nosti katseensa tähän.
“Alkuun sinunkin kannattaa herroitella muutamia, elleivät he heti alkuun pyydä sinua käyttämään pelkkää etunimeään tai osoittaudu samanarvoisiksi tai alemmiksi kuin sinä.”

Heidän katseensa kohtasivat ja kumpikin katsoi toisiinsa useamman kerroksen ajan, kunnes Sethin oli pakko kääntää päänsä toiseen suuntaan. Hänen poskilleen kohosi pieni puna, mutta se ei ollut samanlaista kuin Asagin tai edes Reitan kohdalla. Yakuza sai hänet punastumaan mitä kieroimmilla kommenteillaan tai yllättävillä vihjeillään – baarimikko taasen teoillaan ja yhteisellä historialla. Toimitusjohtaja oli erilainen – enemmän kuin kukaan muu ruskeasilmäisen kohtaama. Tämän rauhallisen tutkiva katse sai hänet… ujoksi. Hän mietti, mitä mies mahdollisesti ajattelisi hänestä, mikä saattoi tosin olla tässä vaiheessa vielä ihan normaalia. Nuorukainen toivoi salaa, että heidän yhteistyönsä onnistuisi ja vanhempi oppisi pitämään hänestä edes hiukan.

Hissin sisällä kuuluva kilahdus sai puna-mustahiuksisen säpsähtämään, mutta sitä ruskeankellertäväsilmäinen ei huomannut, tai sitten jaksanut noteerata, astuessaan ulos käytävälle. He kävelivät ripeästi käytävää pitkin ihmisten tervehtiessä ohi mennessään yrityksen johtajaa. Jotkut Tatemonokin työntekijöistä vilkaisivat kysyvästi kalpeaihoista miestä, mutta kukaan ei sanonut loppujen lopuksi mitään. Kaksikko liikkui ripeästi käytävältä toiselle monien jäädessä tuijottamaan parivaljakon räikeämpää osapuolta, mikä sai Sethin entistä hermostuneemmaksi. Aina hänen hiuksiaan piti tuijottaa – pitäisikö hänen todella palata takaisin kokonaan mustahiuksiseksi?

“Tuolla on kokoushuone”, vanhemman yllättävät sanat herättivät pidemmän mietteistään, kun toimitusjohtaja viittasi pikaisesti erästä lasiseinäistä, omituisen isoa huonetta.
“Siellä pidetään luonnollisesti kokouksia, mutta myös muita tärkeitä tapahtumia kuten rakennussuunnitelmien selostuksia. Tällä hetkellä eräs pääinsinööreistämme, Byou, taitaa selittää jotain suunnitteluryhmälleen… Tulet luultavasti työskentelemään hänenkin kanssaan aika paljon.”

Heidän kävellessään ohi, pidempi onnistui pikaisesti näkemään miehen, jonka hiukset olivat hopeisen vaaleat – melkein lumen valkoiset, mutta enempää hän ei ehtinyt näkemään, koska ruskeahiuksinen porhalsi jo edempänä. Mies mainitsi välillä muutamia nimiä, jotka menivät Sethin toisesta korvasta sisään, mutta lähes heti toisesta ulos. Hän oli jo mennyt sekaisin, mistä he olivat tulleet tai minne menossa. Onneksi hänen ei tarvinnut miettiä sitä kauaa, koska he saapuivat hiukan suurempaan, avarampaan tilaan, jossa oli useita pöytiä ja ihmisiä. Hide-zou johdatti uuden avustajansa tottuneesti kohti erästä tummanruskeata työhuoneen ovea, jonka vieressä oli kaksi suurikokoista työpöytää. Toinen oli tyhjä, lukuun ottamatta muutamia tavaroita, kansioita ja tietokonetta, mutta toisen ääressä istui joku, jonka luokse he olivat ilmeisesti menossa.

Pöydän ääressä istuva puhui juuri puhelimeen ja kirjoitti jotain samaan aikaan koneelle, kun huomasi johtajansa tulevan paikalle. Sieville kasvoille kohosi söpö hymy eikä kirjanpitäjä voinut kuin miettiä, oliko puhelimessa puhuva hyvin viehättävä mies vai todellakin tyttö. Hiukset olivat pitkät, erisävyisen ruskeat ja leikattu epäsymmetrisesti, mutta kampaus oli kuitenkin huoliteltu, samoin kuin punertavanruskea puku mustine solmioine ja valkoisine kauluspaitoineen. Sihteeri – tai näin ainakin puna-mustahiuksinen epäili – lopetti puhelun kohteliaaseen sävyyn ja nousi sen jälkeen pöytänsä takaa esiin. Tämän vartalo ja suorat punertavanruskeat housut paljasti henkilön olevan sirorakenteinen mies – vaikka tämä olisi kyllä näyttänyt minihameessa varsin söpöltä: suorastaan unelmalliselta treffiseuralaiselta.

“Hyvää huomenta, Hide-zou-sama”, mies tervehti pehmeällä äänellä, korostaen kohteliaasti herroittelua, ja kumarsi elegantisti.
“Kaupungin valtuustosta soitettiin ja he pyysivät, että ottaisitte heihin yhteyttä lastensairaalan edistymisestä. Sen lisäksi ministeri Matsumoto-san haluaisi keskustella hänen uuden hotellinsa mahdollisesta rakentamisesta.”
“Kiitos, Ivy-san, soitan heille kummallekin heti”, toimitusjohtaja sanoi ilmeettömänä ja viittasi sitten vieressään seisovaa ruskeasilmäistä.
“Ivy-san, tämä tässä on Miyagi Seth – uusi avustajani. Seth-san, tässä on minun ja koko Tatemonokin pääsihteeri – Hamada Ivy.”
Esitelty vilkaisi esimiestään huomaten tämän oppineen käyttämään nopeasti hänen etunimeään. Ilmeisesti tottuneet tavat saivat hänet tarttumaan siihen huomaamattaan, mutta ei se haitannut. Hänestä oli mukavampaa, jos toinen puhuisi hänestä vieläkin tuttavallisempaan sävyyn. Ruskeat silmät kääntyivät pian tutkimaan sihteeriä ja tämän reaktiota johtajansa sanoihin.
Hetken sievempi katsoi puna-mustahiuksista uteliaana, kunnes helpottunut hymy valtasi huulet ja mies teki jotain yllättävää: halasi uutta työtoveriaan.
“Kiitos, kun tulit pelastamaan minut kaiken tämän kiireen keskeltä!” sihteeri hymyili mitä onnellisinta hymyä.

Kalpeamman ilme oli mitä hölmistynein – hän oli nimittäin kuvitellut, ettei sihteeri välttämättä pitänyt siitä, että joutuisi jakamaan asemansa hänen kanssaan. Avustajat sekoitettiin valitettavan usein sihteereihin.
“Tuota… Ole hyvä vaan…”, kirjanpitäjä saa viimein mumistua, kun häntä huomattavasti lyhempi mies irrottautui kaulastaan kunnon rutistuksen jälkeen.
“Seth-san, Ivy-san kertoo sinulle hiukan työtehtävistäsi. Saat hetken aikaa tutkia työpöytääsi, mutta tule kuitenkin pian työhuoneeseeni”, Hide-zou siirtyi oman työhuoneensa ovelle ja katsoi merkitsevästi avustajaansa.
“Tulkaahan tänne, Miyagi-san”, Ivy hymyili söpösti ja siirtyi viereisen pöydän luokse.
“Vai saanko kutsua teitä Seth-saniksi? Pidän nimittäin siitä nimestä ja se kuvastaa teitä varsin hyvin.”
“Kutsukaa toki, Hamada-sanhan se oli?” Seth sanoi, kun toimitusjohtajan työhuoneen ovi sulkeutui ja teräväpiirteinen mies katosi sen taakse.
Olo oli hetken aikaa haikea, kun nuorukainen oli ehtinyt jo tottua toisen läsnäoloon. Pian hän kuitenkin reipastui ja siirtyi tyhjän työpöydän ääreen, jonka kulmalla sihteeri jo istui.
“Kutsu toki Ivyksi”, mies naurahti toisen hiljaisuudelle.
“Tämä tässä on sinun työpöytäsi – tuotiin tänne lauantaina. Tässä koneessa, samoin kuin näissä kansioissa ovat täsmälleen samat tiedot kuin minulla ja Hide-zou-samalla. Avataan kone niin näytän, mitä kaikkea sieltä löytyy.”

Miehet keskustelivat Tatemonokin toiminnasta ja Ivy näytti koneelta kaiken mahdollisen kirjanpitoa ja muuta tärkeää tietoa myöten kertoen samalla, mitä Hide-zou luultavasi odotti avustajaltaan.
“Minulta ei siis oleteta sitä, että kyselisin jatkuvasti, maistuisiko herra toimitusjohtajalle kupillinen teetä?” pieni virnistys karkasi Sethin huulille tämän tutkiessaan valoisaa ympäristöä heti koneen sisällön jälkeen.
Työtila oli avoin eikä työpöytien ympärille noussut ohuita pahviseinämiä kuten useissa toimistoissa yleensä. Kaikkialle oli näköetäisyyttä ja sisustuksen värit olivat pehmeän lämpimät. Hänen silmänsä löysivät varsin nopeasti seinältä huomiota herättävän suuren taulun, jota hän jäi hetkeksi katsomaan.
“Hide-zou-sama käskisi teitä ystävälliseen sävyyn kaatamaan kyseisen litkun omasta kurkustanne alas – näin hän teki kerran minulle, kun kävin kyselemässä turhan usein”, pieni hihitys pääsi sihteerin huulilta, mikä loppui tämän huomatessa työtoverinsa kiinnostuksen kohteen.
“Ah, katsotte juuri tämän yrityksen perustajan, Ishi-”
“Ishikawa Yoshikin, nykyisen omistajan, Ishikawa Asagin isän kuvaa”, Seth sanoi tunnistaen nuo kasvot, jotka oli nähnyt tökerössä lehtikuvassa.
Miehen kasvot olivat komeammat ja vahvemmat, kuin mitä hän oli ymmärtänyt ja silmät olivat lämpimän tarkkaavaiset. Niissä oli hiukan samaa muotoa kuin Asagilla, samoin kuin muissakin kasvonpiirteissä, mutta miehet olivat melkein täysin toistensa vastakohdat. Yoshiki näytti lempeän ymmärtäväiseltä, kun taas Asagi oli tarkkaavainen pantteri, jonka liikkeistä ja ajatuksista ei oikeastaan kenelläkään ollut mitään tietoa – paitsi Hide-zoulla, muttei tämäkään ollut erehtymätön.
“Hän on komea, vai mitä?” lyhempi katsoi hymyillen kuvaa.
“Onhan hän toki, mutta niin on kyllä hänen poikansakin…”, kirjanpitäjältä pääsi, mistä hyvästä hän kuuli vierestään pehmeän naurahduksen, jossa oli pieni kikattava sävy.
“Olette siis tavanneet hänet? Asagi-sama on varsin komea ja hyvin mielenkiintoinen tapaus. Hän tulee joskus käymään täällä vaihtaa minunkin kanssani pari sanaa”, sihteeri kertoi hieman punastuen.
Puna-mustahiuksinen oli sanomassa, että pahimmassa tapauksessa yakuza saattaisi vaihtaa monta muutakin asiaa eikä niiden mukavuudesta ollut takuuta. Hän kuitenkin päätti vaieta muistaessaan esimiehensä sanat, jotka pitivät varsin hyvin paikkansa. Ivy puhui Asagista kunnioittavasti, mutta samalla hyvin etäisesti. Jotenkin koko tuon miehen olemus kuvasti hänelle viattomuutta ja kiltteyttä, ettei nuorukainen vain voinut kuvitella toista mafian jäseneksi. Tästä mietteestä hän jäykistyi äkisti tajuten erään asian. Oliko hän nyt siis mukana Asagin mafiassa, jos kerran Hide-zou oli hänen opettajansa?

“Täällä sitä vain flirttaillaan, kun muut tekevät niskalimassa töitä”, kuului lähestyvä moittivan sävyinen ääni ja se sama vaaleaverikkö, joka oli ollut kokoushuoneessa, käveli heitä kohti.
Mies oli laiha, kuten useat muutkin. Siniset silmät tuikkivat ulospäin kaareutuvien otsahiusten takaa vartalon liukuessa sulavasti. Tämä tuntui ennemmin leijuvan kuin kävelevän. Olemus oli rento, vaatteet olivat siistit, mutta tietyt yksityiskohdat tekivät hänestä vapaan sielun. Kirjanpitäjä huomasi muun muassa sen, ettei toisella ollut lainkaan solmiota, mikä oli harvinaista, ellei jopa röyhkeätä liikemiesmaailmassa. Lisäksi tämä käytti hattua sisätiloissa, mutta se sopikin vaatetukseen.
“Byou-san, tämähän on minun työtäni”, Ivy katsoi merkitsevästi vaaleampaa ja hymyili aurinkoisesti tulijalle.
“Kerron Hide-zou-saman uudelle avustajalle hänen tulevista työtehtävistään ja tästä yrityksestä.”
“Kunhan et kerro liikaa”, saapunut mies katsoi tutkivasti vastatullutta työntekijää.
“Muutenhan kaikki uuden työpaikan hienoudet katoavat täysin.”
“Älä viitsi, Byou-san”, sihteeri mutisi hiukan nolostuneena ja kääntyi hymyillen puna-mustahiuksisen puoleen.
“Tämä tässä on Komatsu Byou, yksi tämän talon johtavista insinööreistä ja suunnittelijoistamme. Byou-san tämä täs-”
“Olet ilmeisesti Miyagi Seth”, insinööri ojensi kätensä kätelläkseen uutta, hiukan itseään pidempää työtoveriaan.
“Kuulinkin sinusta lauantaina, kun työpöytäsi tuotiin tänne. Hauska tutustua – kivat hiukset, Miyagi-san.”
“Seth riittää”, kalpeampi virnisti tarttuessaan ojennettuun käteen.
“Hauska tutustua. Samoin on kyllä teillä, Komatsu-san.”
“Kiitos. Kutsu minua toki Byouksi, kun olet niin tuttavallinen ja tulet muutenkin työskentelemään paljon Ivy-sanin ja minun kanssani”, vaaleaverikkö kääntyi katsomaan sihteeriä, joka katsoi närkästyneenä saapunutta.
“Byou-san! On epäkohteliasta keskeyttää!”
“Tiedän sen, mutta en voinut vastustaa kiusausta nähdä sievää mutristustasi.”
“Kyllä minulle sinulle sievät näytän…”
“Sen uskon – varsinkin nyt, kun autat minua tuon faksikoneen kanssa”, Byou vei kätensä lyhemmän selän taakse ja työnsi miehen lempeän voimakkaasti sihteerin pöydän ääreen.

Sievempi katsoi pahoittelevasti Sethiä ja aikoi sanoa jotain, mutta tämä päättikin puuttua puheeseen.
“Ivy-san, sinähän kerroit minulle jo kaiken oleellisen. Minä voin mennä nyt Hide-zou-saman luokse – hän varmaan odottaa minua jo…”
Nuorukainen siirtyi ovelle vilkaisten vielä sihteeriä, joka loi hänelle aurinkoisen hymynsä, ennen kuin kääntyi auttamaan insinööriä paperiasioissa. Hetken ruskeat silmät tarkkailivat kaksikon lämminhenkistä yhteistoimintaa tehden omat johtopäätöksensä, mutta sitten nuorukainen koputti varovaisesti oveen, koska ei uskaltanut astua suoraan esimiehensä työhuoneeseen.
“Sisään”, kuului ytimekäs käsky, jolloin nuorempi päätti avata oven.
Huone oli eri sinisen ja tummanruskean sävyillä sisustettu. Suuren työpöydän takana oli kaksi valtavaa, tummanruskeata kirjahyllyä, joiden välissä oli matala lipasto. Aurinko paistoi suurista, melkein seinän kokoisista ikkunoista sisään valaisten tumman, mutta kuitenkin mukavan kotoisan työhuoneen. Seinillä roikkui muutama maisemataulu sekä kuva toimitusjohtajasta yrityksen omistajan kanssa. Ruskeat silmät huomasivat kaiken tämän, mutta heti seuraavaksi nuorukainen kiinnitti huomionsa täysin tummanruskean ja -sinisen värisiin nojatuoleihin, suureen tammipöytään ja sen takana istuvaan toimitusjohtajaan, joka puhui puhelimeen.
“Kyllä, Matsumoto-san, olemme täysin valmiita tilauksenne suhteen. Laitan heti parhaimmat suunnittelijani tekemään teille alustavat piirrokset toiveidenne mukaan. Kiitoksia oikein paljon, Matsumoto-san, kun luotatte tämän rakennusprojektin yrityksemme huomaan”, Hide-zou sanoi varmalla äänellä, että jopa Seth jäi vain tuijottamaan eteensä.
Hän oli kuullut ennenkin ruskeahiuksisen puhuvan vaikuttavasti, mutta tämä tapa oli erilainen. Se oli viileän pidättyväinen, mutta samalla luottavaisuutta herättävä ja itsevarma – lähes lumoava. Tämä puhui selkeästi, otti asioista selvää ja tiesi täsmälleen, miten tuli toimia muiden ihmisten kanssa. Mies onnistui myymään helposti yrityksensä tuotetta ja tekemään asiakkaansa ilmeisesti varsin tyytyväisiksi.
Ruskeankellertäväsilmäinen katsoi ovelle, kuunnellen samalla soittajaa, ja viittasi avustajaansa istuutumaan nojatuoliin siinä odotellessaan. Nuorukainen sulki oven ja käveli mahdollisimman hiljaa istumaan tuoliin. Hän vajosi hiukan pehmusteisiin, muttei lainkaan pahasti, että se olisi häirinnyt häntä. Siinä hän katseli jälleen niitä rauhallisia kasvoja, mutta siirsi nopeasti katseensa, pelätessään punastuvansa, käteen, joka pyöritteli sitä samaa kuulakärkikynää, joka oli ollut rintataskussa vielä hetki sitten. Kullattu pinta kimalsi valossa entistä kirkkaammin ja viininpunainen sävy sai sen näyttämään kalliilta – ei mikään joka paikan halpiskyniä, joita jaettiin ilmaiseksi. Puna-mustahiuksisen silmissä se oli kaunis kynä ja jokin hänen sisällään olisi halunnut ottaa sen itselleen ja laittaa laatikkoonsa varmaan talteen, ettei se koskaan hukkuisi. Sormia oikein syyhysi katsella kuulakärkikynän leikkiä toisen miehen käsissä, mutta nuorukainen onnistui kuitenkin hillitsemään itsensä.

“Aivan kuten haluatte, Matsumoto-san. Tulemme neuvottelemaan mahdollisimman pian yksityiskohdista. Faksatkaa minulle toiveenne ja tämän viikon loppuun mennessä hotellinne ensimmäiset suunnitelmat ovat tehty – sihteerini myös soittaa teille, jotta voimme sopia tarkemmin neuvotteluista”, toimitusjohtaja liikkui toimistotuolinsa kanssa lähemmäksi lankapuhelimensa lootaa.
“Ilo on täysin meidän puolellamme, Matsumoto-san. Kuulette meistä hyvin pian. Shitsurei shimasu”, vanhempi sanoi kohteliaasti ja sulki viimein puhelimensa, mutta ei kääntynytkään vielä avustajaansa päin.
Sormi painoi puhelimessa olevaa punaista nappia ja mies kumartui hiukan pöytänsä ylle.
“Ivy-san, Matsumoto-san lähettää minulle kohtapuoliin faksin, ilmoita heti, kun se tulee ja käske samalla Byou-sania tulemaan luokseni, kun ehtii.”
“Kuten toivotte, Hide-zou-sama. Byou-san on tällä hetkellä vieressäni – tahdotteko, että hän tulee heti luoksenne?” kuului pirteä ääni kaiuttimesta.
“Ei tarvitse, käske vain pysymään siinä, kunnes tulen käymään siinä ohimennen”, ruskeahiuksinen pyöräytti silmiään, mikä oli varsin suuri ele tältä.
“Ei muuta”, mies sanoi vielä, kunnes nosti sormensa napilta ja vilkaisi avustajaansa.
“Aina, kun Ivy-san samattelee, tunnen itseni uskomattoman vanhaksi.”

Pieni naurahdus karkasi kalpeammalta tämän piilottaessa hiukan hymyään. Olihan sihteerin tapa herroitella hiukan yliliioiteltu, mutta jotenkin hänestä tuntui, että lyhempi vitsaili. Tässä oli siis se humoristisempikin puoli, kuin olisi osannut päätellä.
“Mitä pidät toimistosta? Onko tämä nyt se pelkäämäsi räkälä?” vanhemman kysymys oli saada puna-mustahiuksisen sydämen hyppäämään kurkkuun.
“Älä nyt sentään kuole sanoihini – en minun tarkoitukseni ollut säikäyttää”, teräväpiirteinen hymähti toisen ilmeestä ja nousi pystyyn.
Mies siirtyi katselemaan ikkunasta ulos kaduilla liikkuvia autoja ja muuta elämää. Ilmeisesti ikkunasta ulos katseleminen oli tälle jonkinlainen harrastus, koska teki sitä niin paljon.
“Tämä on hienompi, kuin osasin edes odottaa”, Seth sanoi, kun sai viimein vedettyä riittävästi henkeään.
Hän joutuisi vielä jonain päivänä varhaiseläkkeelle tällaisesta säikähtelystä.
“Teidän työhuoneenne on kaunis – tummasävyinen, mutta kodikas. Aivan erilainen kuin Yamato-samalla… Teillä on sentään tyylitajua.”
“Kiitos”, ruskeahiuksinen kääntyi ympäri ja soi jälleen pienen harvinaisen hymynsä.
“Oletan, että Yamato-samalla tarkoitat Tanaka-sania.”
“Häntä juuri.”
“No, se työhuone saa hiukan kaipaamaansa kunnioitusta Yukin aikana – hänellä on ilmeisesti myös jonkinlaisia sisustajan taitoja, mitä minä olen ymmärtänyt oikein Asagin puheista”, Hide-zou siirtyi takaisin työpöytänsä ääreen – tällä kertaa istumaan kulmalle aivan kirjanpitäjän eteen.
“Mitä pidit työpöydästäsi, Seth-san? Miellyttikö se, vai olisitko kaivannut enemmän laatikoita tai toisenlaista tietokonetta? Onko työpöytäsi hyvällä paikalla?”
Ne ruskeankellertävät silmät katsoivat syvälle nuoremman silmiin nuorukaisen osaamatta muuta, kuin katsoa takaisin. Hän ei tuntunut kuulleen koko kysymystä, koska katsoi vain niitä vahvoja kasvoja, jotka katsoivat häneen kiinnostuneena mahdollisista toiveista ja mietteistä. Jostain syystä nuo pitkien otsahiusten takana piilottelevat silmät ja teräväpiirteiset kasvot veivät vain kaiken mahdollisen huomion, mitä oli saatavilla. Yuki oli ollut oikeassa: Hide-zou oli vaikuttava.

“Työpöytä oli hyvä, samoin kone ja kaikki muukin. Huomattavasti paremmin kuin asianajajatoimistossa”, puna-mustahiuksinen vastasi viimein henkäisten huomaamattaan.
“Ainut huono puoli on se, että joudun työskentelemään niin avonaisella paikalla – minun työpöytäni ei ole kovin usein niin siistin näköinen”, pieni, ujo virnistys ilmestyi niille kapeille huulille.
“No, voin kyllä sanoa, että joka aamu se tulemaan täydellisessä järjestyksessä. Ivy-san taitaa olla siivousperfektionisti – hänen on saatava asettaa jokainen kynä ja paperi täsmälleen oikein”, vanhempi sanoi naurahtaen, vaikka hänen ilmeensä oli edelleen hyvin vakava.
“Haluatko vielä tutkia työpöytääsi tai tätä kerrosta?”
“Ei minun tarvitse”, pidempi nousi pystyyn ja katsoi tuota lihaksikkaan harteikasta miestä hetken korkeammalta.
“Tehän sanoitte, että meillä on kiireellinen aikataulu – en halua tulla taakaksi heti alussa.”
“Se, että olet uusi, ei tarkoita, että tulisit taakaksi”, toimitusjohtaja nousi pystyyn ja siirtyi työpöytänsä taakse.
“Enkä usko, että tulisit taakaksi missään vaiheessa – Ivy-san ei ainakaan ajattele niin, jos päättelin oikein hänen eleestään.”

Ruskeahiuksinen laittoi mustan salkkunsa pöydälleen. Tämä avasi sen, laittoi papereita pöydälle, minkä jälkeen siirtyi kirjahyllylle ottaen sieltä yhden kansion, jonne laittoi osan papereistaan. Muutama uudempi paperi siirtyi salkkuun ja pian toimitusjohtaja siirtyi takaisin pöytänsä ääreen availlen laatikoita etsien muita tärkeitä tavaroita. Äkkiä hän kuitenkin pysähtyi hetkeksi ja jäi tuijottamaan työpöytänsä laatikon pohjaa. Hide-zou otti laatikosta pienen, kätevän kännykän ja ojensi sen avustajalleen.
“Ole hyvä – tässä on uusi työpuhelimesi”, mies sanoi nuoremman ottaessaan saamansa esineen hämmentyneenä vastaan.
“Mitä minä…”, kirjanpitäjä sopersi ällikällä lyötynä.
“Siinä on valmiina kaikki puhelinnumerot, jotka tarvitset. Joku saattaa soittaa sinulle, jos tavoittelee minua ja joskus pyydän sinua soittamaan jonkun puhelun puolestani”, toimitusjohtaja vastasi selkeästi sulkiessaan laukkunsa.
“Sen lisäksi siinä on pieni hakulaite, jonka avulla voit tavoittaa tietyt henkilöt, jos he ovat jossain päin Osakaa. Nämä henkilöt voivat taas vastaavasti löytää sinut”, mies sanoi kävellessään kohti ovea.
“Keiden numeroita tässä on?” Seth siirtyi esimiehensä perässä kykenemättä muuta kuin hämmästelemään saamaansa esinettä.
“Vaikka keiden”, ruskeankellertäväsilmäinen vastasi ja pysähtyi äkisti ovelle pysäyttäen avustajansa kädellään.
Vanhempi kääntyi katsomaan pidempää hetken silmiin, mikä sai puna-mustahiuksisen silmät laajentumaan ihmetyksestä. Kuvitteliko hän vain, vai katsoiko lyhempi häntä surullisen haikeasti – säälien?
“Siinä on muun muassa minun ja Ivy-sanin mahdolliset numerot, mutta myös Asagin ja monen muun, jotka kuuluvat hänen mafiaansa… Ne ovat niitä numeroita, joita Ivy-sanilla ei ole”, pieni hengenveto karkasi teräväpiirteisen huulilta tämän kääntäessä katseensa oveen.
“Työtehtäviisi kuuluu myös toimia sihteerinäni asioissa, jotka liittyvät Asagiin ja hänen puuhiinsa – olivat ne sitten laillisia tai laittomia.”

Sanat sanottiin hiukan kuiskausta kovempana, mutta sitten mies avasi työhuoneensa oven, ettei toisella ollut mahdollisuutta sanoa asiasta yhtään mitään. Ei nuorempi olisi kyennyt väittämään vastaan tai edes myöntymään uutiseen. Hän nimittäin tuijotti esimiestään uskomasta korviaan. Vähitellen hänelle alkoi valjeta, miten asiat olivat. Kyllä, Asagi oli tehnyt ruskeasilmäisestä mafiansa jäsenen kyselemättä hänen mielipidettään lainkaan – nyt hänen olisi mahdotonta päästä tästä sopasta eroon, jos halusi säilyttää henkensä.

Hide-zou oli kävellyt muutaman askeleen eteenpäin suoraan Ivyn ja Byoun luokse, jotka hymyilivät vakavakasvoiselle tulijalle.
“Minä ja Seth-san menemme nyt tarkastamaan lastensairaalan edistymistä. Ivy-san, ilmoita välittömästi, kun Matsumoto-sanin faksi tulee perille. Soita sen jälkeen hänelle ja sovi tapaaminen – tänä torstaiksi tai perjantaiksi, jos mahdollista”, sanojensa päätteeksi vahvaleukainen kääntyi katsomaan sihteerinsä työpöytään nojaavaa Byouta, joka hymyili nöyrää, mutta samalla ilkikurista hymyä vilkuillen samalla sievää sihteeriä, joka ryhtyi heti tarkastelemaan johtajansa almanakkaa.
“Byou-san, annan sinun vastuullesi Matsumoto-sanin hotellin suunnittelutyön. Tutki hänen toiveitaan ja tee minulle ryhmäehdotuksesi. Delegoi pienemmät työsi muille käskyni nojalla ja ota tämä kaiken muun edelle – Matsumoto-san on sen verran tärkeä asiakas. Haluan tuloksia huomiseksi ja torstaiaamuun mennessä haluan ensimmäiset suunnitelmat pöydälleni. Onko asia selvä?”
“Selvä on, Hide-zou-sama”, insinööri sanoi ja hymyili pirullisesti sihteerille.
“Eli minä sitten istuskelen tässä ja odotan sitä faksia, joka varmaan kohta syöksähtää tuon laitteen sisältä.”
“Menisit töihin siitä”, Ivy sihahti ja vilkaisi teräväpiirteistä pahoittelevasti.
“Hiukan vaikea tehdä, kun ei tiedä tarkkaan, mitä pitäisi tehdä”, vaaleaverikkö naurahti ja iski silmää Sethille, joka oli ottanut pöytänsä äärestä salkun ja tullut esimiehensä vierelle.
Pieni, hiukan vaisu hymy kohosi kapeille huulille, mutta hänen apeuteensa ei kiinnitetty huomiota.

“Voithan sinä siinä hetken istuskella”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi tarkkaavaisena.
“Joudut vain tekemään hiukan enemmän töitä hetken päästä – tästä ei nimittäin tule helppo urakka.”
“Hyvä”, sinisilmäinen vastasi naurahtaen omituisen rennosti johtajalleen.
“Kaipaankin haastetta sitten sen lastensairaalaan ensimmäisten suunnitelmien jälkeen.”
“Saat sitä varmasti riittämiin, kun jäät ylitöihin”, Hide-zou hymähti ja kääntyi jälleen sihteerinsä puoleen.
“Ivy-san, soittaisitko Fu-kille ja pyytäisit menemään autolle. Meidän on mentävä välittömästi katsomaan rakennustöiden edistymistä.”
“Toki”, Ivy sanoi hymyillen ja nosti puhelimen korvalleen painellen numeroita.
“Jos tulee tärkeitä puheluita, soita joko kännykkääni tai sitten Seth-sanin puhelimeen – taisin lisätä sen numeron puhelimesi muistiin viikonlopun aikana”, toimitusjohtaja lisäsi vielä ja lähti liikkeelle saatuaan sihteeriltä ymmärtävän nyökkäyksen.
“Nyt, Seth-san, saat nähdä, mitä kaikkea kuuluu minun työhöni ja sitä myöten myös sinun työhösi”, ruskeahiuksinen sanoi heidän kävellessään nuorukaiselle tutuimmiksi käyneitä käytäviä pitkin takaisin hisseille.
Kirjanpitäjä nyökkäsi vaitonaisena, koska oli hiukan hämillään tapahtuneista. Jos viikonlopun aikana oli tapahtunut paljon, ei se ollut mitään verrattuna tähän kaikkeen, mitä oli tapahtunut muutaman tunnin sisällä. Tätä ei kyllä Reita uskoisi – jos tälle voisi edes kertoa, mitä puna-mustahiuksinen epäili vahvasti. Kuinka paljon tämä mafia rajoittaisi hänen elämäänsä?

Matka hissillä alas parkkihalliin sujui syvässä hiljaisuudessa. Seth mietti kaikkea tapahtunutta ja Hide-zou antoi tälle rauhan sulatella kuulemaansa. Kenelle tahansa olisi varsin kova isku saada tietää, että oli nykyään mukana rikollisjärjestön toiminnassa, vaikka olikin ollut jo ennestään lavealla tiellä. Jos mafia jäi kiinni, se tarkoitti kaikille sen jäsenille kovaa tuomiota – olivat nämä sitten olleet mukana rikollisessa toiminnassa enemmän tai vähemmän. Parkkihallissa he kohtasivat muutaman ihmisen, joille toimitusjohtaja vaivautui vain nyökkäämään tervehdyksen, kun nämä menivät heidän ohitseen.
Fu-ki odotteli tuttuine virneineen autolla, mutta hänen otsansa rypistyi nähdessään kirjanpitäjän synkän ilmeen. Omituisinta vain kuljettajan kasvoissa oli kuitenkin se, että silmistä nenään hän näytti vakavalta, mutta loppu oli pelkkää iloista virnettä.
“Lastensairaalan työmaalle”, toimitusjohtaja sanoi lyhyesti mustatukan avatessa oven tulijoille.
Saapunut kaksikko istuutui istuimille ja jäi tuijottamaan kaukaisuuteen auton lähtiessä liikkeelle. Nuorukainen tuijotti lattiaa esimiehensä katsellessa tapansa mukaan ikkunasta ulos. Puna-mustahiuksinen ei oikein tiennyt, miten olisi suhtautunut jälleen kerran johtajaansa, jolle hänen pitäisi olla sihteerinä mafian asioista.
“Miten nämä muutokset vaikuttavat elämääni?” ruskeasilmäisen oli viimein kysyttävä.
Hänen oli saatava selvyyttä asiaan ja ainut, joka voisi häntä auttaa, oli hänen nykyinen opettajansa. Tämän päivän tapahtumien perusteella mies ainakin vastaisi mitä luultavimmin rehellisesti.
“Jonkin verran”, ruskeahiuksinen vastasi ja katsahti puhuneeseen.
“Mikä mietityttää eniten?”
“Kaikki…”, kalpeampi kääntyi lyhempää päin.
“Miten tämä vaikuttaa ystävyyssuhteisiini tai harrastuksiini? Onko minun luovuttava jostakin? Mitä kaikkea voi tapahtua?”
“Elämäsi muutokset ovat sinun itsesi päätettävissä”, pieni hymy kohosi teräväpiirteisen kasvoille.
“Ei sinun tarvitse ystävistäsi tai harrastuksistasi luopua eikä muutenkaan tehdä mitään ihmeellisempiä muutoksia. Et vain saa puhua tapahtuneista kenellekään – edes vanhemmillesi… Suunnilleen ainut kunnolla vaikuttava muutos on se, että teet töitä yakuzan tahdon mukaan ja jos jotain muuta tulee, minä olen auttamassa”, toimitusjohtaja laski kätensä rohkaisevasti nuoremman olalle.
“Tiedän, että kaikki nämä tapahtumat tuntuvat pelottavilta – olen itse kokenut sen saman ja enemmänkin. Siksi minä olenkin tukenasi ja autan sinua, kun tarvitset jotakuta neuvomaan ja opettamaan. Jos mafiaan kuulumisessa on jotain hyvää, se on se, että me pidämme yhtä. Jos sinulle tulee ongelmia, olemme kaikki valmiita auttamaan aina Asagia myöten…”, mies näytti miettivän hetken, mitä sanoisi seuraavaksi.
“Et ole yksin tämän asian kanssa. Jos haluat puhua, minä kuuntelen. Jos tarvitset neuvoa, minä annan sellaisen.”

Seth katsoi niihin ruskeankellertäviin silmiin ja hänen teki mieli halata tuota miestä. Hänen ei tarvitsisi luopua Reitasta, elokuvien katsomisesta tai mistään muustakaan. Hide-zou lupasi kaiken järjestyvän ja – toisin sanankääntein – huolehtia hänestä; auttaa parhaansa mukaan, mikä sai kalpeamman hymyilemään helpottuneen onnellisena. Huomaamattaan lainkaan sitä itse, ryhtyi nuorukaisen sydän lyömään hiukan nopeammin hänen katsoessaan niitä rauhallisen vakavia kasvoja. Tunnelma muuttui hiljaisen vaivaantuneesta hiljaisen luottavaiseksi, kun kirjanpitäjä kuuli piippauksen taskustaan: Hän oli saanut viestin.

Puna-mustahiuksinen otti uuden työpuhelimensa taskustaan samalla, kun vanhempi otti kätensä pois hänen hartialtaan. Kohta, jossa käsi oli ollut, tuntui vielä hetken ajan lämpimältä, mutta viileni nopeasti. Ruskeasilmäisen teki mieli pyytää esimiestään laittamaan kätensä takaisin hänen olalleen, koska se tuntui hyvälle ja jotenkin lohdulliselta. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään lukiessaan saamansa viestin.
“Ivy-san ilmoittaa, että Matsumoto-sanin rakennustoiveet ovat tulleet ja Byou-san on alkanut tutkia niitä”, nuorempi kertoi ja katsoi opettajaansa, joka tarkkaili jälleen ikkunan toisella puolella juoksevaa elämää.
“Laittaisitko takaisin viestiä, että saimme asiasta tiedon ja, että Ivy-san pitäisi huolen siitä, ettei se flirttailija unohda paiskia töitä”, vanhempi pyysi ystävällisesti siirtämättä katsettaan pois ulkomaailmasta.
“Heidän välillään siis on jotain?”
“Jotain ja jotain. Ivy-san ihastuu helposti kaikkiin – varaudu siihen – ja Byou on flirttailija. Tosin he kaksi ovat viihtyneet jo pitkään yhdessä…”
“Eikö tuollainen… haittaa teitä?” pidempi nielaisi hiukan.
Hän ei tiennyt, miten toinen suhtautuisi työpaikkakuherteluun tai edes miesten välillä oleviin suhteisiin. Teräväpiirteinenhän oli mitä luultavimmin hetero, jolla oli huumorintajua ystävänsä kohdalla.
“Miksi se haittaisi?” toimitusjohtaja käänsi katseensa kysyneeseen ja loi tälle pienen hyvin huvittuneen hymyn.
“Unohdit, että olen viettänyt elämäni aikana paljon aikaa Asagin kanssa – se kertoo varmaan riittävästi.”

Kalpeampi naurahti ja teki työtä käskettyä iloiten entistä enemmän uudesta puhelimestaan – näppäimet tuntuivat mukavilta sormissa ja kännykkä oli mitä helppokäyttöisin.
“Muuten, ajattelin näin kertoa, että koska sinulla on siinä Asagin numero, on hänellä luonnollisesti myös sinun numerosi”, ruskeahiuksinen kertoi ja vilkaisi toisen kauhistunutta ilmettä.
“Älä nyt säikähdä, mutta kyllä, Asagi voi teoriassa tulla koska tahansa kotiisi visiitille. Kerro vain minulle, jos hän soittelee liikaa, niin minä puhun hänelle… Tosin, suosittelen ostamaan varmuuden vuoksi myös pippurisumuttimen.”
“Tuota… Ne Asagi-saman jutut ovat vitsejä, vai mitä? Ei hän oikeasti halua nähdä minua alasti…”, kirjanpitäjä mumisi hiljaa ja katsoi arasti opettajaansa.
“Eihän?”
“On olemassa kolme asiaa, joista Asagi pitää hiukan liikaakin eikä hän tunnu koskaan vitsailevan niistä.”
“Ja ne ovat?”
“Epäjärjestyksessä sanottuna: raha – kuten aikaisemmin kerroin – kauniit naiset ja hyvännäköiset miehet.”
“Mutta minä en varmaan kuulu mihinkään noista kategorioista…”
“Mitä minä olen ymmärtänyt niin kyllä – mitä suurimmassa määrin kuulut jälkimmäiseen. Hän on aina pitänyt ihmisistä, jotka erottautuvat hyvin joukosta.”
“Eli hän iski silmänsä minuun hiusteni takia?”
“Senkin, mutta hänellä on ilmeisesti myös muita syitä.”
“Mitä syitä?”
“Sitä sinun on kysyttävä Asagilta itse, mutta varaudu siihen, että vaatteesi katoavat ihmeellisesti, kun hän kertoo sinulle syitään.”
Jostain syystä Seth olisi halunnut kysyä, mitä syitä Hide-zoulla olisi ollut Asagin tilalla, mutta päätti vaieta. Tosin hänen esimiehensä ei olisi ehtinyt edes vastaamaan, jos olisi vastannut, koska auto pysähtyi paikkaan, jossa oli aikamoinen meteli, ja Fu-ki tuli pian avaamaan heille oven.
“Jätä toki salkkusi tänne – se on vain tiellä”, ruskeahiuksinen sanoi oppilaalleen jättäen myös omansa limusiinin penkille.
“Fu-ki tuo ne, kun menemme myöhemmin työmaatoimistoon.”

Pukumiehet nousivat ylös autosta ja puna-mustahiuksinen jäi hetkeksi tuijottamaan työmaan keskelle kohoavaa rakennelmaa. Oikeastaan sairaala oli vasta runko, jota kasattiin metallisin palkein. Miehiä vilisi hirvittävänä laumana osan kaivaessa maata, osan tehdessä sementtiä tai kantaessaan erilaisia tarvikkeita, pultteja, lautoja ja muuta. Jossain hitsattiin, koska pimeämmissä varjoissa näkyi kirkasta valoa ja miehet pitivät kasvoillaan suojuksia. Toimitusjohtaja käveli tottuneesti erästä rakennusta kohti, jonka edessä seisoskeli suojakypäräpäisiä miehiä keskustellen jostain ja muutama poltti. Kalpeampi otti muutaman nopean ja hyvin pitkän askeleen saaden ripeämmin lyhemmän kiinni. He menivät yhdessä tauolla olevien luokse, jotka huomasivat heidät pian.
“Oshiro-san”, eräs näistä, ilmeisesti työmaanjohtaja, kumarsi hiukan ja vilkaisi uteliaasti ruskeasilmäistä.
“Avustajani Miyagi Seth”, teräväpiirteinen viittasi nuorempaan, jolloin tämä ojensi kätensä kätelläkseen työmiestä.
“Seth-san, tämä tässä on työmaanjohtaja: Fujii Engo. Hänen vastuullaan on täällä tapahtuvat työt.”
Esitelty tarttui ojennettuun käteen pyyhkäisten ensin likaisen kouransa edes hiukan puhtaammaksi housuihinsa.
“Hauska tavata”, mies sanoi karhealla äänellä ja kääntyi sitten vanhemman puoleen.
“Olemme edistyneet varsin hyvin, vaikka tavaran tulo myöhästyikin tehtaalla tapahtuneen sekaannuksen takia.”
“Onneksi olemme varautuneet vastaaviin vastoinkäymisiin ja teillä on riittävästi aikaa ennen luovuttamispäivää”, ruskeankellertävät silmät katsoivat lastensairaalan runkoa.
“Missä vaiheessa menette? Kuinka paljon olette saaneet aikaiseksi? Onko teillä riittävästi työmiehiä, vai tarvitaanko lisää? Onko ollut tai onko muita ongelmia sitten sen tehtaan tuonnin jälkeen?”
“Me voisimme itse asiassa käydä katsomassa, jos tahdotte – voin sitten matkalla selittää edistymistä tarkemmin”, risupartainen sanoi ja kävi hakemassa viereisestä rakennuksesta kaksi oranssia suojakypärää, jotka tämä ojensi kaksikolle.

Sethiä ällötti hiukan laittaa kypärä päähänsä, koska ei halunnut laittaa kenenkään mahdollisesti täistä päähinettä päälleen, mutta enemmin hän otti likaa hiuksiinsa, kuin halusi saada lentävän pultin tai vastaavan päähänsä. Hide-zoukaan ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä ajatuksesta. Tämä nimittäin näytti tavallista vakavammalta, jopa happamalta, siirtäessään otsahiuksiaan sivummalle, etteivät ne kypärän takia tulleet liikaa silmien eteen.
Miehet lähtivät työmaanjohtajan perässä kohti rakennusta väistellen edestakaisin liikkuvia työmiehiä, jotka ahkeroivat kuin muurahaiset keossaan. Kirjanpitäjältä meni suurin osa toimitusjohtajan ja työmaanvastuuhenkilön keskusteluista ohi korvien. Hän ei ollut koskaan ennen käynyt työmaalla ja nyt hänen silmänsä ahmivat kaikkea näkemäänsä. Se, mitä hän oikeastaan kuuli, oli, että muutamia työmiehiä tarvittaisiin ja joitakin suunnitelmia olisi ehkä muutettava, koska kokeneet työmiehet sanoivat, etteivät insinöörien suunnitelman tietyiltä osin toimineet lainkaan.

Ruskeat silmät tarkkailivat kaiken kokoisia ja näköisiä miehiä, vaikka suurin osa oli pitkiä ja hartiakkaita. Paikalta löytyi kyllä muutama tavallista rotevampi nainen, mutta he olivat koostaan huolimatta kevyemmissä töissä. Jotkut söivät lounasta roikotellen jalkojaan ilmassa, koska istuivat korkealla metallipalkkien päällä, ja juttelivat keskenään omia asioitaan. Heidän siinä kavutessaan laudoin kyhättyä reittiä – he olivat muutama kerran nousseet työmaahissillä ylemmille tasoille – kalpein jäi muutaman kerran jälkeen katsellessaan alas. He olivat nousseet koko ajan yhä ylemmäs ja jo nyt olisi ikävä pudota alas.
“Seth-san, älä jää jälkeen”, kuului edempää lempeä kutsu.
Pidempi nosti katseensa maankamarasta esimieheensä hymyillen anteeksipyytävästi ja liikkui nopeasti miehen rinnalle seuraten jälleen kuuliaisesti tämän menoa.
“Kuten kerroin, olemme edistyneet tulevalla leikkausosastolla eniten. Enää muutama kattopalkki ja homma pitäisi olla runkojen puolelta kasassa”, työmaan johtaja selitti ja oli jatkamassa omasta mielestään hienoa selostusta, kun yksi työmiehistä riensi paikalle.
“Pahoittelen häiriötä, Fujii-san”, mies sanoi hengästyneenä.
“Mutta meillä on pieni ongelma mittausasioissa. Saimme kolmet eri luvut emmekä tiedä, mikä niistä on oikea.”
“Voi perhana”, risuparta murisi ja kääntyi pukumiehiin päin.
“Pahoittelen, käyn jakamassa muutaman käskyn ja tulen heti takasin”, työmaanvastuumies sanoi ja riensi ohuita lautoja pitkin työmiehen perässä jonnekin syvemmälle lastensairaalan alun kyhäelmään.

“Onko tämä ensimmäinen kertasi työmaalla?” Hide-zou kysyi yllättäen Sethiltä, joka nyökkäsi tälle hymyillen hiukan nolostuneena.
“Tämä on aikamoinen muurahaispesä”, avustaja sanoi ja vilkaisi jälleen alhaalla vilistäviä ihmisiä värähtäen hiukan.
“Niinhän tämä on”, toimitusjohtaja nyökkäsi vilkaisten myös alas, mutta huomattavasti vähemmän pelokkaana.
“Mielestäni on aina ollut varsin mukavaa katsoa, kuinka hitaasti, mutta varmasti tyhjästä kohoaa valtavia rakennuksia, jotka vihitään milloin mihinkin käyttöön.”
Ruskeasilmäinen katsahti hymyillen esimiestään. Hänestä tuntui mukavalta, kun toinen kertoi hiukan itsestään ja omista mietteistään – niitä oli hiukan hankala tulkata ilmeettömistä kasvoista.
Heidän vierestään nousi ylös suuri metallinen palkki, joka vietiin nosturin avulla omalle paikalleen. Tämä ei kuitenkaan hämmästyttänyt vanhempaa yhtä paljon kuin puna-mustahiuksista, josta tuntui hassulta, kun kaikkea rakennettiin heidän ympärillään.
“Taisi heidän ongelmansa olla isompi kuin Fujii-san oletti”, kalpeampi viittasi työmaanjohtajan menosuuntaan.
Häntä alkoi jälleen ujostuttaa seisoa siinä ruskeahiuksisen katseen alla odottelemassa risupartaa. Tavallaan hän toivoi, että mies tulisi pian, mutta sitten taas tämä sai viipyä vaikka kuinka pitkään – toinen paradoksi saman päivän aikana.
“Mittasuhteet ovat hyvin tärkeitä rakennusalalla, Seth-san”, lyhempi sanoi ja vilkaisi myös syvemmälle rakennuksen sisään.
“Jos jokin mittasuhde menee väärin, rakennuksesta voi tulla vino ja pahimmassa tapauksessa se ei kestä vieden samalla useita ihmishenkiä mukanaan. Työmaanjohtajalla on suuri vastuu tässä kohdassa.”
“Ahaa, ymmärrän”, kirjanpitäjä nyökkäsi katsellen yhä risuparran menosuuntaan.
Hänen alkoi olla jo nälkä tässä vaiheessa päivää ja nuorukaista mietitytti, milloin hänen lounastaukonsa saattaisi olla.
“Mitä sinä siellä teet!?” kuului huuto heidän yläpuoleltaan ja samassa kysymystä seurasi korvia rääkkäävä kolahdus.
“VAROKAA!” varoitus huudettiin pukumiesten nostaessa katseensa hämmentyneinä ylös.

Ruskeat silmät näkivät, kuinka sama metallipalkki, joka oli hetki sitten nostettu ylös, putosi suoraan heitä kohti. Pelko iskeytyi jalkoihin jättäen hänet siihen seisomaan silmien laajentuessa varman kuoleman edessä. Tumma pinta hohti uhkaavasti tonneja painavan massan tullessa yhä lähemmät ja lähemmäs.
“SETH!” säikähtänyt karjaisu kuului vierestä ja käsi tarttui nuorukaisen käsivarteen repäisten mukaansa.
Kaksikko kaatui lautojen ja paksujen vanereiden päälle metallipalkin iskeytyessä siihen kohtaan, missä he olivat seisseet hetki sitten, ja romahti puun läpi. Isku oli vahva palkin jatkaessa matkaansa maankamaralle asti huutojen ja muun sekasorron aikana. Ne laudat, joilla Hide-zou ja Seth makasivat, olisivat luultavasti keikanneet myös heidät maankamaralle, ellei vanhempi olisi iskenyt itseään kauemmas aukosta vetäen toista mukanaan. Pidempi katsoi henkeään haukkoen kohtaa, jossa oli hetki sitten seissyt. Kohtaa, jossa olisi kuollut, ellei ruskeahiuksinen olisi kiskonut häntä turvaan.

“Oshiro-san! Miyagi-san!” Fujii ryntäsi muutamien miesten kanssa heidän luokseen valkeampina kuin haamut.
“Oletteko kunnossa?”
“Minä olen”, toimitusjohtaja sanoi saapuneille vilkaisten sylissään makaavaa nuorukaista.
“Seth, oletko kunnossa? Sattuiko sinuun?”
“Ei… kai…”, puna-mustahiuksinen oli entistä kalpeampi tuijottaessa hajonneita lautoja, jotka olivat aivan liian lähellä.
“Ei tietääkseni…”
“Oletko varma?” ruskeankellertäväsilmäinen ei vielä hellittänyt otettaan toisen ympäriltä.
“Uskoisin näin…”, pidempi sanoi silmät suurina hengittäen samalla raskaasti.
“Antakaa, kun autan teidät ylös”, Fujii puuttui puheeseen ja ojensi kätensä toimitusjohtajalle, joka tarttui siihen päästettyään avustajastaan irti.

“Mitä ihmettä tuolla tapahtui? Miksi tuo palkki putosi?” teräväpiirteinen kysyi – ylös päästyään – asiallisesti, mutta hänen äänestään saattoi kuulla piilotetun raivon.
Silmät tarkkailivat risupartaa ja tämän reaktiota, mutta välillä mies vilkaisi silmäkulmastaan yläpuolellaan oleville palkeille epäilevänä.
“Ilmeisesti nosturin ketjut hajosivat tai palkki lipesi, ennen kuin se saatiin oikealle paikalleen…”, työmaajohtaja selitti hiukan pelokkaana.
“Sellaista sattuu joskus…”
“Katsokaa, ettei satu enää uudelleen”, vahvaleukainen mulkaisi risupartaa ojentaessaan avustajalleen auttavan kätensä.
“Tarkistuttakaa kaikki välineet ja ottakaa selville, sattuiko ketään alhaalla.”
Mies mumisi jotain vastauksesi kalpeimman tarttuessa ojennettuun käteen nousten vapisten seisomaan. Painon laskeutuessa kummallekin jalalle, sileät kasvot rypistyivät kivusta ja suusta karkasi parahdus jalkojen pettäessä kirjanpitäjän alta.
“Seth!” lyhempi polvistui samassa nuorukaisen viereen tämän tarttuessa oikeaan nilkkaansa.
“Nilkkani…”, pidempi parahti toisen kumartuessa huolestuneen näköisenä hänen jalkansa ylle.
“En pysty astumaan sillä…”
“Katsotaan”, vanhempi sanoi rauhoittavasti ja kosketti varovaisesti sormillaan lahkeen alle.

Nuorempi irvisti kivusta tuntiessaan kosketuksen, mikä ei jäänyt opettajaltaan huomaamatta. Tämä tutki käsillään vielä hetken toisen jalkaa, mutta puisteli sitten päätään ja nosti mustaa lahjetta nähdäkseen paremmin – kenkää mies ei kuitenkaan ottanut pois. Muutama työmies kumartui katsomaan tapahtumien kulkua, mutta uskomattoman raivoisan näköinen mulkaisu sai heidät ottamaan nopeasti takapakkia. Voimakasleukainen ei luvannut hyvää häiritsijöilleen.
Pidemmän jalka oli vääntynyt, ilmeisesti sinä aikana, kun Hide-zou oli repäissyt avustajansa turvaan. Ruskeankellertävät silmät katsoivat huolestuneina nilkkaa, joka alkoi vähitellen turvota.
“En ole lääkäri, joten en sano mitään varmaa tietoa. Nilkkasi on kuitenkin voinut nyrjähtää pahasti”, mies sanoi hiljaa ja laski lahkeen takaisin peittämään vääntynyttä raajaa.
“Me menemme nyt sairaalaan hoitamaan jalkasi kuntoon”, vanhempi laittoi Sethin oikean käsivarren olkansa yli ja auttoi tämän seisomaan vasemman jalkansa varaan tukien kalpeampaa parhaansa mukaan.
“Fujii-san, näytä meille helpoin reitti alas.”
Työmaanjohtaja nyökkäsi ymmärtäväisesti ja auttoi parhaansa mukaan toimitusjohtajaa kuljettamaan loukkaantuneen kirjanpitäjän takaisin maankamaralle.
“Ette siis aio jäädä tarkistamaan mittaustuloksia ja muita?” risuparta kysyi pukumiesten rientäessä kykyjensä mukaan limusiinia kohti.
Kypärät vain heitettiin miehen käsiin heidän kääntyessään hetkeksi puhuneen puoleen.
“Näytämmekö siltä?” teräväpiirteinen katsoi miestä kulmiensa alta vihaisesti, mistä hyvästä Fujii tunsi, kuinka valui maahan lätäköksi.
Ruskeahiuksinen harvoin antoi ajatustensa näkyä kasvoiltaan ja tuo ilme oli ollut uskomattoman vihamielinen, ellei jopa tappava. Teräväpiirteinen oli siis todella vihainen tällä hetkellä, ettei Asagikaan olisi halunnut joutua tämän seuraan, vaikka hänellä olisikin ollut turvanaan K ja Közi.

Fu-ki kohotti katseensa lehdestä hämmästyen nuoremman pukumiehen nilkutusta näiden lähestyessä häntä. Lehti lensi auton katolle ja siitä tuulen mukana jonnekin työmaalle kadoten kuljettajalta lopullisesti, mutta siitä mies ei välittänyt. Mustatukka juoksi nopeasti johtajansa luokse ja vilkaisi puna-mustahiuksista huolissaan.
“Hide-zou-sama, mitä tapahtui?” Fu-ki katsahti kumpaakin kysyvästi.
“Miksi Asagi-saman löytö nilkuttaa?”
“On hänellä nimikin, Fu-ki”, Hide-zou sanoi varoittavalla äänellä.
Mustatukka nielaisi varoittavan katseen alla ja päätti vaieta asiasta – ainakin hetkeksi. Mies avasi auton oven vanhimman siirtyessä lähemmäksi autoa puna-mustahiuksisen kanssa.
“Työmaalla tapahtui onnettomuus ja Sethiin sattui. Menemme seuraavaksi sairaalaan, mutta käy sitä ennen katsomassa, ettei mitään jäänyt meidän jäljiltämme sinne”, Hide-zou sanoi hiljaa ja vilkaisi merkitsevästi kuljettajaansa nuorimman ymmärtämättä lainkaan, miksi moinen käsky annettiin.
“Kuten haluatte”, kuljettaja sanoi harvinaisen vakavana ja riensi johtajansa ohi tämän auttaessa kirjanpitäjän istumaan autoon.

Mustahiuksinen riensi työmiesten ohi näiden vilkaistessa kummissaan harvinaisen ketterää miestä, joka liikkui sulavasti tarkkaillen hattunsa alta ympäristöä. Joku yritti pysäyttääkin hänet, koska tämä ei pitänyt päässään suojakypärää, mutta päättäväisen varma katse vaiensi häiriköijän. Mies liikkui lastensairaalan rungon sisäpuolelle tutkien eri paikkoja, kunnes alkoi hidastella ja katsella tarkkaavaisesti joka puolelle etsien jotakin. Hetken aikaa mies jopa seisoi paikallaan, mutta totesi yrityksensä mahdottomaksi – hän ei voisi löytää etsimäänsä näiden kaikkien miesten joukosta. Tietäen sen, että etsimänsä saattoi olla jo lähtenyt tai sitten tarkkaili vuorostaan häntä, autonkuljettaja avasi rauhallisesti pukunsa takkia ja oli kuin ei mitään paljastaen kainalokotelossa olevan aseen. Sen tehtyään mustatukka lähti ripeästi takaisin limusiinille varmistettuaan ensin, ettei kukaan työmiehistä ollut nähnyt tekoaan.

Pimeästä varjosta metallisten palkkien takaa kurkisti ruskeahiuksinen, mustiin pukeutunut laiha mies. Kasvot olivat tavallista kapeammat hieman korkeiden poskipäiden terävöittäessä hiukan hänen piirteitään. Käsi irrottautui reisikotelossa olevasta aseen kahvasta hitaasti miehen katsoessa Fu-kin perään. Piilottelijan jaloissa lojui suuret pihdit, joilla hän oli onnistunut heikentämään nosturin ketjuja jo aikaisemmin ja sitten niin, että se pudotti palkin suoraan Tatemonokin toimitusjohtajaa päin.
“Hitto, täytyy kertoa pomolle, että Asagin oikeakäsi elää yhä”, tummasilmäinen sanoi matalalla äänellä.
“Käytä ensi kerralla vain sitä asetta, Shinya Murata, jos et halua yakuzan vihoja niskaasi.”
Mies lähti ketterästi palkkeja pitkin ja valui lopuksi ketjua pitkin maankamaralle vältellen typeriä työmiehiä, jotka eivät huomanneet lainkaan, kun heidän joukossaan kulki salamurhaaja.

Chapter Text

“Varovaisesti, Seth”, Hide-zou sanoi pehmeästi avustajansa rojahdettua istuimille. Heidän salkkunsa oli armotta työnnetty lattialle, eikä kumpikaan edes muistanut, että toisessa niistä oli miljoonien jenien arvoisia asiapapereita.
“Nojaa oveen, laitetaan sinut enemmän pitkittäin.”
Seth siirtyi käsiensä varassa lähemmäs toista ovea ja antoi itselleen luvan levätä sitä vasten. Ruskeat silmät sulkeutuivat hetkeksi kivun siivittäminä, kun hänen esimiehensä nosti vahingoittuneen jalan syliinsä. Otteet olivat helliä, mutta silti jok’ikinen kosketus sattui jo ennestään jomottavassa raajassa, vaikka mies olikin nostanut nilkan syliinsä pidellen kiinni säärestä.
“Sattuuko siihen paljon?” hellä kysymys sai nuoremman avaamaan silmänsä.
“Kyllä… Erityisesti silloin, kun siihen koskee”, kalpeampi yritti hymyillä, mutta ilme muistutti enemmän irvistystä.
“Siinä tapauksessa pyydän anteeksi”, toimitusjohtaja katsahti vakavana pidemmän kasvoja.
“Mutta minun on koskettava siihen hiukan enemmän.”

Puna-mustahiuksinen nyökkäsi hyväksyvästi ja laittoi hampaansa yhteen, ettei vahingossakaan puraisisi kieltään irti. Lahjetta nostettiin hiukan ja sukkaa käärittiin alas, mikä tuntui kirjanpitäjästä hiukan hassulta. Hänen äitinsä oli kertonut – opettaja oli aikanaan ollut – että Euroopan historiassa nilkka oli ollut hyvin intiimi, ellei jopa seksuaalisesti stimuloiva alue, koska jalkoja ei näytetty kovin paljoa. Tämä tosin oli enemmän naisten kohdalla ja lisäksi joskus keskiajalla, mutta se sai silti pienen punan leikkimään nuorukaisen poskipäillä, mutta onnekseen vanhempi ei sitä huomannut. Tämä asetti kätensä vääntyneen nilkan ympärille ja lähti puristamaan sitä hitaasti. Ote sattui aluksi, mutta toi vähitellen pientä helpotusta.
Kivun lieventyessä ruskeasilmäinen ryhtyi tarkkailemaan teräväpiirteistä. Tämän puku oli työmaan pölyssä ja hiekassa, hiukset olivat sotkuisina, mutta ne eivät siltikään vieneet miehen arvovaltaa ja vaikuttavuutta pois. Oikeastaan ne saivat tämän näyttämään tietäväisemmältä ja lempeältä. Vanhemman ote oli hellä ja tämän teot kertoivat välittämisestä.

Ruskeankellertävät silmät nostivat katseensa kirjanpitäjän pienesti hymyileville kasvoille ja täyteläinen suu raotti, kuin mies olisi halunnut sanoa jotain, mutta hänet keskeytettiin. Heidät ja kuljettajan erottava luukku aukeni ja Fu-ki kurkisti siitä.
“Menemmekö pääkonttorille vai suoraan sairaalaan?” kuljettaja kysyi ja hymyili pahoittelevasti avustajalle.
“Sairaalaan, mutta kaupan kautta. Meidän on ostettava jäitä tai pakastepussi Sethin jalalle”, Hide-zou sanoi ja vilkaisi mustatukkaa synkkänä.
“Löytyikö mitään?”
“Ei. Siellä oli liikaa ihmisiä”, Fu-ki sanoi yhtä synkästi.
“Teit kuitenkin parhaasi, se riittää”, toimitusjohtaja sanoi vakavana ja kääntyi jälleen kirjanpitäjän vääntyneen nilkan puoleen.
“Nyt meidän on vain mentävä sairaalaan.”
“Entä tämän päivän muut menot?” mustatukka kurtisti kulmiaan.
“Soitan Ivy-sanille, että peruuttaa tapaamiset ja muut”, teräväpiirteinen sanoi ja kohotti hiukan nuoremman jalkaa.
Kuljettaja ei sanonut mitään, vaikka katsoikin heihin vielä pienen hetken, mutta sulki lopulta luukun. Hänelle merkittävin asia oli se, että ensimmäinen etappi oli kauppa.
“Ei minua sairaalaan tarvitse viedä…”, puna-mustahiuksinen mumisi nolostuneena.
Häntä hävetti, että toimitusjohtajan piti nähdä paljon vaivaa hänen vuokseen.
“Riittää vain, kun jätätte minut sairaalan ensiapuun…”
“Sairaalan puolella työskentelee Asagin alaisuudessa muutama lääkäri, jotka ovat koko hänen mafiansa käytössä”, Hide-zou sanoi asiallisesti ja laski jalan jälleen syliinsä kaivaessaan taskustaan matkapuhelinta.

“Mutta ei teidän tarvitse peruuttaa kaikkia tapaamisianne…”, Seth yritti vielä pelastaa tilannetta, mutta hänet vaiennettiin.
Ruskeahiuksinen liikkui lähemmäksi sulavasti kuin kissa ja painoi etusormensa kapeille huulille hymyillen pienesti.
“Sinuna keskittyisin enemmän jalkaan, kuin minun työasioihini, Seth”, ruskeankellertävät silmät katsoivat lempeästi nuoremman unohtaessa hetkeksi hengityskykynsä.
“Tahdon varmistaa, että kaikki on hyvin. Opettajanasi velvollisuuteni on huolehtia sinusta ja minä teen niin parhaimmalla katsomallani tavalla. Älä mieti liikeasioita nyt – mietitään niitä sitten myöhemmin.”
Vanhempi oli niin lähellä. Nuorukaisen jalat olivat reisiä myöten tämän sylissä ja lihaksikkaan jäntevä vartalo oli kumartunut hiukan hänen ylleen, ettei avustaja tiennyt, miten olisi asioihin suhtautunut.
Vähitellen kalpeampi sai hengityskykynsä takaisin, vaikka jokainen hengenveto olikin hyvin raskas ja samalla jotenkin omituisen nopea. Hän sai nyökättyä, jolloin lämmin sormi vietiin pois kasvoilta ja esimies siirtyi takaisin omalle paikalleen – istuimen toiseen päähän loukkaantuneen jalan viereen. Mies näppäili kädessään olevaan kännykkään muutaman numeron nostaen lopulta vakavana puhelimen korvalleen.

Teräväpiirteinen kuuli muutaman kerran odotusäänen, kunnes pirteä ääni vastasi:
“Moshi moshi? Tatemonokin rakennusfirmalla, Hamada Ivy puhelimessa.”
“Ivy-san, Hide-zou tässä”, voimakasleukainen vastasi ja vilkaisi tapojensa mukaan ulos ikkunasta.
“Peruuta kaikki tapaamiseni, mitä oli tälle päivälle varattu.”
“Hide-zou-sama, mitä on tapahtunut?” Ivyn ääni muuttui hyvin huolestuneeksi ja omituisen matalaksi.
Ääni ei melkein lainkaan sopinut sievälle miehelle ja vanhemman olisi tehnyt mieli pyytää toista palauttamaan oman äänensä takaisin. Brunetelle ei vain sopinut tuollainen synkkyys.
“Työmaalla sattui onnettomuus ja Seth loukkaantui. Vien hänet sairaalaan ja jään itse tarkastamaan, että hän saa tarvittavan hoidon”, toimitusjohtaja sanoi rauhallisesti.
“Onnettomuus? Mitä tapahtui? Mitä Seth-sanille tapahtui? Onko hän hengissä? Miten sellaista voi tapahtua?” sihteeri kyseli sen verran nopeasti, ettei vanhempi edes kuullut, mitä toinen kysyi.
Siksi hänen oli arvattava.
“Ei mitään kovin vakavaa, hänen jalkansa on saattanut nyrjähtää. Varaudu kuitenkin siihen, että hän joutuu jäämään sairaslomalle. Voinko luottaa siihen, että peruutat tapaamiset ja pidät firman pystyssä, kunnes tulen sinne?”
“Tietenkin voitte”, Ivy sanoi hymyillen – sen kuuli äänestä.
“Kertokaa Seth-sanille paljon terveisiä ja voimia.”
“Kerron”, Hide-zou sanoi ja vilkaisi vieressään istuvaa nuorukaista.
“Shitsurei shimasu.”

Seth katsoi esimiestään, kun tämä sulki puhelimensa ja laittoi sen taskuun.
“Terveisiä Ivy-sanilta”, mies kääntyi katsomaan kokonaan häntä.
“Hän huolestui, kun kuuli sinun loukkaantuneen.”
“Mukava kuulla”, puna-mustahiuksinen hymyili hiukan, mutta toisesta syystä.
Hänestä oli mukava huomata, että toimitusjohtaja oli käyttänyt puhuteltaessa jo useamman kerran pelkästään hänen etunimeään. Se vain lämmitti mieltä, kun osoittautui jo nyt läheisemmäksi kuin sihteeri, joka oli työskennellyt kauemmin toimistossa. Tosin, saattoihan puhuttelutapaan vaikuttaa myös Asagin mafia ja siellä kulkeva tyyli, mutta kuitenkin.
“Sattuuko vielä?” ruskeankellertäväsilmäinen siirsi katseensa nilkkaan, joka oli jo turvonnut ja sinersi mustelmilla paikoitellen.
“Onko muita vaivoja? Huimaako? Tuntuuko, ettet tunne jotain kohtaa itsestäsi?”
Nuo kysymykset tuntuivat nuoremmasta hassuilta, kun ne esitettiin nilkalle eikä kasvoille.
“Nilkkaan sattuu vielä aika paljon”, kirjanpitäjä nosti itseään parempaan asentoon, koska oli valunut hiukan alaspäin.
“Mutta muuten on ihan hyvä olla – minnekään muualle ei satu.”
“Hyvä”, vanhempi käänsi pienesti hymyillen katseensa pidempään, kunnes vakavoitui jälleen.
“Olen pahoillani siitä, mitä työmaalla tapahtui.”
“Ettehän te siitä olleet vastuussa.”
“Mutta minun takiani nilkkasi on vääntynyt. Sinuun sattui, koska minä kiskaisin sinut kovakouraisesti mukaani.”
Puna-mustahiuksinen katsoi niitä kasvoja, jotka näyttivät hiukan surullista, ellei jopa katuvilta.
“Ei se mitään”, nuorukainen hymyili pienesti ja toivoi, että saisi sanottua seuraavat sanansa hyvin.
“Oikeastaan minun olisi pitänyt kiittää teitä aikaisemmin. Te pelastitte minun henkeni – toistamiseen – ja tämä nilkkakipu on pieni hinta siitä. Enemmän minua nolottaa se, että minun takiani te olisitte voineet kuolla…”, kirjanpitäjä veti syvää henkeä.
“Se, mitä yritän sanoa, on kiitos. Kiitos, kun pelastitte minut sen palkin alta.”
Ruskeankellertävät silmät katsoivat kalpeampaa ja pää kallistui asagimaisen sirosti huulille kohotessa mitä ystävällisin hymy. Koko tuo liike oli täysin erilainen kuin yakuzalla. Pehmensi miehen olemusta jopa hymyäkin enemmän ja se vaikutti myös tuohon varmaan, vakavansävyiseen ääneen.
“Ole hyvä, Seth.”

He katsoivat toisiaan tavallista pidempään silmiin ja ruskeasilmäisestä tuntui, ettei hänen jalkaansa sattunut enää niin paljon. Hän tunsi olonsa hyväksi, vaikka tiesikin pukunsa olevan hiekassa ja pölyssä. Muutama hiuskin oli karannut ponihännältä, mutta se ei onnistunut häiritsemään häntä. Teräväpiirteinen antoi katseensa tutkia toista hieman näkyvämmin, eikä nuorempi pistänyt sitä pahakseen. Tarkkaavaiset silmät nousivat jälleen kalpeille kasvoille, täyteläiset huulet raottuivat ja auto pysähtyi luukun auetessa.
“Olemme nyt erään kaupan edessä, Hide-zou-sama”, Fu-ki sanoi kurtistaen kulmiaan kohtaamastaan näystä.
“Menenkö ostamaan pakastepussin?”
“Minä menen”, Hide-zou siirtyi ovelle ja avasi sen.
“Jää Sethin luokse, jos hän tarvitsee jotain.”
“Hide-zou-sama”, avustaja nousi äkisti istumaan ja tarttui vahvaan käteen.
Hetken mies katsoi hämmentyneenä toisen vakavia kasvoja, joille nousi pieni nolostunut hymy, ja käsi kohosi pyyhkimään pölyisiä olkapäitä.
“Ei ole sopivaa, että Tatemonokin toimitusjohtaja menee kauppaan tai minnekään sen näköisenä, kuin olisi ollut hiekkalaatikossa.”
Pieni naurahdus karkasi vanhemman huulilta kalpean käden siirtäessä hiuksia hiukan enemmän siihen kampaukseen, mikä oli ollut, ennen kuin kypärä oli painettu tuohon päähän. Pian tämä kuitenkin nousi autosta ja sulki oven perässään jättäen nuorukaisen istumaan paikoilleen.

Seth katsoi toisen perään ja häntä harmitti. Miksei hän vain osannut kiittää kunnolla? Miettiessään nyt sanomiaan, hän tunsi itsensä typerykseksi. Miksi puna-mustahiuksinen oli kiittänyt vasta nyt eikä yhtään aikaisemmin? Miten yhden kiitoksen sanominen saattoi olla niin vaikeata? Tuo mies oli pelastanut hänen henkensä ja mitä hän teki? Kiitti typerästi ja huolehti miehen ulkonäöstä, kun tämä meni kauppaan. Voisiko mikään mennä enää huonommin?
“Ilmeisesti et olekaan Asagi-saman isku, vaan hän on sinun iskusi”, Fu-ki naurahti pirullisesti luukusta.
Järkytys lävisti ruskeasilmäisen vartalon läpi tämän iskeytyessä nopeasti taaksepäin, mistä hyvästä löi päänsä oveen.
“PERKELE!”
Kalpeat kädet kietoutuivat takaraivoon silmien sulkeutuessa kivusta – tämäkin vielä: ensin jalka ja nyt pää! Mitähän seuraavaksi? Todettaisiin, että jalka pitäisi amputoida?
“Ainakin osaat puhua rumia mafian jäsenyyttäsi varten”, autonkuljettaja naurahti katsoessaan toisen kivusta vääristyneitä kasvoja.
“Mutta olet sinä kyllä sittenkin Asagi-saman isku.”
“Minä en ole kenenkään isku”, puna-mustahiuksinen käänsi kasvonsa puhuneeseen päin.
“Enkä ainakaan Asagi-saman.”
“Miksi sitten Asagi-sama teki sinusta Hide-zou-saman avustajan?” pieni hymy kohosi kuljettajan huulille.
“Miksei Asagi-sama antanut sinun opettamistasi jonkun alempiarvoisemman huoleksi?”
Siihen ruskeasilmäinen ei osannut vastata. Hide-zou oli kyllä huomannut hänen varastavan, mutta niin varmasti huomasivat muutkin, kun tiedostivat asian. Jos hän oli esimiehensä kertomasta ymmärtänyt oikein, Asagi ei ollut kovin luottavainen varkaita kohtaan. Se ei kuitenkaan ollut riittävän hyvä syy sille, että hänestä tehtiin Tatemonokin toimitusjohtajan avustaja.
“Hide-zou sai tehtäväkseen huolehtia sinusta, koska Asagi-sama on iskenyt silmänsä sinuun. Kakkosmiehenä hän ei voi kieltäytyä moisesta ja siksi hän onkin ollut varsin kiltti ja auttavainen”, Fu-ki kertoi virnuillen, mutta ääni oli ilmeestä huolimatta pahoitteleva, kunnes mies lopulta vakavoitui täysin nähdessään toisen masentuneen ilmeen.
“En minä tätä muuten kertoisi, mutta en halua, että alat elättelemään turhia kuvitelmia asioiden oikeasta laidasta.”

Seth kuuli autonkuljettajan sanat, mutta ne eivät kuitenkaan lohduttaneet häntä. Nuorukainen oli jo päätellyt sen itse, että hänen esimiehensä olisi luultavammin yakuzan lähin mies, mutta nyt se varmistui.
Hän tiesi myös sen, että Hide-zou tulisi näkemään hänet aina Asagin iskuna ja varkaana, mutta surullinen uutinen ei kuitenkaan peittänyt erästä toista mietettä hänen päässään. Kysymys, joka oli noussut näiden tilanteiden takia, pyöri hänen päässään armotta. Miksi toimitusjohtaja oli pelastanut hänen henkensä jo kahdesti, jos hän oli Asagille vain mahdollinen panokone?

----------

“Otatteko muovipussin?” herttainen tyttö hymyili ystävällisesti kassakoneen takaa.
“En tarvitse”, Hide-zou sanoi lyhyesti ja otti ostamansa pakastevihannespussin käteensä poistuen kaupasta.
Useat ihmiset vilkaisivat häneen kummissaan, koska tummansiniharmaassa puvussa oli paikoitellen pölyä, vaikka mies oli onnistunut puistelemaan suurimman osan hiekasta pois. Hiukset olivat myös hiukan paremmin kuin aikaisemmin, kiitos Sethin. Ruskeahiuksisen ilme vakavoitui entisestään – jos se oli mahdollista – hänen ajatellessaan puna-mustahiuksista. Hän tunsi syyllisyyttä tämän loukkaantumisesta ja muustakin. Teräväpiirteinen tunsi tehneensä väärin nuoremmalle – hänenhän pitäisi olla se viisas ja toimia asiallisesti. Miehen kuuluisi puhua suoraan asioista eikä salailla, kuten nyt. Jotenkin hän vain sai itsensä jatkuvasti kiinni tekemässä milloin mitäkin, mikä ei ollut sopivaa…
“Päivää, Oshiro-san”, kuului ääni toimitusjohtajan vierestä tämän kävellessään limusiinille ajatuksissaan.
Vahvaleukainen käänsi katseena äänen suuntaan ja näki kaksi tummansinisiin univormuihin pukeutunutta poliisia, jotka nojailivat sinivalkoiseen poliisiautoon.
“Päivää, Teru-sama ja Yuuto-sama”, Hide-zou tervehti kaksikkoa tarkkaillen näiden kasvoja ja eleitä.
Hän tiesi molemmat, koska nämä kaksi olivat Asagin lempikiusaamisenkohdetta – nuoria, hyvännäköisiä ja ennen kaikkea univormupukuisia poliiseja. Ne olivat yakuzalle riittävän hyvät syyt eikä toimitusjohtaja voinut kieltää, etteikö ystävänsä olisi ollut oikeassa. Terulla oli vaaleat hiukset ja hienopiirteisen sirot kasvot. Muutama tummaksi värjätty hiussuortuva liikahteli tuulessa sinisten silmien tarkkaillessa häntä. Yuutolla oli ruskeat epäsymmetrisesti leikatut lyhyet hiukset, ruskeat suuret silmät ja kalpea iho kuten aisaparillaan. Univormujen alla heidän laihat vartalonsa liikkuivat jäntevästi ja tekivät heistä hiukan harteikkaampia. Miehet olivat laihoja ja todellakin hyvännäköisiä, mutta sitä toimitusjohtaja ei ikinä sanonut ääneen. Osasi vielä sen verran kunnioittaa virkavaltaa.

“Limusiininne on parkkeerattu väärin, Oshiro-san”, Teru sanoi virallisesti, vaikkakin hiukan jäätävästi.
“Se vie liikaa parkkipaikkoja.”
“Olen pahoillani tästä”, ruskeahiuksinen sanoi kumartaen hiukan anteeksipyytävästi.
“Olin juuri lähdössä, joten sen ei pitäisi olla kauaa tiellä.”
“Teille pitäisi antaa roimat sakot”, vaaleampi otti muutaman askeleen lähemmäksi toimitusjohtajaa.
“Teru-san, anna olla”, ruskeahiuksinen mies sanoi toverinsa vierestä ja virnisti teräväpiirteiselle.
“Oshiro-sanilla on varmasti hyvä syy jättää autonsa tuohon.”
“Minusta, Yuuto-san, näyttää siltä, että Tatemonokin toimitusjohtaja tarvitsi keittoonsa pakastevihanneksia eikä se ole riittävän hyvä syy”, Teru hymähti huvittuneena nähdessään pidempänsä kantamuksen.
“Syyni tuohon parkkeeraukseen kyllä liittyy näihin vihanneksiin”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi rauhallisesti.
“Avustajani loukkaantui, kun olimme työmaalla, ja tulin ostamaan hänelle jotain kylmää jalkaansa.”
Poliisit katsoivat pukumiestä hiukan epäilevinä.
“No, se kuulostaa minun korvaani ihan hyvältä syyltä”, Yuuto sanoi naurahtaen.
“Kunhan tulevaisuudessa muistatte, että parkkeeraatte limusiininne paremmin.”
“Muistan ja mainitsen asiasta kuljettajallenikin”, Hide-zou vastasi asiallisesti.
“Suonette anteeksi, minun on mentävä nyt viemään avustajaani sairaalaan ja soitettava lääkärillekin tässä matkalla.”
“Menkää toki – toivottavasti se ei ole mitään vakavaa”, Teru sanoi ja siirtyi poliisiauton sisään pelkääjän paikalle.
Hän oli jäänyt toverinsa kanssa paikalle mainitakseen liikemiehelle autonsa parkkeerauksesta ja nyt heidän oli jatkettava kierrosta, vaikka mies olisikin halunnut antaa roimat sakot.
“Näkemiin, Oshiro-san”, Yuuto sanoi avatessaan auton oven.
“Näkemiin, Yuuto-sama, on hienoa, että olette palanneet taas töihin loukkaantumisenne jälkeen”, vahvaleukainen sanoi nyökäten pienesti.
“Kiitos”, poliisi sanoi vakavoituen.
Kaksikon poistuessa paikalta, teräväpiirteinen otti kännykkänsä taskustaan ja soitti lyhyen puhelun mennessään takaisin limusiinille.

Matka sairaalalle sujui hiljaisuudessa. Hide-zou piteli kylmää pakastepussia nuoremman nilkassa ja Seth katseli lyhempää miettien, mitä mahdollisesti liikkui toisen päässä. Fu-kin sanat olivat jääneet puna-mustahiuksisen pääkoppaansa. Nyt hän mietti, pitäisikö hänen kysyä opettajaltaan asioiden oikeasta laidasta. Hän ei pitänyt itseään Asagin iskuna, mutta pitikö toimitusjohtaja häntä sellaisena? Tämä kun oli herrasmies eikä sanonut, mitä ajatteli, vaan harkitsi useamman kerran sanojaan. Oikeiden sanojen tuottaminen tuntui vain vaikealta nuoremman mielestä siinä tilanteessa, kun toinen oli keskittänyt huomionsa täysin hänen nilkkaansa.
“Alamme olla perillä”, avonaisesta luukusta kuului Fu-kin vahva ääni.
“Tarvitsetteko apuani, Hide-zou-sama?”
“Enköhän pärjää Sethin kanssa ihan kahdestaan”, toimitusjohtaja sanoi rauhallisesti ja katsoi kysyvästi potilaaseen.
Pidempi nyökkäsi hyväksyvästi ja kohottautui kunnolla istumaan limusiinissa. Häntä kyllä mietitytti, miten autosta nouseminen onnistuisi, kun sisälle menokin oli tuottanut ongelmia, mutta päätti murehtia sitä myöhemmin.
“Fu-ki, vie meidät pääovien eteen ja mene sitten parkkeeraamaan auto jonnekin. Soitan, kun tulemme ulos – käy sillä välin vaikka teellä”, ruskeahiuksinen sanoi kuljettajalleen, joka hymähti ymmärtämisen merkiksi.

Limusiini pysäytettiin kadulle lähelle sairaalan ovia ja teräväpiirteinen avasi mustan oven nousten ensin itse ulos, jotta hänen olisi helpompi auttaa toinen ylös. Pakastepussi putosi loukkaantuneelta nilkalta auton lattialle, kun puna-mustahiuksinen liukui istuimia pitkin oven lähelle miettien, miten pääsisi yksinkertaisimmin ylös. Sitä hänen ei oikeastaan tarvinnut miettiä – hän ei ehtinyt, koska vahvat kädet kietoutuivat hänen kainaloidensa ja jalkojen alle samalla, kun laiha vartalo painettiin nostajan omaa vasten. Varovaisesti ruskeankellertäväsilmäinen nosti avustajansa pois autosta tämän änkyttäessä jotain, mistä nuorukaisella itselläkään ei oikeastaan ollut selvää käsitystä. Teko oli saanut hänet sen verran hämilleen, ettei varas tiennyt lainkaan, mitä hänen olisi edes pitänyt ajatella. Kalpeamman iloksi ja onneksi toimitusjohtaja ei kuitenkaan aikonut kantaa häntä sairaalaan, vaan laski varovaisesti seisomaan vasemman jalan varaan nojaamaan osan painosta itseensä.
“Satutinko sinua, Seth?” Hide-zou kysyi nostaen pidemmän käden niskansa taakse.
“E-ette…”, kirjanpitäjä sai mumistua nolostuneena.
“Minä vain painan…”
“Yhtä paljon kuin höyhen”, ruskeahiuksinen naurahti hiukan.
“Sinun pitäisi syödä enemmän.”
“Olen kuullut tuon kommentin ystävältänikin.”
“Ystäväsi on oikeassa.”
“Hänen puheistaan täytyy vain hiukan valikoida, mitkä ovat kuuntelemisen arvoisia sanoja.”
“Tuossa asiassa häntä kannattaisi kuunnella. Olisi ikävää, jos kuolisit nälkään… Ei sinun laihtuakaan tarvitse.”

Teräväpiirteinen auttoi avustajaansa nilkuttamaan ovelle, jonka edessä seisoskeli valkoisiin lääkärien ja hoitajien takkeihin pukeutuneita miehiä ja naisia.
Muutamat heistä kohottivat kysyvät katseensa pukumiehiin ja yllättäen eräs punahiuksinen lähti heidän joukostaan saapuneita kohti.
“Arvelinkin, että näin teidät, Hide-zou-sama”, punapäinen lääkäri käveli tulijoiden luokse, jotka pysähtyivät miehen eteen.
Mies oli heitä kumpaakin hiukan pidempi, mutta ei ollut kuitenkaan yhtä pitkä kuin Asagi – Közistä ja K:sta puhumattakaan. Punaiset pöyhityt hiukset kiilsivät auringossa mustien silmien katsoessa tulijoita – erityisesti nilkuttavaa osapuolta.
“Kukas tämä on?”
“Miyagi Seth – uusi avustajani ja Asagin uusi alainen”, toimitusjohtaja kertoi ja vinkkasi nuoremmalle, että katsoisi punapäätä.
“Tämä tässä on yksi Asagin lääkäreistä – tarkemmin sanottuna hoitavalääkäri – Inoue Shou.”
Miehen sanat saivat lääkärin nyökkäämään kulmien kohotessa hiusrajaan. Kirjanpitäjä katsoi pisintä hiukan ymmällään, kunnes tajusi nopeasti esimiehensä sanojen syyn: tämä esitteli nopeasti toisilleen kaksi mafian jäsentä.
“Hauska tavata, Seth”, Shou ryhtyi heti sinuttelemaan vilkaisten ilmassa roikkuvaa jalkaa.
“Mitä on tapahtunut?”
“Työmaalla tapahtui onnettomuus”, voimakasleukainen vastasi korjaten hiukan asentoaan, että tukisi paremmin oppilastaan.
“Siis onnettomuus”, punapää sanoi ja kohotti sanojensa päätteeksi kätensä ja liikautti kummankin käden etu- ja keskisormea.
“Vai ’onnettomuus’?”
“Ihan sen tasoinen onnettomuus, että siinä olisi voinut mennä meiltä kummaltakin henki”, Seth ärähti tahtomattaan, mutta tämä kaikki alkoi vähitellen ärsyttää häntä.
Ensin Fu-kin sanat ja nyt tuon lääkärin omituiset vihjailut. Voisiko joku kertoa hänelle vihdoin ja viimein, missä mentäisiin?
“Eli siis jälkimmäinen”, Shou totesi automaattisesti toisen sanojen perään.
“Shou, ole hiljaa”, Hide-zou kääntyi kirjanpitäjän puoleen.
“Ota rauhallisesti, Seth. Olemme kumpikin hengissä ja se on tärkeintä”, sanojensa päätteeksi mies käänsi katseensa takaisin laihaan lääkäriin.
“Onhan Nishikawa paikalla? Ei kai hän karannut minnekään, kun soitin?”
“Siellä hänen pitäisi huoneessaan kykkiä, sen kun menette vain sisälle”, puhuteltu vastasi olkiaan kohauttaen.
“Teidän ei tarvitse edes ilmoittautua, marssitte vain ovet paukkuen hänen työhuoneeseensa. Minä jään tänne vielä hetkeksi nauttimaan kahvitauostani… Kohta Nishikawa kuitenkin käskee minun tekemään omia töitään – mokomakin laiskuri.”
“Siitä vaan, asiahan ei minulle kuulu, mitä te täällä puuhaatte”, ruskeankellertäväsilmäinen murahti lähtiessään viemään kalpeinta sairaalan ovista sisään.
“Kunhan saatte vain Sethin jalan kuntoon”, mies katsoi taakseen ja antoi merkitsevän silmäyksen Shoulle.
“Onko asia selvä?”
Ääni oli jäätävä – kertoi rivien välistä monta tarinaa, joista kaikki liittyivät vahvasti omaan asemaansa ja Asagiin.
“Hyvin selvä, Hide-zou-sama”, lääkäri kumarsi hiukan pahoittelevasti kaksikon mennessä sisälle.

Toimitusjohtaja kuljetti puna-mustahiuksisen käytäviä pitkin omalääkärien osastolle katselematta sen kummemmin käytävällä tapahtuvia asioita, kuten lasten juoksentelua ja vanhusten yskimisiä. Kerran he joutuivat pysähtymään, kun eräästä käytävänristeystä pitkin työnnettiin kiireellä joku leikkaukseen ja maskipäinen kirurgi käveli ripeästi perässä. Mustahiuksinen lääkäri vilkaisi pukumiehiä ja nyökkäsi kevyen tervehdyksen teräväpiirteiselle, joka kohotti kätensä vastatakseen tälle.
“Kuka tuo oli?” kirjanpitäjä kysyi, koska hänestä tuntui, että tervehtineet tunsivat toisensa hiukan paremmin kuin tervehdyksistä olisi voinut ymmärtää.
“Jun – yksi Asagin lääkäreistä ja tämän sairaalaan johtavista kirurgeista”, mies vastasi lyhyesti heidän jatkaessa taas matkaa.
“Mihin Asagi-sama tarvitsee niin monta lääkäriä?”
“Hänellä on alaisuudessaan aika paljon ihmisiä, jotka kaipaavat hoitoa”, vahvaleukainen vastasi lyhyesti heidän kääntyessä eräästä kulmasta hiljaisempaan käytävään.

Heidän siinä kävellessään avustajaa inhotti yhä enemmän olla sairaalassa. Hän oli pienestä asti vihannut sen hajua, hoitajia, sairaita ihmisiä ja ruokaa – erityisesti jälkimmäistä. Enempää nuorukainen ei ehtinyt harmittelemaan, koska he menivät erään puisen oven luokse ja hänen esimiehensä koputti kuuluvasti kovaan pintaan.
Ruskeahiuksinen ja -silmäinen Sethin ikäiseltä näyttävä mies tuli avaamaan heille hiukan tympääntyneen näköisenä. Tämä päästi pukumiehet sisään sanomatta oikeastaan mitään, mutta vilkaisi vielä ennen oven sulkemista käytävälle varmistaakseen, ettei kaksikkoa oltu seurattu.
“Et tiedäkään, kuinka piristävä soittosi oli, Hide-zou”, lääkäri kääntyi saapuneiden puoleen sulkiessaan oven.
Vanhempi auttoi pidempänsä istuutumaan tutkimuspöydälle kiinnittämättä sen enempää huomiota valkoiseen, pitkään takkiin pukeutuneeseen mieheen.
“Minulle soitetaan vähän väliä, koska – ties ketä – pitää hoitaa, viedä leikkaukseen tai vastaavaa. Milloin joku on yritetty hukuttaa, kuka on myrkytetty, mutta useimmiten joudun metsästämään lihasta luodin sirpaleita! Mitä sinä nyt haluat minun tekevän!?”
“Oletko kyllästynyt työhösi?” Hide-zou nousi seisomaan ja katsoi rauhallisesti lääkäriä.
“Olen!”
“Olet siis myös kyllästynyt Mercedes-Benziisi?”
“…”
“Toimi sitten, kuten lääkärin kuuluu, jos haluat vielä pitää autosi”, toimitusjohtaja katsahti varoittavasti nuorempaansa ja istuutui kauempana olevaan tuoliin.
Valkotakkinen puisteli hiukan päätään olkapäämittaisten ruskeiden hiusten liikahtaessa hartioiden taakse. Voi, miten hän vihasikaan tätä – jos Asagi oli ikävä tapaus, niin oli myös Hide-zou, mutta tämän sanojaan ei voinut jättää huomioimatta.
“Hyvää päivää”, lääkäri ojensi kätensä potilaalleen, joka tarttui siihen kohteliaasti.
“Minä olen Takanori Nishikawa – Asagin ja hänen miestensä oma lääkäri.”
“Päivää, olen Miyagi Seth – Hide-zou-saman uusi avustaja… Ja ilmeisesti Asagi-saman uusin mies…”
“Hienoa, mikäs teitä vaivaa?” Nishikawa sanoi istuutuessaan koneensa ääreen etsimään nuorukaisen henkilötietoja.
“Työmaalla sattui haaveri ja Seth loukkasi jalkansa”, toimitusjohtaja vastasi yksinkertaisesti.
“Mainiota!” valkotakkinen kääntyi tuolillaan huomattavasti piristyneempänä.
“Jotain vaihtelua viimeisimpiin päiviin. Kun viimeksi toit minulle potilaan, hän melkein kuoli verenhukkaan ja minulta meni ikuisuus niiden haulien poistamiseen.”

Mies ei huomannut, kuin hänen sanansa saivat Sethin ennestään kalpean ihon muuttumaan valkoiseksi kauhusta, mutta se ei jäänyt teräväpiirteiseltä huomaamatta.
“Eikö lääkäreillä ole enää vaitiolovelvollisuutta?” ruskeahiuksinen nousi pystyyn ja siirtyi avustajansa viereen.
“Jos yrität tuottaa itsellesi jotain sadistista nautintoa pelottelemalla Sethin hengiltä, harkitse sitä vielä toisen kerran.”
“Kylläpäs suojeluvaistosi käy ylikierroksilla.”
“Minä olen Asagin käskystä Sethin opettaja, joten sinuna harkitsisin, mitä päästäisin ulos suustani minun läsnä ollessani.”
“Rauha. Ymmärrän yskän vähemmälläkin”, Nishikawa nosti kätensä ilmaan antautuvasti.
“Katsotaan nyt sitä nilkkaa…”
Mies saapui tuolinsa kanssa potilaan eteen ja otti ojennetun jalan – kenkä ja sukka olivat potkaistu jalasta pois – syliinsä. Kädet olivat pehmeät nostaessaan lahjetta nähdäkseen turvonneen nilkan.
“Hmm… Miten tämä tapahtui?”
“Olimme Hide-zou-saman kanssa jäädä putoavan metallipalkin alle, kun hän kiskaisi minut mukanaan turvaan ja me kaaduimme. Kun nousin ylös, tajusin, etten voinut seistä lainkaan oikean jalkani varassa”, Seth kertoi hiljaa ja katsahti kiitollisena esimiestään, joka nosti kätensä nuorukaisen olalle hymyillen pienesti.
Tuo lempeä katse tuntui hyvältä.
Nishikawa päätti aikaisemman perusteella sulkea suunsa, vaikka hänen teki mieli varmistaa, oliko Hide-zou joutunut jälleen salamurhayrityksen kohteeksi. Mies ei ilmeisesti halunnut huolestuttaa nuorempaa tai kertoa liian paljon kerralla.

“En usko, että se on nyrjähtänyt”, valkotakkinen sanoi painellessaan vääntynyttä kohtaa puna-mustahiuksisen irvistellessä.
“Uskoisin nilkkasi menneen sijoiltaan, mutta sekään ei välttämättä ole hyvä asia”, lääkäri sanoi laskiessaan jalan pois sylistään ja siirtyessään takaisin koneensa ääreen.
“Meidän on otettava jalastasi röntgenkuvat, ettei sijoiltaan menon ja kaatumisen aikana ole tullut murtumia tai muita sisäisiä ruhjeita. Shou tulee kohta hakemaan sinua ja menette yhdessä ottamaan kuvat.”
Nishikawa näppäili jotain hakulaitteeseen, kunnes kääntyi jälleen pukumiehiä kohti.
“No, miten Asagi sinut löysi, Seth-san?”
“Olin töissä jo ennestään asianajajatoimistossa, jonka enemmistöosakkuuden Asagi-sama sai viime viikolla…”, puna-mustahiuksinen katsahti toimitusjohtajaan hakien hiukan apua kertomukselleen.
“Erilaisten vaiheiden kautta Asagi huomasi, että Seth oli taitava varas ja kirjanpitäjä, minkä takia hänet siirrettiin minun alaisuuteni”, ruskeahiuksinen vastasi tiivistetysti, kun oveen koputettiin ja sisälle kurkisti Shou.
“Tulin hakemaan Sethiä röntgeniin”, mies sanoi ja työnsi pyörätuolin esille.
“Ette kai te aio viedä minua tuossa?” ruskeat silmät värähtivät epätoivosta.
“Minä kyllä pystyn kävelemään, jos vain saan kepit.”
“Sairaalaan sääntöihin kuuluu, että sinut on vietävä pyörätuolilla”, Shou huomautti hymyillen huvittuneena toisen ilmeelle.
“Ettet rasita itseäsi liikaa.”
“Mistä lähtien te olette välittäneet säännöistä?” toimitusjohtaja puuttui puheeseen virnistäen huvittuneena.
“Sairaalan johtajalla ei olisi yhtä hauskaa kuin nyt, jos ette keksisi mitä uskomattomimpia sairauskertomuksia ja muita raportteja. Mikä olikaan viimeisin? Mies joutui riitaan anoppinsa kanssa ja tämä päätti virittää pienoisräjähteen tuolin alle?”
“Ainakaan meitä ei voi syyttää mielikuvituksettomuudesta”, Shou naurahti ja vei pyörätuolin nurkkaan.
“Nishikawa, missä ne kepit ovat?”
“Siellä, minne jätit ne viimeksi.”
“Eli?”
“Tuolla kaapissa”, Nishikawa pyöräytti silmiään.
Punapää näytti toiselle kieltään ja meni hakemaan kaapista tukisauvat, jotka tämä ojensi puna-mustahiuksiselle.

Yhdessä Shou ja Seth siirtyivät hiljaiselle käytävälle Hide-zoun jäädessä keskustelemaan jotain Nishikawan kanssa.
“Toivottavasti Hide-zou-sama ei puraise Nishikawalta kovin pahasti päätä irti – en haluaisi yrittää asettaa sitä takaisin hartioiden väliin”, lääkäri naurahti heidän mennessä käytäviä pitkin erilaisten kylttien ohjastaessa heitä varmuuden vuoksi.
“Eivätkö he tule toimeen?” kirjanpitäjä kysyi.
“Hide-zou-sama on Asagin oikeakäsi ja tekee sen tarpeen vaatiessa selväksi, mikä on Nishikawan kohdalla aika usein tarpeellista. Tämä taasen ärsyttää Nishikawaa, joka ei ymmärrä Hide-zou-saman synkkyyttä tai muutakaan käytöstä. Luultavasti häntä inhottaa miehen jäisyys”, punapää käänsi hymyilevät kasvonsa lyhempään.
“Ilmeisesti Hide-zou-sama kuitenkin pitää sinusta, koska huolehtii hoitamisestasi näinkin paljon ja näyttää vähemmän synkältä.”
“Taidatte olla väärässä”, puna-mustahiuksinen mumisi hiljaa.
“Hän toimii vain Asagi-saman käskyn alla.”
“Jos kerran itse sanot niin, siinä tapauksessa olen”, Shou sanoi heidän päästyään röntgenhuoneen eteen, jossa eräs hoitaja otti heidät hymyillen vastaan.
Lääkäri auttoi kalpeamman istuutumaan vuoteelle, jotta tämän jalka voitaisiin kuvata.
“Yksi kysymys, ennen kuin aloitamme”, mustat silmät hymyilivät pirullisesti punapään kumartuessa nuoremman ylle.
“Ethän ole raskaana?”
“Mitä sinä oikein kuvittelet!?” puna-mustahiuksinen parkaisi suuttuneena moisista sanoista.
“En minä mitään kuvittele, yritän saada sinut löysäämään ponihäntääsi, ettet ole koko ajan näytä siltä, kuin haluaisit murhata jonkun”, lääkäri naurahti poistuessaan huoneesta kuvauksen ajaksi.

Kauaa nuorukaisen ei kuitenkaan tarvinnut siinä yksin makailla – ehkä minuutin tai kaksi – kun Shou saapui jo takaisin kertoen, että hän veisi potilaan takaisin Nishikawan luokse. Tämän jälkeen hän odottaisi kuvia ja tulisi sitten näyttämään tuloksia. Matka takaisin sujui hiljaisuudessa, vaikka pidempi tutkikin varsin näkyvästi nuoremman vartaloa tämän linkuttaessa takaisin Nishikawan huoneeseen, jossa tämä odotteli – yksin.
“Missä Hide-zou-sama on?” pieni pelko kulki laihan vartalon läpi ruskeiden silmien etsiessä katseellaan teräväpiirteistä.
“Hän sanoi menevänsä soittamaan jonkun puhelun”, Nishikawa sanoi koneensa äärestä Shoun auttaessa kirjanpitäjän istumaan tutkimuspöydälle.
“Hän luultavasti tulee pian – valitettavasti.”
“Shou-san, saanko kysyä sinulta jotain?” Seth kääntyi katsomaan miestä, joka oli jo lähdössä.
“Kysy toki”, mies vastasi hymyillen.
“Mitä tarkoitit sanoessasi, että tämä oli ’onnettomuus’?” ruskeat silmät tarkkailivat lääkäriä, joka vilkaisi työtoveriaan, joka puisteli hiljaa päätään.
“Älä sitä mieti…”, punapää yritti keksiä keinoa, jolla livahtaa tuosta kysymyksestä.
Onnekseen Nishikawa päätti puuttua aiheeseen.
“Sitä sinun on kysyttävä opettajaltasi – hän kertoo sen, jos katsoo sen olevan hyväksi korvillesi.”
“Se siis on jotain ikävää”, nuorukainen laski katseensa alas hiukan masentuneena.
Kukaan ei halunnut kertoa ja hänestä tuntui, ettei teräväpiirteinenkään kertoisi, vaikka tulisikin kysyneeksi. Puna-mustahiuksinen ei huomannut siinä murehtiessaan, kun Shou lähti huoneesta ja hänen tilalleen tuli toinen mies.
“Toivottavasti et ole allerginen kinkkupatongille”, kuului lempeä ääni kirjanpitäjän vierestä tämän nostaessa katseensa ylös puhuneeseen.
Pieni hymy kohosi kapeille huulille nuorukaisen katsoessa esimiestään.
“Hide-zou-sama”, henkäys karkasi kalpeamman suusta.
“Seth”, ruskeahiuksinen sanoi hymyillen hiukan.
“Ajattelin, että sinun saattaisi olla nälkä ja kävin ostamassa sinulle täytetyn patongin – sairaalan omat pöperöt eivät ole kovin hyviä. Toivottavasti en ostanut vääränlaisilla täytteillä.”
“Et – minä pidän kinkkupatongista”, avustaja hymyili kiitollisena ottaessaan leivän vastaan.
Nishikawa pidätteli sisällään kysymystä, että eikös tuollainen kuulunut kevääseen, mutta tyytyi vain katselemaan seiniä, kuin niissä olisi jotain hyvin mielenkiintoista. Kauaa miehen ei onneksi tarvinnut virheetöntä maalipintaa tutkailla, kun Seth ryhtyi syömään leipäänsä ja Hide-zou istuutui tämän viereen tutkimuspöydälle katsellen toisen ruokailua.
“No, Seth”, lääkäri päätti kehittään pientä keskustelua odotellessaan kuvia.
“Joko olet käynyt harjoittelemassa ampumista?”

Puna-mustahiuksinen oli tukehtua tomaattiinsa, jolloin toimitusjohtaja mulkaisi vihaisesti lääkäriä samalla, kun löi hiukan nuorempaa selkään.
“Anteeksi mitä?” kirjanpitäjä sai viimein sanottua ja katsoi silmät suurina ensin Nishikawaa, sitten opettajaansa.
“Pitääkö minun opetella ampumaan aseella?”
“Ole hyvä, Hide-zou”, Nishikawa viittasi teräväpiirteiseen.
“Sinähän se opettaja olet.”
Ruskeankellertäväsilmäisen olisi tehnyt mieli huomauttaa, että lääkärihän se oli mennyt asiasta puhumaan, mutta tiesi kuitenkin velvollisuutensa.
“Asagin tahdon mukaan kaikkien on opeteltava ampumaan vähintään käsiaseella”, mies aloitti, mutta vaikeni hetkesi nähdessään pidemmän epätoivoisen ilmeen.
“Meidän asevastaavamme ei ole tällä hetkellä kaupungissa, siksi en ole puhunut tästä sinulle. Ajattelin, että saisit totuttautua rauhassa tähän tilanteeseen (tässä kohdassa puhuja katsoi murhaavasti lääkäriä, joka yritti olla huomaamatta tuhansia lentäviä tikareita)… Ei sinun tarkoituksesi ole tappaa ketään – sitä varten Asagilla on omat miehensä, kuten tiedät, mutta Asagi haluaa varmistaa, että tarpeen vaatiessa me kaikki voimme puolustaa itseämme ja muita mafian jäseniä.”
“Hide-zou-sama, pitäisikö minun päätellä, ettei onnettomuus ollutkaan onnettomuus?” ruskeat silmät katsoivat vahvaleukaisen kasvoja vaatien vastausta.
“Kaikki puhuvat koko ajan asioista vaaralliseen sävyyn – nyt tekin puhutte puolustautumisesta… Oliko se työmaan tapahtuma tahallinen? Yrittikö joku tappaa meidät?”

“Ei teitä kumpaakin, vaan pelkästään Hide-zoun”, Nishikawa päätti puuttua puheeseen.
“Ne kerrat, kun Hide-zou on tullut tänne, on syynä ollut se, että hänet on yritetty tappaa. Kaikeksi onneksi ne kerrat ovat harvinaisia ja aina hän onnistuu selviytymään suunnilleen ehjin nahoin.”
Kalpeampi katsoi pitkään esimiestään, joka katsoi takaisin.
“Anteeksi, etten kertonut”, mies sanoi vakavana tutkaillen nuoremman silmiä.
“En vain halunnut säikäyttää sinua.”
“Miksi teidät halutaan tappaa? Ettehän te ole tehneet mitään pahaa! Vai oletteko?”
“Monista se, että olen Asagin ystävä, on jo rikos.”
“Ihan kuin se olisi riittävän hyvä syy!”
“Suurin syy on se, että olen hänen oikeakätensä.”
“Tietääkö Asagi-sama tästä?”
“Ei vielä tämän päiväsestä, mutta luultavasti pian.”
“Mitä hän aikoo tehdä asialle?”
“Tutkia, jos saisi jotain tietoa murhayrityksestä, mitä minä epäilen hänen onnistumistaan. Tapahtumat saattoivat tosiaan olla vain puhdasta onnettomuutta, mutta tällä alalla pelätään aina pahinta.”
“Teinä alkaisin pelätä jotain muuta”, kuului hyytävä ääni ovelta Shoun saapuessa paikalle.
“Täällä nimittäin ovat potilaamme jalan kuvat”, mies matki elokuvien pahiksien naurua saaden siitä hyvästä kahdelta mieheltä silmän pyöräytykset.
Lääkärin rento käytös sai kuitenkin pienen hymyn kalpeimmalle, josta oli mukavaa, että edes joku yritti piristää heitä. Nishikawa nappasi suuren kirjekuoren punapään kädestä ja iski kalvomaiset kuvat lampun alle tutkiakseen nilkan kuvaa.
“Hyvä, ei ole mitään murtumia”, lääkäri nyökkäsi tyytyväisenä Shoun vilkaistessa myös tarkkaavaisena kuvia.
“Enää pitää saada vain nilkka takaisin paikoilleen ja kohta Seth juoksee niityillä kuin metsäkauris.”
“Miten ajattelit sen saada aikaiseksi”, Hide-zou kysyi kurtistaen kulmiaan.
“Yksinkertaisesti, koska tapahtumista ei ole hirveästi aikaa, me hiukan autamme nilkkaa menemään oikeaan asentoon”, valkotakkinen sanoi kääntyessään pukumiehiä päin.
“Menehän kyljellesi, Seth”, Shou siirtyi nuorukaisen viereen ohjastaen tämän siihen asentoon, että vääntynyt kohta oli päällimmäisenä jalasta.

Nishikawa siirtyi tuoleineen nilkan luokse, kun punapää siinä hetken siirreltyään tuli pitelemään muuta osaa jalasta paikallaan. Toimitusjohtaja otti avustajaansa kädestä kiinni, koska tiesi, mitä tulisi kohta tapahtumaan ja niin tiesi nuorempikin. Hänestä vain tuntui mukavammalta, kun hänen ei tarvinnut pyytää toista ottamaan kädestään kiinni, koska ei olisi uskaltanut sitä itse pyytää.
Ruskeahiuksinen lääkäri tarttui voimakkaasti nilkkaan pakottaen sen siirtymään takaisin oikealle paikalle.
Ruskeat silmät sulkeutuivat kivun säteillessä jalasta koko vartaloon. Nuorukainen jäykistyi yrittäen hillitä tuskan huutoaan ja puristi esimiehensä kättä, kuin se olisi ollut pelastava oljenkorsi. Mies puristi takaisin ja kuiskasi hiljaa pidemmän korvaan:
“Ei hätää, Seth. Kohta se on ohi.”
Vanhempi puhui totta, koska pian hänen sanojensa jälkeen lääkärit irrottivat otteensa ja Nishikawa tarkkaili kättensä työtä.
“Nilkkaasi saattaa särkeä jonkin aikaa, mutta pian se rauhoittuu”, mies hymähti tyytyväisenä.
“Annan kuitenkin lainaksi yhden kävelysauvan, jottei sinun tarvitse sentään koko aikaa roikkua Hide-zoun kaulassa, vaikka se kyllä olikin varsin mielenkiintoisen näköistä.”
Shoulta pääsi pidätelty tirskahdus eikä miehen hymy olisi voinut olla yhtään leveämpi. Ruskeasilmäinen kohottautui istumaan esimiehensä taputtaessa hiukan olkapäätään.
“Hyvinhän se meni”, ruskeahiuksinen sanoi ja hellitti otteensa toisen kädestä, mutta tämä ei päästänytkään hänen kädestään irti.
“Onko jokin hätänä, Seth?” lyhempi katsoi huolestuneena avustajaansa, joka ravisti päätään pienesti hymyillen.
“Minusta vain on mukavaa, kun te käytätte etunimeäni ilman mitään lisäpäätteitä.”
Hetken vanhempi tuijotti niitä kalpeita kasvoja silmien laajentuessa, mikä ei jäänyt kahdelta valkotakilta huomaamatta. Nämä nimittäin vilkaisivat toisiaan uteliaina ja kumartuivat lähemmäksi katsomaan tilannetta, mutta sitä pukumiehet eivät huomanneet.
“Käytinkö?” pieni varovainen kysymys pääsi täyteläisten huulien välistä, jolloin nuorempi nyökkäsi.

Silmät laajenivat entisestään ja teräväpiirteinen kasvot vääntyivät kauhistuneeseen ilmeeseen miehen muistellessa tapahtumia ja puheitaan. Näytti siltä, kuin liikemies olisi puhuttelutapansa tajutessaan punastunut hiukan, mutta siitä kukaan ei saanut varmuutta, koska toimitusjohtaja laski katseensa lattiaan. Hiukset valuivat kasvojen eteen ja käsi nousi elegantisti silmille lyhemmän mumistessa jotain itsekseen.
“Pahoittelen, Seth-san, en huomannut lainakaan, mitä sanoin… Se onnettomuus kaiketi sai minut hiukan sekaisin… Olen tottunut liikaa Asagin tapoihin…”, Hide-zou pahoitteli ja nosti nolostuneen katseensa kirjanpitäjään.
Lääkärit katsoivat toisiaan toistamiseen, minkä jälkeen kääntyivät pois kaksikosta, etteivät vain olisi paljastaneet sitä, että olivat kuolla nauruun. Ruskeankellertäväsilmäinen näytti niin harvoin tehneensä jotain väärin ja tämä oli mitä harvinaislaatuisin hetki. Mitähän Asagi sanoisi, jos kuulisi?
“Ei se mitään”, Seth naurahti hiukan.
“Mutta älkää nyt enää sanitelko minua – minusta on paljon mukavampaa, kun käytätte pelkkää etunimeäni. Kutsukaa minua vain Sethiksi.”

Pienen hetken teräväpiirteinen vain katsoi sitä hymyä kunnes huokaisi hiukan ja loi taas sen hellän hymynsä tälle, mikä sai lääkärit haukkomaan henkeään – he eivät uskoneet, että mies osaisi oikeasti hymyillä sillä tavalla.
“Kuten toivot, Seth”, toimitusjohtaja nousi seisomaan.
“Menemmekö nyt? Vien sinut kotiisi.”
“Kotiini?” puna-mustahiuksinen hämmentyi ottaessaan virnuilevalta Shoulta ojennetun kävelysauvan.
“Niin, en halua rasittaa jalkaasi liikaa tänään. Ota koko loppuviikko vapaaksi – kyllä minä ja Ivy-san pärjäämme.”
“Mutta ei tämä ole niin vakavaa, vai mitä, Nishikawa-sensei?” ruskeasilmäinen katsahti lääkäriin, joka jäi aukomaan suutaan hetkeksi.
Kukaan Asagin mafian jäsenistä ei ollut aikaisemmin puhutellut siihen tapaan.
“Hide-zou-sama on oikeassa. Et saa rasittaa jalkaasi hetkeen – tarvitset lepoa”, Shou päätti puuttua puheeseen, kun toinen suorastaan paistatteli riemussaan, ettei tajunnut vastata esitettyyn kysymykseen.
“Mutta viikko on turhan pitkä aika – tämäkin päivä riittäisi.”
“Hide-zou-sama, kyllä minä jaksan tehdä töitä, aivan helposti!” Seth yritti suostutella esimiestään, koska ei halunnut vaikuttaa laiskalta ja kotona istuminen oli muutenkin tylsää.
“Pidä tämä päivä lomaa”, ruskeahiuksinen siirtyi ovelle naurahtaen toisen työinnokkuudelle.
“Katsotaan sitten huomenna, miten jalkasi voi”, mies avasi oven, jotta kirjanpitäjä pääsisi sauvoineen helposti käytävälle.
“Minä en nimittäin ota enempää vastaväitteitä kuuleviin korviini.”

Suu, joka oli ollut kalpeammalla auki seuraavaa vastaväitettä varten, sulkeutui hyvin nopeasti kiinni, mistä hyvästä vanhempi hymähti huvittuneena heidän lähtiessään kävelemään käytäviä pitkin ulos.
“Ai, tuo oli se Asagin uusin isku”, Nishikawa totesi pienen hymyn kohotessa huulilleen.
Hän oli kuullut Sethistä jo sunnuntaina, vaikkei ollut uskonut tapaavansa tämän näin nopeasti – eikä tällä kyseisellä tavalla.
“Ilmeisesti. Sethissä ainakin on useita piirteitä, joista on helppo kiinnostua”, Shou huomautti naurahtaen ja heilautti pöyhittyjä hiuksiaan.
“Mielenkiintoisin piirre on kuitenkin se, miten hän saa Hide-zoun hymyilemään ja näyttämään muutenkin iloisemmalta.”
“Sehän tässä onkin omituista. Mitähän kaikkea tulee tapahtumaan?” Nishikawa katsahti ovelasti työtoveriaan.
“Saamme sen varmasti hyvinkin pian tietää”, punapää naurahti räplätessään hakulaitettaan.
“Enkä malta odottaa, että pääsemme kertomaan Junille ja Asagi-samalle näkemästämme!”

----------

Fu-ki oli saanut Sethin osoitteen, jonka hän oli laittanut navigaattorinsa muistiin, jotta osaisi myöhemminkin ajaa nuorukaisen kotiin. Pukumiehet olivat istuutuneet jälleen taakse ja olleet varsin hiljaisia sitten sairaalasta poistumisen. Seth ei oikeastaan kaivannut puhumista, koska Hide-zoukaan ei ilmeisesti kaivannut. Hänelle riitti se, että pääsisi kotiin. Kaikki tämän päivän tapahtumat – joita oli lyhyessä ajassa kertynyt paljon – olivat kuluttaneet hänen voimiaan, vaikkei kello ollut edes paljoa: kohta yksi.
“Seth?” varovainen ääni sai ruskeat silmät avautumaan ja nuorukainen kääntyi katsomaan esimiestään.
“En tiedä, miten suhtaudut asioihin, kun on käynyt ilmi, etten ole kertonut aivan kaikesta – kuten siitä, että minut ehkä yritettiin tappaa ja sinun on opeteltava ampumaan…”
“Olivathan ne aika pelottavia tietoja”, kirjanpitäjä myönsi hiljaisena.
“Olisin halunnut kuulla asioista aikaisemmin.”

Jälleen oli aivan hiljaista, koska kumpikin oli vajonnut omiin ajatuksiinsa.
“Olen pahoillani”, toimitusjohtaja sanoi hiljaa ja laski katseensa alas.
“Mistä?” puna-mustahiuksinen hämmentyi.
Hän ei ollut ihan varma, mistä toinen puhui.
“Siitä, etten ole kertonut sinulle kaikesta”, lyhempi henkäisi hakien sanoja, joilla kuvaisi ajatuksensa toiselle näkyväksi.
“Siitä, että sinuun sattui”, vanhempi huokaisi surullisena pienen hiljaisuuden jälkeen.
“Oikeastaan kaikesta – koko tästä tilanteesta, johon olet joutunut. Jos olisin suostutellut paremmin Asagin jättämään sinut rauhaan, et joutuisi kaikkiin näihin ongelmiin ja vaaroihin.”
“Ei se mitään”, kalpeampi hymyili hiukan.
“Minusta nimittäin tuntuu, että joutuisin niihin, vaikka olisittekin puhuneet Asagi-samalle… Olen oikeastaan kiitollinen, että jaksatte välittää ja huolehtia minusta – olette jopa vaarantaneet henkenne jo kahdesti pelastaaksenne minut.”
“Ei se ole jaksamisesta kiinni”, pieni hymy kohosi toisenkin huulille.
“Mielelläni minä autan, neuvon… ja suojelen – aina kun vain osaan ja voin.”

Miehet katsoivat toisiaan silmiin, kunnes Sethin oli pakko kääntää katseensa pois. Hänen poskiaan alkoi kuumottaa ja vartalo värisi hiljaa puvun alla. Tuo tunne oli oikeastaan mukava, mutta samalla hyvin pelottava.
Nuorukainen ei tiennyt, mitä hänen pitäisi sanoa tai tehdä, mutta onnekseen hänen ei kuitenkaan tarvinnut pohtia sitä. Auto nimittäin pysähtyi ja Fu-ki tuli avaamaan oven, jolloin kaksikko nousi pystyyn.
“Ei lainkaan pahannäköinen”, Fu-ki mainitsi ohimennen.
“Ei vain vaikuta sellaiselta paikalta, jossa Asagin värikäs isku asustelisi.”
“Hänellä on edelleen nimi, Fu-ki”, Hide-zou sanoi painokkaasti ja katsahti puhuteltua silmäkulmastaan merkitsevästi.
“Älä laita minua enää toistamaan sitä.”
Autonkuljettaja kumarsi vaieten, mutta huusi mielessään useita kertoja peräkkäin, että puna-mustahiuksinen oli Asagin isku. Hänen ajatuksiaan toimitusjohtaja ei kaikeksi onneksi osannut lukea.
“Monennessa kerroksessa asuntosi on?” vanhempi kääntyi kirjanpitäjän puoleen.
“Neljännessä”, nuorukainen vastasi nilkuttaessaan keppinsä avulla ulko-ovelle.
Raskaan oven avaaminen oli hiukan vaikeata yhdellä kädellä, mutta hän sai pian apua.
“Jospa minä varmistan, että pääset kotiisi asti lepäämään”, ruskeahiuksinen sanoi lempeästi hymyillen.
“Ei teidän tarvitse, en halua olla vaivaksi”, kalpeampi mumisi hiljaa kiitettyään ensin avusta.
“Ei tästä ole mitään vaivaa”, lyhempi totesi kuuntelematta toisen vastaväitteitä.

Ei Sethiä olisi muuten haitannut esimiehensä tuonti kotiin, mutta asunto oli vieläkin enemmän hänen kuolleiden vanhempiensa koti kuin hänen. Lisäksi hän ei ollut siivonnut siellä aikoihin, mikä oli toisiksi pahin asia. Suurin syy, miksi hän olisi mennyt mieluummin yksin, oli se, että hän tarvitsisi aikaa sulatella tämän päivän tapahtumia ja erityisesti kokemiaan tuntemuksia.
Nuorukainen ei kuitenkaan keksinyt kohteliasta tapaa, jolla saisi toisen luopumaan päähänpistostaan. He odottivat yhdessä hissiä ja matkasivat sillä neljänteen kerrokseen täydellisessä hiljaisuudessa ruskeasilmäisen täristessä hermostuneisuudesta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hänen esimiehensä tulisi käymään kotonaan ja juuri kyseisen herran piti tietenkin olla maan menestyneimmän rakennusyrityksen toimitusjohtaja. Kohtalolla oli sitten kummallinen huumorintaju, jota hän ei ymmärtänyt lainkaan.
Neljännessä kerroksessa puna-mustahiuksinen kaivoi taskustaan avaimensa ja avasi viimein kotinsa oven. Pieni eteinen oli hämärä, minkä takia nuorukainen löi valot päälle, ennen kuin päästi teräväpiirteisen sisälle.

“Ei tarvitse ottaa kenkiä pois – täällä ei ole siivottu aikoihin”, ruskeasilmäinen kiirehti sanomaan, mutta toimitusjohtaja riisui ne kaikesta huolimatta.
“Täällä on tosiaan hiukan sotkuista eikä asunto vaikuta muutenkaan minun kodiltani…”, kirjanpitäjä mumisi nolostuneena katsoessaan valtavia pölykerroksia, jotka peittivät huonekaluja ja oikeastaan koko talon vallaten yhä lisää alaa.
“Älä liikaa murehdi”, vahvaleukainen naurahti hellästi.
“Lähden aivan pian takaisin töihin. Haluan vain varmistaa, että sinulla on täällä kaikki tarvittava.”
Naurahdus rentoutti vain hiukan pidempää, joka halusi kuitenkin olla hyvä isäntä vieraalleen.
“Saisiko olla teetä?”
“Ei tarvitse, mutta kiitos kuitenkin”, Hide-zou katsoi hellästi nuorempaa.
“Jotain syötävää? Ette ole syöneet mitään koko päivänä…”, nuorempi yritti keksiä, miten saisi vaikutettua edes hiukan vakavammalta persoonalta, joka osaisi toimia tällaisissa tilanteissa.
“Ilmeisesti minun on parempi lähteä nyt, kun stressaat täällä oloani niin paljon. Onhan sinulla varmasti täällä kaikkea, mitä tarvitset? Ruokaa? Viihdykettä?”
“Kyllä kai…”
“Soita minulle heti, jos tarvitset jotain.”
“Soitan.”
“Hyvä poika”, vanhempi taputti ruskeasilmäisen päätä, kuin tämä olisi ollut pieni koira, mistä hyvästä tämä virnisti huvittuneena.
“Soitan huomenna aamulla ja mietitään sitten, tuletko töihin vai pidätkö huomisen vapaata.”
“Mitä miettimistä siinä on?”
“Paljonkin. En halua, että rasitat itseäsi liikaa”, liikemies sujautti kenkänsä jalkaan ja meni ovelle.
“Huomiseen”, kalpeampi huudahti esimiehensä perään tämän pysähtyessä kesken oven avauksen.
Mies hymähti hiljaa.
“Huomiseen.”

Oven sulkeutuessa koko talo tuntui hämärämmältä kuin äsken. Aurinko paistoi kyllä ulkona, mutta sen valo ei tuntunut enää samalta. Hiljaisuuden valtaamassa talossa Seth nilkutti keppinsä kanssa sohvalleen, pudotti sauvan lattialle ja nappasi kaukosäätimensä pöydältä laskien oikean jalkansa varovaisesti sohvalle – hän ei halunnut satuttaa sitä enempää.
Televisiosta ei tietenkään tullut mitään, joten nuorukainen jäi tuijottamaan ostoskanavaa. Aikaahan siinä vierähti ja kirjanpitäjä harkitsi tuntien päästä todella vakavasti ostavansa erään kuntolaitteen, ettei tarvitsisi enää tuijottaa niitä samoja Pepsodent-hymyjä. Hänen onnekseen – tai epäonnekseen – eräs päätti herätä hänen taskussaan pienen pirinän kumotessa hiljaisuuden – nuorukaisen oma kännykkä.

“Moshi moshi?” puna-mustahiuksinen sanoi horteensa läpi.
“Kyllä minä sen tiesin, että ilman minua elämäsi on kuolettavan tylsää, mutta en minä tiennyt, että noin tylsää”, kuului ihmettelevä ääni puhelimesta, joka nosti hymyn toisen huulille.
“Kuoletko sinne pystyyn?”
“Reita!”
“Omassa puhelinseksi persoonassaan”, kuului kehräävä vastaus ja kalpeampi pystyi kuvittelemaan vaaleaverikön virnuilemassa.
“Miten maanantaisi on alkanut?”
Ruskeasilmäinen puraisi itseään kielestä. Hän olisi halunnut kertoa kaiken maailman tapahtumat, mutta miten hän voisi ilman, että paljastaisi liikaa?
“Miten minä sen sanoisin… Sain ylennyksen…”
“Ylennyksen? Hienoa? Mikäs sinä nykyään oletkaan?”
“Tatemonokin toimitusjohtajan avustaja.”
“Ai, että oikein avustaja? Kukas tämä toimitusjohtaja on?”
“Oshiro Hide-zou.”

Toisesta päästä ei kuulunut mitään, jolloin Sethiä alkoi pelottaa, että Reita oli pökertynyt – syytä siihen hän ei kyllä keksinyt, mutta onneksi baarimikon ääni kuului hetken päästä.
“Sanoitko Oshiro Hide-zou?”
“Sanoin…”
“Tiedätkö sinä, että se Oshiro Hide-zou, jonka minä tiedän, on Asagi-saman oikeakäsi; sekä saiko komon että waka gashira?”
“Itse asiassa Hide-zou-sama on myös Asagi-saman lapsuuden ystävä…”
“SINÄ TIESIT TUON JA SUOSTUIT SILTI!?”
“Mitä olisin voinut tehdä? En edes tiennyt asiasta itse, kun Hide-zou-sama tuli hakemaan minua.”
“Ymmärrätkö sinä, että jos liityt mafiaan, sinulla ei ole sieltä pois pääsyä? Mafiasta pääsee vain kuolemalla tai todistajansuojeluohjelmalla eikä sekään takaa pitkää loppuelämää…”
“Rauhoitu, en minä ole missään mafiassa”, Seth päätti valehdella.
“Hide-zou-sama vain kehui taitojani Asagi-samalle ja tämä päätti ottaa minut käyttöönsä.”
“Mihin käyttöön on ihan eri asia…”
“Reita!”
“En pidä tästä yhtään”, Reitan ääni oli uskomattoman synkkä.
“Mitä sinä tarkoitat?”
“En pidä siitä, että olet töissä Oshiro-sanille. En lainkaan – ties mitä hänkin yrittää nyt, kun olet hänen sihteerinsä…”
“Avustaja ja sihteeri ovat kaksi ihan eri asiaa, Reita, ja Hide-zou-sama on herrasmies, joka on ollut tähän mennessä vain kohtelias ja huolehtivainen. Hän ei ole tehnyt minulle mitään sellaista, mitä sinä tai Asagi-sama olette tehneet!”
“Älä valita, kun pidit tekemistäni, mutta nämä tapahtumat huolestuttavat minua entisestään…”
“Reita, mitä on tapahtunut?”
“Minun on matkustettava jo tänä iltana Yokohamaan enkä tiedä, kuinka kauan olen poissa…”

“Sinä… lähdet?”
“Joksikin aikaa, mutta palaan heti, kun ehdin”, nenärättinen naurahti, mutta ääni oli hiukan ontto.
“Lupasin jo, ettet pääse minusta niin helposti eroon. Minä tulen takaisin ottamaan sinusta sen, mikä kuuluu minulle.”
“Olipa lupaavaa.”
“Älä turhia murehdi. Soitan sinulle vähän väliä, ettet vain unohda minua.”
“Ihan kuin sinut voisi unohtaa”, Seth tunsi piston sydämessään.
Hän oli unohtanut ystävänsä ja viikonlopun kuultuaan työssään tapahtuvista muutoksista, vaikka mies oli onnistunut uiskentelemaan välillä hänen ajatuksiinsa ja melkein housuihin.
“Hienoa, mutta valitettavasti, Seth, minun on nyt mentävä. Soitan sinulle illemmalla, toivottavasti et ole niin pahasti horteessa, koska minä ajattelin tehdä sinulle kuumat oltavat.”
“Toivottavasti pidätkin lupauksesi”, kirjanpitäjä ei olisi halunnut lopettaa puhelua, mutta tiesi, ettei ollut muita vaihtoehtoja.
“Kuulemisiin!” Reita huudahti ja sitten kalpeamman korvaan kaikui tuuttausta.

Kylmät väreet kulkivat pitkin puna-mustahiuksisen selkään nuorukaisen laskiessa kännykkänsä pöydälle. Vaistomaisesti hän kietoi kätensä sohvatyynyn ympärille väristen hiljaa.
Nyt häntä todella pelotti. Ensin siirto Tatemonokiin, onnettomuus työmaalla, lääkärissä käynti ja nyt tämä. Työpuhelin painautui nuorukaisen kylkeen vihjaavasti, mutta siihen vinkkiin hän ei tarttunut. Teräväpiirteinen oli hänen pelkonsa aiheuttaja yhdessä yakuzan kanssa. Mitä saattaisi tapahtua, kun Reitakaan ei ollut enää kaupungissa? Hän turvautuisi vaistomaisesti esimieheensä – joka suojeli parhaiten Asagilta – mutta olisiko se hyvä asia?

Televisiossa välähti kuva, koska ostoskanavan tuotetarjonta loppui ja seuraavaksi kerrottiin tuleva ensimmäinen osa eräästä fantasiaelokuvasta, jonka toinen osa näytettäisiin viikon päästä samaan aikaan. Seth päätti, että unohtaisi nyt kaikki huolensa ja keskittyisi filmiin. Hän vilkaisi jalkaansa, joka lepäsi pienen tyynyn päällä.
“Sinä paranet huomiseksi”, kalpea osoitti jalkaansa ja tökkäsi sen jälkeen sormellaan päätä.
“Ja sinä unohdat tyhmät kuvitelmasi! Asagi-samassa on kymmenen kertaa enemmän pelättävää kuin Hide-zou-samassa!”
Nuorukainen vain unohti erään seikan. Se, mitä ei osaa varoa, on aina vaarallisempi kuin se, mitä osaa varoa. Kaikkein pahin vihollinen on se, mitä ei osaa nähdä vihollisenaan – varsinkin, jos se nousee omasta itsestään.

Chapter Text

Seuraavana aamuna Sethin jalka oli täysin kunnossa, hän jopa pystyi juoksentelemaan asunnossaan, muttei uskaltanut kuitenkaan riehua liikaa, koska halusi töihin. Jonkin aikaa kirjanpitäjä oli maannut sängyssään boksereissaan miettien, mitä tässä odotellessaan tekisi. Lopulta nuorukainen oli noussut ylös ja mennyt valmistamaan itselleen hiukan aamiaista, koska ei keksinyt muutakaan tekemistä – hän ei yleensä syönyt aamulla.
Juodessaan kupillisen teetä ja syödessään mustunutta munakasta, työpuhelin pirahti soimaan keittiön pöydällä. Soittaja oli tietenkin Hide-zou.
“Moshi moshi”, puna-mustahiuksinen vastasi nielaistuaan nopeasti juoman kurkustaan alas, mikä aiheutti hiukan hankaluuksia.
Tee meinasi mennä väärään kurkkuun, koska toimitusjohtajalle vastaaminen hiukan jännitti. He olivat puhuneet tähän mennessä aina kasvotusten, mutta eivät koskaan puhelimitse. Käyttäytyisikö Hide-zou erilailla kuin eilen? Olisiko tämän ääni toisenlainen? Saisiko hän tulla tänään töihin?

“Huomenta Seth”, toimitusjohtaja tervehti kohteliaasti.
“Huomenta, Hide-zou-sama”, kapeille huulille nousi pieni hymy.
Puhelimessa puhuminen tuntui jo nyt mukavalta. Toinen käytti hänen pyyntönsä takia pelkkää etunimeä, mikä tuntui hyvältä – jopa eilistä paremmalta.
“Nukuitteko hyvin?”
“Varsin hyvin, kiitos kysymästä. Entä itse? Miten jalkasi voi?” ruskeahiuksinen kysyi asiallisesti ja taustalta kuului autojen tuuttausta.
Tämä oli siis matkalla töihin.
“Ihan hyvin, kiitos”, kirjanpitäjä laski kuppinsa pöydälle.
“Nilkkani on täysin kunnossa. Ei satu yhtään ja pystyn jopa juoksentelemaan.”
“Ethän vain rasita itseäsi liikaa? Kyselin Shoulta ja hän kertoi, että jos nilkkasi menee sijoilta useammin, se on pakko leikata.”
“En toki rasita, mutta en vain jaksa maata paikallani. Haluan tehdä jotain… Voinhan tulla tänään töihin?”
“En tiedä… Oletko varmasti täysin kunnossa?”
“Olen!”
“Sitten se käy”, Hide-zou naurahti toisen ytimekkäälle vastaukselle.
“Olen kohta pääkonttorilla ja lähetän Fu-kin hakemaan sinua. Hän on siellä noin puolen tunnin kuluttua.”
“Selvä, olen valmiina alhaalla”, Seth melkein juoksi makuuhuoneeseensa etsimään sopivaa päälle pantavaa.
“Kerron sen hänelle. Näemme myöhemmin. Shitsurei Shimasu.”
“Nähdään – sayounara!” puna-mustahiuksinen sulki puhelimen kuultuaan tuuttausäänen ja heitti kännykän petaamattomalle vuoteelle.

Nuorukainen kääntyi samassa vaatekaapilleen ja puisteli päätään. Tietenkään hän ei löytäisi mitään päälle pantavaa, miten tyypillistä. Aina, kun oli jokin tärkeä tapahtuma tai hetki, hänen hyvät vaatteensa päättivät kadota taivaan tuuliin. Kalpea katseli kaiken maailman puvun takkeja ja muita vaatteita heitellen osan ruttaantumaan sängylleen, kunnes päätyi jälleen siihen tavallisimpaan: mustaan pukuun. Tällä kertaa hän vain aikoi pukea sen toveriksi mustan kauluspaidan ja hohtavan valkoisen solmion. Tehtyään pitkän harkinnan jälkeen pukeutumispäätöksensä, kirjanpitäjä syöksähti suihkuun ja onnistui kolhaisemaan oikean jalan varpaansa kynnykseen. Muutama kirosana kajahti miehen pomppiessa yhdellä jalalla peremmälle huoneeseen. Mutisten vielä lisää vähemmän harkittuja sanoja, Seth riisui mustat bokserinsa ja sukat vilkaisten itseään pikaisesti peiliin miettien, kuinka paljon tarvitsisi puuteria sun muita tököttejä naamaansa – hänestä tuntui, että näytti haudasta nousseelta silmäpusseineen.
“Seth, rauhoitu”, ruskeasilmäinen puheli itsekseen astuessaan suihkukaappiin.
“Jos nyt kaadut ja satutat jalkasi, petät Hide-zou-saman luottamuksen ja ties mitä siitä hyvästä voisi seurata.”
Hengittäen välillä hitaasti syvin hengenvedoin nuorukainen onnistui peseytymään ilman sen suurempia ongelmia. Hiukset eivät kuitenkaan olleet yhteistyöhaluisia, koska tekivät päähän jatkuvasti perunamaata kaikista kampaus ja sidonta yrityksistä huolimatta. Pienen taistelun – ja sitä edeltäneiden sodanjulistusten jälkeen puna-mustat kutrit taipuivat itsepäisemmän edessä ja Seth sai tiukan ponihännän päähänsä, minkä jälkeen saattoi peittää silmäpussinsa, pukeutua ja pakata nopeasti salkkunsa – mitä hänen ei olisi teoriassa tarvinnut tehdä, koska sinne ei tarvinnut lisätä mitään eikä ottaa pois. Tyytyväisenä ripeyteensä kirjanpitäjä istahti alas miettien, kauan joutuisi odottamaan Fu-kia. Vilkaistuaan kelloaan kalpeampi kuitenkin säikähti huomatessaan, että oli mennyt jo 35 minuuttia Hide-zoun soitosta. Hän oli sittenkin myöhässä!

Nuorukainen syöksähti eteiseen, tunki kenkiä jalkoihin ja melkein unohti avaimensa kotiin. Hissien luona hän muisti äkkiä, että oli unohtanut työpuhelimensa sängylleen ja syöksyi hakemaan sitä asunnostaan. Oikean avaimen löytämiseen meni hetki, samoin kännykän etsimiseen kaikkien niiden vaatteiden ja lakanoiden välistä. Kaiken tuon tohinan seurauksen naapurin vaari vei hissin hänen nenänsä edestä. Puna-mustahiuksinen mulkaisi kiukkuisena metallista ovea ja huokaisi raskaasti. Ei tässä auttanut muu kuin käyttää portaita, vaikka neljännestä kerroksesta juoksemiseen menisi aikaa – enemmän menisi kylläkin hissin odottamisessa.
Välittämättä lainkaan, millaista meteliä sai aikaiseksi, kirjanpitäjä lähes loikki useamman askelman yli kerralla ja syöksyi ulko-ovesta pihalle keuhkojen huutaessa ilmaa. Posket punoittivat ruskeiden silmien etsiessä mustaa limusiinia, jota ei kuitenkaan näkynyt missään, mistä nuorukainen oli kiitollinen. Mitähän kaikkea Fu-ki olisi päästänyt suustaan, jos olisi nähnyt hänen rynnänneen pihamaalle tohkeissaan?

Seth huitaisi muutaman näkymättömän pölyhiukkasen pois puvustaan vetäen jälleen syvää henkeä. Mielessään nuorukainen kiitti, ettei ehtinyt hikoilla juoksumatkalla – olisi ollut ikävää työskennellessä hikisissä vaatteissa. Käsillään avustaja oikoi vaatteitaan. Hänen olisi rauhoituttava, ennen kuin Fu-ki tulisi virneineen. Saisi nähdä, mitä siitäkin seuraisi.
Pian musta limusiini kiitikin tietä pitkin ja pysähtyi kirjanpitäjän eteen autonkuljettajan loikatessa ulos autosta katsahtaen huvittuneena nuorempaansa.
“Ollaanko sitä hautajaisiin menossa?”
“Valitan, väärä väri.”
“Riippuu, keneltä kysytään – Euroopassa musta on suru väri”, mustatukka siirtyi avaamaan toiselle oven.
“Tietääkseni olemme vielä Osakassa, emme missään päin Eurooppaa.”
“Voin minä kyllä vihjaista Asagi-samalle, että haluaisit sinne”, Fu-ki iski silmää nuoremmalle tämän noustessa autoon.
“Hän saattaisi viedä sinut laskettelemaan Suomeen.”
“Siellä on tällä hetkellä tietääkseni kesä.”
“Sitten hän vie sinut talvella – mikäli pystyt viihdyttämään häntä niin kauan.”
“Ehkä minä jätän hänen viihdyttämisensä sinun tehtäväksi – sinähän tunnetusti osaat laukoa niitä hauskoja vitsejä.”
“On ilo tuoda kasvoillenne noin mairea hymy”, autonkuljettaja naurahti toisen happamalle ilmeelle ja sulki oven.

Raskas huokaisu karkasi kapeilta huulilta kalpeamman laskiessa salkkunsa viereensä istuimelle. Miten hän toivoikaan, että Hide-zou olisi tullut kuljettajansa mukana. Tämä olisi saanut edes hiukan rajoitettua mustatukan kommentteja.
Limusiini lähti matkaan puna-mustahiuksisen miettiessä, että oliko muistanut kaiken. Salkussa oli kaikki tarvittava, kaksi kännykkää oli taskuissa – samoin kotiavaimet. Hänen todettuaan kaiken tarpeellisen olevan mukanaan, mieleen leijaili kysymyksiä tämän päivän kulusta. Mitä he tekisivät tänään? Olisiko paljon kokouksia ja muita tapaamisia? Se oli varsin mahdollista, koska toimitusjohtaja oli peruuttanut kaikki edellisen päivän tapaamiset ja muut kiireet, koska hän oli loukkaantunut työmaalla…

Kylmät väreet kulkivat Sethin selkää pitkin hänen muistaessaan palkin, joka melkein tappoi hänet ja teräväpiirteisen. Koko tuo tapaus oli ehkä salamurha, jonka tarkoitus oli tappaa Asagin oikeakäsi. Mihin kaikkiin ongelmiin ja vaaroihin hän saattaisi joutua näiden kahden herran takia? Yakuzalla oli tosin henkivartijansa, mutta hänellä ei ollut oikeastaan ketään, kun Reitakin oli lähtenyt Yokohamaan. Hän olisi aivan yksin ilman kunnollista turvaa ja suojaa.

Pirinä taskussa herätti nuorukaisen ikävistä mietteistä ja hän nosti työpuhelimensa sen kummempia katsomatta soittajan nimeä.
“Moshi moshi?”
“Ei ole sopivaa, että potilas karkaa kotoaan, kun hänen lääkärinsä ajatteli tehdä kotikäynnin”, kuului matala kehräys, joka sai puna-mustahiuksisen säpsähtämään.
Kasvot muuttuivat valkeiksi ja hengittäminen kävi työlääksi.
“Asagi-sama?” kapeilta huulilta karkasi tuskin kuiskausta kuuluvampi ääni.
“Kukapa muukaan, syntiin vievä varkaani”, Asagi naurahti matalasti.
“Näitkö märkiä unia minusta?”
Ruskeasilmäinen aukoi suutaan ja mietti, mitä hänen pitäisi moiseen vastata. Posket muuttuivat hehkuvan punaisiksi ja suusta karkasi änkytystä.
“Niin?” yakuza hymyili puhelimen toisessa päässä.
“Katson, että hiljaisuutesi on myöntymyksen merkki”, kuului pehmeä naurahdus ja pientä astioiden kilinää – mustatukka nautti ilmeisesti myöhäistä aamiaista.
“Jos olisit jäänyt kotiisi täksi päiväksi, olisin tehnyt unistasi totta.”
“Asagi-sama… saatte minut menemään sekaisin… eikä se ole hyvä, kun olen menossa töihin…”, Seth mumisi hiljaa tajuten liian myöhään, mitä sanoi.
“Sehän on tarkoitukseni, kultaseni”, Asagi kuiskasi pehmeästi.
“Aion puhua sinut niin pyörryksiin, ettet voi tehdä lainkaan töitä. Laitan sinut haluamaan minua niin paljon, ettet osaa muuta kuin ajatella meidän välillämme olevaa jännitettä… Saan sinut tarvitsemaan minua niin paljon, että tulet luokseni pyytäen minua näyttämään tien paratiisiin… Ja kun olet tullut luokseni, kaikki on kuin suoraan taivaasta…”
Mustasilmäisen sanat saivat nuoremman vetämään terävästi henkeään.
Tämä vain ei ollut mahdollista.
“Tulen lipomaan sinua oikein hitaasti nautiskellen jokaisesta jäsenestäsi. Kosketan huulillani kalpeata ihoasi hyväillen laihaa vartaloasi käsilläni. Nuolaisen korvasi takaa ja painat sinut lämmintä vartaloani vasten…”

Puna-mustahiuksisen käsi siirtyi vaistomaisesti hänen vartalolleen, laskeutui hitaasti syvien hengenvetojen myötä housujen reunalle. Silmät katsoivat tyhjyyteen ja hän pystyi kuvittelemaan yakuzan laihan lihaksikkaan vartalon omaansa vasten. Hän tunsi, kuinka vahvat kädet kietoutuivat omistavasti ympärille sormien ja huulien nykiessä kiusaavasti vaatteita.
“Sinä pidät tästä, vai mitä?” pidempi kuiskasi uskomattoman matalalla äänellä eikä mies odottanut saavansa vastausta.
Tämä tiesi, ettei toinen voisi vastata – nuorempi ei vain kyennyt tekemään mitään muuta kuin kuuntelemaan.
“Eikä tässä ole vielä kaikkea… Aion näykkiä kaulaasi ja rintakehääsi. Laitan sinut ulvomaan nimeäni laskeutuessani yhä alemmas… Painan lantiosi vasten vuodettani ja suutelen alavatsaasi ja miehuuttasi, minkä jälkeen nousen kasvoillesi painaen sinut alleni… Makaat siinä kykenemättä muuhun kuin katsomaan minua ja tekemisiäni… Et pysty muuta kuin huutamaan, kun työnnyn sisääsi ja erektiosi jää vartaloidemme väliin… Tunnet vain minut ja sen nautinnon, mitä minä sinulle tuotan… Laitan sinut haluamaan sitä lisää – rukoilemaan, että otan sinut uudelleen ja uudelleen…”

Henkäys karkasi ruskeasilmäisen huulilta hänen tuntiessaan kätensä liukuvan housujen alle puolikuulleen. Sormet koskettivat hellästi erektiota saaden laihan vartalon värähtämään. Hän tunsi yakuzan hengityksen niskassaan, kuin tämä olisi oikeasti istunut siinä hänen vieressään. Nuorukainen pystyi kuvittelemaan, kuinka pehmeän täyteläiset huulet koskettivat hänen niskansa herkkää ihoa hipaisten muutaman kerran korvan lehteä. Ruskeasilmäinen oli niin keskittynyt Asagin ääneen ja tämän hieman kuuluvampaan, rauhalliseen hengitykseen, ettei kuullut muutaman kerran toistuvaa tuuttausta. Mieli oli täysin kuuro moisille häiritsijöille, koska maailmassa ei ollut muuta kuin hän ja mustatukkainen yakuza.
“Ja kun luulet, että olet kokenut kanssani kaiken mahdollisen, saat kokea kuvitelmasi vääriksi… Voitelen sinut hitaasti siirapilla, minkä jälkeen painaudun sinua vasten nuollen hitaasti… Siirappi tahraa meidät kummatkin, kiinnittää meidän entistä enemmän toisiimme… Tunnet vartaloni jokaisen lihaksen ja minä tunnen sinun sisälläsi kasvavan himon… Tunnen sen jo nyt, etkö sinäkin? Haluat minun toteuttavan kaikki nämä sanat ja sen minä teenkin… Otan sinut… Toteutan jokaisen fantasian, joka on edes käynyt mielessäsi… Et pysty näkemään tai edes kuulemaan muut kuin minut ja -”

Hirvittävä pirinä iskeytyi vasten kirjanpitäjän korvaan herättäen tämän lumouksen kaltaisesta tilasta. Silmät räpsähtivät ja puna nousi kalpeille poskille nuorukaisen tajuttua, missä hänen kätensä oikein oli. Puhelimesta kuului muutama tarkoin valittu kirosana ja ilmeisesti mies päätti vastata toiseen puhelimeen vaivautumatta sulkemaan toista.
“Moshi moshi?”
Seth otti kätensä nopeasti housuista ja katsoi sitä kuin ruttotautista. Olihan ennenkin vetänyt käteensä, mutta tämä oli jo liikaa. Pahinta vain oli se, että hän oli todella nauttinut yakuzan puheista ja lähes toivonut, etteivät ne jäisi pelkiksi sanoiksi. Hänen sisällään oli taistellut kaksi voimaa, kasvava himo ja suunnaton pelko, jotka kuitenkin olivat tehneet hetkestä ainutlaatuisen ja tuottaneet yhdessä mitä suurinta nautintoa. Mikä hitto häntä vaivasi?”
“Mistä arvasit, Hide-zou? Mistä tiesit, että puhun juuri parhaillani Sethin kanssa? On muuten hienoa, että sinäkin olet alkanut käyttää pelkästään hänen etunimeään.”

Nuorukainen säpsähti kauhusta kuultuaan mustatukan sanat. Oliko Hide-zou soittanut ystävälleen? Toivottavasti tämä ei kertoisi mitään äskeisestä… Toivottavasti puhelimessa tai missään muuallakaan limusiinissa ei ollut piilokameroita… Onneksi hänet ja Fu-kin erottava luukku oli tiukasti kiinni. Ainakaan autonkuljettaja ei voisi sanoa mitään äskeisistä tapahtumista.
“Yritit siis soittaa hänelle, mutta koko ajan oli varattu”, kuului Asagin syvä huokaus.
“Miksi sinä heti ensimmäisenä epäilit minua?”
Miehen ääni oli mitä pikkupoikamaisin ja niin viattoman kuuloinen, ettei se voinut olla viaton. Oli lähes ihme, ettei mustatukka ollut vielä loukkaantunut ystävänsä sanoista.
“Ei hän tietenkään voi silloin vastata, kun kerron juuri hänelle, mitä aion tehdä, kun hän tulee luokseni”, yakuza vastasi ystävälleen ja naurahti.
“Itse asiassa on hyvä, että soitit. Olenkin aina halunnut tietää, pystynkö tähän, kun puhun kahdelle miehelle eri puhelimissa yhtä aikaan. Tästähän saattaisi tulla hyvin mielenkiintoista…” Mustasilmäinen hymyili ilmeisesti leveästi ja kuiskasi kehräävästi:
“Seth, seksikäs avustajani, mihin jäimmekään? Muistan sen, kun sanoin ottavani sinut ja toteuttavani kaikki fantasiasi – ärsyttävää, kun tässä vaiheessa ihmiset päättävät häiriköidä…”

Häpeissään kirjanpitäjä nosti jalkansa istuimelle ja käpertyi hiukan kokoon suojaten vaistomaisesti itseään mahdollisimman hyvin. Häntä nolotti entistä enemmän, kun yakuza suoraan sanottuna paljasti ystävälleen, mitä oli sanonut. Nuorukaisen ainut toivo oli siinä, että hänen esimiehensä ei kykenisi päättelemään, mitä ystävänsä sanat olivat saaneet hänet tekemään. Hänen ei oikeastaan tarvinnut miettiä sitä, koska hänen korvaansa iskeytyi tuskan ulvaisu, joka sai hänen korvansa lukkoon.
“Hide-zou! Et saisi puhua rumia – ainakaan noin kovaa! Särjet niin sydämeni kuin korvani!” Asagi murisi takaisin ja valitti oikein kunnolla heti perään:
“Se, ettet päästänyt minua jo eilen kyläilemään Sethille, oli jo ilkeätä, mutta nyt sinä kiellät, etten saisi edes soittaa hänelle! Älä ole niin omistava – kyllä minä voin hänet jakaa! Olen minä ennenkin harrastanut seksiä useamman miehen kanssa samaan aikaan, jos et tiennyt…”

Mustasilmäinen onnistui jälleen rikkomaan kirjanpitäjän ennätyksiä, koska tämän kalpea iho ei ollut enää yhtään kalpea. Tulipunainen sävy nousi kaulaa pitkin aina hiusrajaan asti, mutta se ei johtunut suoraan niistä sanoista, vaan niiden tuottamasta kuvitelmasta. Hän, Asagi ja… Hide-zou samassa vuoteessa harrastamassa seksiä… Ajatus oli niin typerä, ettei nuorukainen voinut muuta kuin lyödä itseään päähän. Miten hän saattoi edes miettiä sellaista mahdollisuutta! Ei hän ikinä ajautuisi yakuzan kanssa moiseen tilanteeseen… Eihän?
“Miksei kävisi?” mustatukka kysyi tympääntyneenä.
“Negis.”
Raskas huokaisu karkasi kapeilta huulilta, mutta nuorukainen ei vain tiennyt, että eräs teräväpiirteinen huokaisi täsmälleen samaan aikaan. Kumpikin mietti, loppuisiko tämä puhelu edes silloin, kun puna-mustahiuksinen pääsisi pääkonttorille.
“Ai haluat tietää, missä kohtaa Seth menee tällä hetkellä? Minä voin auttaa siinä… He ovat parhaillaan liikennevaloissa muutaman korttelin päässä parkkihallin ovesta”, Asagi kihersi itsekseen.
“Tekniikka on sitten ihmeellinen asia – en olisi voinut edes kuvitella muutama vuosi sitten, että voisin koska tahansa etsiä lumoavan väriläikkämme, tai että löytäisin hänen kotinsa ilman puhelinluettelon osoitelistaa.”
Hetkeen ei kuulunut mitään, mistä hyvästä nuorukainen sai vihdoin ja viimein vedettyä henkeä. Oliko tuo mahdollista? Pystyikö Asagi todella näkemään täsmälleen, missä hän oli? Sitä puna-mustahiuksinen ei ehtinyt miettimään yhtään enempää…
“Ahaa, haluaisit siis minun nyt lopettavan, että voisit soittaa ja kysyä erästä asiaa häneltä? Eikö olisi helpompaa, jos minä kysyisin sitä häneltä?” yakuza vaikeni hetkesi, jolloin Seth ehti jo toivoa, että nyt päästäisiin hieman asiallisempaan aiheeseen.
“Mikä kysymys tuo muka oli!?” Asagi lähes kiljaisi närkästyneen kiukkuisena.
“Kysyisit ennemmin, kuinka pitkä hänellä on tai jotain, josta minäkin hyödyn! Hyvä on, hyvä on – kysytään sitten…”
Kalpea käsi paransi otettaan puhelimesta ja tarkensi kuuloaistiaan parhaansa mukaan.
“Seth-pieni, pahoittelen näin tylsää kysymystä, mutta pidätkö pikaruuasta?”
“Tuota…”, kysymys oli kyllä kirjanpitäjänkin mielestä hiukan omituinen.
“Kyllähän minä sitä syön ja pidänkin… Erityisesti kevätrullista…”
“Viettelevä varkaamme sanoi, että hän pitää pikaruuasta – erityisesti kevätrullista… Siitä tulikin mieleen: miltähän hän maistuisi kuorrutettuna hapanimeläkastikkeella? Haluaisitko ottaa selville?”
Puna-mustahiuksinen oli hämillään kysymyksestä, mutta se ei estänyt häntä kuulemasta jälleen yhtä ehdotteluista. Hän tosin mietti, mitä Hide-zou mahdollisesti sanoisi ystävälleen.
“Miten niin ei ole aikaa? Mitä sinä oikein suunnittelet, kun kysyit tuota? Ilmeisesti jotain lounaaseen liittyvää…” Äkkiä kysyvä ääni muuttui täysin ja – jos se oli mahdollista – yakuzan hymy leveni entisestään.
“Ai sellaista sinä suunnittelet lounaalle… Olethan sinä sittenkin viriili mies kuten pitää olla. Ehdin jo kuvitella jotain ikävämpää… Tietenkin täytyy olla pikaruokaa, koska sen jälkeen tuskin jää aikaa syödä mitään gourmet-aterioita.”
Sydän lähes pysähtyi ruskeasilmäisen rinnassa ja suu aukeni hämmennyksestä. Mitä Hide-zou oikein suunnitteli? Eivät kai Asagin puheet pitäneet paikkaansa? Miten hänen pitäisi oikein ajatella ja toimia? Ei kai toimitusjohtaja suunnitellut tekevänsä sitä hänen kanssaan miehen omassa työhuoneessa? Siellähän olivat ne pirun isot ikkunat – ties kuka niistä katsoisi!

“MITÄ!?” mustatukan yllättävä karjaisu sai puna-mustahiuksisen korvan tukkoon nuorukaisen säpsähtäessä melkein hengiltä.
Yakuza kuulosti huudahtaessaan niin pettyneeltä ja epäuskoiselta, että kalpeamman oli vaihdettava korvaa, jotta kuulisi tämän puheen.
“… Siis sinulla on yksi maailman seksikkäimmistä avustajista, jonka vartalo on mitä ihanteellisin, ja mitä sinä suunnittelet?! Tutkivasi hänen kanssaan asiapapereita lounastauolla! Lounastauolla! Olisit kysynyt minulta, jos mielikuvituksesi on loppunut kesken kaiken! Herran jestas! EI! Lounastauot kehitettiin sitä varten, että niiden aikana voi harrastaa mitä kiihkeintä seksiä, josta voi hyvällä tuurilla jäädä kiinni! Se on paljon parempaa, kuin auton takapenkillä vääntäminen! Sinun työhuoneesi on muutenkin niin iso, että se antaa mielikuvitukselle mitä parhaimmat mahdollisuudet! Tajuatko yhtään, millaisen pettymyksen aiheutat minulle!?” yakuzan ääni kantautui puhelimesta, että nuoremman oli pidettävä puhelinta vähän kauempana korvastaan.
Mies osasi puhua todella vikkelään, kun oikein halusi. Karjumisen loputtua hän uskalsi jälleen pistää luurin korvalleen. Hän kuuli raskasta hengitystä ja kiukkuista mutinaa.
“Siis teettekö te jotain vai ette?” mies murahti hiljaa ja jäi odottamaan vastausta.
“Minä sitten haluan täydellisen tilanneselostuksen – tuliko selväksi?” yakuza sanoi rauhoituttuaan.
“Palaat takaisin töiden pariin? Nyt jo? Milloin taas kuulen sinusta?”
Seth veti terävästi henkeään – mitä siitäkin seuraisi, jos teräväpiirteinen lopettaisi puhelun jättäen hänet taas kahdestaan Asagin kanssa?
“Hyvä on, minä lopetan aivan kohta – ilonpilaaja! Kyllä, kyllä… Sayounara.”
Kalpeamman vartalo värisi hiljaa limusiinin sujahtaessa pimeyteen, mikä sai nuorukaisen entistä säikymmäksi.

“Valitan, Seth, mutta minun on kuulemma pakko päästää sinut töihin, jos haluan nähdä, miltä setelit näyttävät kalpeata vartaloasi vasten. Pahoittelen, etten eilen päässyt käymään – vanginvartijat eivät ole mitään verrattuna Hide-zouhun. Lupaan kuitenkin, että tulen mahdollisimman pian katsomaan sinua – ole silloin valmiina, koska et pääse minusta eroon näin helposti. Tulen olemaan sinussa aivan kiinni…” Asagi sanoi matalan pehmeästi ja murahti kissapetomaisesti.
“Soitan sinulle vielä myöhemmin ja toivon, että seuraavalla kerralla pysyt kotonasi vähän pidempään – kyllä vahtikoirasi katse herpaantuu jossain vaiheessa…”
“Siinä tapauksessa en voi sanoa muuta kuin seuraavaan kertaan siis, Asagi-sama”, Seth yritti sanoa mahdollisimman jäisen etäisesti, mutta hän ei voinut mitään äänessään kaikuvalle värinälle.
Se ei jäänyt yakuzaltakaan huomaamatta.
“Ei, seksikäs Sethini”, mies kuiskasi hiljaa ja äänessä oli selvää vaaran tuntua.
“Seuraavaan kiihkeään kertaan, johon ei ole kauaa.”
Kuului hirveä nielaisu, mikä sai mustatukan naurahtelemaan toisen pelokkuudelle.
“Shitsurei shimasu, Seth. Muistele kieleni kosketusta korvanlehdelläsi ja tiedä, mitä kaikkea on vielä luvassa.”

Puna-mustahiuksinen ei saanut sanaa suustaan ja pian hän kuuli tutun tuuttauksen korvastaan. Hän tuskin hengitti. Nuorukainen ei pitänyt lainkaan tästä. Hän ei pitänyt siitä, mitä mustasilmäinen sai hänessä aikaiseksi pelkällä äänellään – eniten häntä inhotti se, että tämä tiesi täsmälleen, mitä se sai hänet tekemään.
“Kauanko sinä aiot siinä vielä istua?” tuttu ääni auton ovelta sai kalpeamman säikähtämään ja tämä kolautti päänsä kattoon.
“Varovaisesti, tai vietät kohta toisen päivän kotona vuoteen omana”, Fu-ki naurahti.
“Ja en varmasti vietä, vaikka kalloni halkeaisi!” ruskeasilmäinen karjaisi noustuaan ylös ja rientäessään kohti hissejä.
Hänen olisi todella hankittava pippurisumutin kotiinsa, jos haluaisi nukkua siellä yönsä rauhassa. Nuorukaisen olisi välteltävä parhaansa mukaan Asagia, mikä oli hankalaa, kun joutui toimimaan mafian asioissa sihteerinä Hide-zoulle, mistä päästiinkin toiseen ongelmaan. Miten hän pystyisi välttelemään yakuzaa, kun tämä oli toimitusjohtajan hyvä ystävä? Ei hän voinut vältellä esimiestään, vaikka kalpeamman ehkä pitäisi. Mitähän tämäkin oli suunnitellut hänen varalleen?

----------

Aamupäivä sujui Tatemonokin toimistossa niin tavallisesti, kuin sen tasoisen yrityksen kohdalla oli mahdollista. Hide-zou pysytteli työhuoneessaan soitellen tärkeitä puheluita, tutkien yrityksen tuottoa ja tappiota, ottaen yhteyttä asiantuntijoihin ja kyseli asiakkailta lupien perään – oli hiukan vaikea rakentaa, jos ei ollut lupaa rakentaa kyseiselle tontille yhtään mitään. Seth ei hirveästi ehtinyt näkemään esimiestään. Hän tutki kirjanpitoa ja kaikkea mahdollista muuta yrityksestä – uusi kun oli. Nuorukainen päätti jopa autella Ivyä tämän suuren taakan kanssa, koska oli todellinen ihme, ettei mies ollut vielä palanut loppuun. Puhelimet soivat jatkuvasti ja kerran sievemmällä olivat puhelimen kuulokkeet päässään ja sen lisäksi kahdet luurit käsissään. Puna-mustahiuksinen oli kohteliaasti liu’uttanut sihteerin toimistotuoleineen pois tietokoneensa äärestä ja ryhtynyt kirjoittamaan asioita muistiin, mitä brunette onnistui sanomaan ääneen. Tästä hyvästä Ivy hymyili toimitusjohtajan avustajalle entistä leveämmin. Yhdessä kaksikko sitten vastaili puheluihin, joista osa yhdistettiin Hide-zoulle aina, kun tämä ehti kiireissään vastaamaan. Toimitusjohtaja ei ollut ehtinyt edes tervehtimään kirjanpitäjää, sen verran sidottu tämä oli ollut koko aamusta lähtien.

Byou kävi muutaman kerran kiusaamassa Ivyä ja Sethkin sai kokea, että teräväpiirteinen oli ollut oikeassa. Insinööri oli flirtti, vaikkei samalla tavalla kuin Asagi. Yakuza oli suora ja röyhkeä, mutta vaaleaverikkö oli vihjaileva ja käytti aseenaan ennemmin ilmeitään kuin ääntään – erityisesti sitä hymyä. Kerran mies oli nuolaissut ylähuultaan hitaasti ja oikein vihjaavasti suoraan ruskeiden silmien edessä, mistä hyvästä nuorukainen pakeni hetkeksi vessaan, jossa pesi toistamiseen kättään. Kalpeampi jäi joksikin aikaa katsomaan itseään peilistä ja yritti ryhdistäytyä, mutta se tuntui vaikealta. Hänen päässään pyörivät Asagin sanat ja kehräys. Korvanlehteä kuumotti siitä kohtaa, johon kieli oli osunut hennosti Gratterissa ja jostain syystä hän olisi halunnut enemmän. Oli todellinen ihme, ettei kirjanpitäjä kuvitellut mustatukkaa seisomaan taakseen siinä peilin edessä. Seth henkäisi syvään ja otti vettä käteensä pesten kasvonsa. Hän toivoi, että se helpottaisi hänen oloaan. Ei Byoun temppu muuten olisi ahdistanut näin paljoa, mutta jotenkin hänen mieleensä oli pongahtanut Asagi ja siitä hän oli muistanut, että Hide-zou oli suunnitellut jotain hänen varalleen. Raskaasti huokaisten nuorukainen kuivasi kasvonsa ja kätensä käsipaperiin. Hänen olisi ryhdistäydyttävä ja tehtävä töitä, mikä oli hiukan hankalaa, koska ei keksinyt mitään muuta tekemistä kuin Ivyn auttamisen. Hänen esimiehensähän pitäisi sanoa, mitä olisi tehtävä tai hän ei osaisi tehdä mitään. Pohdiskellen parhaillaan, mitä tekisi seuraavaksi, puna-mustahiuksinen käveli työpöytien ohitse huomaamatta lainkaan, kuinka ihmiset katselivat häntä arvioivasti. Tällä kertaa se ei kyllä johtunut hiuksista, vaan edellisen päivän tapahtumista. Ihmiset olivat hämmentyneitä, miksi nuorukainen oli onnistunut pääsemään teräväpiirteisen avustajaksi. Eniten ihmetystä aiheutti kuitenkin Hide-zoun toiminta, kun avustajaltaan oli mennyt jalka työmaalla. Mies oli peruuttanut kaikki tapaamisensa, vienyt nuorukaisen sairaalaan ja ollut pidemmän hetken tavoittamattomissa. Kukaan ei kuitenkaan kysellyt turhia, vaikka pientä juorunaihetta kaksikosta oli tulossa.

“Seth-san, mitä nämä mittaustulokset ja muut asiat ovat?” Ivy huudahti kauempaa heilauttaen muutamia faksista työntyneitä papereita.
Pieni puna nousi kalpeille poskille, mutta puna-mustahiuksisen onneksi sihteeri ei ehtinyt sitä huomaamaan, koska joutui syöksähtämään takaisin puhelimeen kiinni. Oli todellinen ihme, ettei miehen ääni ollut lähtenyt, vaikka tämä oli joutunut puhua pulputtamaan jatkuvasti. Nuorukainen tosin ihmetteli enemmän, olivatko sievemmän hymylihakset saaneet krampin ja jääneet siitä hyvästä paikoilleen. Hymähtäen hassulle mielikuvalle, Seth nappasi tyhjän mukin sihteerin pöydältä ja riensi ikkunan vieressä olevalle tasolle, jossa oli vedenkeitin, teepusseja ja kaikkea mahdollista pikkupurtavaa myöten. Joku oli jo keittänyt vettä, jolloin puna-mustahiuksinen nappasi omenanmakuisen teepussin – hän oli kuullut, että se oli monien suosikkia – ja kaatoi mukiin höyryävää vettä. Kalpea käsi otti käytetyn pussin pois kupista ja heitti sen roskiin. Nuorukainen laittoi hiukan hunajaa makeuttamaan juomaa ja siirtyi takaisin bruneten pöydän ääreen tämän kirjottaessa jotain kiivaasti ylös tietokoneelle.
“Ole hyvä, Ivy-san”, kirjanpitäjä hymyili hiukan puhutellun lopetettua puhelunsa.
“Ettei äänesi vain mene.”
“Kiitos, Seth-san!” Ivy huokaisi onnellisen helpottuneen hymyn noustessa huulilleen miehen ottaessa ojennetun kupin.
“Tätä minä kaipasin. Mistä tiesitte, että halusinkin teetä?”
“En oikeastaan tiennyt, mutta minä ainakin tarvitsisin äänihuulieni öljyämistä, jos olisin puhunut taukoamatta koko aamupäivän”, ruskeasilmäinen naurahti hyväntuulisena.
Hän oli iloinen, että oli ollut avuksi, vaikkakin vain hiukan.

“Niin, Seth-san. Tiedättekö muuten, mitä nämä mittaustulokset ja muut ovat? En minä ole saanut mitään tietoa, että tällaiset on käsketty lähettämään”, sihteeri vilkaisi hämmentyneenä muutamia faksattuja papereita.
“Minä soitin tuossa joku aika sitten lastensairaalan työmaalle ja pyysin työmaanjohtajaa lähettämään kaiken mahdollisen tiedon siellä olevasta tilanteesta, koska emme jääneet sinne enää loukkaantumiseni jälkeen… Tosin, saattoihan Hide-zou-sama tutkia ne asiat eilen tullessaan takaisin…”, puna-mustahiuksinen mumisi hiljaa hiukan nolostuneena.
Hänen mieleensä oli vasta nyt tullut, että toimitusjohtaja oli luultavasti ottanut asioista selvää jo eilen.
“Enpä usko. Kun Hide-zou-sama tuli takaisin töihin, hän ehti olemaan täällä vain pienen hetken, koska Asagi-sama halusi välttämättä tavata hänet. Hän sanoi minulle, että tapaamisessa saattaa mennä sen verran pitkään, ettei häntä enää näy koko päivänä, kuten ei näkynytkään”, brunette hymyili aurinkoisesti ojentaessaan faksatut tiedot.
“Te olette kiltti ja huomaavainen. Olen varma, että Hide-zou-sama ilahtuu, kun viette nämä hänelle.”

Kapeille huulille nousi pieni hymy ystävällisistä sanoista, mutta jotain iskeytyi hänen alavatsaansa. Pitäisikö hänen todella kohdata esimiehensä tämän työhuoneessa? Hänenhän piti vältellä teräväpiirteistä, mutta se oli näköjään mahdotonta. Jonkun pitäisi kirjoittaa hänelle kirja, jossa olisi tuhat ja yksi tapaa vältellä yakuzaa ja tämän kakkosmiestä. Hän ostaisi sellaisen opuksen välittömästi ja vielä varapainoksen varmuuden vuoksi.
“Eikö hänellä ole hiukan kiireitä? Hänhän perui kaikki tapaamiset eiliseltä eikä ehtinyt muutenkaan tekemään kovin paljon töitä… En haluaisi olla häiriöksi…”, avustaja mumisi hiljaa, mikä ei jäänyt Ivyltä huomaamatta.
Hän tosin tulkitsi asian väärin.
“Ei Hide-zou-sama puraise teiltä päätä irti, jos käytte viemässä nuo paperit. Olen varma, että hän on oikeastaan iloinen, jos kävisitte katsomassa häntä – tuolla työhuoneessa yksin kykkiminen on kaikille rasittavaa ja tuttujen kasvojen näkeminen piristää aina mukavasti”, mies naurahti hiukan puhelimen soidessa jälleen.
“Menkää vain rohkeasti.”
“Vilkaisen ensin, jos näissä papereissa on jotain tärkeää, joka pitäisi sanoa hänelle heti ensimmäisenä”, Seth sanoi ja siirtyi nopeasti pöytänsä ääreen.
Oikeastaan hänellä oli kaksi syytä tutkia fakseja. Ensinnäkin nuorukaisen oli kerättävä rohkeutta, ennen kuin menisi esimiehensä luokse. Toiseksi hän halusi tietää, selviäisikö noissa papereissa mitään siitä onnettomuudesta.

Ruskeat silmät tutkailivat papereita vilkuillen. Niissä puhuttiin erilaisista mittaustuloksista, tavaran määrästä, siitä, että lisää työmiehiä tarvittaisiin ainakin kaksikymmentä henkeä ja yksi uusi kaivuri olisi tarpeen, samoin kuin muutama muu kone. Viimeisessä paperissa oli ikävämpää tietoa. Palkin putoamisen takia yksi työmiehistä oli joutunut sairaalaan koomapotilaaksi, muutamaa muuta oli sattunut eritasoisin vammoin ja lastensairaalan rakentamisessa saattaisi kestää, koska palkki oli hajottanut joitakin kohtia ja tavaroita. Syyksi onnettomuudelle kerrottiin nosturin ketjujen yllättävä heikentyminen ja katkeaminen, vaikka eräs työmies väittikin nähneensä jotain epämääräistä. Nuo sanat iskeytyivät nuorukaisen mieleen saaden paperit putoamaan lattialle. Hän muisti äkkiä, kuinka oli kuullut toisen huudon, ennen varoitusta. Se karjaisu oli ollut tiukka kysymys jostain tekemisistä jollekin, mutta kenelle?

Puna-mustahiuksinen ei tiennyt, mitä olisi ajatellut. Ainut miete, joka hänen mielessään kävi, oli, että Hide-zoulle olisi tiedotettava tapahtuneista. Nuorukainen poimi lattialta faksit ja puhalteli niistä roskat pois vilkaisten vielä, ettei mitään hirvittäviä tahroja ilmestynyt pilaamaan tekstiä. Hymyillen pienesti paperien siisteydelle, kalpeampi nousi ylös ja siirtyi puiselle ovelle koputtamaan. Aluksi ei kuulunut mitään, mutta kun nuorempi oli koputtamassa uudelleen, kuului tuttu käsky:
“Sisään.”
Ruskeasilmäinen kurkisti sisään, jolloin ruskeahiuksinen nosti katseensa koneeltaan näyttäen hiukan väsyneeltä.
“Tervehdys, Hide-zou-sama”, Seth hymyili hieman arasti.
Häntä hermostutti olla toimitusjohtajan edessä, mikä taas johtui Asagin sanoista ystävänsä työhuoneen mukavuuksista.
“Hei, Seth”, uupunut hymy nousi teräväpiirteisen kasvoille.
“Pahoittelen, etten ole ehtinyt tulla katsomaan sinua, vaikka oletkin aivan muutaman metrin päässä. Istuudu toki hetkeksi.”
“En halua olla vaivaksi”, kirjanpitäjä hymyili arasti.
“Tulin vain tuomaan muutaman paperin.”
Vanhempi kurtisti kulmiaan hämmentyneenä, mutta sitten mies sai muistikuvan tämän aamuisesta.
“Ei kai Asagi pelotellut sinua noin pahasti työhuoneestani?”

Kalpeampi säpsähti hiukan ja katsoi syyllisen näköisenä esimiestään, joka katsoi vakavana takaisin.
“Voin sanoa suoraan, ettei työhuoneessani tule tapahtumaan mitään sellaista, oli täällä sitten vaikka Asagi jonkun hyvännäköisen gigolon kanssa. Ole huoleti; en halua, että minun työtilassani tapahtuu mitään sellaista.”
Pieni helpottunut tirskahdus karkasi kapeilta huulilta ja pidempi päätti noudattaa toisen pyyntöä ja sulki oven perässään, ennen kuin siirtyi istumaan mukavaan nojatuoliin.
“Miten jalkasi voi?” toimitusjohtaja tarkkaili sen pienen hetken alaisensa kävelyä.
“Hyvin. Nishikawa-sensei osasi todella hyvin asiansa”, puna-mustahiuksinen heitti olkapään yli valuneet hiuksensa selkänsä taakse.
“Siitähän hänelle maksetaankin”, ruskeankellertäväsilmäinen naurahti hiukan.
“Niillä palkkanauhoilla olisi parasta osatakin jotain.”
Hetken oli hiljaista ja ruskeat silmät hapuilivat jälleen lyhemmän kuulakärkikynää, joka oli tällä kertaa rintataskussa. Niin lähellä, mutta silti niin kaukana.
“Hide-zou-sama, toin teille muutaman paperin”, Seth repi katseensa irti sormiaan syyhyttävästä asiasta ja yritti katsoa niitä voimakkaita kasvoja.
Sekään ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta, koska pelkäsi, että toinen luulisi hänen tuijottavan. Nuorukainen vain tyytyi ojentamaan esimiehelleen saamansa faksit katsellen pöydän pintaa.
“Mitäs nämä ovat?” Hide-zou rypisti kulmiaan ottaessaan paperit vastaan.
“Soitin tässä aamulla Fujii-sanille ja pyysin, jos hän voisi lähettää ne mittaustulokset ja muut tiedot eräänlaisena raporttina, jossa kerrottaisiin myös, mitä lähtömme jälkeen tapahtui”, pieni puna nousi kalpeamman poskille, koska ei tiennyt, oliko tehnyt omatoimisuudessaan oikein vai väärin.
Kokemuksen myötä hän oli oppinut, että kaikki esimiehet eivät pitäneet siitä, että alaisillaan oli omatkin aivot.
“Noissa papereissa kerrotaan, mitä kaikkea tarvitaan lisää, miten rakennukset edistyvät ja muuta tärkeää. Valitettavasti niissä kerrotaan, että palkin putoaminen aiheutti ongelmia rakentamisen kanssa ja muutama työmies loukkaantui…”

Toimitusjohtaja silmäili papereita ja laski ne lopulta pöydälleen pienen hymyn noustessa huulilleen.
“Kiitos, Seth”, mies nousi ylös toimistotuoliltaan ja siirtyi istumaan tutulle kulmalle lähelle avustajaansa.
“En edes muistanut tässä kiireessä koko lastensairaalaa. Kiitos, että toimitit tämän asian ja hankit minulle tarvittavat tiedot.”
“Vaikka ne sisältävätkin ikävää tietoa?” puna-mustahiuksinen katsahti lyhempää hiukan surullisena.
“Olemme varautuneet viivytyksiin lastensairaalan kohdalla ja varanneet siihen aikaa. Loukkaantuneiden työmiesten varalle meillä on hyvät vakuutukset, jotka ratkaisevat sen ongelman ja muistakin vaivoista uskon, että selviydymme”, ruskeahiuksinen sanoi rauhallisesti ja nousi ylös siirtyen takaisin pöytänsä taakse istumaan.
“Entä se palkin putoaminen? Eräs työmiehistä sanoi nähneensä jotain epämääräistä…”, nuorempi katsahti kysyvästi teräväpiirteistä, joka nojasi hiukan tuolinsa selkänojaan.
“Minä ja Asagi uskomme vakavasti, että se ei ollut mikään tavallinen onnettomuus. Yksi Asagin tietokone-eksperteistä teki meille eilen iltapäivällä virtuaalisen tilanneselostuksen ja totesi, että onnettomuus on kaikista epätodennäköisin vaihtoehto kaikkien tapahtumien takia”, ruskeankellertäväsilmäinen kertoi tutkaillen hiukan papereita.
“Eikö se tarkoita sitä, että kyseinen salamurhaaja saattaa iskeä uudelleen?”
“Jos hänen johtajanaan on joku isompi hahmo, kuten toinen yakuza, salamurhaajamme on luultavasti vainaa, ellei ole jotenkin muuten arvokas alainen.”
“Ettekö te ole lainkaan… peloissanne?”
“Enkö näytä siltä?”
“Ette. Olette omituisen rauhallinen ja käytätte jatkuvasti järkeänne… Minä olisin ihan vauhkona, jos minä olisin ollut salamurhayrityksen kohteena.”
“Seth, tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun minut on yritetty tappaa”, Hide-zou keskeytti papereiden tutkimisen ja nojasi kyynärpäillään pöytäänsä katsoen nuorempaa vakavana.
“Enkä tarkoita tällä, että olisin tottunut siihen. Minua inhottaa, että joku haluaa tappaa minut, koska olen Asagin alainen ja ystävä, mutta en halua sen säätelevän täysin elämääni. Haluan tehdä työni ja hoitaa muutenkin velvollisuuteni, minkä takia minun on käytettävä järkeäni, koska muuten menetän henkeni paljon suuremmalla todennäköisyydellä…”, mies huokaisi raskaasti ja katsoi toisen ruskeisiin silmiin.
“Mutta kyllä, minua pelottaa se. Joka päivä, kun herään, mietin ainakin kerran, näenkö huomista päivää. Se vaikuttaa elämääni, vaikka Asagi tekeekin kaikkensa, ettei minulle kävisi kuinkaan – hän on jopa tarjonnut Köziä henkivartijakseni, mutta minä en halua ketään roikkumaan jatkuvasti perässäni… Pelkään eniten sitä, että minulle tärkeisiin ihmisiin sattuu.”

Nuo sanat saivat Sethin katsomaan esimiestään jälleen uudella tavalla, entistä kunnioittavammin. Kuinka moni olisikaan menettänyt tuossa kaikessa järkensä tai piiloutunut jonnekin neljän seinän sisälle? Luultavasti suurin osa ihmisistä. Toimitusjohtaja teki kuitenkin velvollisuutensa eikä antanut moisten vastoinkäymisten lannistaa itseään. Mies oli mitä uskollisin ystävä, joka halusi, että rakkaimmillaan olisi kaikki hyvin. Tämä oli jopa suojellut häntä, vaikkei nuorukainen edes ollut niin läheinen liikemiehen kanssa.
Saattoihan olla, ettei ruskeahiuksinen vain halunnut vaarantaa ketään toista ja oli siksi kieltäytynyt Közistä.

Miehen sanat kertoivat myös erään toisen asian. He olivat todella läheisiä Asagin kanssa. Ruskeankellertäväsilmäisen katse ja sanat olivat melkein paljastaneet, ettei yakuza oikeastaan ollut niin paha kuin antoi ymmärtää. Tämä oli huolissaan ystävästään ja teki kaikkensa, että tämä olisi turvassa. Se sai pienen hymyn kohoamaan kapeille huulille nuoremman nyökätessä ymmärtämisen merkiksi.
“Te olette rohkea ja hyvä mies, Hide-zou-sama – jaksatte huolehtia muista, vaikka te itse olette jatkuvasti vaarassa.”
“Kiitos sanoistasi, Seth, vaikkei siinä kyllä rohkeudesta ole kysymys”, teräväpiirteinen piilotti pienen kiitollisen hymynsä sormiensa taakse palauttaen taas nopeasti vakavuutensa kasvoilleen.
“Mutta toisiin asioihin, vaikka eivät nekään ole positiivisia asioita.”
Kalpea otsa rypistyi nuoremman miettiessä, mitä toinen mahdollisesti tarkoitti.
“Onko jotain tapahtunut?” puna-mustahiuksinen kysyi kumartuen hiukan lähemmäs esimiestään.
“Tavallaan…”, teräväpiirteinen huokaisi syvään.
“Mitä kaikkea Asagi ehti sanomaan sinulle?”
Häpeän puna kohosi kalpeamman poskille ja tämä laski päänsä käsiinsä.
“En ole varma, voinko kertoa… Se on niin noloa… En osannut sanoa tai reagoida mitenkään hänen sanoihinsa… Auoin vain suutani…”, pidempi yritti selitellä, ettei vain paljastuisi.
“Asagi saa kaikki hämilleen, kun niin tahtoo”, vanhempi hymähti.
“Ja käytöksestäsi päätellen hän sai kyllä paljon muutakin aikaiseksi.”

Sethiä alkoi huimata. Hän ei pystynyt hengittämään tai edes puhumaan. Miksi hän oli niin läpinäkyvä? Nyt lyhempi piti häntä varmasti yhtä ällöttävänä kuin jotain pummia kadulla. Pää huojui ja vartalo tärisi nuorukaisen melkein vajotessa nojatuolista lattialle.
“Seth, mikä sinulle tuli?” ruskeahiuksinen nousi nopeasti pystyyn ja siirtyi istumaan avustajansa nojatuolin viereisen istuimen käsinojalle.
Kädet nostivat nopeasti velttoa vartalon paremmin pehmeälle tuolille.
“Hengitä ihmeessä, ei se nyt noin kamalaa ole”, mies kosketti puna-mustahiuksisen olkapäätä yrittäen saada tähän jotain tolkkua.
Kalpeampi värähti kosketusta ja nosti häpeilevän pelokkaan katseen toisen vakaviin kasvoihin. Hänen oli edelleen mahdotonta hengittää.
“Ole rauhassa, Seth. En minä suutu, jos olisit pitänytkin Asagin ehdotteluista – se on ihan normaalia.”
“O-on vai?” ruskeasilmäinen tärisi hiukan toisen pitäessä yhä kättään olkapäällä.
Oikeastaan lyhempi ei vain pidellyt kättään hänen olallaan, vaan silitteli rauhoittavasti pitäen samalla nuoremman nojatuolissa.
“On, hyvinkin normaalia. Itsekin saan erilaisia tuntemuksia, kun Asagi ryhtyy kehräämään tai kertoo matalalla äänellä, mitä kaikkea suunnittelee pääni menoksi. Vartaloni alkaa useimmiten väristä ja salaa toivon, että hän toteuttaisi nopeasti sanansa, jotta tuo tunne loppuisi”, pieni rohkaiseva ja ehkä hiukan nolostunut hymy kohosi Hide-zoun huulille.
“Hän osaa olla varsin villitsevä, erityisesti kun haluaa sitä itse, vai mitä?”

Kalpeampi nyökkäsi hiukan ja onnistui vähitellen taas hengittämään. Hän ei kuitenkaan pystynyt katsomaan opettajaansa tai edes kertomaan, mitä oli tehnyt yakuzan sanojen voimasta.
“Asagi-sama sanoi, että hän oli pettynyt, koska olin lähtenyt töihin. Hän aikoi tulla kuulemma tekemään kotikäynnin, jonka hän suunnitteli toteuttavansa sitten myöhemmin… Sitten hän ryhtyi puhumaan, kuinka painaisi minut vuodettaan vasten ja lipoisi vartaloani…”
Posket kertoivat jälleen päivän väristä, mutta nuorukainen yritti kuitenkin jatkaa selontekoa toisen ymmärtäväisyyden takia.
“Hän sanoi aikovansa näykkiä vartaloani ja… nostattaa nimensä huudot huuliltani työntyessään sisääni…”, enempää hän ei kuitenkaan saanut suustaan.
“Tavallista Asagia – ihmisten iskeminen taitaa olla hänen toinen ammattinsa”, vanhempi taputti oppilaansa olkapäätä lohduttavasti.
“Minä puhun Asagille ja käsken jättämään sinut rauhaan – ehkä hän antaa sinun olla, jos uhkaillen häntä hiukan… Mitä siihen kotikäyntiin tulee, sinuna kurkkaisin ovisilmästä, ennen kuin avaisin ovea kenellekään. Jos Asagi, K tai Közi seisoskelee oven takana, soita minulle ja minä teen asialle jotain.”
“Asagi-sama on jopa pahempi kuin Gratterin baarimikot…”, ruskeasilmäinen mumisi hiukan helpottuneempana.
“Älä sano sitä hänen kuulleen tai hän ylpistyy entisestään – sitten emme pääse hänestä eroon mitenkään…”, toimitusjohtaja näytti mietteliäältä.
“En tosin vanno, että minäkään pystyn häntä täysin hillitsemään, vaikka parhaani yritän. Loppujen lopuksi hän on minunkin johtajani ja yakuza, eli jos hän välttämättä haluaa tavata sinut, en voi estää sitä.”
“Asagi-sama on varsin pelottava, mutta ei hänkään voi niin paha olla?” kirjanpitäjä nosti katseensa ruskeankellertäviin silmiin.
“Eihän?”
“Pelottavuus on yksi hänen karismansa salaisuuksista ja sitähän riittää yakuzoilla vähän liikaakin”, teräväpiirteinen sanoi vakavana, mutta hymyili sitten yllättäen pienesti.
“Kerron sinulle erään asian, minkä kaikki tuntuvat unohtavan.”

Äkkiä toimitusjohtaja kumartui toisen korvan juureen ja kuiskasi hiljaa:
“Asagikin on vain ihminen. Hänessä on omat huonot puolensa, mutta sitten myös ne hyvät puolet. Häntä parempaa ystävää minulle ei ole koskaan ollut ja se johtuu siitä, että me kumpikin tiedostamme sen, että olemme loppujen lopuksi kaikista asemistamme ja ammateistamme huolimatta tavallisia ihmisiä, jotka tarvitsevat toisiaan ja muita. Kukaan meistä ei ole voittamaton yksin.”
Ruskeat silmät laajenivat, kun vanhempi nousi pystyyn hymyillen varovaisesti ja siirtyi sitten työhuoneensa ovelle.
“Minun pitäisi hoitaa vielä muutama asia ennen lounasta, mutta haluaisitko helpottaa hiukan taakkaani?”
“Tietenkin”, puna-mustahiuksinen nousi salamana nojatuolista.
“Mitä haluatte minun tekevän?”
“Kävisitkö sanomassa Byoulle, että Matsumoto-san tulee tapaamaan minua perjantaina kello kaksi ja hänen olisi syytä olla ajoissa paikalla”, toimitusjohtaja avasi oven vakavoituneena jälleen.
“Ota samalla häneltä pienoismalli hänen aikaisemmasta projektistaan ja tuo se tänne minun työhuoneeseeni.”
“Heti, Hide-zou-sama”, avustaja hymyili ja kumarsi pienesti, ennen kuin astui ovesta ulos.

Yllättäen käsi tarttui häntä hartiasta ja veti lempeästi takaisin päin.
“Ei sinun tarvitse olla minun läsnä ollessani, kuin olisit armeijassa”, voimakasleukainen kuiskasi hiljaa täyteläisten huulien hipaistessa vahingossa korvanlehden herkkää ihoa.
“Vaikka se onkin varsin imartelevaa, ellei jopa viehättävää.”
Pieni puna kohosi kalpeamman kasvoille tämän nyökätessä ymmärtämisen merkiksi. Ääni oli taas kadonnut jonnekin eikä hän ollut varma, milloin saisi sen takaisin – toivottavasti ennen Byoun tapaamista.

Nuorukainen lähti nopeasti toimittamaan tehtäväänsä, mutta aikaahan siinä kului, koska insinööri oli onnistunut livahtamaan kenenkään huomaamatta katolle polttamaan muutaman savukkeen. Sieltä kaksikko oli siirtynyt vaaleaverikön työhuoneeseen, jossa he olivat joutuneet erään ongelman eteen. Miten he löytäisivät vanhemman projektin pienoismallin kaiken sen kaaoksen keskeltä? Pienen siivoamisen – he olivat harkinneen Ivyn huijaamista apuvoimaksi – ja etsinnän jälkeen eräs Byoun tiimin jäsenistä tuli kertomaan, että oli pelastanut pienoismallin omaan huoneeseensa, josta puna-mustahiuksinen ryhtyi kuljettamaan kerrostaloa muistuttavaa kyhäelmää pienillä kärryillä. Ivy virnisti tulijalle puhelunsa lomasta, kun Seth viiletti miehen ohitse ja koputti oveen, joka aukesikin yllättäen koputuksen voimasta.
“Tule toki sisään ja sulje ovi samalla perässäsi”, Hide-zou pyysi kohteliaasti toisen hölmistyneelle ilmeelle.
Ruskeat silmät katsoivat toimitusjohtajan pöydän päälle nostettuja kansioita ja asiapaperikirjoja, mutta eniten hän hämmentyi niiden päällä olevista kertakäyttöpakkauksista.
“Minne minä tämän laitan?” kirjanpitäjä ravisti päätään, että tajuaisi pysyä asiassa.
“Laita tuonne ikkunan viereen ja tule sitten ottamaan ruokaa”, toimitusjohtaja tutkaili rasioita ja muovikääreissä olevia syömäpuikkoja kummissaan.
“Minä syön aika harvoin pikaruokaa, mutta näillä aikatauluilla meidän on pakko toimia tällä tavalla”, mies naurahti hiukan, aivan kuin olisi nolostunut ihmettelystään.

“Ahaa, ymmärrän”, puna-mustahiuksinen ei oikeasti ymmärtänyt.
Hän kuitenkin noudatti esimiehensä pyyntöä: sulki oven perässään kiinni ja vei pienoismallin rattaineen ikkunan viereen. Ripeästi nuorukainen siirtyi lyhemmän viereen tutkaillen niin ruokia kuin kansioita hämmentyneenä.
“Tuota… Miksi tässä on niin paljon kansioita?”
“Koska minä opetan sinulle muutamia asioita tässä syödessämme”, vanhempi vastasi ja ojensi pidemmälleen yhden valkoisista rasioista tikkujen kanssa.
“Tässä on ilmeisesti kevätrullia.”
“Kiitos”, kalpeampi otti saamansa rasian ja avasi sen.
“Mitä asioita opetatte minulle, Hide-zou-sama?”
“Kuten sanoin jo aikaisemmin, ei tarvitse samatella”, teräväpiirteinen huomautti avatessaan muutaman kansion ja kirjasen paljastaen niiden sisällä olevat paperit.
“Tässä on Tatemonokin, ja muutaman muun yrityksen asiapapereita ja tilikirjoja – samoin kuin sinun tekemäsi kirjanpito sieltä asianajajatoimistolta. Minä opetan sinulle, miten onnistut varastamaan suuriakin summia ilman, että kukaan pystyy sitä huomaamaan.”

Avustaja rypisti kulmiaan ja katseli papereita. Ne olivat tarkkoja ja niissä ei tuntunut olevan yhtään virhettä.
“Nehän ovat täydellisiä”, nuorukainen huomautti.
“Siltähän ne näyttävät, mutta todellisuudessa kaikkien noiden verojen ja muiden menojen kautta on otettu enemmän rahaa, kuin kuuluisi. Ei mitään huomattavia summia, mutta yhdessä ne muodostavat mukavan määrän rahaa”, opettaja vei tikuillaan pienen riisinokareen suuhunsa.
“Huomasin sinun ottaneen liian paljon pieniä ja tietyn suuruisia summia, jotka kyllä noudattivat varmasti tiettyä kaavaa, mutta ne noudattivat liikaa kaupan tuloksia. Järjestelmällisyytesi ja muut piirteet kuitenkin piilottivat sen sujuvasti. Katselehan noita lukuja ja mieti, mistä kaikkialta on viety.”
“Tutkaillen siis näitä vieraiden yritysten tietoja, enkä Tatemonokin?”
“Aivan niin. Me mietimme sitten yhdessä, miten toimisit, jos tarkoituksesi olisi varastaa tästä yrityksestä.”

Yhdessä kaksikko keskusteli tapahtumista ja söi maittavaa pikaruokaa. Sethistä Hide-zou oli hyvä opettaja. Tämä neuvoi, mutta antoi hänelle itselleenkin mahdollisuuden tajuta ja havainnoiden asioita. Mies vastasi kysymyksiin ystävällisesti ja kehuikin, kun nuorempi tajusi nopeasti, miten kuului toimia ja ajatella – tämä jopa naurahti, kun hän mietti, minne saisi ujutettua graafisenlaskimen puvussaan.
“Mikä tämä yritys on?” kirjanpitäjä osoitti Tatemonokin kirjanpidossa erästä pitkää nimeä, jonka nimen lausuminen tuotti hiukan vaikeuksia.
“Oikeastaan se ei ole yritys, vaan eräänlainen yliopisto”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi vilkaistuaan hänelle näytettyä nimeä.
“Miksi Tatemonoki on luovuttanut puolen vuoden välein varsin isoja summia yliopiston käyttöön? Työskenteleekö vai opiskeleeko siellä joku Asagi-saman sukulaisista?” puna-mustahiuksinen katsahti toisen vakavoituneita kasvoja.
“Eipä oikeastaan. Tuo yliopisto on tunnetumpi tutkimustyöstään kuin opiskelijoistaan”, toimitusjohtaja sanoi ja istuutui yllättäen toiselle nojatuoleista.
“Mitä he tutkivat?” kalpeampi kurtisti kulmiaan.
“Vai kyselenkö liikaa?”
“Et toki. Mietin vain, miten vastaisin”, teräväpiirteinen hieraisi sormellaan leukaansa.
“Täytyyhän sinulle kertoa useastakin syystä. En nimittäin halua, että tuo lahjoitus jää sinua mietityttämään liikaa. Voin luultavasti luottaa siihen, ettet levitä näitä tietoja eteenpäin…”
“Tietenkin voitte luottaa”, ruskeasilmäinen istuutui toisen viereen.
“En kerro työasioista muille ihmisille.”
“Se on hyvä, vaikkei tämä ole mikään salaisuus”, voimakasleukainen kääntyi katsomaan nuorempaansa.
“Tiedätkö, kuka on Ishikawa Yoshiki?”
“Hän on tämän rakennusyrityksen perustaja ja Asagi-saman isä, jos olen ymmärtänyt oikein”, avustaja kallisti päätään ihmetellen.
Oliko tuo lahjoitusperinne lähtöisin yli kahdenkymmenen vuoden takaa?
“Kyllä. Ymmärräthän myös sen, että hän oli yakuza ennen Asagia?”
Kapeat huulet raottuivat hiukan hämmennyksestä – hänen oli vaikea uskoa taulussa olleen lempeännäköisen miehen olleen yakuza, mutta ei pitänyt sitä mahdottomana. Se arvo kulki nimittäin sukujen mukana, minkä takia nuorukainen nyökkäsi ymmärtäväisenä.
“Olet ehkä myös kuullut sen, että hän kuoli noin kaksikymmentä vuotta sitten…”, lyhempi mietti, miten selittäisi asian.
“Yoshiki ei kuitenkaan nukkunut pois tai vastaavaa, hän oli aivan liian nuori siihen eikä kukaan salamurhaaja ole koskaan onnistunut pääsemään sopivan ampumisetäisyyden päähän… Hän ampui itsensä.”
“Mitä?” Seth järkyttyi.
“Miksi…?”

“Miksi hän tappoi itsensä ja jätti perheensä taakseen? Sitä mekin mietimme pitkään, koska Yoshiki rakasti kovasti vaimoaan ja erityisesti Asagia. Miksi hän halusi jättää pienen alakouluikäisen poikansa, joka suorastaan jumaloi häntä, yksin tähän maailmaan? Vastaus selvisi niin minulle ja Asagille myöhemmin. Yoshikilla todettiin tappava, liikehermoja rappeuttava Amyotrofinen lateraaliskleroosi – paremmin tunnettu ALS-tautina. Ilmeisesti yakuza ei halunnut maata sairauden viimeisimpinä hetkinä vuoteessa ystävien ja perheen säälittävänä odottaen kuolemaa, vaan päätti lähteä omalla tavallaan”, ruskeankellertävät silmät jäivät katsomaan kaukaisuuteen muistellen sitä päivää, kun ystävänsä oli soittanut itkukurkussa kertoen isänsä tappaneen itsensä.
Pian mies kuitenkin jatkoi poistaen mielestään sen päivän murheen ja kyyneleet.
“Hän oli jättänyt taakseen kirjeen, jossa antoi vaimolleen velvollisuuden huolehtia mafiasta, kunnes Asagi olisi riittävän vanha ottamaan perintönsä harteilleen. Kun Yoshikin sairaus selvisi, ryhtyi Asagi tietenkin tutkimaan tautia tarkemmin. Hän sai tietää, että noin viidestä kymmeneen prosenttia sairastumisista on johtunut perinnöllisyydestä.”
“Tarkoittaako tämä sitä, että Asagi-samalla on ALS-tauti?” puna-mustahiuksinen kysyi varovaisesti, koska hän tiesi taudin olevan varsin yleinen Japanissa.
“Ei ainakaan näiden tutkimuksien mukaan, mutta hän haluaa varmistaa. Uskoisin, että isän menettäminen niin nuorena on saanut hänet julistamaan sodan kyseistä tautia kohtaan. Siksi Asagi tukee parhaansa mukaan ALS-taudin tutkimuksia ja mahdollisen lääkityksen kehittämistä – parantavaa hoitoahan ei ole”, mies käänsi katseensa pidempäänsä.
“Vaikkei tämä ole mikään salaisuus, toivoisin silti, ettet puhuisi kertomastani kenellekään etkä ottaisi asiaa esille Asagin kuullen. Hän saattaa esittää jotain muuta, mutta se sattuu häntä vielä vuosien jälkeenkin.”
“Ymmärrän asian oikein hyvin”, kirjanpitäjä hymyili hiukan.
“Kiitos, kun kerroitte – ehkä minä osaan nyt hiukan paremmin ymmärtää Asagia.”
“Ei kannata. Asagin ensimmäinen käyttöohje on: älä yritä ymmärtää”, vanhempi naurahti hiukan ja nousi seisomaan pöytänsä ääreen.
“Mutta jatkaisimmeko eteenpäin? Emme voi enää kauaa käydä näitä asioita läpi ja voimme seuraavan kerran puhua näistä asioista vasta huomenna”, ruskeahiuksinen käänsi katseensa nuorempaansa.
“Toivottavasti sinua ei haittaa, jos tilaamme taas tänne pikaruokaa.”
“Ei haittaa”, kalpeampi naurahti hiukan ja hymyili entistä leveämmin siirtyessään esimiehensä viereen tutkimaan papereita.
Tämä oli ollut mukava lounastauko ja hänen oli hyvä olla siinä esimiehensä vieressä, kun tämä ymmärsi häntä ja kertoi asioista turhia salailematta.
“Ei todellakaan haittaa.”

**********

Päiviä vieri ja aika tuntui hyppäävän tuntien yli, kuin ne olisivat olleet vain pieniä ruohonkorsia. Joka päivä Seth sai hämmästyksekseen Fu-kilta kyydin töihin ja joutui sietämään tämän alituista virnuilua Asagista. Aamupäivät hän työskenteli enimmäkseen Ivyn kanssa juosten välillä hoitamassa Hide-zoun asioita, mutta eniten nuorukainen odotti lounastaukoa. He tilasivat aina pikaruokaa, mutta ei koskaan sitä yhtä ja samaa samasta paikasta, vaan ruoka vaihteli aina päivien mukaan. Milloin oli keittoa, milloin enemmän kasviksia tai lihaa – useimmiten he söivät sitä, mitä Seth halusi.

Siellä työhuoneessa he aterioivat ja vanhempi opetti oppilaalleen uusia asioita. He kävivät läpi tunnettuja rikoksia, erityyppisiä, kuuluisuutta saaneita huijauksia, kuten Cottingleyn keijukaiskuvia. Parasta kuitenkin kaikissa näissä lounastauoissa oli se, että he saattoivat puhua hiukan vapaammin, koska Ivy lähetettiin siihen aikaa syömään ja he saivat nauttia täydellisestä rauhasta. Yleensä he pysyivät varkauksissa ja muissa asioissa, mutta joskus he keskustelivat muustakin ja puna-mustahiuksisesta tuntui, että hän oppisi vähitellen lisää tuosta vakavakasvoisesta miehestä ja Asagista tämän mafiaan kuulumisen lisäksi.
“Hide-zou-sama, saanko kysyä jotain?” Seth aloitti varovaisesti perjantaina juuri ennen lounastauon loppumista.
Hän ei vain voinut kutsua toista pelkästään tämän etunimellä, koska piti tätä niin suuressa arvossa.
“Kysy toki”, mies hymyili.
“Vastaaminen on täysin eri asia.”
“Millainen Asagi-sama oli, kun tutustuitte toisiinne?” kirjanpitäjä katsahti uteliaana esimiestään.
“Samanlainen kuin nyt, mutta silti täysin erilainen”, toimitusjohtaja vastasi salaperäisesti.
“Sanotaanko näin, että hän ei ainakaan ollut niin kiero kuin nykyään.”
Enempää mies ei sillä hetkelle suostunut kertomaan, vaikka lupasikin isällisesti kertoa asioista kaikki likaiset yksityiskohdat, kun aikaa olisi riittävästi. Siihen puna-mustahiuksinen oli tyytynyt – ei hänellä ollut muitakaan vaihtoehtoja.

Perjantai kuluikin kiireessä ja tohinassa, kun Matsumoto Takanori, itse kulttuuriministeri, saapui paikalle neuvottelemaan uuden hotellinsa rakentamisesta. Päivä oli varsin mielenkiintoinen, koska puna-mustahiuksinen ei olisi millään voinut uskoa tapaavansa elämänsä aikana edes yhtä ministeriä – puhumattakaan yhdestä hallituksen nuorimmasta jäsenestä. Häntä oli tosin hiukan nolottanut, kun rastapäinen mies oli sanonut Hide-zoulle, että hänkin toivoisi omaan toimistoonsa samanlaisen päivänpiristeen. Siihen teräväpiirteinen oli vain vastannut, että hänen avustajansa osaa piristää muutenkin kuin hiuksillaan. Se oli tuntunut hyvältä – varsinkin, kun vanhempi soi hänelle kauniin, piilotetun hymynsä.

Perjantai-iltapäivä tuntui työpäivän jälkeen haikealta eikä illan elokuvakaan viihdyttänyt. Suurin ilon hetki oli Reitan soitto, josta kävi ilmi, että tämä oli todella pahasti puutteessa.
“En edes tiedä, onko se enää elossa!” mies oli vaikertanut puhelimessa, mistä hyvästä puna-mustahiuksinen oli pudonnut sohvalta lattialle nauraen toisen itkuiselle äänelle.
Siihen mies oli huutanut, ettei tilanne ollut naurun asia, minkä takia puna-mustahiuksinen oli saanut entistä makeammat naurut. Hän ei vain ollut voinut tehdä muuta kuin nauraa. Baarimikon soiton jälkeen tuli kyllä vielä ikävämpi puhelu Asagilta. Tämä oli soittanut tiistaista lähtien lähes joka päivä ainakin kerran. Torstaina Hide-zou oli napannut puhelimen Sethin kädestä ja vastannut tämän puolesta varsin julmaan äänensävyyn, että yakuza oli mutissut myöhemmin, että hän voisi säästää rahaa palkkaamalla toimitusjohtajan henkivartijakseen. Kukaan ei tosin uskaltaisi sen jälkeen tulla lähellekään häntä.

Ainakin perjantai-ilta oli kulunut nopeasti, vaikka kirjanpitäjä oli todennut, että tulisi hulluksi, jos mustatukka päättäisi soittaa vielä kerrankin hänelle. Hän oli jopa nähnyt yakuzasta niitä hikisiä, jopa märkiä unia ja – jostain ihmeellisesti syystä – hän uskoi miehen halunneenkin sitä. Viikonloppu kului muuten nopeasti, varsinkin kun Hide-zou soitti lauantaina, mutta tämä lähinnä kyseli, oliko Asagi ahdistellut hirveästi. Toimitusjohtaja oli kuulemma yrittänyt keksiä yakuzalle kaikkea ylimääräistä tekemistä, mutta pelkäsi, että tämä saattaisi koska tahansa lähteä tutkailemaan varkaansa lahjakkuutta.
“Jos Asagi soittaa ovikelloa, älä avaa, vaan soita välittömästi minulle. Ties mitä sekin mies keksii – ehdottaa kohta kimppakivaa!”
“Ehdotti jo”, ruskeasilmäinen oli vain huokaissut.
“Lisäksi hän jopa kysyi, että olenko minä neitsyt, kun en ikinä vastaa hänen ehdotuksiinsa.”
“Nyt se mies menee jo liian pitkälle – minä puhun hänelle ties kuinka monen sadannen kerran. Olen pahoillani Asagin sanoista.”
“Ei se mitään”, Seth oli vain huokaissut raskaasti.
“Hän vain vie minulta kohta yöunet…”
“Toivottavasti saat nukkua tämän yön rauhassa. Hyvää yötä.”
“Hyvää yötä – nähdään maanantaina.”
“Maanantaihin siis.”

Jos mikään päivä oli koskaan ollut turha puna-mustahiuksisen mielestä, se oli ehdottomasti sunnuntai. Vielä viikko sitten se oli ollut hänen elämänsä parhaimpia päiviä, mutta ei enää. Hänellä oli niin tylsää, että hän alentui jopa siivoamaan ja käymään kaupassa – eihän sitä koskaan tiennyt, milloin toimitusjohtaja päättäisi tulla uudelleen kyläilemään. Tällä kertaa nuorukainen jopa osti jotain muutakin kuin pikanuudeleita.

Ainut asia, mitä hän tahtoi, oli vain päästä töihin niiden muiden ihmisten joukkoon. Vasta nyt hän ymmärsi vähitellen, miten yksinäistä hänen elämänsä oli oikeastaan ollut ennen Reitaa ja tämän kautta ennen monia muita ihmisiä. Päivällä hän puheli puhelimessa Yukin kanssa muutaman sanan, mutta enimmäkseen nuorukainen vain makasi sohvalla katsellen televisiota. Iltapäivällä Asagi soitti ja ilmoitti tulevansa käymään, mutta taustalta kuului niin vihainen karjaisu, että kirjanpitäjä oli luullut hetken aikaa, että yakuzan kimppuun oli hyökännyt jokin villieläin. Myöhemmin kyllä selvisi, että kyseinen rotu tunnettiin myös nimellä Tatemonokin toimitusjohtaja. Se oli saanut hymyn ruskeasilmäisen huulille, mutta se sai hänet myös entistä kärttyisemmäksi. Kunpa olisi jo maanantai!

Chapter Text

“Huomenta, Seth-san”, Ivy tervehti hymyillen puna-mustahiuksista, joka ei voisi näyttää onnellisemmalta tultuaan töihin maanantaina.
“Hyvää huomenta, Ivy-san”, Seth tervehti hymyillen kirkkaammin kuin aurinko.
“Miten viikonloppusi sujui?”
“Mukavasti, kiitos kysymystä”, sihteeri vastasi kirjoittaen samaan aikaan koneelleen muuttuneita asiakastietoja.
“Entä itsellänne?”
“Olisi voinut tapahtua enemmän, mutta muuten ihan hyvin.”
“Olisitte soittaneet minulle. Kävimme Byou-sanin kanssa elokuvissa ja olisitte voineet tulla mukaan”, sievempi naurahti ystävällisesti pidemmän mennessä työpöytänsä ääreen.
Oli todella ihme, ettei nuorukainen vielä halannut puista pintaa, sen verran onnellinen hän oli jälleennäkemisestä.
“Voisin soittaakin ensikerralla, ellen ole haitaksi.”
“Tuskin olette. Byou-san jopa sanoi, että meidän pitäisi ottaa joskus perjantai-iltana teidät baariin mukaan.”
“Se olisi mukavaa”, kirjanpitäjä nosti salkkunsa työpöydälleen tarkoituksenaan ottaa sieltä papereita esille.
“Älkää vielä purkako salkkuanne – Hide-zou-sama sanoi, että saatatte mennä tänään katsomaan lastensairaalan työmaata uudemman kerran”, Ivy hymyili pahoittelevasti toisen vakavoituneelle ilmeelle.
“Tuskin siellä tällä kertaa tapahtuu onnettomuutta.”
“Toivoa sopii”, ruskeasilmäinen mumisi ja hänen ilonsa oli pois pyyhkäisty.
Hän ei halunnut mennä enää ikinä lastensairaalan työmaalle, mutta tuskin voisi mitään muutakaan, jos toimitusjohtaja päättäisi niin. Nuorukainen mulkaisi pöytää, kuin matka työmaalle olisi ollut jotenkin huonekalun vika. Miksi piti olla maanantai?

“Siitä tulikin mieleen”, lyhempi napsautti kevyesti päätään.
“Hide-zou-sama pyysi, että menisitte heti saavuttuanne käymään hänen luonaan. Hänellä on ilmeisesti jotain asiaa.”
Pieni hymy kohosi pidemmän huulille tämän noustessa tuoliltaan ja siirtyessä esimiehensä työhuoneen ovelle. Sen sijaan Ivy joutui taas armotta soittovyöryn alle tämän yrittäessä parhaansa mukaan pulikoida päänsä virtauksen yläpuolelle.
Kalpea käsi kohottautui ja löi muutaman kerran kevyesti ovea. Aluksi ei tapahtunut mitään, vaikka hän oli varma, että oli kuullut pientä puhetta.
“Sisään”, kuului jälleen tuttu käsky, jolloin Seth avasi tottuneesti oven.
“Huomenta, Seth”, Hide-zou tervehti pienesti hymyillen.
“SETH! OMA SEKSIKÄS KULLANNUPPUNI!” kuului puhelimen kaiuttimesta iloinen huudahdus.
“Sulkisitko saman tien oven?” teräväpiirteinen nojasi päällään käteensä, joka taasen nojasi työpöytään.

Kalpeampi räpäytti muutaman kerran silmiään, kunnes paiskasi oven kiinni perässään. Ties mitä kieroa yakuza tällä kertaa sanoisi eikä hän halunnut koko talon tietävän mustatukan mielenvikaisuudesta.
“Onpas hän tarmokkaalla tuulella”, Asagi naurahti.
“Tarvitsetko uuden oven, Hide-zou?”
“En, jos sinä osaisit käyttäytyä”, toimitusjohtaja sanoi painokkaasti.
“Muista, mitä sanoin, Asagi. Jos alat ahdistella Sethiä liikaa, saat kuulla vain minun ääntäni.”
“Heti sitä ollaan valittamassa, kun toiset yrittävät vain tervehtiä kohteliaasti”, mustatukka marisi.
“Ettet vain olisi mustasukkainen minusta? Se ainakin selittäisi, miksi vahdit minua niin tarkkaan melkein koko viikonlopun”, yakuzan ääni muuttui yllättäen hyvin myhäileväksi.
“Valitan, minulla on tällä hetkellä valkoiset sukat”, ruskeahiuksinen sanoi kuivasti.
“Samoin myös muut alusvaatteeni, jos haluat välttämättä tietää.”
“Kurnau! Kerro toki lisää. Sen jälkeen on Sethin vuoro”, jokin mustasilmäisen äänessä kertoi, että mies sädehti.
“Jos nyt jättäisimme vaatetuksemme sikseen ja menisimme viimein asiaan, tai saatamme tehdä täällä jotain hyvin ikävää sinua kohtaan, rakas ystäväni”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi matalasti avustajansa istuuduttua nojatuoliin kuuntelemaan keskustelua.
“Hah! Yritähän toki keksiä jotain, joka voisi mitenkään järkyttää minua!” Asagi naurahti itsevarmasti.
“Kuules Seth, täällä työhuoneessani alkaa olla kuuma, vai mitä?” opettaja katsahti oppilaaseensa, joka rypisti kulmiaan esimiehensä omituiselle äänelle.
Puhe oli ollut matalaa, mutta samalla jotenkin mumiseva, kuin mies olisi kokenut samalla jotain hyvin nautinnollista.
“Hide-zou… mitä sinä juonit? En pidä äänensävystäsi…” Yakuza sanoi matalasti, kuin ei olisi ollut varma, haluaisiko kuulla enempää.
“Entä jos ottaisimme hiukan vaatetta pois?” Hide-zou sanoi, kuin ei olisi kuullutkaan ystävänsä sanoja ja iski nuoremmalle silmäänsä kahisuttaen kuuluvasti vaatteitaan.
Seth kohotti kalpean kätensä suunsa eteen, ettei olisi purskahtanut moisesta keksinnöstä nauruun. Eräällä toisella ei kuitenkaan ollut niin hauskaa.
“Herran jestas! Hide-zou! Kehtaatkin edes ehdottaa tuollaista, kun minä en ole paikalla! Tämä on suoranainen vääryys! Skandaali!”
“Onpas sinulla kauniin kalpea iho, Seth, ja niin ihanan pehmeä. Kuinka hiuksesi näyttävätkään upeilta vapaina ja vielä paljasta vartaloasi vasten – tässähän on vaikea hillitä itseään”, voimakasleukainen sanoi uskomattoman matalalla äänellä, katsoen kulmiensa alta pidempäänsä.
Puna-mustahiuksinen pelkäsi punastuvansa ja käänsi jälleen katseensa muualle. Hän kyllä tiesi, että vanhempi vain kiusasi ystäväänsä ja muisteli niitä sanoja, jotka yakuza oli sanonut hänelle, mutta tämä oli omituista. Mies kallisti päätään katsoen kulmiensa alta nuoremman kasvoja hyvin intiimisti. Täyteläisille huulille nousi hymy, jota vastaavaa nuorukainen ei ollut koskaan kokenut. Se oli villi, jotenkin vaarallinen, mutta samalla ovela, kuin liikemiehen mielessä olisi käynyt jotain todella vierasta ja kiellettyä. Tuo katse ja hymy saivat kirjanpitäjän tuntemaan itsensä alastomaksi, samalla tavalla kuin Asagikin sai. Miehet olivat viettäneet aivan liikaa aikaa yhdessä.

“KÖZI! K! MISSÄ TE OLETTE, KUN TEITÄ TARVITSISI!? AUTO KÄYNTIIN VÄLITTÖMÄSTI! MINUN ON PÄÄSTÄVÄ TATEMONOKIN PÄÄKONTTORIIN, ENNEN KUIN PARHAAT PALAT VIEDÄÄN POIS!” yakuza lähes ulvoi ja sitten kuului hirveätä kolinaa ja ryntäilyä.
“Asagi, rauhoitu, minä vain kiusasin sinua”, toimitusjohtaja päätti katkaista leikin, ennen kuin mustatukka oikeasti pamahtaisi paikalle.
Hymy katosi kasvoilta, samoin se intiimi katse, kuin sellaiset eivät olisi ikinä koskettaneet vahvoja kasvoja.
“Emme me täällä mitään riisuutumisleikkejä ole tekemässä.”
“Ilkeätä…” Mies valitti turhautuneena.
“Lupaat ensin ja sitten petät sanasi…”
“Enhän minä ole luvannut yhtään mitään”, teräväpiirteinen puolustautui.
“Mutta menisimmekö viimein siihen asiaan? Halusit keskustela jostain niin, että Sethkin on paikalla.”
“Kyllä, kyllä. Kaikki aikanaan”, mustasilmäinen hymähti ja työhuoneessa olijat saattoivat kuvitella, kuinka miehen henkinen olemus kääntyi nuorinta kohti ja suorastaan kiipesi tämän syliin kehräten kissanlailla.
“Seth, viettelevä varkaani, et kai pettynyt, kun en tullutkaan sunnuntaina? Kuten tiedät, tuo yksi on vahtinut minua tiukemmin kuin minä upeannäköistä stripparia…”
“Vahdin sinua kohta sitäkin tiukemmin”, ruskeahiuksinen mutisi ja harkitsi vakavasti johdon kiskomista seinästä irti.
“Miten viikonloppusi sujui, Seth?” mustatukka ei noteerannut ystäväänsä.
“Varsin mukavasti, kiitos. Entä itsellänne, Asagi-sama?” kalpeampi yritti hymyillä, vaikka se olikin hankalaa.

Väreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin jo tuon äänen kuulemisesta. Ikävää tässä vain oli se, että samalla hän toivoi kuulevansa lisää tuota ääntä. Kai hänen sisällään oli varkaan toverina jonkin sortin masokisti, joka nautti tästä pelosta.
“Tylsästi. Kaipasin sinua. Halusin kovasti päästä tutkimaan ihoasi… Tuntea vartalosi omaani vasten… Nähdä nauttivat kasvosi… Maistaa sinut…” Asagi murahteli matalasti, mutta hänet keskeytettiin julmasti.
“Jos jättäisimme ihmisen aistit sekä muun biologian väliin ja menisimme viimein siihen asiaan”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi kuuluvasti.
“Enkä aio toistaa tuota pyyntöä enää uudelleen.”
“Mitä pyyntöä tuossa oli? En kuullut sanaa ’kiltti’”, yakuza totesi hymyillen.
“Asagi-sama, mistä halusittekaan keskustella?” Seth päätti puuttua puheeseen, vaikka hänestä olisi varsin mielenkiintoista nähdä kaksikon yhteenotto.
Se olisi luultavasti täysin erilainen kuin monilla muilla ihmisillä – enemmän sanailua ja leikkimielisyyttä.
“Osaa täällä sentään joku puhua kohteliaasti”, mustatukka hymähti.
“Mennään toki, Seth-pieni, mutta ei sinun tarvitse noin kohteliaasti herroitella – meistähän tulee pian hyvin läheisiä, kunhan pääsen tutkimaan paremmin syvintä olemustasi.”
“Asagi.”
“Kyllä, kyllä, Hide-zou. Olet kerta kaikkiaan kärsimätön…” Mies mutisi tyytymättömänä.
“No, minä kyselen ensin muutamia seikkoja, jotka johtavat tähän asiaani.”
“Kysykää toki”, Seth huokaisi helpottuneena – vihdoinkin jotain vakavahenkistä, ettei hänen tarvinnut koko päivää punastella.
“Huokauksesi oli muuten varsin kiihottava”, vanhin sanoi ja tuntui aistivan ystävänsä käden vaeltavan kohti puhelimen luuria.
“Mutta, Seth, miten olet tullut toimeen Hide-zoun kanssa? Onko hän huolehtinut sinusta riittävän hyvin? Onko Hide-zou osannut opettaa asioita vai onko hän koko ajan mutruilut?”

“Hmm, miten sen kertoisin…”, Seth mietti, miten saisi tiivistettyä viikon tapahtumat.
“Ihan omin sanoin riittää – ja Hide-zou ei mulkoile siellä!”
“Kuka täällä mulkoilee ja ketä?!”
“Mistä minä tiedän, mitä sinä siellä teet? Minä vain haluan kuulla Sethin mielipiteen ilman, että sinä vaikutat siihen mitenkään.”
“Hide-zou-sama on ollut minulle tämän viikon aikana mitä ystävällisin esimies”, kirjanpitäjä päätti sanoa melkein kaiken, mitä ajatteli toimitusjohtajasta.
Yakuza vaikeni ja Hide-zou nosti ruskeankellertävät silmänsä katsomaan nuorempaan hypistellessään kuulakärkikynäänsä.
“Hän on huolehtinut siitä, että minulla on ollut kaikki tarvittava eikä hän ole koskaan haukkunut, jos en ole osannut jotakin. Hide-zou-sama on opettanut minulle lempeästi tämän talon ja mafianne asioita… Sanotaanko, etten olisi uskonut saavakseni yhtä kilttiä ja ystävällistä esimiestä, joka jaksaisi pelastaa henkeni ja huolehtia minusta vielä sairaalassakin.”
Ruskeahiuksinen hymyili hiukan oppilaalleen, joka vastasi hymyyn takaisin. Nuorukainen ei osannut kuvata tilannetta paremmin ilman, että olisi kuulostanut typerältä tai jotenkin naurettavalta paljastamalla liikaa.

“Loistavaa, Hide-zou”, Asagi kihersi.
“Tiesin, että sinussa on se helläkin puoli.”
“Tietenkin on, en vain näytä sitä sinulle”, voimakasleukainen totesi entistä kuivemmin.
“Touché”, mustatukkainen hymähti – mies oli arvannut, mitä saisi vastaukseksi.
“Sitten sinä, rakas Hide-zouni, miten Seth on edistynyt niin avustajanasi kuin varkaana? Kuinka yhteistyönne on sujunut ja miten hän on oppinut uusia asioita? Seth ei myöskään mulkoile siellä!”
Puna-mustahiuksinen tirskahti, kun hänkin sai samanlaisen käskyn, kuin esimiehensä oli saanut. Teräväpiirteinen hymähti huvittuneena ystävänsä sanoista, mutta vakavoitui jälleen.
“Seth on ollut mitä esimerkillisin työntekijä täällä. Hän on tehnyt nurisematta kaiken, mitä olen sanonut ja tehnyt tehtävänsä muutenkin erinomaisesti. Hän on ollut tarpeen vaatiessa myös oma-aloitteinen, kuten tiistaina, kun järjesti lastensairaalasta raportin pöydälleni. Sen lisäksi hänestä on ollut suurta apua Ivy-sanille…”
“Suloinen Ivy…” Kuului pieni huokaisu.
“Joka ei liity tähän mitenkään.”
“Itse sinä hänet mainitsit!”
“Mainitsin, mutta en aikonut puhua hänestä”, Hide-zou sanoi painokkaasti ja päätti jatkaa.
“Olemme lounastauoilla käyneet läpi erilaisia huijauksia ja petoksia, puhuneet, kuinka tilinpitäjänä hänen kuuluisi varastaa ja perjantaina aloitimme allekirjoituksen väärentämisen (tässä kohdassa yakuza tuhahti kuuluvasti ja mutisi jotain lounastaukojen väärinkäytöstä)… Seth on oppinut hyvin nopeasti ja on innokas oppimaan uusia asioita, vaikka minusta tuntuu, ettei minulla ole kauaa opetettavaa. Viimeistään talvella hän on täysin vapaa opetuksesta, ellet halua hänen harjaantuvan myös ryöstöjen tasolle.”
“Ei kiitos. Vankilaan on vaikeampi marssia, koska kytät eivät oikein pidä, jos menen sanomaan ’anteeksi, mutta haluaisin lainata vankianne muutamaksi tunniksi – kyllä, palautan hänet oikein tyytyväisenä takaisin’”, Asagi naurahti.
“Hyvä, tulette siis loistavasti toimeen ja Sethkin on edistynyt. Kaikkihan menee kuin suoraan kirjoittamani käsikirjoituksen mukaan – hienoa! Seth on siis valmis ensimmäiseen keikkaansa!”

Työhuoneeseen laskeutui hiljaisuus, kun Asagi oli lopettanut puhumisensa ja odotti kahden muun reaktiota. Kirjanpitäjä tuijotti eteensä aivojen lyödessä tyhjää. Toimitusjohtajakaan ei näyttänyt kovin innostuneelta kuulemastaan. Mies oli lopettanut kuulakärkikynällään leikkimisen ja tuijotti epäuskoisena kaiutinta.
“Älkää nyt kuolko ilosta”, mustatukka naurahti.
“Asagi, sinähän vitsailet, vai mitä?” teräväpiirteinen sanoi äänen väristessä – jos se oli hänen kohdallaan mahdollista.
“Mistä keikasta sinä puhut?”
“Sinähän tiedät Ochi Ryooton”, mustasilmäinen sanoi matalasti ja hymyili hyvin pirullisesti.
“Siis sen tietotekniikkaporhon, joka jaksaa keimailla ikäänsä nähden varsin tuuheilla hiuksillaan? Mitä hänestä?” voimakasleukainen kurtisti otsaansa.
Hänellä alkoi olla ikäviä epäilyksiä.
“Arvaa”, pisin kuiskasi tyytyväisyyden kaikuessa pahaenteisenä huoneessa.

Ruskeahiuksinen nappasi luurin käteensä kaiuttimen lakatessa toimimasta.
“Et voi olla tosissasi!” mies huudahti nousten seisomaan.
“Et voi tosissasi sanoa, että Sethin olisi mentävä sinne! Eihän hän pääse edes niin syvälle siihen rakennukseen!”
Kirjanpitäjä katsoi hämmentyneenä esimiestään, koska oli kyllä kuulut tuon Ochi Ryuuton nimen ennenkin. Naistenmiehen maineessa oleva keski-ikää lähentelevä mies, jolla oli tietotekniikkaa valmistavia yrityksiä. Se häntä mietityttikin, miksi tästä puhuttiin hänen yhteydessään.
“Miten niin, kaikki on suunniteltu jo etukäteen? Miksi minä en ole tietoinen tästä!?” ruskeankellertäväsilmäinen huusi vastoin tapojaan.
“Huomenna!? Oletko sinä nainut viimeisetkin järjenhivenesi pois!? Ymmärrätkö, millaisiin ongelmiin Seth joutuu, jos jää kiinni!? Minä en suostu tähän! Määrää joku toinen!”
Yakuzan oikeakäsi vilkaisi oppilastaan, joka katsoi pelokkaana takaisin.
“Soitan sinulle aivan kohta takaisin”, mies sanoi luuriin ja lopetti puhelun.
“Tulen kohta takaisin, odottele täällä”, opettaja ryntäsi ulos työhuoneestaan kaivaen matkapuhelintaan taskusta ja jätti nuoremman ihmettelemään tapahtunutta.

Ivy vilkaisi auki jääneeltä ovelta kysyvästi Sethiä, joka vain kohautti olkiaan vastaukseksi. Hän kyllä tajusi, että Hide-zou ei halunnut keskustella Asagin kanssa hänen kuulleen, mutta tarkkaa syytä hän ei tiennyt. Ilmeisesti puhelun lomassa voisi tulla sellaisiakin asioita, joita hänen ei olisi lyhemmän mielestä hyvä kuulla. Tietämättä mitään parempaa tekemistä nuorukainen istui paikallaan ja katseli pöydälle jätettyä hyvinkin tuttua kynää. Kullattu pinta kimalsi auringonvalossa viininpunaisten kohtien heijastaessa pöytään omaa salaperäistä sävyään. Kalpea käsi napsautti terävästi otsaa. Miksi silmät jäivät vain tuijottamaan tuota kuulakärkikynää? Hänellähän olisi tärkeämpää ajateltavaa! Nuorukainen nousi pystyyn ja siirtyi katselemaan ikkunasta ulos. Ehkä se avartaisi hänen ajatuksiaan, kuten teki ilmeisesti Hide-zoun kohdalla.

Autot liikkuivat ruuhkaisilla teillä ja ihmiset kävelivät kuka minnekin. Lapset menivät kouluun, naiset kauppaan, töihin tai kotiin, kun taas suurin osa miehistä oli matkalla työpaikoilleen. Tuota kaikkea puna-mustahiuksinen ei oikeasti nähnyt, mutta jotenkin hän tiedosti sen. Tuolla kaupungilla vilisi vaikka ketä: koululaisia, äitejä, isiä, työmiehiä, liikemiehiä, mafianjäseniä…

Kalpeampi ravisti päätään, mitä hän tuollaistakin mietti, kun olisi tärkeämpää ajateltavaa. Sormet hieroutuivat toisiaan vasten kirjanpitäjän tietämättä lainkaan, mitä siinä odotellessaan tekisi. Seth henkäisi syvään koettaen rauhoittaa itseään ja päätti istuutua takaisin nojatuolin ääreen miettimään kuulemaansa. Jalat veivätkin avustajan takaisin pöydän ääreen istumaan puiselle kulmalle mielen miettiessä kuulemaansa.

Asagi oli kysynyt häneltä mielipidettä Hide-zousta ja sitten kysellyt tältä taas hänestä. Yakuza halusi siis tietää, miten he tulivat toimeen vai pitäisikö tehdä muutoksia. Nuorukainen nielaisi kuuluvasti käden laskeutuessa pöydälle tukemaan värisevää vartaloa. Ei kai Asagi aikonut vaihtaa hänen opettajaansa? Sormi kosketti hennosti kuulakärkikynää saaden mielen rauhoittumaan uskomattomalla tavalla. Mustatukka ei suunnitellut sellaista – ei tämä voisi, koska niin toimitusjohtaja kuin kirjanpitäjä olivat tyytyväisiä nykyiseen tilanteeseen. Etusormi hivutti kynän sormien väliin ja avustaja asettui paremmin istumaan pöydänkulmalle. Kädet nousivat syliin leikkimään kullan ja viininpunaisella esineellä ajatusten juoksennellessa eri teille. Hän muisti äkkiä, että Asagi oli sanonut sanan keikka ja liittänyt sen häneen. Yakuza siis halusi, että hän varastaisi joltakin – ilmeisesti siltä tietotekniikka porholta Ochi Ryuutolta, mistä Hide-zou taas ei pitänyt. Ilmeisesti tuolta miljonääriltä varastamisessa oli omat ongelmansa.

Kuulakärkikynä pyöri kapeilla sormilla ruskeiden silmien katsella värin leikkiä valossa. Ochi asui virallisesti Tokiossa, mutta hänellä oli asuntoja ja erilaisia konttoreita ympäri maata – yksi oli täällä Osakassakin, mutta se ei ollut hänen tietojen mukaan kovin iso. Pitäisikö hänen matkustaa Tokioon tai jopa Yokohamaan varastamaan tältä? Yokohamassa hän tosin voisi nähdä Reitaakin, koska tämä ei vieläkään tiennyt, milloin voisi tulla takaisin…

Käsi puristui nyrkkiin esimiehensä kirjoituskynän jäädessä sormien puristuksiin. Puna-mustahiuksinen tuijotti tuimana eteensä. Kyllä, hän tekisi sen, jos Asagi todella sitä tahtoi häneltä. Hän pystyisi siihen.
Samassa itsevarmuus tipahti nollaan nuorukaisen muistaessa toimitusjohtajan ilmeen yakuzan vihjaillessa ryöstökohteesta. Ilmeisesti Ochilla oli tarkat turvatoimet ja miten hän muutenkaan kuvitteli pääsevänsä sinne? Koputtamalla ovea kiltisti ja kysymällä, saisiko varastaa muutaman jenin? Tarkemmin sanottuna varmaan pari miljoonaa, ellei jopa enemmän. Hide-zoun ilme ei ollut kovin iloinen jo pelkästään varastamisuutisesta, mikä tarkoitti sitä, ettei tämä luottanut hänen taitoihinsa. Surullinen katse laskeutui jälleen siihen kynään ja vasta nyt sormista lähti viesti nuorukaisen aivoihin, että tämä oli todella napannut teräväpiirteisen kirjoitusvälineen.

“Samperin Asagi!” kuului vihainen murahdus ovelta.
Toimitusjohtaja astui huoneeseen synkän näköisenä ja sulki oven perässään jääden nojaamaan selällään siihen. Ruskeankellertävät silmät kohottautuivat juuri sopivasti nähdäkseen, kuinka puna-mustahiuksinen lähes pomppasi pystyyn pöydän kulmalta ja paiskasi kynän takasin keskelle puista pintaa syyllisen näköisenä.
“Onko kaikki hyvin?” mies kysyi kurtistaen kulmiaan.
“Hyvinkö? Ehdottomasti!” kalpeampi lähes syöksähti istumaan nojatuoliin, jossa oli puhelun aikana istunut.
“Enemmän kuin hyvin – suorastaan erinomaisesti!”
“Sepä hyvä…”, vahvaleukainen mutisi jääden vielä hetkeksi nojaamaan oveen, kunnes siirtyi pöytänsä taakse näyttäen useamman vuoden vanhemmalta kuin äsken.
“Mitä Asagi-sama sanoi?” pidempi katsoi huolestuneena niitä vakavia kasvoja.
“Onko teillä kaikki hyvin?”
“Olet höpsö”, liikemies sanoi pehmeästi ja täyteläiset huulet kaareutuivat uupuneeseen hymyyn.
“Jaksat huolehtia minusta, vaikka sinun kannattaisi miettiä enemmän omaa tilannettasi.”
“Kyllä minä siitäkin olen huolissani…”, nuorempi mumisi hiukan nolostuneena.
“Mutta te olette minun opettaja ja esimieheni, joka aina jaksaa ajatella minunkin etujani… En vain halua, että aiheutatte itsellenne ongelmia minun takiani…”
“No, ei sinun siitä tarvitse olla huolissasi. Voin ihan hyvin, vaikka yhteenotto Asagin kanssa oli pitkästä aikaa varsin kiivas”, lyhempi hieraisi hiukan ohimoaan.
“Ette kai aiheuttaneet itsellenne harmia?”
“En. Me vain huusimme toisillemme jonkin aikaa – siitä on pitkä aika, kun viimeksi olen huutanut niin paljon…”

“Huusitte?” Seth säpsähti pelästyneenä.
“Huusitte yakuzalle?”
“En huutanut yakuzalle, vaan ystävälleni, joka kyllä osaa huutaa takaisin. Ihme, ettei kuulo lähtenyt…”, Hide-zou hieraisi korvaansa irvistäen pienesti.
“Mistä te tarkalleen ottaen huusitte – tai siis keskustelitte?” avustaja katsahti pelokkaana sitä kynää.
Hän tarvitsisi jotain, jota voisi räplätä hermojen menettämisen pelossa. Kuitenkaan hän ei uskaltanut tarttua pöydällä lojuvaan kirjoitusvälineeseen.
“Asagi haluaa laittaa sinut jo nyt varastamaan hänen hyväkseen, minä taas olin erimieltä”, toimitusjohtaja aikoi sanoa asian lyhyesti, mutta hetken mietittyään päätti tarkentaa.
“Olethan kuullut Ochi Ryuutosta?”
“Olen, hänhän omistaa paljon tietotekniikkaa valmistavia ja myyviä yrityksiä – lisäksi hänellä on ikäisekseen varsin tunnettu maine naistenmiehenä.”
“Aivan, hän on yksi maamme menestyneimmistä liikemiehistä, mutta myös nokkavuutensa takia vajonnut muiden miesten keskellä huonoon maineeseen – erityisten niiden hiusten takia… Nyt Asagi haluaa antaa pienen opetuksen. Uskoisin, että hän haluaa muistuttaa piilotetusti, että ei kannata hyppiä toisten silmille – varsinkaan hänenlaistensa.”
“Asagi-sama siis haluaa, että minä menen ja varastan Ochi-sanilta?”
“Ikävä kyllä – hän haluaa myös samalla testata taitojasi. En enää ikinä kehu mitään hänen kuulleen…”
“Eli tehtävä on vaarallinen?” Seth varmisti päätelmänsä ja toivoi salaa sisällään, että Hide-zou jaksaisi vielä tämänkin jälkeen kehua häntä tilanteesta huolimatta.
“Turvallisempaa se on, kuin Közin tai K:n ärsyttäminen, mutta vaikeampaa”, teräväpiirteinen nousi ylös ja istuutui toiselle nojatuolille.
“Näin rehellisesti sanottuna, en usko, että onnistut kovin helposti, vaikka itse olenkin kehunut taitojasi Asagille. Olen myös sanonut, että harjoituksen myötä sinusta voi tulla yksi maamme parhaimmista varkaista, jonka palveluksia halutaan kovasti käyttöön… Mutta et ole sitä vielä. Yritin ehdottaa, että jos minä menisin ennemmin, mutta Asagi ei suostunut. Sanoi, että olen liian silmiinpistävä ja tunnettu – ja tottahan se on. Yritin suostutella laittamaan jonkun muun siihen hommaan…”
“Mutta hän ei suostunut”, puna-mustahiuksinen totesi ennemmin kuin kysyi ja katsoi niihin ruskeankellertäviin silmiin.
“Ei niin”, mies vastasi synkästi.
“Olen pahoillani.”
“Ei se mitään. Jos se on yakuzan käsky, minulla ei ole muita vaihtoehtoja”, ruskeasilmäinen risti kätensä ja katsoi surullisen totisesti lattiaan.
“Kun jään kiinni, en paljasta teitä tai Asagi-samaa. Sanon, että olen toiminut jo kauan näin ja varastanut aikaisemminkin.
“Ei kun”, vanhempi otti kalpean käden omaansa.

“Vaan jos. Minä en nimittäin aio niin vain luovuttaa, vaikka Asagin toisen tahdon toteuttaminen tuottaakin ongelmia, mutta sinä selviät siitä.”
“Mitä teillä on mielessänne?” kirjanpitäjä katsahti hämmentyneenä niihin kasvoihin, joita koristi pieni hymy, ja ovela pilke loisti silmissä.
“Asagi haluaa saada Ochin koneiden tietokannan itselleen ja sitä varten meidän on vieläkin suuremmalla syyllä pakko tavata yksi hänen miehistään, jotta saamme tarvittavat välineet. Sen lisäksi otamme kaiken mahdollisen tiedon irti ja teemme suunnitelman, jonka avulla sinä kävelet sieltä ulos turvallisesti mukavan pyöreä summa taskussasi”, lyhempi naurahti ja siirtyi sitten sen kummempia selittämättä takaisin työpöytänsä taakse naputtelemaan jotain koneelleen.
“Menehän takaisin töihin. Pidämme kahden tunnin päästä meille normaaliksi käyneen lounastauon ja menemme iltapäivällä tapaamaan muutamaa tuttua.”
“Keitä?”
Naurahdus.
“Näet sitten.”

----------

Seth tuijotti ensimmäistä kertaa limusiinin ikkunasta ulos, kuin olisi yrittänyt bongata jonkun harvinaisen näyttelijän tai itse pääministerin. Hän oli utelias tietämään, minne he olivat matkalla, mutta Hide-zou ei ollut suostunut kertomaan. Sanoi vain, että suurin hupi menisi pilalle heiltä kummaltakin, jos hän paljastaisi määränpään – tai oikeastaan määränpäässä olevat henkilöt. Ärsyttävintä koko tilanteessa oli kuitenkin ollut Fu-kin pirullisen sädehtivät hymy, koska johtajansa oli kuiskannut tälle osoitteen ja lisännyt, ettei tämä saisi paljastaa sitä kirjanpitäjälle. Mistä moinen salamyhkäisyys johtui?

Teräväpiirteinen katseli myös ulos ikkunasta, mutta ei voinut itselleen mitään, koska vilkaisi aina välillä nuorukaista, joka oli melkein iskenyt nenänsä tummennettuun lasiin. Ilmeisesti toimitusjohtaja oli todellakin viettänyt liian paljon aikaa Asagin kanssa, koska nautti tilanteesta uskomattoman paljon. Yakuza olisi tosin kiusannut toisella tavalla ja ajanut nuoremman hulluuden partaalle ihan vain oman tyytyväisyytensä takia.
“Minne me olemme menossa?” avustaja kysyi ties kuinka monennen kerran sitten lounastauon.
“Näet sitten”, vanhempi hymähti.
“Milloin?”
“Aivan kohta.”
“Miksette voi vain kertoa?”
“Koska sitten se ei olisi yllätys.”
“Vihaan yllätyksiä.”
“Niinkö?”
“Kyllä. Vihaan niiden odottamista.”
“Ole toki kiitollinen, etten sentään sido silmiäsi kiinni, vaikka mieli kyllä tekisi…”
“Joku onni sentään tässäkin tilanteessa…”
“Rauhoitu”, ruskeahiuksinen naurahti pienesti huitaisten tiehensä asagimaisen kuvitelman, joka oli käynyt mielessään.
“Olemme aivan kohta perillä ja sitten opit jotain uutta.”
“Kai se on kerran pakko rauhoittua, kun esimies käskee”, pidempi mutisi ja kääntyi taas ikkunaan päin.
“Niin on.”

Kellertävänruskeat silmät kääntyivät tutkimaan taas katuja. Kun he olivat liikennevaloissa, mies huomasivat jotain tuttua.
“Tules Seth katsomaan – informoin sinua näin etukäteen tulevaisuutta varten.”
Puna-mustahiuksinen siirtyi hiukan lähemmäksi lyhempää tämän tehdessä tilaa ikkunaa varten.
“Näetkö nuo kolme poliisia tuolla jututtamassa tuota humalaista?”
“Näen. Mitä heistä?” kalpeampi kurtisti otsaansa.
“Tuo vaaleahiuksinen tuolla – jos näkisit kunnolla kasvot, huomaisit hänellä olevan muutama ruskea hius otsalla – on Sato Teru. Hänen vieressään oleva ruskeahiuksinen mies on hänen aisaparinsa Nakajima Yuuto – he tosiaan liikkuvat lähes aina yhdessä pieniä poikkeuksia lukuun ottamassa. Heidän seurassaan oleva mustatukka taitaa olla Matsumoto Jun, jos en väärin muista…”, Hide-zou kertoi viitaten aina kyseistä herraa, josta puhui.
“En tiennytkään, että tunnette poliiseja, Hide-zou-sama”, Seth katsahti hämmentyneenä, koska ei oikein ymmärtänyt, miksi hänelle esiteltiin lainvartijoita.
“Tämä ammatti velvoittaa ottamaan selville, millaiset hymyt ovat heillä, jotka haluavat eniten saada sinut kiinni”, vanhempi naurahti.
“Mutta todellinen syyni kertoa heistä sinulle oli, ettet joskus Asagin seurassa kuole sydänkohtaukseen.”
“Kuinka niin?” puna-mustahiuksinen oli aivan ymmällään.
“Tai oikeastaan myös Közin ja K:n seurassa. Jos olen ymmärtänyt oikein, kaikki kolme rakastavat univormuisia miehiä ja… No, se näkyy erityisesti, kun nuo kaksi ovat lähistöllä. Saattavat kiskoa sinutkin mukanaan iskemään heitä”, toimitusjohtaja valaisi, mutta muuttui sitten mietteliääksi.
“Eri asia on, kuka kolmikosta on pahin…”
“Ette voi olla tosissanne!” kirjanpitäjä kääntyi katsomaan poliisien perään limusiinin takaikkunasta.
Heidän autonsa oli lähtenyt jälleen liikkeelle ja pyyhälsi jo tiehensä.
“Eikö Asagi-sama kunnioita yhtään mitään?”
“Kyllä: Rahaa, valtaa, kauniita naisia, hyvännäköisiä miehiä ja lähimmäisiään”, teräväpiirteinen huomautti.
“No, ainakin te täytätte neljä viidestä kategoriasta”, kalpeampi puuskahti, mutta iski sitten kätensä suun eteen tajuttuaan sanansa.
“Kiitos kohteliaisuudesta”, vanhempi soi rauhoittavan hymyn ja kääntyi jälleen katselemaan ulos ikkunasta.
Mies oli, kuin ei olisi liiemmin kiinnittänyt huomiota pidemmän sanoihin, mistä ruskeasilmäinen oli kiitollinen. Onneksi tämä ei suuttunut moisesta – hän ei todellakaan halunnut suututtaa esimiestään. Nuo sanat vain olivat karanneet hänen huuliltaan eikä niin saisi tapahtua enää koskaan. Seuraavaksi hän vahingossa paljastaisi jotain todella ikävää Asagille ja sitten tämä varmasti tulisi käymään hänen kotonaan.

“Olemme perillä”, voimakasleukainen totesi herättäen nuoremman ajatuksistaan.
Nuorukainen katsoi ulos ikkunasta nähden toimiston ja tehtaan välimuotoa muistuttavan rakennelman – etäisesti siinä oli myös sisäoppilaitoksen piirteitä. Se oli modernin näköinen peilimäisine laseineen ja useimmilla kerroksillaan. Pihamaa oli aidattu ja itse rakennus sijaitsi, kun katsoi auton toisesta ikkunasta, hiukan syrjäisemmällä paikalla kaupungissa.
“Mikä tämä paikka on?” Seth katseli hämmentyneenä ympärilleen Fu-kin tullessa hymyillen avaamaan ovea.
“Tämä paikka on yksi niistä harvoista paikoista, joissa voit olla lähes täysin oma itsesi”, Hide-zou sanoi heidän noustuaan seisomaan ja tervehti portilla olevia miehiä.
“Tämä on yksi Asagin miesten niin kutsutuista leireistä.”

Kalpeamman leuka putosi tämän jäädessä tuijottamaan hämmentyneenä pihamaata ja siellä kulkevia ihmisiä. Osa liikkui pienissä porukoissa, osa taas oleili yksin. Portin tapaisen lähellä seisoskeli harvinaisen isokokoisia vahdin tapaisia miehiä, jotka pystyisivät varmasti hoitelemaan isommankin kasan vastustajia samaan aikaan. Nuorukainen käänteli päätään joka suuntaan ja häntä harmitti, ettei voinut kääntää päätään 360 astetta, kuten pöllöt tai vastaavat eläimet. Silmät tutkivat uteliaina mafiamiehiä, mutta hämmästyksekseen hän huomasi näiden joukossa myös muutamia naisia.
“Hide-zou-sama, kuuluuko Asagi-saman mafiaan todella naisiakin?” puna-mustahiuksinen kysyi jääden katsomaan taakseen yhtä mustatukkaista mustaan lateksipukuun pukeutunutta naista.
“Kuulupa hyvinkin, koska Asagin mukaan niin miehillä kuin naisilla on omat parhaat etunsa nähden vastakkaiseen sukupuoleen”, lyhempi vilkaisi taakseen.
“Älä kuitenkaan jää tuijottamaan liian pitkäksi aikaa, koska ne naiset, jotka kuuluvat tähän mafiaan, ovat jopa vaarallisempia kuin useammat miehet – vaikka heitä onkin vain muutamia joukoissamme.”
“Jopa vaarallisempia kuin Közi ja K?” nuorempi kiirehti opettajansa perään.
“Se on suhteellisuuskysymys”, toimitusjohtaja sanoi heidän siirtyessään sisälle.
“Közi ja K ovat kyllä vaarallisia, mutta Asagin paras salamurhaaja on kuitenkin nainen – hän tosin on ollut viisi vuotta äitiyslomalla.”

Kaikki miehet ja naiset, joiden ohi kaksikko kulki, kumarsivat pienesti tai tekivät jonkun vastaavan hienoeleisen tervehdyksen. He tunnistivat yakuzan oikeankäden eivätkä siksi kommentoineet mitään tämän seurassa olevalle. Mafian jäsenet tosin tarkkailivat puna-mustahiuksista, sillä vain harvat tiesivät, että tämä oli uusi jäsen. Mafian jäsenten kotikentälle tuotiin harvoin uusia paikalle ja se nostattikin epäileviä kulmakarvojen kohautuksia. Osa supisi jotain keskenään, mutta jotkut – niin miehet kuin naiset – vilkuilivat kaksikon nuorempaa osapuolta kierosti hymyillen. Salaa he toivoivat, että toimitusjohtaja katoaisi jonnekin jättäen pidempänsä hetkeksi yksikseen.

Sisälle päästyään ruskeasilmäinen tarkkaili käytäviä, jotka olivat grafiiteilla ja muilla maaleilla sekä merkeillä koristeltuja. Seinillä oli kiinnitettynä siellä täällä erilaisia lehtileikkeitä ja etsintäkuulutuksia. Olohuoneita muistuttavissa laajemmissa huoneissa makaili sohvilla miehiä kuin olisivat nukkuneet. Jotkut riitelivät, pelasivat korttia tai vastaavaa. Paikka tosiaan oli mielenkiintoinen, antoi aivan uuden kuvan Asagin mafiasta, koska Seth oli ehtinyt kuvitella, että kaikki rikollisjärjestön jäsenet pukeutuisivat tummiin pukuihin, kuten yakuza ja tämän kakkosmies. Eräässä isommassa tilassa ruskeat silmät siirtyivät katsomaan yhtä seinustaa, jossa seisoskeli muutama mies ja yksi nainen.
Puolustusministerin kuva oli kiinnitetty tikkatauluun ja joku onnistui juuri heittämään tämän silmien väliin tikkansa.
“Osuvasti tähdätty, Hyde”, toimitusjohtaja totesi heidän pysähtyessä hetkeksi katsomaan tikkataulun edessä norkoilevia ihmisiä.
“Kiitän, Hide-zou”, huomattavasti lyhempi mies sanoi viileästi ja heitti toisen tikan suoraan puolustusministerin nenään.
“Elinikäinen haave?” vahvasti meikattu nainen naurahti pilkallisesti kolmannen tikan iskeytyessä kuvassa olevan miehen kurkkuun.
“Ole hiljaa, Vivian”, ruskeahiuksinen mustaan trikoomaiseen pukuun pukeutunut mies kääntyi ympäri ja mulkaisi tätä varoittavasti, ennen kuin tämä haki tikat maalitaulusta.
“Vai haluatko saada lisäkoristeen kaulaasi tuon korun lisäksi?”
Toinen mies, joka oli pukeutunut farkkuihin, ketjuihin ja nahkaan, naurahti pilkallisesti. Mustat, latvoista hiukan lainehtivat hiukset vietiin käden heilautuksella niskan taakse tummanpuhuvien silmien katsellessa huvittuneena tilannetta.
“Aivan kuin uskaltaisit”, nainen haastoi kaivaen farkkujensa takataskusta suuren kääntöveitsen.
“Anna tulla, kaipaankin muutosta täällä lusimiseen.”
“Itsehän sinä olet syypää siihen, että Asagi komensi sinut pysymään täällä”, Hide-zou puuttui puheeseen, ennen kuin tikanheittäjä ehti kaivaa oman veitsensä esiin tappelua varten.
“Menit hakkaamaan poliisin sairaalakuntoon ja ryöstit viinakaupan – ei ihme, että Asagi käski sinun pysymään täällä vähintään kuukauden. Varsinkin, kun mies oli yksi hänen lempikytistään. Onneksi Yuuto on kuitenkin palanut takaisin töihin.”
“Pitäisi mennä hakkaamaan uudelleen ja tähdätä enemmän naamaan”, nainen mulkaisi toimitusjohtajaa vihaisesti ja astui – kahta kertaa miettimättä – suoraan miehen eteen.
“Vai ajattelitko estää minua?”

Veitsi piirteli ilmaa suoraan teräväpiirteisen kasvojen edessä tämän kuitenkaan räpsäyttämättä silmiään. Pidempi vain katsoi tyynesti niihin paksuilla sottaisilla viivoilla vedettyihin silmiin odottaen toisen tekevän jotain. Vivianiksi kutsuttu huomasikin yllättäen taaempana värisevän Sethin, joka ei voinut kuin katsoa kauhistuneena tilannetta tietämättä, mitä tehdä.
“Kukas tämä -” ruskeahiuksinen nainen aloitti jylhästi, mutta parkaisi samassa kivusta.
Veitsi putosi kädestä kalahtaen lattiaan, mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan erääseen vähäpuheiseen henkilöön. Voimakasleukainen oli tarttunut Viviania ranteesta ja väänsi sen yksinkertaisella liikkeellä tämän selän taakse raskasmeikkisen vajotessa polvilleen kiroten. Hydeksi kutsuttu lyhyt mies ja hänen vieressään oleva mustatukka vakavoituivat ja katsoivat hiukan pelokkaina liikemiestä. Synkkäsilmäinen mies tirskahti naisen tilanteelle, mutta vilkaisi sitten uteliaana puna-mustahiuksista, vaikkei uskaltanut kauaa tiirailla. Yakuzan oikeakäsi oli toiminut nimittäin vasta sitten, kun uhkailija oli kiinnittänyt huomionsa nuorukaiseen.
“Muista, että olet vielä vapaalla jalalla ja elossa, koska Asagi katsoi, että olet hänelle hyödyksi”, toimitusjohtaja sanoi vakavana ja väänsi rannetta lisää toisen kiljuessa.
“Muista myös, että minä tai kuka tahansa muu täällä voi tehdä sinusta hyödyttömän.”
“Muistan!” Vivian huusi.
“Päästä irti – helvetti vie!”
“Olkaa hyvä, Hyde ja Atsushi”, ruskeahiuksinen sanoi pakottaen ranteen vääntämisellä naisen nousemaan jaloilleen.
“Viekää hänet ulos rauhoittumaan – minulla on kiire enkä jaksa ryhtyä antamaan kunnollista kurinpalautusta.”
Lyhyin nyökkäsi ja nappasi lattialle pudonneen kääntöveitsen itselleen ja kiskaisi kiroavan mukaansa poistuen huoneesta. Mustatukka katsahti vielä pukumiehiin iskien silmää nuoremmalle ja lähti sitten laiskan rennosti kävelemään kahden muun perässä ulos.

“Jatketaan matkaa”, liikemies sanoi rauhalliseen sävyyn ja heilautti olkapäiden yli valuneet hiukset takaisin niskan taakse.
Mies lähti kävelemään erästä käytävää pitkin hieman siistimmälle alueelle puna-mustahiuksisen tietämättä lainkaan seuraisiko esimiestään vai ei. Hän oli järkyttynyt. Ensin ruskeahiuksinen mies heitteli tikkaa puolustusministerin kuvaan, sitten tuo karskinoloinen nainen tuli uhkailemaan yakuzan kakkosmiestä ja lopuksi tämä väänsi siitä hyvästä uhittelijan ranteen melkein sijoiltaan. Ruskeasilmäisestä tuntui omituiselta olla tässä rakennuksessa – aluksi se oli vaikuttanut mielenkiintoiselta, ellei jopa hauskalta paikalta rentoutensa ja erilaisuutensa vuoksi – nyt paikka oli pelottava ja tuntui uhkaavalta. Kertoi, ettei sinne kannattanut eksyä, jos ei tiennyt täsmälleen mihin oli ryhtymässä. Sitä Seth ei tiennyt – ei todellakaan.

Nyt häntä pelotti seurata esimiestään, mutta totesi sen turvallisimmaksi vaihtoehdoksi kuin siihen jääminen. Sohvalla nukkujat eivät sittenkään nukkuneet, vaan katsoivat häntä hyvin pitkään, osa hymyillen, mutta osa lähinnä irvistellen.
Kalpeampi rynnisti vanhemman perään tämän pysähtyessä hetkiksi odottamaan häntä. Nuorukainen katsoi liikemiestä säikähtäneenä tämän rypistäessä kulmiaan.
“Mikä on?”
“Ei mikään…”, kirjanpitäjä mumisi hiljaa, vaikka pitikin toiseen pidempää välimatkaa kuin aikaisemmin.
“Miksi sitten kävelet minusta noin kaukana?”
“Kun…”
“Sinua pelottaa”, Hide-zou sanoi hieman surullisena ja siirsi otsahiuksiaan sivummalle silmiltään.
“Säikäytin sinut äsken ja nyt tämä paikka ei ole sinusta enää niin houkutteleva tai mielenkiintoinen.”
“Kai minä sitten vähän säikähdin…”, pidempi ei voinut valehdella sen katseen alla, paitsi hiukan.
“Olen pahoillani – se ei ollut tarkoitukseni”, toimitusjohtaja sanoi ottaen askeleen lähemmäksi.
Vaistomaisesti Seth perääntyi ja tunsi samassa seinän vastassaan. Hän oli ansassa vanhemman ja seinän välissä.
“En tiedä, uskotko, mutta en aio satuttaa sinua mitenkään. Minun piti vain muistuttaa Vivianille siitä, ettei hänen sovi uhkailla kaikkia… Olisin jättänyt sen tekemättä, jos olisi ollut muita vaihtoehtoja, koska en oikeastaan kannata väkivaltaa…”
“Uskon minä”, ruskeasilmäinen mumisi nielaisten hiljaa.
Hänestä tuntui omituiselta seisoa siinä seinää vasten toisen ollessa hänestä puolen metrin päässä – jos sitäkään.
“Minä en vain ymmärrä, että miten sen naisen kaltainen voi olla Asagi-saman mafiassa… Tai miksi se mies edes heitteli tikkaa sitä kuvaa päin…”
“Joskus minäkin ihmettelen, miten Asagi jaksaa sietää Vivian Slaughteria”, lyhempi ravisteli päätään kuin puhuisi toivottomasta henkilöstä.
“Vivian Slaughter?” epäuskoinen ja hyvin huvittunut virnistys kohosi nuoremman huulille.
“Oikeasti?”
Tämä ei voinut uskoa kuulemaansa nimen olevan oikea.

“Minäkään en voinut aluksi uskoa, mutta se on kaiketi hänen jenginimensä. En tosin ole kuullut hänestä käytettävän mitään muutakaan nimeä”, pieni pilkallinen, mutta etäisesti helpottunut hymy kohosi vahvoille kasvoille.
“Se nainen on yksi jengipomoista, joka on Asagin alaisena. Valitettavasti hänellä on eräänlainen luonnevika, muuten hän ehkä olisikin hiukan mukavampi”, teräväpiirteinen lausui ja taputti rohkaisevasti pidemmän olkapäätä.
“Hän hakkasi sen ruskeahiuksisen poliisin, jonka näimme tänään, sairaalakuntoon ja on siksi täällä piilossa. Älä kuitenkaan hänestä huolehdi – emme tule käymään täällä usein”, mies käveli hiukan eteenpäin ja katsahti toiseen kysyvästi.
Puna-mustahiuksinen hymyili hiukan ja lähti esimiehensä mukana kävelemään syrjäisempiä ja hiljaisempia käytäviä pitkin kohti rakennuksen toista osaa.
“En tiennyt, että Asagi-saman alaisuudessa on jengejä”, nuorukainen totesi nauttien huomattavasti enemmän olostaan täällä poissa muiden katseista.
Hän olisi kestänyt nuo tuijotukset paljon paremmin, jos hänellä olisi ollut erilaiset vaatteet ja silmälappu. Gratteri-tyylisenä hän olisikin ehkä sopeutunut paikkaan.
“Muutamia tavallista suurempia. Näiden tehtävä on yleensä aiheuttaa poliiseille päänvaivaa, kun jotain suurempaa on tekeillä, mutta joskus hekin pääsevät isompiin hommiin”, opettaja selitti.

“Entä ne miehet? Mitä toisella heistä on puolustusministeriä vastaan?” nuorempi kysyi mietteliäänä muistellessaan hyvin laihaa ja huomattavasti lyhempää miestä sekä tummanpuhuva katseista, jolla oli hiukan lainehtivat hiukset.
“Lyhempi on Hyde – Asagin toiseksi paras salamurhaaja, jolla on tapana viettää aikaa täällä. Oikeastaan pitäisi varmaan sanoa, että hän on nykyään paras salamurhaajamme, koska ykkösemme tuskin palaa äitiyslomalta enää, ja vaikka palaisikin, hänen taitonsa ovat ruosteessa. Se toinen taas oli Sakurai Atsushi, mafian jokapaikanhöylä. Hän tekee sen, mitä käsketään ja voisin sanoa, että hän todella osaa kaikkea esimerkillisellä tavalla.”
“Mutta miksi Hyde-san heitti tikkaa siihen kuvaan? Eikö hän pidä tästä? Onko puolue väärä vai onko tämä hänen seuraava uhrinsa?”
“Älä turhaan samattele tai sanattele ihmisiä täällä – ei sitä kukaan muukaan tee, kuten huomasit, ja turha herroittelu ärsyttää enemmän… Useimmilla salamurhaajilla on haaveena päästä tappamaan Japanin puolustusministeri. Tämän henkeä vartioidaan hyvin tarkkaan ja olisi suuri saavutus onnistua tappamaan sen tasoinen mies lähempää kuin korttelin päästä”, Hide-zou selitti pysähtyen hissin ovia muistuttavan oven eteen.

Mies nosti seinässä olevaa luukkua paljastaen sen takana olevan nappuloilla varustetun laatikon ja paineli erilaisia numeroita ristiin ja rastiin, minkä jälkeen painoi kätensä tummalle näytölle lootan yläpuolella. Hetkeen ei tapahtunut mitään, paitsi vihreän valon leikki.
“Kuka olet?” kuului terävä, matala ääni metalliovien yläpuoleisesta kaiuttimesta.
“Hide-zou, kuten voit sormenjäljistäni päätellä”, toimitusjohtaja sanoi rauhalliseen sävyyn.
“Kuka tuo toinen on?”
“Miyagi Seth – avustajani. Puhuin hänestä kanssasi puhelimessa hetki sitten vai erehdyinkö jälleen sekoittamaan sinut viestiääneesi?”
“Tulkaa sisään”, mies sanoi hissimäisten ovien avautuessa.
“Satoshi tarkistaa, ettette ole tuoneet mitään mikrofoneja tai muita kameroita mukananne.”
“Mikrofoneja?” Seth katsahti kysyvästi opettajaansa.
“Tatsurou on vähän vainoharhainen”, Hide-zou sanoi hymyillen huvittuneena.
“Tämän takia en halunnut kertoa sinulle tästä etukäteen – saat pienen yllätyksen äskeisen jälkeen.”

Kaksikko astui sisään metalliovien sulkeutuessa saman tien heidän takanaan. Tämä mietitytti kirjanpitäjää, mutta eniten häntä ihmetytti se koppero, missä he olivat. Siinä oli läpinäkyvät seinät ja valkoiset tukipilareita muistuttavat kepit – aivan kuin sairaaloissa olevat kammiot, jossa lääkärit pukivat suojahaalarit päälleen ja puhdistautuivat ennen steriiliin tilaan menoa. Mielikuvat ahdistivat nuorukaista sen verran, ettei tämä edes huomannut olevansa melkein kiinni esimiehessään – ei heillä tosin olisi ollut muutekaan paljoa tilaa. Heidän onnekseen mustaan normaalipituiseen nahkatakkiin ja vaaleaan kauluspaitaan pukeutunut mies saapui pian paikalle hassu laite kädessään.
“Hei, Hide-zou”, hiukan leveäkasvoinen mies painoi seinän vieressä olevaa nappia päästäen kaksikon ulos häkkyrästä.
“Pahoittelen Tatsuroun hajamielisyyttä. Hän on mököttänyt koko sen ajan, kun Asagi määräsi hänet tänne hullujen huoneelle. Siksi hän ei uskonut tulijan olevan sinä. Nuo muut ovat yrittäneet väkisin tulla tänne.”
Mies oli tukevarakenteinen, vaikkei missään nimessä lihava. Tässä vain oli hiukan enemmän lihaa kuin useissa japanilaisissa tai sitten tämä oli käynyt salilla. Jostain syystä kirjanpitäjä veikkasi jälkimmäistä.
“Sinä olet kai Seth?” tummanruskeat silmät kääntyivät katsomaan itsensä pituista nuorukaista.
“Kyllä, olen”, avustaja nyökkäsi säpsähtäen.
“Asagi sanoikin, että sinulla on mielenkiintoisen väriset hiukset”, mies sanoi hymyillen ja ojensi oikean kätensä vaihtaen kantamansa esineen vasempaan käteen.
“Takayasu Satoshi, mutta jotkut sanovat minua Satochiksi. Kummin vaan, kunhan sinuttelet kunnolla.”
“Miyagi Seth – etunimi riittää myös”, kalpeampi tarttui hymyillen ojennettuun käteen.
“Valitan, mutta minun on tehtävä se tarkistus”, mies pyöräytti ruskeita silmiään käteltyään.
“Tatsurou on aina niin tarkka.”

Mies paineli muutamaa nappulaa kädessään olevassa laiteessa, joka muistutti kauppojen käsikäyttöistä viivakoodinlukijaa. Punainen valo syttyi tähtäyspäähän ja nappulat ryhtyivät palamaan vihreinä miehen heilautellessa huolimattomasti laitettaan.
“Hyvä, teillä ei ole mitään muuta kuin meidän puhelimme”, Satochi naurahti hiukan sanojensa ja liikkeiden perään.
“Aivan kuin teillä olisi muka ollut jotain muuta.”
“Tuota, minulla on kyllä Hide-zou-saman antaman työpuhelimen lisäksi omani”, puna-mustahiuksinen otti housujen taskustaan simpukkapuhelimensa.
“Mitä minä tälle teen?”
“Anna se Hide-zoulle niin Tatsurou ei uskalla valittaa”, ruskea lyhythiuksinen mies sanoi ja kääntyi ympäri johdattaen kaksikkoa syvemmälle tarkoin suojattuun osastoon.
“Ei kai siitä ole vaivaa?” oppilas katsahti lyhempää.
“Ei ole”, liikemies sanoi ojentaen kätensä.
“Sulje se kuitenkin varmuuden vuoksi – sallitaan Tatsuroulle edes pieni hermojen säästö, vaikka olemmekin täällä.”
“Ehkä se on kannattavaa”, hartiakkain nyökkäsi pienesti hymyillen.
“Hän on nimittäin ollut siitä lähtien hermoraunio, kun tulimme tänne. Mutta minkäs sille voi, että täältä pystyy helpoiten ja tietenkin huomaamattomin varastamaan voimalaitoksesta virtaa.”

Puna-mustahiuksinen kohotti kulmiaan sulkiessaan puhelimensa. Hänen aivonsa olivat tehneet jo muutaman havainnon. Nimi Tatsurou oli tuttu, hän oli kuullut sen jostain – luultavasti Asagin tai Hide-zoun suusta – ja jotenkin tämä liittyi sähköön ja noihin ihme vempaimiin.
“Onko tämä Tatsurou hakkeri?” Seth katsahti kysyvästi nahkatakkista.
“On ja ei”, mies vastasi hymyillen.
“Tatsurou on hakkeri, krakkeri, ohjelmien suunnittelija – oikeastaan kaikkea, mikä liittyy koneisiin ja muihin vempaimiin.”
“Mitä sinä teet sitten Asagi-saman hyväksi?” kirjanpitäjä kysyi uteliaana heidän mennessä toisen suljetun oven eteen.
Hän ei vain voinut kuvitella toista minkään tasoiseksi hakkeriksi tai minkäänlaiseksi tietokonenörtiksi.
“Satochi on Tatsuroun kumppani”, Hide-zou puuttui puheeseen vantteramman käyttäessään korttiaan oven avaamiseen.
“Monessakin mielessä.”
Tummanruskeat silmät kääntyivät katsomaan pukumiehiä sädehtien niistä sanoista. Tuo haaveellinen, onnellinen hymy kertoi kaiken.
“Minä autan ohjelmien rakentamisessa, lusmuilen itseni yritysten sisään vaihtamaan piuhoja toisiin ja muuta sellaista, millä helpotan Tatsuroun työtä. Hänen hermonsa eivät oikein kestä sellaista puuhaa – älä muuten koske mihinkään täällä, ellet halua korviesi hajoavan.”
Ovi avautui miehen liikauttaessa korttiaan lukijassa ja tönäistessä metallista pintaa hellästi. Kalpein taivutti hiukan päätään odottaen näkevänsä sotkuisen huoneen, jonka lattialla lojuisi pizzalaatikoita, limupulloja ja likaisi vaatteita, kuten siellä rakennuksen toisessakin osassa. Hän kuvitteli eteensä rasvaiset hiukset ja likaiset vaatteet hiukan paksumman miehen päälle tämän istuessa koneensa äärestä mässyttäen jotain rasvaista ruokaa.

Ruskeat silmät suorastaan levähtivät näkemästään, koska huone oli oikeastaan varsin kodikas ja uskomattoman puhdas – pöly oli tuskin koskaan ehtinyt laskeutumaan huonekalujen päälle. Huoneen lattia oli päällystetty kokolattiamatolla, ettei siellä tarvinnut käyttää lainkaan kenkiä. Seinät eivät olleetkaan valkoiset, kuten muualla osastossa, vaan vaalean vihreät – koko sisustus koostui vihreän eri sävyistä ja ruskeasta pienten valkoisten yksityiskohtien pilkistäessä sieltä täältä esiin. Huoneessa oli useita pöytiä, joiden päällä oli tiukassa järjestyksessä ruuvimeisseleitä ja muuta työkalua piuhojen seurana. Usealla pöydällä oli ties mitä laitetta – ainakin muutama matkapuhelin sekä kameroita, mutta kaukaisimmassa nurkassa oli pitkä nurkkapöytä, jonka päällä oli valtavan kokoinen tietokone. Oikeastaan siinä oli tietokone, valvontakameroiden kuvaruutuja (joku mafian jäsenistä tunki juuri sillä hetkellä naamaansa kiinni valvontakameraan), skanneri, tulostin, pienikokoinen kopiokone yhdistettynä moneen muuhun laitteeseen. Eniten huomiota kiinnitti kuitenkin koneen ääressä istuva mies.
“Tarkistitko heidät?” kuului jälleen terävä kysymys miehen kääntyessä ympäri.
Avustaja kohtasi mustahiuksisen miehen, jolla oli muutama hius värjätty punaisiksi. Hiukset laskeutuivat villisti valkoiselle, siistille kauluspaidalle, jota ei ollut laitettu mustien housujen alle, vaan se repsotti rennon oloisesti. Miehellä oli paksusankaiset silmälasit, jotka saivat hänet näyttämään hiukan vanhemmalta kuin muut, mutta samalla myös hyvin fiksulta – varsinkin kun ne olivat valuneet hiukan nenää pitkin. Kaikki kuvitelmat olivat osoittautuneet täysin vääriksi tämän miehen kohdalla.
“Tietenkin, Tatsurou. Kuten pyysit”, Satochi ojensi tälle käyttämänsä laitteen.
Silmälasipäinen nappasi sen käteensä ja tutki jotain.
“Sinä olet taas heilutellut sitä liian rivakasti!” mies huokaisi nousten seisomaan.

Paita tuntui olevan tälle hiukan liian iso, mikä sai hakkerin näyttämään pienemmältä ja laihemmalta kuin kukaan muu siinä huoneessa. Pukumiehet katsoivat ovelta, kun mustatukka harppoi heidän luokseen.
“Kuinka monesti minun pitää näyttää, miten tätä kuuluu heiluttaa?”
“Minä haluaisin kyllä nähdä enemmän, mitä kaikkea muuta sinä osaat heiluttaa”, nahkatakkinen sanoi viattomasti.
Tatsurou sai pienen yskäkohtauksen ja kääntyi nopeasti kumppaniaan päin, joka oli istuutunut hänen tilalleen toimistotuoliin tietokoneen ääreen.
“Satoshi – ei tuollaista vieraiden kuullen!” mies parkaisi syyttävästi vartalon väristessä hiukan.
“Ja tuo on minun paikkani!”
“Ethän sinä siinä istu”, pidempi hymyili pehmeästi.
“Etkä istu vähään aikaan – sinullahan on muuta tekemistä nyt.”
“Tatsurou, emme tulleet tänne katsomaan teidän parisuhteenne kulkua”, Hide-zou puuttui puheeseen tutulla vakavuudellaan.
“Eikä meillä ole koko päivää aikaa.”
“Aivan, aivan”, tietokonenörtti mumisi kääntyen takaisin vieraitaan kohti.
Mikrofoninetsijä kädessään mustatukka tähtäsi kaksikkoon ja liikutti sitä varsin hitaasti laitteen ilmoittaessa äkisti sinisellä valolla havainneensa jotain.
“Hide-zou, mitä sinulla on taskussa?” mustat kulmakarvat kurtistuivat yhdeksi.
“Kännykkäni”, pidempi vastasi.
“Ei minun tekeleeni ilmoita olemassaolostaan tähän laitteeseen.”
“Tämä onkin toinen”, toimitusjohtaja sanoi ja näytti Sethin puhelinta.
“Onko siinä jotain ongelmaa?”
“On – saan allergiakohtauksen”, Tatsurou irvisti ja otti muutaman askeleen taaksepäin.
“Miten noin alkeellisia malleja vielä valmistetaan!? Laitokseenhan sellaiset pitäisi laittaa!” tummat silmät kaventuivat.
Puna-mustahiuksinen olisi halunnut muistuttaa, että se oli viime talven uusin mallin, mutta päätti vaieta, ettei paljastaisi puhelimen olevan hänen. Pieni hymy kohosi kapeille huulille silmälasipäisen naaman valahtaessa kalpeaksi ja kasvojen vääntyessä kuin sähisevällä kissalla käsien tehdessä ristinmerkkiä.

“Noinko vähän luotat minun taitoihini, että piti ostaa kaupasta joku ikäloppu malli! Mitä hittoa sinä täällä teet, jos luotat enemmän tuollaiseen kuin minun tekemääni!?”
“Luotan taitoihisi varsin paljon, mutta minkä sille voi, että saan sadan vuoden välein tällaisen heräteostokohtauksen.”
“Laita tuo pilkantekijä heti pois! Heitä roskikseen, minne se kuuluukin!”
“Toki, toki”, teräväpiirteinen naurahti laittaessaan puhelinta takaisin taskuunsa.
“Löytyikö muuta?”
“Ei”, hakkeri vei laitteensa työkalu pöydälleen.
“Hienoa, sitten voimme varmaan tulla peremmälle?” Hide-zoun ovela kysymys sai vaivautunutta muminaa vastaukseksi:
“Sinähän se yakuzan bestis olet.”
Liikemies avasi kengännauhansa oppilaansa noudattaessa esimerkkiään.
“Tatsurou-rakas…”, Satochi pyöri toimistotuolissa.
“Missä ovat hyvät tapasi? Eikö sinun pitäisi esittäytyä Sethille?”
“Tatsurou”, mustatukka sanoi hiukan kovemmalla äänellä etsiessään jotain työkalujen joukosta.
“Ja tiedän kyllä, että tuo laittoman räikeä varas on Miyagi Seth: Mies, joka vie sen virnuilijan pois niskastani!”

“Virnuilijan?” Seth katsahti kysyvästi teräväpiirteistä.
“Arvaa kahdesti”, lyhempi tyrskähti siirtyessään nahkatakkisen viereen.
“Asagista on hauskaa saada Tatsurou punastumaan ja kiusata tätä kaikella mahdollisella”, vankin naurahti vilkaisten kumppaniaan.
“Joskus hän ehdottaa mutapainia tai jotain muuta, jonka aikana tullaan hyvin likaisiksi – Tatsurou inhoaa likaa – mutta minkä jälkeen voi kuulema mennä kuumaan suihkuun. Ennen kaikkea hän tykkää kutsua Tatsurouta suloiseksi krakkerikseen ja muutenkin söpöttelee tätä.”
“Satoshi!” Tatsurou kääntyi ympäri heilutellen ruuvimeisseliä kädessään.
“Ei kaikkea tarvitse kertoa! Eikä varsinkaan tuota!”
“Mutta se on totta”, Satochi nousi seisomaan ja meni laihempansa luokse.
“Sinä olet söpö – erityisesti kun punastut”, hän jatkoi ja antoi pienen suukon kultansa poskelle.
Vaalea iho lehahti tulipunaiseksi tietokonenörtin kääntyessä nolostuneena takaisin työkalupöytäänsä päin. Tämä yritti kiireellä ja tohinalla etsiä jotain käsiinsä, mutta kaikki tuntui lipeävän otteesta, kun vahvat kädet kietoutuivat vartalon ympärille. Mustatukka sönkötti jotain ihmeellistä koodikielen ja tavallisen puheen välistä mössöä, mikä sai kirjanpitäjän vilkaisemaan huvittuneena vanhempaansa, joka oli vuorostaan istuutunut tietokoneen ääressä olevalle tuolille.
“Älä kysy minulta – olen joskus yrittänyt kehittää sanakirjaa Tatsuroulle, mutta totesin sen turhaksi: Hänellä on aina kävelevä tulkki mukanaan.”
Miehen sanat pitivät paikkansa, koska seuraavaksi nahkatakkinen otti hienon kameran pöydältä ja siirtyi liikemiesten eteen.
“Seth, mene tuota valkoista taulua vasten – me tarvitsemme sinusta kuvan henkilökuntapapereihin.”
“Siis mihin?” nuorukainen kysyi, mutta totteli kuitenkin.

Salama välähti ja tummanruskeasilmäinen yhdisti kameran koneeseen ja kumartui näppäimistön päälle pyytämättä yakuzan oikeaa kättä väistämään – vahvaleukainen osasi sen taidon jo luonnostaan.
“Jotta pääsisit helpommin kaikkialle Ochin konttorissa”, Satochi vastasi ja virnisti pienesti.
“Siellä on nimittäin hiukan isompi potti kuin arvaatkaan. Osakan konttorista aiotaan salakuuntelemiemme puheluiden mukaan tehdä uusi pääkonttori ja siksi tänne on siirretty Tokiosta erilaisten ohjelmien, mallien ja muiden juttujen tiedostoja. Tämän takia Asagi haluaa sinut sinne mahdollisimman pian. Hän haluaa jonkun meistä varastavan Ochilta ja vievän erään laitteen Osakaan siirrettyyn päätietokoneeseen, jotta me voimme ottaa sen porhon koneilta kaiken tiedon ja tarpeen vaatiessa ottaa jopa hallintaan kaikki laitoksen tietokoneet.”
Ruskeat silmät laajentuivat hämmennyksestä Sethin kääntäessä katseensa takaisin Tatsurouhon.
“Eli teoriassa Tatsurou voisi ottaa koko Japanin hallinnon itselleen vain istumalla koneensa ääressä?”
“Siis Asagin hallintaan”, Hide-zou korjasi.
“Koska ilman Asagia Tatsuroulla ei olisi tätä kaikkea.”
“Miksei tämä sitten ole tehnyt jo niin?” puna-mustahiuksinen katsoi hämmentyneenä toimitusjohtajaa.
“Koska maan johtaminen on tylsää ja aivan liian vaivalloista”, Tatsurou puuttui puheeseen.
“Ja silloin et voisi käyttää ketään hyväksesi – kuten käyttää sähköä ilmaiseksi.”
“Mutta mitä minun pitäisi oikein viedä tai edes tehdä? Mikä on suunnitelmamme?” kirjanpitäjästä tuntui, ettei hän ollut ihan perillä asioista.

“Siitä me puhumme aivan kohta”, Satochi huomautti ja kääntyi ympäri.
“Sovimme puhelimitse Hide-zoun kanssa muutamia asioita, mutta haluamme kuulla myös sinun mielipiteesi: mitä uskot kykeneväsi tekemään ja mitä et. Annamme pikakurssin tietokoneista suunnitelman lomassa ja hiomme kaiken pienintäkin yksityiskohtaa myöten valmiiksi, että voit vain kävellä Ochin konttoriin sisään ja sitten ulos.”
“Kuulostaa hyvältä”, kirjanpitäjä nyökkäsi ymmärtämisensä merkiksi opettajansa hymyillessä tyytyväisenä kätensä takaa.
“Ei kuulosta”, Tatsurou sanoi äkkiä ja käveli tuimasti kalpeamman eteen.
Tummat silmät mulkoilivat silmälasien takaa, mikä sai niin teräväpiirteisen kuin kumppaninsa katsomaan toisiaan ihmeissään.
“Ei kuulosta, ennen kuin tiedän erään asian.”
“Iwakami Tatsurou”, liikemies sanoi uhkaavasti, mistä hyvästä nahkatakkinen vilkaisi pelokkaana kultaansa, mutta tämä oli niin keskittynyt varkaan silmiin, ettei ilmeisesti kuullut nimensä lausumista.
“Seth”, silmälasipäinen sanoi painokkaasti.
“Osaatko käynnistää tietokoneen?”

Seth jäi hetkeksi tuijottamaan toisen vakavia kasvoja ja jopa Hide-zoulla nousi kulmakarvat hiusrajaan kysymyksen tuomasta hämmennyksestä – ihme, ettei mies pudonnut tuolilta.
“Osaan”, avustaja änkytti.
“Hienoa”, nörtti vaikutti helpottuneelta.
“Säästimme juuri useamman tunnin käynnistämisen selittämisestä.”
“Seth osaa käyttää tietokoneesta useita yleisiä asiaohjelmia sekä Tatemonokin muutamaa erikoisempaa”, teräväpiirteinen nousi ylös ja siirtyi oppilaansa viereen painaen kätensä tämän olalle.
“Hän on oppinut paljon uusia asioita viimeisimmän viikon aikana – hän osaa käyttää erikoisempia ohjelmia jopa minua paremmin.”
“Hienoa”, mustatukka sanoi ja ojensi yllättäen kätensä vaativasti.
“Ja Asagi muuten käski, että minun pitäisi tarkistaa teidän kummankin matkapuhelimet.”

Pukumiehet katsahtivat ojennettuja käsiä hetken, mutta vilkaisivat sitten toisiaan. Lopulta vanhempi kohautti hartioitaan ja otti työpuhelimensa pukunsa takin taskusta. Pidempi noudatti opettajansa esimerkkiä ja kumpikin luovutti puhelimensa hakkerin käsiin.
“Kiitän”, Tatsurou kääntyi samassa ympäri ja meni istumaan pienelle jakkaralle työkalupöydän ääreen.
“Satoshi kyselee sillä välin tarkemmin niistä käyttämistänne ohjelmista ja kertaa kaikille puhelimessa käydyn suunnitelman.”
“Mitä sinä teet sillä välin matkapuhelimillemme?” Hide-zou puuttui puheeseen, koska ei halunnut olla täysin tietämätön tapahtumien kulusta.
“Onko niissä jotain vikaa?”
“Ei”, mustatukka sanoi vaivautumatta kääntymään katsomaan puhunutta.
“Päinvastoin. Asagi vain haluaa, että pystyy tarkimmin näkemään, missä te kaksi oikein liikutte. Hän puhui jotain sellaista, että haluaa tietää täsmälleen, missä kerroksessa ja missä kohtaa Seth on – missä ikinä lieneekään.”

Chapter Text

Chiba Hisako luuli nähneensä jo kaiken, mikä oli mahdollista liikemiesmaailmassa. Niin hän oli kuvitellut jo muutaman vuoden – jopa sinä aamuna noustessaan sängystä. Kaikki oli ollut täysin tavallisesti. Hän oli käynyt vessassa, pessyt hampaat, pukeutunut jakkupukuun ja kiirehtinyt aamiaisen jälkeen Ochi Ryuuton Osakan konttorin aulaan sihteerin töihin. Kaikki oli mennyt, kuten jo viiden vuoden aikana oli kuulunutkin – paitsi nyt. Naisen mustat silmät tuijottivat mustaan liituraitapukuun pukeutunutta miestä niiden voimatta aueta enää enempää. Ei liituraidassa ollut mitään vikaa eikä muutenkaan miehen puvussa. Valkoinen kauluspaita pilkisti takin alta ja musta solmio oli niin kireänä kaulassa, että oli ihme, että veri kiersi miehen kasvoilla. Sitä Hisako kyllä jäi epäilemään, koska nyt päästiin siihen, miksi nainen oli niin hämmentynyt.

Ensinnäkin hänen edessään seisova mies oli hyvin nuori – varmasti nuorempi kuin kolmekymmentävuotias – ja se oli kummallista, koska yleensä nuoremmat liikkuivat aina vanhemman liikemiehen seurassa. Toinen seikka, mikä sai sihteerin aukoilemaan suutaan, liittyi pukeutumiseen. Hänen nimittäin teki todella mieli pyytää miestä löysäämään solmiotaan – tämän ihohan oli melkein valkoinen! Kasvot olivat tasaiset ja hyvin sirorakenteiset tehden tästä elegantin etäisen. Siniset silmät sopivat kalpeata ihoa vasten paremmin kuin hyvin, samalla kun puna-mustat kiinni sidotut hiukset kehystivät kasvojen muotoa. Hiukset olivatkin se viimeinen tekijä, joka ei saanut Hisakoa kuulemaan edes sitä, mitä mies oli hänelle sanonut.
“Oletteko kunnossa, neiti?” kalpeahipiäinen kurtisti kulmiaan ja kumartui hiukan puisen tiskin ylle.
“O-on. Loistavasti”, nainen kiirehti sanomaan.
“Olen pahoillani, mutta mitä te etsittekään?”
“Olen Arasaki Kai ja minut lähetettiin tänne tarkistamaan Kawano Ushion puolesta yhtiönne kirjanpitoa ja muita arkistotietoja”, puna-mustahiuksinen esittäytyi uudelleen kumartaen pienesti.
Hisako katsahti miehen rinnuksissa olevaa henkilökuntakorttia ja totesi sen todellakin olevan sen kirjanpitäjä ja -tarkistaja toimiston läpysköjä. Lisäksi jo Kawano Ushion nimen mainitseminen kertoi riittävästi – mies oli heidän vakituinen tarkistajansa.
“Mitä Kawano-sanille on tapahtunut?” mustasilmäinen katsahti kysyvästi niihin kalpeisiin kasvoihin.
“Johtajani eivät kertoneet kovin tarkasti”, mies lausahti huitaisten hansikoidulla kädellään silmiltä näkymättömän hiuskiehkuran.
“Mutta sen vain tiedän, että hän on tällä hetkellä sairaalassa ja on useamman viikon sairaslomalla.”
“Sairaalassa!?” Hisako huudahti käsien lennähtäessä suunsa eteen.
“Toivottavasti se ei ole mitään vakavaa!”
“Toivotaan”, sinisilmäinen nyökkäsi hiukan alakuloisesti.
“Hän on nimittäin aina ollut mukava työtoveri.”
“Ja hyvin kohtelias”, sihteeri sanoi ottaessaan puhelimen käteensä.
“Olen pahoillani, mutta minun on soitettava toimistollenne ja varmistettava, että todellakin työskentelette siellä – ei ole kyse siitä, ettenkö uskoisi kertomaanne, mutta nämä ovat Ochi-sanin käskyt…”
“Ei se mitään”, liituraitapukuinen laski kätensä puiselle tiskille ja hymyili hiukan.
“Minä ymmärrän.”
“Kiitos”, nainen hymyili ujosti ja odotteli hetken luuri korvassaan.

Kuultuaan toimiston sihteerin äänen, Hisako esittäytyi ja esitti kohteliaasti asiansa.
“Kyllä: työskenteleekö Arasaki Kai teillä? Jo kolmen vuoden ajan? Hienoa, kiitos avustanne”, mustatukkainen hymyili ilahtuneena ja sulki puhelimen.
“Sihteerinne kertoi, että tietokoneen mukaan työskentelette, vaikkei hän ole muka teistä aikaisemmin kuullutkaan, mutta sellaista se on, kun on paljon työntekijöitä”, Hisako sanoi puna-mustahiuksiselle.
“Minä ainakin yritän pitää teidät mielessäni.”
“Kiitos”, Kalpeampi nosti katseensa niihin silmiin ja hymyili hiukan.
“Voisitteko kertoa, missä kirjanpitoa ja muita arkistoja säilytetään? Minä kun en ole ennen ollut täällä.”
“Minä voin toki näyttää sen teille”, sihteeri tarjoutui.
“Ei teidän toki tarvitse, jos teillä on paljon töitä”, pidempi hymyili nostaen sirosti kättään.
“En halua olla vaivaksi. Kerrotte vain kerroksen ja huoneen. Kyllä minä sinne löydän – kysyn vaikka siivoojaa avukseni.”

Hisako katsahti pöydällään olevia papereita ja huokaisi raskaasti. Hänelle oli todellakin paljon töitä.
“Menette kuudenteen kerrokseen, hisseiltä vasemmalle käytävään ja kahdesta risteyksestä vasemmalle, minkä jälkeen oikealle ja sillä kyseisellä käytävällä kolmas ovi vasemmalta”, nainen hymyili pienesti.
“Siis kuudes kerros, hisseiltä vasemmalle, kahdesta risteyksestä vasemmalle, sitten oikealle ja kolmas ovi vasemmalta?” mies varmisti.
“Kyllä – ottakaa tämä avainkortti ja palauttakaa se sitten tähän minulle”, mustasilmäinen ojensi sini-punaisen kortin, jossa oli mustalla kohotettuja kirjaimia ja numeroita.
“Kiitoksia avusta…”, siniset silmät katsahtivat rinnuksissa olevaa lappua.
“Chiba-san.”
“Eipä kestä, Arasaki-san”, nainen hymyili ystävällisesti.
“Mukavaa päivänjatkoa.”
“Kiitos samoin”, puna-mustahiuksinen kumarsi kohteliaasti ja poistui suoraselkäisenä hisseille.
Hansikoitu käsi painoi hissin nappulaa eikä nuorukaisen tarvinnut odottaa kauaa, kun kuului kilahdus ja ovet avautuivat. Liituraitapukuinen astui sisälle, kosketti kevyesti kuudennen kerroksen nappia ja kääntyi ympäri voidakseen astua oikeassa kerroksessa ulos.

Seth huokaisi raskaasti ovien sulkeutuessa hänen silmiensä edessä. Vartalo alkoi väkisinkin väristä, vaikka tähän mennessä kaikki oli mennyt suunnitelman mukaan. Tatsurou oli murtautunut tänä aamuna kirjanpitäjätoimiston tietokantaan ja lisännyt työntekijöihin Arasaki Kain, joka tulisi toimimaan yhtenä puna-mustahiuksisen valehenkilöllisyyksistä. Rinnassa komeili henkilökuntakortti kuvineen ja muina tietoineen – Satochi olisi halunnut laittaa siihen jonkun oikein hauskan syntymäpäivän: kuolleiden päivän tai sitten huhtikuun ensimmäisen, joka oli joku kummallinen huijauspäivä joissakin Euroopan valtioissa. Ihan kuin hän olisi siitä mitään tajunnut – onneksi Hide-zou oli kuitenkin kieltänyt tätä pelleilemästä.
Käsi tutki taskussa olevaa kännykkää, avainkorttia ja pientä läpinäkyvää muovipussia, jonka oli ottanut Satochin vihjeestä mukaansa. Tämän mukaan siitä voisi olla hänelle apua, mutta sitä varas epäili. Yrittäen hengittää syvään, nuorukainen pyyhki hihallaan otsalleen kohonneen hien kimalluksen. Hitto, että häntä pelotti. Oli ollut todellinen ihme, ettei hän juossut saman tien ovesta ulos, kun sihteeri ei kuullutkaan ensimmäisellä kerralla hänen asiaansa. Puhumattakaan siitä hetkestä, kun tämä päätti soittaa siihen kirjanpitäjätoimistoon.
“Seth, rauhoitu. Se meni, kuten suunnittelitte eilen Hide-zou-saman kanssa. Loppu tulee menemään yhtä hyvin – luota siihen!” kirjanpitäjä mumisi itsekseen.
Hän yritti koota ajatuksiaan hissin ovien avautuessa hänen edessään kuudennen kerroksen kohdalla. Kalpeahipiäinen pyöräytti hiukan niskaansa ja astui tyynen rauhallisena käytävälle kääntyen vasemmalle saamiensa ohjeiden mukaan. Oikeastaan hän meni eilen opettelemansa reitin mukaan yrittäen pitää ajatuksiaan kasassa. Siniset piilolinssit tuntuivat valuvan koko ajan, vaikka eivät sitä oikeasti tehneet. Selkä hiostui siinä kävellessä ja jalat tuntuivat raskailta kuin kengissä olisi ollut ainakin kymmenen kilon painot. Askeleet veivät silti ensimmäisestä risteyksestä vasemmalle valvontakameroiden vahtiessa hänen tekemisiään. Mieli kertasi suunnitelmaa: ensin piti mennä tutkimaan kirjanpitoa, murtautua salaa siihen järjestelmään yhdellä yksinkertaisella koodilla, lähettää mukava summa rahaa erilaisten piilotettujen menojen kautta eräälle Asagin tileistä ja sitten marssia pois tästä kerroksesta – suoraan seitsemänteen ja sieltä eräänlaiseen konehuoneen tapaiseen paikkaan.
Sinisilmäinen vilkaisi arasti kulman taakse, ennen kuin jatkoi matkaansa. Miten hän toivoikaan, että kaikki menisi hyvin. Hän ei halunnut jäädä kiinni ja tuottaa Hide-zoulle pettymystä – eikä tietenkään Asagille. Mitä siitäkin seuraisi, kun yakuza pettyisi…

Kolmannen käytäväristeyksen edessä nuorukainen kuitenkin pysähtyi. Hän tiesi, että hänen pitäisi mennä oikealle, mutta sitä valvontakameroiden takana olijat eivät saaneet tietää. Sethin olisi oltava hiukan kokematon, nuori kirjanpitäjä, joka oli joutunut epäonnisen työtoverinsa sijaiseksi. Epäonninen Kawano Ushio hänen mukaansa oli, koska tämä oli joutunut sairaalaan, vaikkei ihan teho-osastolle asti sentään. Vivian oli onnistunut livahtamaan karkuun pitämään hauskaa ja vetänyt turpiin miestä, joka oli kehdannut tuijottaa hänen takapuoltaan liian pitkää. Siitä hyvästä nainen oli joutunut pidemmäksi aikaa jäähylle Hyden ja Atsushin valvontaan, vaikka avustajasta tuntui Satochin ja Hide-zoun pienen rupattelun takia, että teko oli ollut tahallinen. Se tosin oli ollut hyvä varmistuskeino, ettei kyseinen herra ilmestyisi yllättäen paikalle.

Pian nuorukainen jatkoikin matkaa oikeaan suuntaan, koska ei uskaltanut jäädä liian pitkäksi aikaa seisoskelemaan. Hitaasti kalpeampi käveli ikään kuin olisi muistellut, monesko ovi oli ollut kyseessä, meni ensin neljännelle ovelle, kokeili kahvaa, mutta palasikin takaisin kolmannelle. Miksi hänen oli hidasteltava? Hän halusi vain nopeasti ulos koko rakennuksesta, ennen kuin jäisi kiinni. Miksi kaiken piti tapahtua niin tuskaisalla tavalla? Jotenkin puna-mustahiuksisesta tuntui, että se oli osittain Asagin testi. Hide-zou oli vihjannut siihen suuntaan, että varkailla piti olla hyvät hermot ja nyt yakuza halusi ilmeisesti tietää, oliko hän todella niin hermoheikko, kuin oli pääteltävissä Gratterissa tapahtuneista asioista tai kaikkina kertoina, kun he olivat puhuneet puhelimessa. No, oli! Oliko tämä nyt tyytyväinen!?

Hansikoitu käsi otti taskustaan vapisten avainkortin ja vilautti sitä kortinlukijaan, jonka viereen syttyi vihreä valo hyväksymisen merkiksi. Ovesta kuuluva napsahdus oli saada avustajan hyppäämään nahoistaan, mutta nuorukainen onnistui kuitenkin rauhallisen näköisesti avaamaan oven ja sulkemaan sen perässään kiinni. Ikkunattomassa huoneessa valot syttyivät välittömästi – toimivat liiketunnisteen avulla sähkön säästämiseksi. Jälleen yksi pihiyden merkeistä, koska jos ei liikkunut vähään aikaan riittävän näkyvästi, valot sammuivat, mikä oli epäkäytännöllistä toimistotyössä.

Huone oli harvinaisen iso kirjanpitoa varten ja siellä oli kaksi tietokonetta tulostimineen kanssa ja vielä useita kirjahyllyjä täynnä kansioita, mikä sai sinisilmäisen haukkomaan hiukan henkeään. Nopeasti tämä kuitenkin ryhdistäytyi ja ryhtyi tarkkailemaan silmäkulmistaan seiniä ja kattoa. Hyvä, Ochi ei ollut ilmeisesti asentanut valvontakameroita tänne – luultavasti säästänyt taas. Iloiten hyvästä sattumasta, jota he olivat kylläkin arvelleet eilen illalla, Seth lähti tutkailemaan kansioita etsien tämän vuoden tilitietoja ja kirjanpitoa. Siinä meni odotettua kauemmin, mikä oli saanut nuorukaisen harkitsemaan vakavasti tietokoneelle menoa, mutta hän oli aina saanut pidäteltyä itsensä. Hänen olisi saatava käsiinsä ne tiedot, jotta voisi toimia nopeammin koneella. Kansiot löytyivät kaukaisimmasta hyllystä, mikä sai puna-mustahiuksisen kiroamaan ääneen vartalon väristessä jännityksestä ja ehkä pienestä innosta. Tämä oli varsin mielenkiintoista, koska hän ei ollut uskonut muutama vuosi sitten päätyvänsä varastamaan Ochin kaltaiselta porholta yhtään mitään – varsinkaan yakuzalle. Ei nuorukainen olisi tosin kuvitellut myöskään sitä, että uusimmat kansiot olivat epäkäytännöllisimmällä paikalla tämän tasoisessa yrityksessä. Hänen teki mieli kirjoittaa Kawanolle kirje ja valittaa, että tämä oli toimi epäjärjestelmällisesti – tietenkin uusimpien kansioiden piti olla lähellä konetta, jotta ne olisi helpointa löytää!

Kalpeampi vei kaksi mustaa kansiota tietokoneen ääreen istuutuen alas. Siniset silmät tutkivat tarkasti papereissa olevia tekstejä ja lukuja etsien mahdollisia kohteita, joita käyttää hyväkseen. Kirjanpitäjä nosti lattialta salkkunsa päästämättä katsettaan mustista kirjoituksesta ja otti graafisenlaskimen esille. Nuorukainen näppäili viimeisimpien kuukausien tiedot, piirsi ja arvioi prosentteja. Hänen pitäisi ottaa varsin iso summa ja saada sen katoamaan jälkiä jättämättä. Suurin osa siitä varastettavasta 6 000 000 000 jenistä oli laitettava kyllä työntekijöiden piikkiin, samoin verojen ja tavaroista tulleiden kulujen, mutta onnekseen yhtiö oli tehnyt viimeaikoina lahjoituksia ja useasti liikemiehet eivät olleet ihan sata prosenttisen varmoja, kuinka monta nollaa olivat pyöräyttäneet papereihin.
Muutama kerran, varkaan siinä laskiessa, valot sammuivat, mistä hyvästä huone täyttyi pimeydestä, lentävistä kirosanoista ja käsien huitomisesta, kunnes valot syttyivät jälleen kiltisti takaisin. Tehtyään pikaiset laskennat, avustaja painoi tietokoneen päälle ja pyöritti hartioitaan odotelleessaan laitteen käynnistymistä. Seth, tai oikeastaan sillä hetkellä Kai, sulki silmänsä ja yritti rentouttaa mielensä. Hänen täytyisi rentoutua täysin, että onnistuisi varmasti painelemaan koodin oikein. Hän ei saisi ajatella Hide-zouta tai tämän kuulakärkikynää, ei Asagia ja tämän henkivartijoita, ei Viviania tai Hydea eikä varsinkaan Reitaa ja tämän aamuista puhelinseksiä. Kone käynnistyi ja kysyi ensimmäisenä salasanaa, mikä sai nuorukaisen irvistelemään. Tietenkin hänen piti ratkaista sekin, mutta onnekseen Tatsurou oli varautunut myös tähän ja antanut levykkeen, joka kuulema pelastaisi hänet joksikin aikaan kyseiseltä huolelta. Puna-mustahiuksinen avasi salkkunsa kokonaan vilkaisten siellä olevaa pientä laitetta, joka aiheutti hänelle eniten päänvaivaa, mutta sille hän ei aikonut nyt suoda yhtäkään ajatusta. Kädet ottivat kotelosta valkoisen levykkeen, jossa ei lukenut mitään, ja syötti sen koneelle, joka edelleen halusi salasanaa. Hetkeen ei tapahtunut mitään koneen vain miettiessä levyn sisältöä, mutta äkisti koko ruutu pimeni.

Kirjanpitäjä hyppäsi kauhuissaan ylös ja kääntyi ympäri odottaen, että poliisien iskujoukot tunkeutuisivat huoneeseen, mutta mitään ei tapahtunut, vaan tietokoneen näyttö alkoi loistaa sinisenä erilaisten pikakuvakkeiden paistaessa työpöydällä. Hetken sinisilmäinen aukoi suutaan hämmentyneenä, mutta päätti lopettaa hämmästelynsä, koska vastaus oli liian yksinkertainen: Tatsurou oli nero.
Avustaja istahti nopeasti takaisin koneen ääreen ja alkoi kiivaasti näppäillä murtokoodia, jonka avulla hän onnistuisi tekemään kaiken huomaamattomasti, jälkiä jättämättä ja saamaan esille yrityksen varat käyttöään varten. Kukaan ei saisi koskaan sen avulla tietää, minne valtava määrä rahaa katosi ja kenen ansiosta. Silmät tutkailivat nuorukaisen laskelmia tämän mennessä koodauksen jälkeen tilinteko-ohjelmaan lisäämään menoja ja tekemään muita kiireellisiä toimituksia. Hän ei edes huomannut, kun valot sammuivat hänen ympäriltään, koska näytöstä tuleva valo valaisi riittävästi papereita ja mieli onnistui pysymään täysin tilanteen tasalla. Seth tiesi, ettei kyseinen helppokäyttöinen koodi kestänyt ikuisuutta, vaan hänellä oli vain muutamia minuutteja aikaan, mutta sitä hän ei jostain syystä hermoilut. Jotenkin kaikki hermoilu oli valunut jalkoja pitkin pois hänestä. Hengitys oli tasainen, vaikka sydän löikin hiukan kiivaammin – edes käsissä olevat hanskat eivät häirinneet, vaikka vielä eilen hän oli sitä epäillyt. Kiitos Hide-zoun opetuksen, kymmensormijärjestelmän ja tarkan suunnitelman, kirjanpitäjä tiesi täsmälleen, mitä oli tekemässä. Sormet liikkuivat ajatusta nopeammin koodissa kuluvan ajan liikkuessa väkisinkin eteenpäin.

“Pidä tämä mielessäsi, Seth”, Tatsuroun kertoma soi mielessä.
“Koodi kestää vain viitisen minuuttia, siksi sinun tulee olla nopea. Jos näyttää siltä, ettet mitenkään ehdi: käytä se sama koodi uudelleen ennen umpeutumista, vaikkei se ole enää niin varma. Parasta kuitenkin olisi, jos saisit tehtyä muutokset, ryöstön ja tulostamisen siinä viiden minuutin sisällä…”
Hän pystyisi siihen. Puna-mustahiuksinen tiesi pystyvänsä siihen naputellessaan kiireellä valheellisia tietoja ja siirtäessä yrityksen varoja nopeasti toiselle tilille. Hän ehtisi, mutta koneen pysyminen hänen vauhdissaan oli eri asia. Tilitietoihin tunkeutuminen oli uskomattoman helppoa – hänen olisi otettava joskus kunnollisia oppitunteja Tatsuroulta, jotta tämän tekeminen olisi helpompaa.
Silmät välähtivät innosta rahojen siirtämisen onnistuttua ja samaan aikaan hän paineli viimeiset lukutiedot koneen muistiin. Aikaa olisi vielä jonkin verran, mutta sitä ei kuitenkaan pitänyt tuhlailla. Parempi olla liian nopea kuin liian hidas – kirjoittamiseen ja rahojen siirtämiseen oli kuitenkin mennyt aikaa. Käsi siirtyi ajatusta nopeammin hiirelle ja klikkasi tallennusta, minkä jälkeen siirryttiin tulostamaan. Sormi painoi halutun kopiomäärän kahteen, koska päätti ottaa itselleen kopion varmuuden vuoksi – Hide-zou haluaisi luultavasti tutkia tapahtumien kulkua papereista. Tulostin käynnistyi hurinan myötä ja pian paperit alkoivat syöksyä esiin. Kaikkien papereiden syöksyttyä ulos laitteesta, avustaja teki vielä viimehetken varmistukset, kirjautui niin sanotusti koneelta ulos ja nappasi levyn pois sulkien viimeiseksi laitteen.

Hetken puna-mustahiuksinen istui siinä pimeydessä tuijottaen vain eteensä. Mieli tuntui täyttyvän jostain aineesta, joka tukki kaiken järkevän ajattelun. Vartalo ryhtyi jälleen vapisemaan puvun alla ja hengittäminen oli raskasta, kuin hän olisi juossut maratonin. Kädet joutuivat ottamaan tukea pöydästä, ettei nuorukainen olisi valunut lattialle. Hän oli tehnyt sen. Hän oli varastanut Ochilta ja suoriutunut hänelle määrätystä tehtävästä puoliksi. Nyt olisi se toinen vaihe, minkä jälkeen pitäisi päästä nopeasti pois rakennuksesta.
“Seth, ylös ja töihin”, Seth komensi itseään.

Hitaasti vartalo suoristautui jalkojen nostaessa nuorukaisen seisomaan. Valot syttyivät laajan liikkeen myötä ja valaisivat sinisilmäisen tien tulostimelle. Kädet tuntuivat raskailta, samoin paperit, joista osan hän siirsi salkkuunsa. Onneksi pöydällä oli rei’itin, jolla hän pystyi tekemään Ochille jääviin papereihin reiät ja laittamaan ne kansioon talteen. Nuorukainen ei kuitenkaan ollut varma, oliko käsien painosta huolimatta kansio keventynyt vai oliko se hänen mielensä temppuja. Häntä hermostutti ja silmät tutkivat kiivaasti varjoja, kuin niistä voisi joku pompata esiin ja kiljua, että hän oli varas. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, koska kaikki varjot olivat lähes olemattoman kokoisia – valot loistivat suoraan alaspäin katosta joka puolelle huonetta ja vain kirjahyllyt saivat aikaiseksi pimeämpiä kohtia.

Vakavana kalpeampi katsahti salkkuaan ja siellä olevaa hiukan nyrkkiä pienempää olevaa laitetta. Se pitäisi viedä päätietokoneen tietokantoihin, jotka ohjasivat kaiken Ochin tietotekniikka yritysten tiedonkulun aina yksityiskohtaisempia piirustuksia myöten. Hänen pitäisi yhdistää se oikeisiin johtoihin ja kytkeä päälle, mikä ei sinänsä ollut vaikeata, vaan päätietokoneelle pääsy oli. Puna-mustahiuksinen katsoi ranteessaan olevaa kelloa. Se näytti kuutta vaille kahtatoista – suurin osa ihmisistä painuisi kohta tunnin kestävälle lounaalle, jolloin hänen olisi parasta toimia.

Salkku lyötiin kiinni ja siniset silmät tarkistivat vielä ympäristön, ettei siellä ollut jäänyt mitään hänen jäljiltään. Sormenjäljistä kirjanpitäjän ei tarvinnut olla huolissaan, koska oli pitänyt koko ajan hanskoja käsissään. Ne olivat uudet ja hyvin yleiset, ettei niiden käyttäjästä voinut kenelläkään olla mitään tietoa, jos jotain kävisi ilmi.
Ei käy, avustaja muistutti itseään. Kaikki ole mennyt tähän mennessä hyvin ja tulisi menemäänkin. Seth otti salkun käteensä kääntyen ovelle. Sen kummempia viivyttelemättä kirjanpitäjä riensi ulos ja sulki oven perässään, ennen kuin lähti tarmokkaasti kohti hissejä. Ajoitus oli tärkeintä, hänen pitäisi olla hississä siihen aikaan, kun turvakameroiden takana olijat menisivät syömään ja heidän tilalleen tulisivat jotkut, jotka eivät tienneet, hänen tekemisistään mitään. Mielessä kyllä kävi, että nämä olivat saattaneet tilata pikaruokaa, mutta sekin aiheuttaisi sen verran paljon hälinää, että hän voisi toimia. Reippaammin kuin aikaisemmin sinisilmäinen liikkui takaisin hisseille ja painoi nappia jääden odottamaan kyytinsä saapumista. Tutun äänen kuullessaan puna-mustahiuksinen astui hissiin ja painoi seuraavan kerroksen numeroa. Hansikoitu käsi kävi ponihännällä ja nyhtäisi muutamaa hiusta kiristääkseen sidontaa, mutta ei hän ehtinyt kauaa siinä tappelemaan kutriensa kanssa, koska ovi avautui jälleen. Nuorukainen astui ulos metallisesta kopperosta ja vilkaisi jälleen kelloaan – muutaman minuutin yli kaksitoista. Pieni tyytyväisyyden hymy nousi kapeille huulille avustajan lähtiessä liikkumaan hiukan määrätietoisemmin, mutta silti eksyneen näköisenä käytäviä pitkin syvemmälle kerrokseen. Kaikki käytävät olivat täsmälleen samanlaisia, seinillä ei ollut tauluja tai mitään, mistä olisi voinut päätellä reittinsä. Hän oli takonut koko yön päässään paperille kirjoittamaansa reittiä, mutta sitä lappua ei liituraitapukuinen ollut kuitenkaan uskaltanut ottaa mukaansa hukkaamisen ja paljastumisen pelossa.
“Ensin oikealle, sitten vasemmalle, vasemmalle, suoraan, vasemmalle…”, avustaja mumisi hiljaa etsivästi ympärilleen.
Sormet tutkivat taskussa olevaa avainkorttia sekä sitä pientä muovipussia. Hän kyllä epäili Satochin kertoman kikan toimivuutta, mutta oli kuitenkin ottanut pussin kotoaan mukaansa miehen toiveen takia.

Seth pysähtyi erään paksun oven eteen. Kapeilta huulilta karkasi pieni henkäys hansikoidun käden ottaessa taskusta avainkortin ja viedessä sen lukijan läpi. Punainen valo syttyi oven viereen kertoen, ettei lupaa sisäänpääsy oltu annettu. Hermostuksen hiki valoi selkää pitkin ja pieniä pisaroita ilmestyi kuin tyhjästä hiusrajaan. Nuorukainen liu’utti korttia toistamiseen, mutta sekään ei auttanut. Sitten uudelleen ja uudelleen, mutta mikään yritys ei auttanut, vaikka kuinka hitaasti tai nopeasti läpyskää olisi liikuttanut. Miltähän tässäkin seisoskelu vaikuttaisi? Kohta ihan varmasti joku vartija tulisi kyselemään hänen puuhiaan… Paniikin ottaessa vähitellen valtaa kirjanpitäjässä, tämä laski salkkunsa lattialle, otti taskustaan muovipussin, laittoi sen kortin ympärille ja vei lukijalle uudelleen. Punaisen valon tilalle syttyi yllättäen vihreä valo ja kuului aikaisempaa kovempi naksahdus oven raottuessa lukon aukeamisen voimasta.

Hetken aikaa mieli löi tyhjää kalpeamman tuijottaessa vain ovea, kunnes silmät räpsähtivät kerran, sitten toisen ja vielä kolmannen kerran pikapikaa. Ilmeisesti Satochin vinkkejä kannatti kuunnella varsin usein, jos niillä saisi voitettua käytännön asiat ja käytännön tietämystähän miehellä ilmeisesti oli. Pakko olla, kun hoiti yleensä tällaiset hommat, mihin hän oli nyt joutunut.
Tajuten äkkiä ajan kulun, puna-mustahiuksinen nappasi salkkunsa ja livahti pimeään huoneeseen. Kirkkaat valot eivät syttyneet kuten kirjanpitohuoneessa, eikä seinällä tuntunut oleva katkaisijaa, mutta ei nuorukainen tarvinnut valoa nähdäkseen. Erilaiset monitorit ja muut laitteet soivat hiukan valoa himmeiden sinisten loisteputkien apuna, mikä helpotti ympäristön havaitsemisen. Huone oli täynnä pienten kaappien kokoisia lootia, joiden saumojen kohdista loisti sinistä ja vihreätä valoa. Avustaja nielaisi – tämä paikka näytti niin omituiselta, että hänestä tuntui, etteivät Tatsuroun antamat kuvaukset olleet riittäviä. Hetken siinä seisottuaan liituraitapukuinen meni lähimmän kaapin luokse ja etsi hansikoiduilla käsillään luukkua, joka löytyikin varovaisen kopeloinnin jälkeen. Silmien eteen piirtyi vihreä alusta, jossa oli erilaisia nappuloita ja muita kohoumia erilaisten valojen leikkiessä sen pinnalla. Nuorukainen sulki luukun saman tien, koska se oli väärä. Hän tarvitsisi johtoja, joiden taakse piilottaa Tatsuroun laite ja vain hiukan tuollaista pintaa, johon kytkeä se ihme vempele – mitähän sekin tarkalleen teki?

Sethillä meni hiukan aikaa, koska suurin osa oli samanlaisia kuin ensimmäinen, mutta ties monen katsomisen jälkeen hän onnistui löytämään sen oikean lootan, joka olikin muita isompi – ja tietenkin sillä hetkellä nuorukainen muisti, että Tatsurou oli sanonut sen olevan isoin kaappi. Manaillen typeryyttään avustaja napsautti salkkunsa auki ja otti papereiden alta pienen laitteen ja yhden johdon, jonka kiinnitti häkkyrään ja lähti etsimään johtojen takaa toista liitintä. Yrittäen toimia nopeasti ja mahdollisimman hienovaraisesti, ettei vempele menisi rikki, sinisilmäinen liitti laitteen koneen johtoihin ja piilotti sen niiden lomaan sulkien helpottuneena kaapin oven kiinni, kun laitteen valot syttyivät palamaan. Nyt se oli ohi ja hän voisi häipyä tiehensä. Oli todellinen ihme, ettei nuorukainen alkanut vihellellä, kun sulki salkkunsa ja lähti ovesta ulos. Kukaan vartijantapainen ei odottanut oven takana, eikä lähestyvien askeleiden ääniä kuulunut. Kaikki oli siis mennyt täydellisesti, nyt pitäisi vain muistella reitti väärin päin takaisin hisseille, ettei joutuisi vaeltelemaan koko päivää täällä käytävillä oikeasti eksyneenä.

Kapeilta huulilta karkasi reitin rallattelu ulkomuistista, minkä jälkeen kirjanpitäjä lähti liikkeelle mumisten suuntaansa koko ajan ääneen. Pian hän saapuikin hissikäytävälle leveän hymyn vallatessa huulet onnesta. Hän selviäisi tästä – varkaus oli onnistunut täydellisesti eikä mieli voinut sille mitään, että halusi sitä lisää. Tämä kaikki oli jännittävää ja sai sormet syyhyämään. Käsi puristui nyrkkiin, sitten taas suoristui sormien liikahdellessa levottomasti – ne tarvitsivat toimintaa. Askel piteni ihan huomaamatta ja oli ihme, ettei salkku heilunut rivakasti askelten tahdissa.

Muutamaan metrin päästä hissin nappulasta metalliset ovet aukenivat äkisti ja kolme pukumiestä astui siitä ulos.
“Minä inhoan näitä hissejä – peruukki lähtee jok’ikisena kertana!” kuului kovaäänistä valitusta melkein korvan juuresta.
Ennen kuin Seth ehti edes harkitsemaan pysähtymistä, hän oli jo törmännyt keskimmäiseen miehistä kolauttaen ikävästi olkapäänsä. Vapaa käsi liikahti eteenpäin ja samassa taaksepäin nyrkissä ja suoraan taskuun sinisten silmien laskiessa katseensa itseään lyhempään mieheen.
“Katsoisit eteesi!” keski-ikää lähentelevä mies ärjäisi vihaisena ja mulkaisi kalpeampaansa.
Puna-mustahiuksisen suu raottui jääden kokonaan auki hymyn kuollessa kasvoilta. Kaksi muuta pukumiestä liikkuivat nopeasti lyhimmän luokse tämän yrittäessä korjailla kaljunsa päällä olevaa peruukkia keinolla millä hyvänsä. Kirosanat kaikuivat käytävällä ja hetkeksi mies tuntui unohtaneen julkean nuorukaisen, joka oli kehdannut törmätä häneen. Ongelmana vain oli se, että kyseinen mies sen sijaan tajusi, kehen oli osunut. Miten kirjanpitäjä saattoi olla niin epäonninen? Miksi juuri nyt hänen piti törmätä Ochi Ryuuton? Sen oli pakko olla tämä – liituraitapukuinen tunnistaisi tämän missä tahansa, koska oli sen verran monta kuvaa nähnyt tästä elämänsä aikana. Tietotekniikkaporho ei kuitenkaan tuntunut kiinnittävän mihinkään muuhun huomiota kuin kaljuaan peittävään peruukkiinsa, jota kuudet kädet yrittivät korjailla mahdollisimman nopeasti. He onnistuivat siinä vasta sitten, kun Ochi heitti kätensä ilmaan sähisten jotain sekavaa, jolloin avustajat lopettivat samassa sähläämisen ja mies asetteli itse peruukin oikeaan asentoon. Tummanruskeat silmät iskeytyivät pidempään kiivaan näköisinä ja melkein huulettomasta suusta kuului matala sihahdus silmien lyödessä salamoita.
“Sinä…”

“Pyydän anteeksi!” kapeilta huulilta karkasi parahdus ja kalpeampi kumarsi uskomattoman syvään.
Oli todellinen ihme, ettei nuorukainen tehnyt dogezaa. Vartalo vapisi pahemmin kuin lehdet puissa tuulen puhaltaessa kylmänä syysyönä. Siniset silmät tuijottivat Ochin kenkiä ja mieli huusi korvia särkevästi, että hän kuolisi. Hän oli jäänyt kiinni – tämä oli kaiken loppu. Ellei tuo liikemies tappaisi, hänet heitettäisiin vankilaan eikä hän enää koskaan näkisi Reitaa, Hide-zouta tai ketään muutakaan – ei edes Asagia tai Fu-kia!
“Olen syvästi pahoillani! Tarkoitukseni ei ollut törmätä teihin, Ochi-san! Minulla oli kiire enkä huomannut teitä! Olen hirvittävän pahoillani! En voinut sille mitään…”, Seth pahoitteli ja kumarteli jatkuvasti syvään päästämättä katsettaan irti niistä kiiltonahkakengistä.
“Katsokin, ettet enää törmäile”, toinen niistä avustajista murahti.
“Tiedätkö lainkaan, kuka -”
“Hiljaa, ääliö!” Ochi puuttui puheeseen.
“Kyllä hän sen tietää! Näkeehän sen tuosta käytöksestä, vaikkei olisi kuullut hänen sanovan nimeäni!”
Siniset silmät tuijottivat yhä niitä kenkiä ja mieli oli paniikissa – oli ihme, että nuorukainen edes kuuli, mitä hänelle sanottiin. Jos hän ei olisi ollut niin peloissaan, tarkat silmät olisivat havainneet, että nuo kengät olivat kuluneet useammasta kohdasta.
“No, katso minua kasvoihin!” liikemies komensi, jolloin nuoremman selkä suoristui salamaa vauhdikkaammin.
Huulet olivat kaventuneet entisestään ja käsi puristui taskun sisällä olevan esineen ympärille. Toinen käsi puristi tiukasti salkun kahvaa. Kirjanpitäjä katsoi niihin hiukan ryppyisiin ruskettuneisiin kasvoihin, jotka katsoivat tuimasti takaisin.
“Älä enää ikinä kävele minua päin”, mies murisi matalasti kasvojen lihasten kiristyessä kalloa pitkin.

Ensimmäinen ajatus, mikä välähti nuoremman mielessä, oli se, että kaikki ne naiset juoksivat miehen perässä vain ja ainoastaan rahan takia. Tämä ei todellakaan ollut mitään verrattuna Asagiin, Hide-zouhun tai moneen muuhun. Jopa Asagin mafian pahamaineisella Vivianilla oli enemmän karismaa kuin tuolla miehellä.
“En, herra!” nuorukainen kumarsi jälleen syvään.
“Olen hirvittävän pahoillani!”
“Antaa olla”, Ochi murahti ja siirtyi avustajineen käytävää pitkin siihen suuntaan, mistä nuorukainen oli hetki sitten tullut.
Puna-mustahiuksinen jäi siihen vielä hetkeksi kumartelemaan ja uskalsi vasta miesten mentyä suoristautua painaakseen nappia. Käsi vapisi, mutta se oli pientä verrattuna kalpeamman vartaloon. Se, että hän pysyi pystyssä, oli täysin polvien ansiota, koska ne olivat jymähtäneet lukkoon.

“Muuten”, kuului jäätävä ääni, mikä sai verenkin pysähtymään suonissa.
“Mitä sinä oikeastaan teet tässä kerroksessa?” Ochi kääntyi yllättäen ympäri ja antoi haukan katseensa tarkkailla nuoremman kasvoja ja vartaloa.
“Minä…”, Seth ei osannut kuin mumista.
“Puhu nopeasti ja kovempaa!” peruukkipäinen murahti kuuluvasti.
“Vai pitääkö minun tulla sinne asti, jotta saat kakaistua vastauksesi kunnolla ulos?”
“Ei tarvitse!” pidempi melkein kiljaisi.
“Minä tulin Kawano-sanin tilalle tarkistamaan kirjanpitoanne, mutta eksyin väärään kerrokseen!”
Oli todellinen ihme, että sellainen valhe karkasi niiltä huulilta, koska oli ollut niin lähellä, ettei hän myöntänyt tulleensa varastamaan tuolta liikemieheltä. Asagin pelko oli kuitenkin Ochin tuottamaan pelkoon nähden paljon suurempi – oikeastaan tässä maailmassa ei tällä hetkellä ollut ketään, joka olisi osannut olla nuorukaisen silmissä pelottavampi kuin yakuza.
“Mitä Kawano-sanille on tapahtunut?” mies kurtisti kulmiaan.
“Joutunut sairaalaan”, sinisilmäinen vastasi kiireesti.
“Vai niin, sanon sihteerilleni, että lähettää tälle kukkia – ja mitä sinuun tulee”, vanhempi käänsi selkänsä puna-mustahiuksiselle.
“Ole ensi kerralla tarkempi.”
“Kyllä, Ochi-san!” nuorempi huudahti ja kumarsi jälleen, vaikkei toinen edes nähnyt hänen kohteliasta elettään.
Hansikoitu käsi lähes iskeytyi taskusta ulos ja sormi porautui siihen hissin nappulaan aivan kuin se nopeuttaisi pelastuksen tuloa. Pian – nuorukaisen mielestä ikuisuuden jälkeen – metalliset ovet liukuivat auki. Kalpeahipiäinen oli lähes valkoinen syöksähtäessä nopeasti kopperoon turvaan sormen painellessa monta kertaa alimman kerroksen nappulaa siinä toivossa, että hissi lähtisi nopeammin liikkeelle. Omaan normaalin hitaaseen tahtiinsa ovet sulkeutuivat vieden varkaan kohti ulko-ovia.

Liituraitapukuinen rojahti nojaamaan seinää. Miten lähellä se oli ollut! Miten lähellä olikaan, että hän oli jäänyt Ochin ansiosta kiinni! Ongelmana kuitenkin oli se, että mies oli nähnyt hänet, mutta asialle ei voinut enää mitään. Ainoa toive oli, ettei tämä koskaan muistaisi häntä – eihän liikemies vaivautunut sen kummemmin kyselemään hänen nimeään tai muutakaan. Salkku putosi vahingossa sormista, jolloin nuorukainen polvistui nopeasti korjaamaan tavaransa talteen. Kohta kirjanpitäjä olisi jälleen alakerrassa – hänen olisi rauhoituttava sitä varten. Tehden muutaman niskan venytyksen ja hengitysharjoituksen, Seth suoristi selkänsä ja laittoi kätensä rennon näköisesti takaisin takin taskuun. Otsa kurtistui pienille kurtuille käden tunnustellessa esinettä, joka ei varmasti ollut alun perin hänen mukanaan. Hämmentyneenä tekemästään havainnostaan, puna-mustahiuksinen otti litteän nahkaisen esineen taskustaan.

Ennestään valkoinen iho muuttui valkoisemmaksi kuin yksikään sairaalan seinä huulien raottuessa kauhusta. Hän piteli kädessään punaista nahkalompakkoa eikä sen omistajasta ollut epäselvyyttä nahkaan kirjattujen kirjainten O. R:n takia. Hän oli varastanut huomaamattaan Ochin lompakon tämän taskusta! Nyt, jos koskaan, nuorukaisen pitäisi käydä psykiatrilla hakemassa hoitoa ongelmaansa! Tässähän lähtisi kohta henki, jos hän alitajunteisesti alkaisi varastaa – ties kuka olisi seuraava kohde. Hide-zou? Asagi? Vai yakuzan henkivartijat?
Hissistä kuuluva kilahdus sai kirjanpitäjän hyppäämään kauhusta ilmaan ja ovien avautuessa nuorukainen tunki varastamansa lompakon piiloon taskuunsa. Hän rukoili, ettei se pullottaisi hänen taskustaan epäilyttävästi. Hän toivoi, että pääsisi nopeasti ulos – millään muulla ei ollut merkitystä. Seth astui aulan vihreälle matolle ja harppoi kohti ovia.
Pois, pois, pois – mikään muu ei pyörinyt sinisilmäisen mielessä. Vain pakeneminen, ennen kuin olisi liian myöhäistä.
“Arasaki-san!” kuului heleä naisen huudahdus nuorukaisen selän takaa tämän ollessa melkein ulko-ovilla.
”Unohditte palauttaa avainkortin!”

Puna-mustahiuksinen pysähtyi. Selkää ja otsaa pitkin valui hiki, joka liimasi paidan kiinni vartaloon. Hengitys oli yhtä pihinää ja silmät olivat pudota päästä. Mitä hänen olisi tehtävä? Jos hän kääntyisi, kaikki paljastuisi. Poliisit soitettaisiin paikalle ja hänet vietäisiin tyrmään. Jos nuorukainen ei kääntyisi, olisi tulos täsmälleen sama. Mitä hänen olisi siis tehtävä?
Hitaasti, tuskaisan hitaasti, kalpeaihoinen kääntyi kohti mustasilmäistä sihteeriä hymyillen väkinäisesti.
“Kas, niin unohdin”, kirjanpitäjä sanoi äänen täristessä holtittomasti.
Askel tuntui raskaalta hänen siirtyessä lähemmäs puista tiskiä. Avustaja vaihtoi salkun toiseen käteensä ja ryhtyi vapautetulla kädellä kaivamaan avainkorttia taskustaan. Kysytty läpyskä tarttui hanskoista huolimatta nopeasti sormiin ja vedettiin esiin.
“Olkaa hyvä”, pidempi sanoi hiukan kuiskausta kuuluvammalla äänellä ja sormet pudottivat avainkortin pöydälle.
“Näkemiin.”

Nopea käännähdys sai ponihännälle sidotut hiukset hulmahtamaan sihteerin silmien edessä ja liituraitainen selkämys kääntyi häneen päin. Nuorukainen otti pitkiä askelia koettaen pitää hermot aisoissa, ettei olisi huutanut kauhusta tai lähtenyt vastaavasti juoksemaan. Ovella seisova mies avasi kohteliaasti kumartaen oven, mutta kohtelias ele jäi kapeahuuliselta täysin huomaamatta. Tyylikäs varas nimittäin poistui ripeästi rakennuksesta jättäen taakseen Ochin, jolla ei ollut mitään hajua siitä, että oli tullut ryöstetyksi.

Käsi puristui salkun kahvan ympärille jalkojen viedessä jyrkkiä portaita alas metrotunneleihin. Ihmiset kulkivat ohi, mutta tuntuivat silti irrottautuneilta ajasta ja paikasta. Ehkä se oli kuitenkin kirjanpitäjä, joka oli irrottautunut koko tästä maailmasta. Hän vain käveli laiturille, nousi metroon ja matkusti Osakan toiseen laitaan, josta taasen palasi toisella metrolla lähemmäs Tatemonokin pääkonttoria, jonne käveli muutaman korttelin pituisen matkan. Silmät eivät huomanneet ihmisten kiireisiä kasvoja. Korvat eivät kuulleet asfalttia ja laatoituksia vasten kuuluvia askelia, koska mieli oli jossain muualla kuin palaamassa keikalta opettajansa eteen. Oikeastaan tavallaan hänen mielensä oli juuri matkalla esimiehensä luokse, mutta ei samassa mielessä kuin jalat.

Seth olisi halunnut huutaa ja repiä kätensä irti. Eihän tässä pitänyt käydä näin. Hänen piti vain varastaa yakuzalle, mutta mitä tapahtui? Hän varasti uhrin lompakon kuin mikäkin säälittävä taskuvaras torilla. Voisiko mikään olla enää alhaisempaa? Olihan hän ennenkin varastanut ihmisiltä, mutta yleensä vain silloin, kun nämä olivat jättäneet tavaransa jonnekin. Sen Rolexin hän oli saanut vain, koska oli ohimennen ottanut sen mieheltä, joka oli riisunut kellonsa pestäkseen kätensä ja unohtanut sen muutenkin kokonaan saman tien. Mitähän Hide-zou ajattelisi hänestä, jos saisi tietää?

Ajatus sai nuorukaisen pysähtymään rakennusyrityksen pääovien eteen ja katsomaan korkeimpiin ikkunoihin, vaikka se tuntui taittavan hänen niskansa nurin. Tuolla oli hänen työpöytänsä – aivan toimitusjohtajan työhuoneen oven vieressä. Tuolla ylhäällä olivat ruskeahiuksisen työhuoneen ikkunat ja pehmeät nojatuolit. Ylimmässä kerroksessa oli tuo työhuone, jonne hänen pitäisi mennä raportoimaan Ochin tietotekniikkakonttorissa tapahtuneista asioista. Hänen pitäisi kertoa, että oli onnistunut varastamaan määrätyn summan suunnitelmien mukaan, kiinnittänyt Tatsuroun laitteen yhteen päätietokannoista ja sen lisäksi varastanut paikan ison kihon lompakon.

Kylmät väreet nousivat jaloista selkää pitkin niskaan. Vapaana roikkuva käsi nousi hieraisemaan salkkua kantavan käden olkavartta. Silmät sulkeutuivat näyltä, jonka aivot näyttivät niille. Mieli kuvitteli, kuinka Hide-zou katsoisi oppilastaan halveksien ja sanoisi, että hän oli toiminut väärin. Korvat kuulivat, kuinka täyteläisten huulien välistä karkasivat sanat, että hänen olisi palautettava lompakko, ja että oli toiminut kunniattomasti. Kalpeaihoinen nielaisi kuuluvasti ja avasi silmänsä. Ei hän siinä voinut koko päivää seisoskella – olisi mentävä kertomaan asioiden kulusta, mutta lompakosta hänen olisi oman etunsa takia vaiettava.

Puna-mustahiuksinen astui pääovista sisään ja käveli punaista mattoa pitkin kohti hissejä tutkailematta sen tarkemmin kalliisti sisustettua aulaa. Hän ei nähnyt kultaisia, punaisia tai tummanruskeita sävyjä, jotka tekivät aulasta kutsuvan, vaikkakin uskomattoman kalliin näköisen. Samalla alakerta muistutti kovasti jonkun viiden tähden hotellin vastaanottosalia. Viherkasvit eivät nousseet silmäänpistävästi eikä hienon näköisestä kahviosta leijaileva pullan tuoksu saanut nuorukaista hidastumaan. Hän ei edes kiinnittänyt huomiota pöytien luona tapahtuneeseen välikohtaukseen, kun Fu-ki nappasi erään toisen kuljettajan leivoksen tämän nenän edestä. Liituraitapukuinen painoi hissin nappia jääden odottamaan kyytiään Hide-zoun autonkuljettajan selättäessä itseään paksumman miehen maahan muutaman hurratessa tapahtumalle. Äänet kyllä kuuluivat korviin, mutta avustaja ei uskaltanut katsoa, koska pelkäsi menettävänsä päätöksensä tuoman rohkeuden. Nuo tapahtumat olisivat voineet saada hänet unohtamaan, mitä hänen piti tehdä. Viimein yksi viidestä hissin ovesta avautui ja sisältä käveli muutama pukumies, joiden jälkeen sinisilmäinen astui valoisaan tilaan ja painoi ylimmän kerroksen nappia. Ovet olivat sulkeutumassa, kun eräs vanhempi mies juoksi puuskuttaen hisseille, minkä takia nuorukainen painoi nappia, joka avasi ovet uudelleen. Vanhempi mies hymyili kiitollisena kumartaessaan nuoremmalle samalla, kun ovet sulkeutuivat. Seth hymyili pienesti ja kumarsin myös sanomatta sanaakaan. Hissimatka oli uskomattoman pitkä, koska hissiin tullut mies poistui kymmenennen kerroksen paikkeilla ja sieltä tuli vielä lisää matkustajia. Kukaan heistä ei tietenkään matkustanut ylimpään kerrokseen, vaan keskivaiheille, joissa pysähdyttiin usein. Liituraitapukuinen naputti kengällään hermostuneena lattiaa kiroten kaikki hississä olijat hornaan. Miksei tämä hissi voinut vain liikkua nopeammin?! Hänen kotitalossaan oleva ikälopun hissin irvikuvakin liikkui nopeammin!

Useiden minuuttien päästä nuorukainen pääsi viimein haluamaansa kerrokseen jättäen taakseen muutaman hyvin äkäisen ihmisen – nämä olisivat halunneet alakertaan, mutta tietenkin hissi meni ensin ylimpään kerrokseen. Kirjanpitäjän askeleet hidastuivat vähitellen ihmisten nostaessa katseensa hänet. Osa ihmetteli, miksi hän tuli töihin vasta iltapäivällä, osa taas jaksoi ihmetellä hänen hiuksiaan. Täydellinen pysähtyminen tapahtui Ivyn pöydän edessä. Sihteeri ei ollut jostain kumman syystä paikalla vastaamassa puhelimiin, mutta eivät ne kyllä soineetkaan. Siniset silmät katsoivat Toimitusjohtajan työhuoneen ovea, jossa metallisessa kilvessä komeili Oshiro Hide-zoun nimi – ja tietenkin asemansa nimi heti nimen alapuolella. Kalpeahipiäinen nielaisi kuuluvasti koettaen ryhdistäytyä ja mennä koputtamaan tuohon oveen.
“Seth-san!” kuului selän takaa iloinen huudahdus ja kädet kietoutuivat laihan vartalon ympärillä pehmeään halaukseen.

Nielaisu meni väärään kurkkuun puna-mustahiuksisen saadessa elämänsä suurimman sätkyn. Nuorukainen yritti tukahduttaa yskäisynsä, mutta se oli lähes mahdotonta ja sattui aivan valtavasti.
“Anteeksi, Seth-san! Säikäytinkö?” Ivy parahti kauhistuneena ja läimäisi kevyesti selkää, vaikka kosketus oli tuskin hyttysen pistoa tuntuvampi.
“Ei se – köh – mitään…”, avustaja köhisi kumartuneena melkein kaksin kerroin yskänpidättelemisensä takia.
“Istu alas!” sihteeri lähes tönäisi nuoremman tuoliinsa istumaan.
“En halua, että joudut sairaalaan juuri, kun tulit sieltä takaisin!”
“Sairaalaan?” pidempi yskäisi vielä kerran ihmetellen sievemmän sanoja.
“Mitä lääkäri sanoi? Onko jalkasi kunnossa?” brunette tuskin kuuli koko kysymystä.
“Hide-zou-sama kertoi teidän menneen tarkistuttamaan jalkanne vielä kerran sen loukkaantumisen takia.”
Tuon nimen kuuleminen sai Sethin laskemaan surullisena katseensa. Mieleen palautui taas se, kuinka hän oli tuottanut tälle pettymyksen. Toinen kuitenkin tulkitsi asian väärin.
“Kertoiko lääkäri jotain ikävää?” Ivy kauhistui ja polvistui työtoverinsa viereen.
“Ei – ei mitään sellaista”, ele sai kalpeamman hämmentymään, mutta tämä päätti kuitenkin takertua opettajansa keksimään selitykseen.
“Minä vajosin vain ajatuksiini… Nishikawa-sensei sanoi, että kaikki on hyvin – aikaa vain kului, koska hänellä kesti erään toisen potilaan kanssa.”
“Hyvä”, lyhempi näytti helpottuneelta.
“Minä ehdin jo huolestua.”
“Anteeksi.”
“Ei se mitään.”

Miesten välille laskeutui pieni hiljaisuus nuoremman noustessa viimein seisomaan ja sihteerin ryhtyessä jälleen työhönsä.
“Tuota… Onko Hide-zou-sama työhuoneessaan? Onko hänellä jotain tärkeää tehtävää? Minulla olisi asiaa hänelle…”, puna-mustahiuksisen toivoi salaa, ettei hänen tarvitsisikaan mennä tuohon huoneeseen.
Hän ei vain uskonut kestävänsä moittivan pettynyttä katsetta niistä ruskeankellertävistä silmistä.
“Ei ole”, vanhempi kääntyi puhuneeseen päin hymyillen sievää hymyään.
“Hän meni kuuntelemaan Byou-sanin selostusta, mutta kertoi tulevansa pian takaisin. Hän kuitenkin pyysi, että sanoisin teille, että menisitte odottamaan häntä työhuoneeseensa.”
“Ahaa, hyvä on”, kirjanpitäjä sanoi hiljaa.
“Kiitos.”

Avustaja ei voinut kieltää, ettei häntä olisi pelottanut. Hän pelotti aivan hirveästi mennä esimiehensä työhuoneeseen odottamaan tämän saapumista. Liikkeet olivat kankeita ja Ivy kurtisti kulmiaan nuorukaisen sulkiessa oven huonosti. Mies ei kuitenkaan aikonut mennä kyselemään, mikä toista vaivasi, koska hänellä oli liikaa töitä. Hän kuitenkin toivoi, että nuorempi tiesi, kuka olisi valmis kuuntelemaan, jos tämä toivoisi sitä. Sinisilmäinen istuutui tutulle nojatuolille, joka otti pehmeästi vastaan syntisen kantamuksen. Salkku laskettiin lattialle odottamaan, että sen sisältö paljastettaisiin. Muotokuva, jossa olivat Asagi ja Hide-zou, katsoi syyttävästi kaksin silmäparin eikä se tuonut yhtään helpotusta. Avustaja puri kapeita huuliaan ja risti kätensä syliinsä. Hetken istuttuaan siinä paikallaan kalpeaihoinen nojasi selkänojaan vetäen syvää henkeään, kunnes taas vaihtoi asentoaan. Jalka nostettiin lepäämään polvelle, mutta pian polvi suoristui käsien korjatessa pukunsa ryppyjä ja istuvuutta. Hän ei vain osannut istua paikallaan. Nuorukainen nousi seisomaan jättäen salkun paikoilleen ja ryhtyi kulkemaan pitkin huonetta ilman minkäänlaista määränpäätä. Jalat mittailivat etäisyyksiä sun muuta, kunnes kuljettivat takaisin tummanruskean työpöydän eteen.

Seth katseli tummaa tietokonetta sekä papereita, jotka olivat siinä pöydällä hiukan levällään – niiden tutkiminen oli ilmeisesti jäänyt kesken. Papereissa oli erilaisia numeroita, kirjaimia ja mittoja sekä muutama piirustus rakennuksista. Papereiden alta pilkisti jotain punaista ja, miettimättä kahta kertaa puuhiaan, nuorukainen siirsi piirustuksia syrjään. Silmät havaitsivat kalliin kuulakärkikynän, jonka näkeminen antoi hänen käsilleen jälleen oman tahdon. Sormet kurottuivat koskettamaan kullattua pintaa, jonka viileys viestittyi aivoihin. Kynä tuntui suorastaan kutsuvan kirjanpitäjää ottamaan sen itselleen. Katsomaan sen kauniin tasaista pintaa ja tuntea, kuinka hyvältä sillä tuntui kirjoittaa. Käsi vei kuulakärkikynän lähelle silmiä, jotta pienten kohomerkkien jokainen yksityiskohta näkyisi tarkemmin kertoen, ettei sen valmistaminen ollut helppoa. Mieli oli niin keskittynyt esimiehensä kynään, ettei nuorukainen kuullut, kun joku avasi oven reippaasti.
“Hienoa – sinä tulit!” kuului kevyt huudahdus, joka sai kalpeamman repimään katseensa tulijan suuntaan.

Silmät havaitsivat tummanruskeaan pukuun pukeutuneen teräväkasvoisen miehen, joka todellisuudessa työskenteli kyseisessä huoneessa ja omisti sen hienon kuulakärkikynän. Hetken nuorempi ei osannut tehdä muuta kuin tuijottaa niitä kasvoja paniikin kasvaessa hänessä ja kädessä olevan painon kasvaessa. Äkkiä mieli tajusi, mitä käteen oli jälleen täysin huomaamatta ilmestynyt jotain.
Ruskeahiuksinen katsoi kalventuneita kasvoja hämmentyneenä, jopa hiukan peloissaan, koska pidemmän ilme ei luvannut hyvää. Eikö tämä ollutkaan päässyt Ochin konttoriin? Oliko joku osa suunnitelmasta pettänyt vai jotain pahempaa?

Hämmästyksekseen mies joutuikin todistamaan omituisten liikkeiden ketjua: Puna-mustahiuksinen lähes hyppäsi ilmaan kuulakärkikynän lentäessä useamman metrin ilmaan, minkä jälkeen kalpeat kädet huitoivat ilmaa tavoitellakseen esinettä ja varmaan otteen saatuaan nuorukainen iski kynän pöytää vasten. Tämä kaikki sai toimitusjohtajan otsan rypistymään mielen tehdessä vähitellen omia päätelmiään, jotka eivät näkyneet pinnalle.

“Hide-zou-sama, te tulitte”, Seth kääntyi ympäri ja yritti hymyillä viatonta hymyä.
Se kyllä tuntui varkaan mielestä enemmän irvistykseltä. Miten hän selittäisi tämän kaiken, jos vanhempi alkaisi kysellä? Mieleen ei tullut nyt yhtään mitään hyvän selityksen tapaistakaan.
“Niin tulin. Anteeksi, että kesti”, liikemies sanoi vakavan rauhallisena ja sulki oven perässään.
“Istu toki alas ja voimme keskustella, mitä tapahtui, kun astuit Ochin konttoriin.”
Liikkeet olivat pehmeät, kun lyhempi siirtyi rauhallisesti pöytänsä taakse ja istuutui tuolilleen nojaten kyynärpäillään puiseen pintaan.
“Miten suunnitelmamme toimi?”
Avustaja lähes romahti istumaan nojatuoliin ja kaappasi salkkunsa lattialta.
“Tein, kuten suunnittelimme eilen Tatsuroun ja Satochin kanssa”, nuorukainen kertoi sormien taistellessa lukkojen kanssa.

“Menin tässä puvussa sinne rinnuksissa roikkuessa Arasaki Kain henkilökuntakortti. Sihteeri todellakin soitti kirjanpitäjätoimistoon, mutta he kertoivat minun työskentelevän siellä, jolloin sain avainkortin, jonka avulla pääsin kirjanpidon luokse. Tein tarvittavat laskelmat ja suunnitelmat tapellen niiden perhanan – anteeksi – valojen kanssa, minkä jälkeen murtauduin koneelle tehden muutokset, siirrot ja muut asiat…”
“Miten se onnistui? Tuliko ongelmia koneen kanssa? Jouduitko käyttämään koodin toistamiseen? Mitä tarkoitit perhanan valoilla?” Hide-zou kysyi asiallisesti katsoen tarkasti sinisiä silmiä.
Pieni nolouden puna nousi kalpeille poskille salkun lukkojen napsahtaessa viimein auki. Mikseivät hänen sormensa voineet toimia, kun niiden kuului? Miksi hänen piti kirota tällaisena hetkenä?
“Siellä huoneessa oli liiketunnistimilla toimivat valot ja ne sammuivat aina välillä vaikeuttaen tehtävääni”, Seth mutisi hiljaa yrittäen jatkaa, vaikka se oli hankalaa.
“Onnistuin varsin helposti, kun olin tehnyt etukäteen tarkat suunnitelmat, joiden mukaan etenin. Tässä ovat tekemisieni tulokset…”, kirjanpitäjä ojensi tulostamansa paperit esimiehelleen, joka otti ne vastaan.
“Jatka toki”, mies sanoi silmäillessään papereita.
“Kerro, mitä sitten teit.”
“Palasin takaisin hisseille ja matkasin ylempään kerrokseen. Siellä menin, muutaman minuutin yli kaksitoista, siihen päätietokonehuoneeseen avainkortin ja muovipussin voimilla ja etsin oikean kaapin, jonka sisään piilotin ja käynnistin Tatsuroun laitteen, minkä jälkeen lähdin”, puna-mustahiuksinen päätti asian lyhyesti, koska toinen tiesi jo toteutuksen heidän suunnitelmiensa takia.
“Tuliko vaikeuksia? Tuliko yhtään vartijaa vastaan?” ruskeankellertävät silmät katsoivat papereiden yli suoraan niihin sinisiin silmiin tutkailevasti.

“Aluksi oli vaikea löytää se kaappi, josta Tatsurou puhui, mutta sen jälkeen ei ollut mitään ongelmia enkä kohdannut yhtäkään vartijaa matkallani takaisin”, avustaja jatkoi kertomustaan.
“Menin varmuuden vuoksi ensin Osakan toiseen päähän metrolla ja palasin takaisin toisella, mutta jäin hiukan kauemmas kävellen tänne muutaman korttelin.”
“Hienoa, Seth”, teräväpiirteinen sanoi ja hymyili pienesti.
“Se oli hyvin toimittu – varsin viisaasti. En olisi välttämättä osannut ajatella noin pitkälle”, mies sanoi laskiessaan tulostetut paperit pöydälleen siirtäen kuulakärkikynänsä selkeästi niiden päälle nuoremman tarkkaillessa hänen jokaista liikettään.
“Lisäksi nämä tiedot ovat mitä uskottavimpia. Hyvin tarkkoja eivätkä jätä mitään selkeitä merkkejä, joita kukaan tietämäni tilintarkastajat pystyisivät kovin helposti väittämään vääriksi. Olen ylpeä sinusta, Seth.”
Kalpeamman vartalo tärisi puvun alla hänen katsoessa vanhemman rauhallisia kasvoja. Häpeän puna nousi poskille syyllisyyden raskaan hupun laskeutuessa pään ylle – se oli aivan liian painava ja aiheutti harha askeleen.
“Teinä en olisi”, pieni kuiskaus karkasi kapeilta huulilta.

Nuo sanat saivat voimakasleukaisen rypistämään kulmiaan miehen noustessa seisomaan.
“Seth, onko jotain tapahtunut?” esimies siirtyi istumaan jälleen pöydänkulmalle oppilaansa eteen.
“Oletko jättänyt jonkin olennaisen asian kertomatta?”
Pidempi tunsi, kuinka hänen tahtonsa mureni tarkkaavaisten silmien alla. Katse halusi toisen kertovan, mitä oli tapahtunut, mutta ei mitenkään uhkaavan tungettelevasti. Vanhemman katse oli huolestunut – halukas auttamaan, jos vain osasi.
“Olen…”, kevyt henkäys kaikui huoneessa nuorukaisen luovuttaessa.
Hänellä ei ollut voimia taistella yakuzan kakkosmiestä vastaan.
“Kun olin matkalla takaisin hisseille, jotta pääsisin takaisin tänne, törmäsin vahingossa Ochi Ryuutoon.”

Hide-zoun silmät laajenivat ja huulet raottuivat kysymystä varten, mutta Sethin oli pakko jatkaa nyt, kun hän oli jo aloittanut.
“Pyysin tietenkin monesti anteeksi ja kerroin tulleeni heidän vakituisen kirjanpitäjän tilalle tarkastamaan tilejä, minkä mies uskoi ja päästi menemään… Ilmeisesti hän oli niin keskittynyt peruukkiinsa, ettei tajunnut tarkastella minua tarkemmin…”
Pieni, pilkallisen tyytyväinen hymy kohosi vahvaleukaisen huulille tämän hymähtäessä huvittuneena.
“Minä ja Asagi olemmekin pitkään ihmetelleet, miten Ochin kaltaisella miehellä on vielä niin paljon tukkaa päässä. Vai että peruukki… Tästä tiedosta Asagi piristyy varmasti…”, toimitusjohtaja palasi mietteidensä jälkeen takaisin oikeaan asiaan.
“Hän ei siis turhemmin kysellyt sinulta mitään, vaan päästi menemään? Hän kyllä näki sinut, mutta tuon perusteella väittäisin, ettet jäänyt hänen mieleensä, vaikka törmäsitkin. Se on hyvä asia.”
“Ei ole”, nuorukainen tunsi vajoavansa nojatuolin tyynyjen väliin.
Hän halusi muuttua näkymättömäksi tai edes niin pieneksi, ettei vanhempi voisi nähdä häntä.
“Minä tein jotain aivan käsittämätöntä.”
Lyhempi nousi seisomaan katsoen kummissaan haukan katseellaan nuorempaa koettaen ymmärtää, mistä toinen oikein puhui.
“En edes tajua, miksi tein sen! Minä en pysty enää hallitsemaan käsiäni – ne menevät aivan oman tahtonsa mukaan! Se oli vain pieni käden liikahdus! Sekunnin murto-osan kestävä törmäys ja minä vain tein sen!”
“Seth, mistä sinä puhut?” liikemies kurtisti kulmiaan entisestään.
“Mitä sinä teit?”
Raskas huokaus karkasi kapeilta huulilta.
“Minä varastin Ochi-sanin lompakon.”

Hetken oli aivan hiljaista pidemmän tuijottaessa häpeissään lattiaa. Hän ei vain voinut olla kertomatta totuuttaan esimiehelleen. Tämä vain sai hänet puhumaan, vaikka olisikin päättänyt jotain muuta. Käden läiskähtäminen pöytään sai nuorukaisen säpsähtämään ja katsomaan ruskeahiuksista, jonka koko vartalo tärisi voimakkaasti. Hiukset laskeutuivat suojaamaan kasvoja miehen tukiessa itseään pöytään vasten. Vapaa käsi nousi suun eteen pienen naurun kumotessa hiljaisuuden seinämät.
“Sinä olit niin pelokkaan näköinen ja minä luulin, että on tapahtunut jotain kauheata”, sanat olivat kuin kuiskauksia harvinaisen naurun lomasta.
“Sitten sinä sanot minulle, että se kamala asia, minkä teit, oli Ochin lompakon varastaminen!”

Ruskeat silmät katsoivat kalpeisiin kasvoihin hiusten takaa pään ravistellessa varovaisesti.
“Miyagi Seth, sinä olet monessakin mielessä yksi uskomattomimmista ihmisistä, joita olen tavannut”, Hide-zou suoristautui voimatta olla vakava.
“Uskoitko todella, että suuttuisin moisesta?”
“Minä… Tai siis…”, Sethistä tilanne tuntui hassulta.
Nauru oli kuulostanut iloiselta ja lempeältä – lumonnut hänet täysin vaikeuttaen lauseen muodostamista.
“Kyllä, minä luulin, että tekoni olisi mielestänne väärin.”
“Voi sinua”, vanhempi huokaisi istuutuen takaisin pöydän kulmalle.
“Miksi minä moisesta olisin suuttunut? Sehän on varkaalle ominaista – varsinkin, jos sinua vaivaa kleptomania, kuten minä uskon.”
“Olen siis mielestänne kleptomaanikko?” siniset silmät laskivat surullisen katseensa lattiaan.
“Sitä minä olen jo hiukan arvellut… Minun on siis haettava apua tähän…”
“Kaikki niin kutsutut viat eivät välttämättä ole pahoja”, mies sanoi lempeästi nostattaen äänellään toisen katseen takaisin itseensä.
“Apu voi joskus tulla yllättävällä tavalla. Kuten sen oppimisella, että joskus voi saada tahtomansa ilman, että sitä tarvitsee ottaa. Jännitystäkin voi saada mitä ihmeellisimmillä tavoilla.”

Ruskeahiuksinen kääntyi papereidensa puoleen siirrellen muutamaa esinettä.
“Seth, vastaa kysymykseeni rehellisesti”, lyhempi käänsi ruskeankellertävät silmänsä nuorukaiseen.
“Pidätkö sinä tästä?”
Kalpeampi jäi tuijottamaan esimiehensä kädessä olevaa kuulakärkikynää. Kysymys tuntui omituiselta ja sai hänet miettimään, mitä hänen oikeasti pitäisi sanoa.
“Se on kaunis”, kirjanpitäjä vastasi hiljaa voimatta irrottaa katsettaan esineestä.
“Poliitikon vastaus, mutta et silti vastannut kysymykseeni”, teräväpiirteinen hymähti lempeästi.
“Vastaa vain rehellisesti: pidätkö siitä?”

Pidempi hengitti muutaman kerran syvään sulkien silmänsä, kunnes avasi ne ja katsoi voimakkaita kasvoja.
“Kyllä, minä pidän siitä oikein kovasti.”
“Hyvä”, Toimitusjohtaja sanoi ottaen alaisensa käden oman omaansa.
Mies käänsi kalpean käden kämmenpuolen ylöspäin ja laittoi kuulakärkikynän siihen.
“Ole hyvä”, Hide-zou sanoi kääriessään toisen sormet kirjoitusvälineen ympärille.
Pää kallistui sirosti lempeän hymyn vallatessa huulet, jotka raottuivat ja päästivät hellän kuiskauksen:
“Se on nyt sinun.”

Chapter Text

“Hyvää huomenta, Nakamura-san”, Sakura hymyili aurinkoisesti kassakoneen toiselle puolelle tulleelle.
“Oikein hyvää huomenta, Morioka-san”, Yuki hymyili tytölle, jonka poskille leikki pieni puna.
“Nakamura-san, ei teidän tarvitse olla noin kohtelias. Voitte toki käyttää etunimeäni, kuten pyysin jo viimeviikolla, muistattehan?” sisäkköasuinen käänsi katseensa ujona kahvipannuun, johon oli juuri keittänyt lisää juomaa.
“Toki minä sen muistan”, asianajaja hymyili pehmeästi.
“Nimi Sakura on kaunis, kuten ovat kirsikatkin, mutta tarvitaan hiukan enemmän, ennen kuin alan sinuttelemaan…”
“Mitä?” kahvionpitäjä katsahti uteliaana pidempäänsä.
“Miten olisi vaikka illallinen?” tummanruskeahiuksinen katsahti kulmiensa alta nuorempaansa kaataen samalla itselleen kuumaa vettä kuppiin.
Sakura katsoi hetken miestä miettien, miten vastaisi treffiehdotukseen. Sehän se oli, mikään muu vaihtoehto ei sopinut kutsun muotoon. Yuki oli kyllä hyvännäköinen ja vaikutti mukavalta, ei miltään joka koloon tuntevalta, mutta hänellähän oli Seth. Kirjanpitäjä oli kyllä komea ja tämän seurassa hänetkin huomattiin. Nuorukaisesta ei tosin ollut kuulunut mitään pitkään aikaan… Eihän se käynyt päinsä, hänen olisi kieltäydyttävä.
“Lähden mielelläni kanssasi syömään”, sisäkköasuinen nosti kätensä söpösti suunsa eteen.
“Mukavaa”, vanhempi sanoi pehmeästi ottaessaan lompakon esille maksaakseen teensä ja pienen voileivän, jonka oli ottanut.
“Kävisikö lauantaina? Vai tuleeko se liian aikaisin? Nythän on jo keskiviikko…”
“Lauantai käy mainiosti”, tyttö sanoi ja päätti mielessään peruuttaa äitinsä luona kyläilyn.
Tämä olisi taatusti hauskempaa.
“Hienoa”, Yuki virnisti tyytyväisenä ojentaessaan setelin.
“Saisinko numerosi, jotta voisimme sitten myöhemmin sopia tarkemmin?”
Sakura hymyili kirjoittaessaan pienelle lapulle numeronsa ja antoi sen vaihtorahojen kanssa.
“Mukavaa päivää, Nakamura-san.”
“Mukavaa työpäivää”, asianajaja virnisti lähtiessään kantaen teekuppia ja leipäänsä.
“Yuki riittää, Sakura-san.”

Tummanruskeahiuksinen siirtyi hissille, jonka edessä muutama pukumies odotti jo kyytiä. Hän oli, kuin ei olisi huomannut lainkaan vilkaisuja, jotka osuivat häneen useamman kerran. Siitä maanantaista lähtien, kun hän aloitti täällä, kaikki olivat jaksaneet supista ja tuijottaa. Oli todellakin rankkaa olla asianajajatoimiston johdossa, kun ihmisillä oli heti ennakkoluuloja. Välillä miehestä tuntui, että Asagi oli tehnyt tämän tahallaan – halunnut vain kiusata häntä. Huulet pidättivät, etteivät päästäisi karkaamaan raskasta huokaisua. Mikseivät ihmiset voineet vain suhtautua paremmin nuoriin työntekijöihin – erityisesti johtajiin?

Hissin ovet avautuivat ja neljä miestä astui sisälle salkkuineen kahden mennessä samaan kerrokseen ja kahden muun eri. Vihertävänruskeasilmäinen seurasi ovenpäällä olevasta digitaalisesta näytöstä kerroksia, ettei olisi kiinnittänyt enempää huomiota tuijotuksiin. Ensin lähti saapunut kaksikko ja lopulta tuli hänen työkerroksensa, jolloin nuorukainen saattoi lähteä painostavasti ilmapiiristä vieläkin painostavampaan paikkaan. Heti ensimmäisenä hän kohtasi nyrpeän sihteerinsä.
“Huomenta, Narita-san”, lakimies hymyili kohteliaasti nyökätessään tervehdyksen.
Nainen katsahti nuorempaansa ja huokaisi hyvin raskaasti vaivautumatta tervehtimään. Sisällään Yuki huusi, pitikö hänen todella sietää tuota naista vielä kaksi vuotta. Oli muutenkin ikävä havaita, että tämä yritys oli täynnä vanhoja vuohia ja kanoja, mutta miksi hänen piti joutua sietämään sihteeriä, joka ei osannut edes piilottaa ajatuksiaan?
“Onko tullut mitään tärkeitä puheluita?” mies yritti hymyillä, vaikka todellisuudessa hän olisi halunnut kuristaa sihteerinsä.
Kohta puoliin hän pyytäisi oikeasti Asagia lainaamaan Közia ja K:ta pelottelemaan tuon huuhkajan tiehensä, jos tämä jatkuisi vielä pitkään. Tällä hetkellä vihertävänruskeasilmäinen kadehti Hide-zouta – tällä oli hymystään tunnettu Ivy sihteerinään ja vielä ei lainkaan pahannäköinen avustaja Seth.
“Ishikawa-san soitti ja pyysi, että ottaisitte häneen yhteyttä kahden aikaan. Lisäksi yksi asiakkaistanne on joutunut tyrmään, koska ei pystynyt soittamaan ajoissa ehdonalaisvalvojalleen”, vanhempi nainen sanoi happamasti näppäillen kiivaasti tietokoneen irvikuvaa.
“Kiitos, minä tästä menenkin heti soittamaan”, pidempi sanoi, vaikka häntä otti päähän, ettei Narita viitsinyt ilmoittaa heti tuollaisista tärkeistä asioista.

Tummanruskeahiuksinen siirtyi työhuoneensa, jonka sisustus oli ottanut aimo askeleen sitten Tanakan ajoilta. Kirjanhyllyt olivat mustat tutun vaaleanruskean sijasta. Lattialla oli suuri tummanharmaa, melkein musta matto, jossa oli erilaisia kuviota ja muutamassa kohdassa tummanviininpunaisia merkkejä. Pöytä oli maalattu mustaksi muutamien kohtien ollessa hiukan vaaleampaa harmaata. Oikeastaan huone oli hillityn tyylikäs pääväreinään musta, tummanharmaa ja tummanvihreä, mutta silti se erottui joukosta verrattuna monen muun johtajan työhuoneeseen.
Asianajaja avasi salkkunsa pöytänsä ääressä ja otti papereita esille samalla, kun avasi tietokoneensa. Yuki naputteli salasanansa ja etsi koneelta poliisilaitoksen numeron, jotta voisi kysellä asiakkaansa perään. Siinä miehen aamu menikin: paperiasioissa, puheluissa, todistusaineiston tutkimisessa ja tietenkin teen juonnissa.
“Huomenta päivää, Yuki-san”, ovelta kuului tuttu matalan pehmeä tervehdys puolenpäivän aikaan, mikä sai asianajajan nostamaan katseensa papereista.
Ovea vasten nojasi tummansiniseen pukuun pukeutunut nuorukainen, joka hymyili pienesti katsoen ruskeilla silmillään asianajajaa punamustien kiinnisidottujen hiusten valuessa olkapään ylitse
“Seth-san!” iloinen hymy levisi lyhemmän kasvoille tämän noustessa pöytänsä takaa.
“Sinusta ei ole kuulunut sitten viikonlopun.”
Seth astui peremmälle huoneeseen ja tummanruskeahiuksinen antoi hänelle oikean karhunhalauksen.
“Mikä sinut tänne lennätti?” lakimies kysyi irrotettuaan otteensa pidemmästä, joka hymyili ilahtuneena ystävällisestä tervehdyksestä.
“Kävin hoitamassa muutaman asian Hide-zou-saman puolesta”, kirjanpitäjä virnisti.
“Ajattelin tässä tulla tervehtimään, kun olin tässä lähellä.”
“Istuudu toki alas – haluan kuulla, miten sinulla on sujunut Hide-zou-saman kanssa”, Yuki viittasi nojatuoleja ja sulki oven uteliaan sihteerinsä nenän edestä.
“Et tiedäkään mikä pelastus olet silmilleni. Tuosta haahkasta on tullut päivä päivältä entistä kuivempi”, mies irvisti merkitsevästi ystävälleen.
“Eikös se ole hyvä asia?” avustaja istuutui tummanvihreälle nojatuolille naurahtaen ja laski salkkunsa nojaamaan huonekaluun.
“Kuivuu kohta pois sinua kiusaamasta.”
Vihertävänruskeasilmäinen naurahti kepeästi mennen pöytänsä taakse istumaan.
“Hide-zou-sama oli oikeassa, sinulla tosiaan on sisustajan taitoja”, puna-mustahiuksinen katseli ympärilleen valoisassa huoneessa.
“Kiitos – en yhtään ymmärtänyt Tanaka-sanin ajatuksia sisustuksessa. Aivan liikaa vastakohtia ja värejä, pelkkää sekamelskaa”, asianajaja pyöräytti silmiään.
“Mutta se tästä työhuoneesta, miten sinulla on mennyt?” mies kumartui hiukan pöytänsä ylle ja kuiskasi hiljaa:
“Kuulin, että teit jo ensimmäisen keikkasi.”
“Olet siis kuullut oikein”, pieni nolostuksen ja ylpeyden hymy nousi kapeille huulille.
“Tein eilen, Ochi Ryuutolle Asagi-saman käskystä.”
“Miten pääsit sinne konttoriin? Miten oikein onnistuit?”
“No, minulla oli apuna Tatsurou taitoineen, Satochi vihjeineen ja tietenkin Hide-zou-sama opetuksineen”, ruskeasilmäinen selitti ja kertoi tiivistetysti koko jutun, miten oli tapellut valojen kanssa, etsinyt oikeata kaappia ja lopuksi törmännyt Ochiin.
Lompakon varastamisen nuorukainen piti kuitenkin itsellään.

“Aika paljon on siis tapahtunut siitä maanantaista lähtien?” Yuki hymyili ystävällisesti.
“Lievästi sanottuna”, Seth myönsi nyökäten.
“Varsinkin, kun Asagi-sama jaksaa muistuttaa olemassaolostaan – aivan kuin hänet muka voisi unohtaa!”
“Sinäpä sen sanoit”, asianajaja naurahti ymmärtäväisesti.
“Itse asiassa minä olen lähes jokaisen puhelun, mitä olen käynyt hänen kanssaan, jälkeen mennyt katsomaan sitä löytämääsi kuvaa. Vieläkin on vaikea uskoa, että se todella on Asagi-sama.”
“Et todellakaan tiedä, kuinka hankala minun on uskoa”, pidempi värähti muistellessaan viimeisintä soittoa yakuzalta.
“Hän siis ei ole vieläkään saanut sinusta tarpeekseen”, tummanruskeahiuksinen katsoi pidempää osanottavasti.
“Ei todellakaan. Hide-zou-samakin on ihan uuvuksissa, kun vahtii koko ajan Asagi-samaa, ettei tämä vain toteuta sitä kotikäyntiä”, kirjanpitäjä huokaisi raskaasti.
“Niinkö?” lakimiehen kulmakarvat lähes pomppasivat hiusrajaan.
“Tuo on minulle ihan uutta. Minun tietämäni Oshiro Hide-zou on vain sanonut ystävälleen, että tämä saa puuhata ihmisten kanssa, mitä ikinä haluaa, kunhan ei tee mitään hänen työhuoneessaan tai ei vaikeuta alaisten työntekoa. Ei hän ole ennen välittänyt ihmisistä noin paljon.”
“Hide-zou-sama onkin esimiehen tehtävien lisäksi myös opettajani”, ruskeasilmäinen muistutti ystäväänsä.
“Voit olla oikeassa”, tummanruskeahiuksinen nyökkäsi hyväksyvästi ja päätti vaihtaa puheenaihetta, koska yakuzan mainitseminen ilmeisesti hermostutti toista.
“Mitkä ovat suunnitelmat sitten tästä eteenpäin? Minä en ole ihan perillä asioista, kun joudun istumaan täällä päivät pitkät.”
“Minä toimin yhä Hide-zou-saman avustajana ja hän opettaa minulle uusia asioita mafiasta lounastauoilla… Älä siinä virnuile!” kalpeampi parahti nähdessään toisen kieroutuneen hymyn.
“Lounastauoilla vai? Mielenkiintoista…”, toinen hykerteli hiljaa, lähes yhtä ärsyttävästi kuin Fu-ki, muttei lähellekään samalla tavalla kuin yakuza.
“Lopeta tuollaisten ajatteleminen heti, Yuki-san!” avustaja parahti poskipäinen punastuessa.
“Hide-zou-sama ei ole sellainen!”
“Ei vai?” Yuki nojautui taaksepäin toimistotuolissaan.
“Mitä minä olen kuullut hänestä ystäviltään, ei hän mikään kilttikään mies ole.”

“Mitä tarkoitat?” Sethin silmät kaventuivat uhkaaviksi viiruiksi.
“Rauhoitu, nyt ymmärsit väärin”, asianajaja aisti vaaran ilmassa.
“Tarkoitin vain sitä, että hänessä on se villikin puoli – tai näin olen ainakin kuullut. Minä vain kuvittelin, että hän olisi iskenyt silmänsä sinuun.”
“Miten se olisi muka mahdollista?” pidempi katsoi toista epäuskoisesti.
“Minähän olen vain hänen avustajansa ja oppilaansa, jolla on hiukan erikoisemman väriset hiukset – ja mies, johon Asagi-sama on iskenyt silmänsä.”
“Sepä juuri”, hymy leveni vihertävänruskeasilmäisen huulilla.
“Sinä olet mies, joka työskentelee varsin lähellä häntä. Hide-zou-samalla on kuulema samanlainen miesmaku kuin Asagi-samalla.”
Ruskeat silmät laajenivat hämmennyksestä.
“Anteeksi kuinka?”
“Ai, etkö tiennyt sitä?” lyhempi tirskahti.
“Siinä, missä Asagi-sama voi iskeä silmänsä niin mieheen kuin naiseen, Hide-zou-sama pitää vain ja ainoastaan miehistä.”

Kalpeampi ei osannut muuta kuin katsoa eteensä tyhjyyteen. Hänestä tuntui, kuin olisi syönyt liikaa hattaraa ja pyörinyt sen jälkeen turhan monta kierrosta karusellissä. Pää oli täysin pyörällä. Toimitusjohtaja… ei ollutkaan hetero?
“Huomaisitkohan lainkaan, jos alkaisin riisuutua?” tummanruskeahiuksinen kysäisi, mutta ei saanut vastausta.
“Huomaisitkohan lainkaan, jos soittaisin Asagi-samalle ja pyytäisin hänet tänne?”
“Et varmana soita!” kirjanpitäjä lähes kiljaisi kauhusta kuullessaan viimeisen kysymyksen.
“Heräsithän sinä viimein”, Yuki hymyili viattomasti, vaikka toinen käsi oli jo lankapuhelimella.
“Olin koko ajan hereillä, yritin vain keksiä, miten toistaisin sinulle ymmärrettävästi, ettei Hide-zou-sama ole edelleenkään sellainen”, puna-mustahiuksinen yritti puolustella esimiestään.
“Voitko muka väittää minulle, ettei seura tee kaltaisekseen?” vihreänruskeat silmät hymyilivät ovelasti.
“Väitätkö, ettei Hide-zou-sama voisi mitenkään olla Asagi-saman kaltainen?”

Avustaja ei sanonut mitään, koska ei voinut kieltääkään, ettei olisi löytänyt pieniä samanlaisia piirteitä, kuten päänkallistuksen ja pienen pirullisen kiusoittelun.
“Väitätkö, ettet ole yhtään miettinyt sitä, millainen rakastaja Hide-zou-sama olisi, jos kerran on niin hyvää pataa varsin viettelevän yakuzan kanssa? Kai sinussakin on sen verran Gratterin baarimikkojen ominaisuutta, kun kerran kaveeraat heidän kanssaan, että miettisit sellaisia mahdollisuuksia?”
Vieläkään ruskeasilmäinen ei osannut sanoa mitään. Olihan se totta, että hän oli alkanut katsoa miehiä enemmän sillä silmällä, kun tutustui Reitaan, mutta…
“En ole missään vaiheessa ajatellut Hide-zou-samasta mitään sellaista”, Seth sanoi viimein, vaikka hän tiesikin valehtelevansa enemmän itselleen kuin ystävälleen.
“Hide-zou-sama pelasti henkeni silloin työmaalla ja minä olen hänelle siitä ikuisesti kiitollinen. Myönnän, että Asagi-saman puheet ovat saaneet minut miettimään häntä useammallakin tavalla, mutta se sama ei koska opettajaani. Hän on vähäsanainen, kiltti ja ystävällinen, etten osaa ajatella hänestä oikeastaan mitään muuta.”
“Eli suoranainen idoli? Sinä tunnet hänestä vain sen puolen, jonka minä ja suurin osa ihmisistä on nähnyt: sen puolen, jonka hän haluaa muiden tuntevan”, Yuki hymyili salaperäisesti.
“Mutta oletko miettinyt, millaisen Oshiro Hide-zoun Asagi-sama ja hänen lähimmät miehensä tuntevat? Millainen on todellinen yakuzan oikeakäsi?”

Siihen puna-mustahiuksisella ei ollut vastausta, mutta jokin tuossa katseessa ja sanoissa kertoi, ettei oppilas tiennyt opettajastaan oikeastaan yhtään mitään. Nyt siinä miettiessään hän tajusi, että oli tähän mennessä kysynyt ainoastaan Asagista ja tästä mafiasta, mutta ei koskaan miehestä itsestään. Millainen tämän perhe oli? Oliko tämä lapsesta asti ollut mukana rikollisjärjestön maailmassa, koska oli tuntenut alakoulusta lähtien Asagin? Missä tämä oli asunut ja kasvanut? Miten tämä käyttäytyi ystävien lähellä? Millainen oli yakuzan kakkosmies eikä toimitusjohtaja?
“No, kai sinulla on muutakin edessäsi kuin Hide-zou-saman keksimät työt”, asianajaja päätti antaa armoa toisen aivoille.
“Onhan minulla”, nuorukainen laski katseensa mattoon.
“Minun pitäisi jossain vaiheessa opetella ampumaan.”
“Sehän on mukavaa”, tummanruskeahiuksinen hymyili.
“Minä aina rentoutan sillä itseni, kun oikein pahasti nämä ihmiset täällä ottavat pannuun. Voin kuvitella maalitauluun esimerkiksi tuon huuhkajan.”
“Helppohan sinun on sanoa, kun olet jo harjoitellut”, kalpeampi huokaisi raskaasti.
“Minä en saanut pienenä leikkiä edes vesipyssyllä ja nyt minä saan joltakin ihan ihme tyypiltä opetusta, koska se ei ole enää kuulema Hide-zou-saman aluetta. En yhtään ihmettelisi, vaikka Asagi-sama olisi minua opettamassa!”
“Sinä tosiaan pelkäät Asagi-samaa”, lakimies purskahti nauruun.
“Minä kyllä uskon, että tulet näkemään häntä entistä enemmän, mutta tuskin hän sinua opettaa. Mistä sitä tosin tietää, kun hän on kerran niin kovasti iskenyt silmänsä sinuun… Hän saattaa opettaa, miten käyttää hänen omaa asettaan…”
“Yuki! Häpeä!” ruskeasilmäinen parahti unohtaen täysin kaikki kohteliaat puhuttelutavat.
“Rauhoitu, minä vain vitsailin!” ruskeahiuksinen purskahti nauruun nähdessään toisen järkytyksen.
“Helppohan sinun on sanoa! Onko ihmekään, että olen hermona!? Varsinkin, kun Hide-zou-sama käski minun olla varovainen siellä ampumaradalla!” Seth parkaisi epätoivoisena.
Hän ei ollut uskaltanut paljastaa Hide-zoulle, miten pettynyt oli, kun tämä ei opettanutkaan hänelle ampumista, mutta Yukilla saattoi antaa tilanteesta jonkinlaisen kuvan – vaikkakin valheellisen.
“Rauhoitu toki, Seth”, lyhempi hymyili ystävällisesti päättäen itsekin jättää kohteliaisuudet pois.
“Minusta tuntuu, että Hide-zou-sama puhui sinulle -”
“Yamato-sama!” oven takaa kuului sihteerin ilahtunut huudahdus.
“Mukava nähdä teitä!”

Kirjanpitäjä kääntyi katsomaan taakseen, mutta ei tietenkään nähnyt mitään oven takia, mutta kuuli kuitenkin entisen johtajansa hiljaisen äänen.
“Pitkästä aikaa!” naisen pirteä lirkutus kuului korkeana.
“Pitkästä aikaa? Vastahan hän eilen kävi!” Yuki parahti vajoten tuolinsa pehmusteisiin.
“Ihanko totta? Kävikö hän täällä eilen?” ruskeasilmäinen katsoi ystäväänsä.
“Kyllä, toissapäivänä ja vielä maanantainakin! Oikeastaan joka pirun päivä, kuin ei olisikaan eläkkeellä!” asianajaja lähes ulvoi.
“Ei siinä muuten mitään pahaa ole, mutta hän vain kävelee tänne, kuin tämä olisi yhä hänen työhuoneensa! Haastan kohta oikeuteen työpaikkahäirinnästä!”
“Ettet nyt vain liioittelisi…”, Seth aloitti, mutta samassa ovi aukeni.
Kaljuuntunut, pukuun pukeutunut mies käveli sisään salkkuineen katsellen ulos ikkunasta, kuin ei olisi tajunnut sisustuksen muuttuneen, tai että huoneessa oli muita.
“Päivää, Yamato-sama”, puna-mustahiuksinen tervehti nopeasti, koska pelkäsi, että vanhin saattaisi vahingossa istua tummanruskeahiuksisen päälle, ellei pian huomaisi heitä.
Lisäksi hän halusi säästää ystävänsä hermoja edes hiukan.
Vanhempi asianajaja hätkähti tervehdystä ja kääntyi katsomaan puhuneeseen.
“Seth-san!” Tanaka huudahti ilahtuneena.
“Tulitko minua katsomaan?”
“Olin tässä lähellä toimittamassa Hide-zou-saman asioita ja tulin ohimennen katsomaan Yuki-sania. Mukavaa, että tekin tulitte käymään”, kirjanpitäjä sanoi ystävällisesti vihjaten piilotetusti, ettei toinen enää ollut töissä toimistossa.
Hän ei huomannut, että puhui ikätoveristaan paljon tuttavallisemmin.
“Tulitteko tervehdyskäynnille?”
”Minä…”, mies mumisi tajuttuaan sen, ettei tosiaankaan ollut enää töissä asianajajatoimistossa.
“Kyllä, tulin katsomaan, kuinka Nakamura-san pärjää tilallani.”

Yuki olisi halunnut kysyä, etteikö toinen suostunut uskomaan yli viikon tarkastusten jälkeen, että hän pärjäsi erinomaisesti. Vihertävänruskeasilmäinen päätti kuitenkin pysytellä hiljaa asiasta ja hymyillä vain ystävällisesti, vaikka vaihtoi mielessään kuristuskohteekseen vanhemman miehen sihteerin tilalle.
“Mutta miten sinä voit, poikaseni? Onko Oshiro-san ollut sinua kohtaan ystävällinen? Oletko viihtynyt Tatemonokilla? Entä Ishikawa-sanin alaisena?” eläkkeelle jäänyt kyseli piilotellen salkkuaan selkänsä taakse, kuin kaksikko ei olisi jo huomannut sitä.
“Ihan hyvin, kiitos kysymystä”, nuorukainen kertoi vilkaisten ystäväänsä.
“Kerroin juuri Yukille, että Hide-zou-sama on ollut todella ystävällinen ja kiltti minulle. Hän on jaksaa kehua minua eikä ole kertaakaan moittinut minua, jos en ole osannut jotain. Tatemonokissa on mukava työilmapiiri ja olen tullut hyvin toimeen yrityksen sihteerin kanssa. Asagi-samaa en ole hirveästi nähnyt, mutta hänellähän on omistuksessaan useita yrityksiä.”
“Oshiro-san vaikuttikin luotettavalta ja tarkalta mieheltä”, Tanaka hymyili tyytyväisenä.
“Sitä hän on”, puna-mustahiuksinen vilkaisi kelloaan.
“Mutta minun on nyt vähitellen mentävä takaisin töihin. Hide-zou-sama sanoi, että tapaisin tänään erään henkilön, kenen kanssa tulen lähiaikoina olemaan paljon yhteistyössä.”

Tummanruskeahiuksinen kurtisti kulmiaan, mutta ymmärsi samassa tilanteen muistellessaan aikaisempaa keskustelua. Kirjanpitäjä tapaisi tänään siis uuden opettajansa, josta hänellä oli omat epäilyksensä toisen puheiden takia.
Kalpein nousi ylös ja otti salkun lattialta, minkä jälkeen kumarsi pienesti nuoremmalle asianajajalle ja iski tälle silmää hymyillen.
“Toivottavasti tapaamme taas pian näissä merkeissä, Yuki.”
“Varmasti, jos se on minusta kiinni, Seth”, Yukin huulille nousi salaliittomainen hymy hänen arvatessa, mitä toisella oli mielessään: Hänen päivänsä pelastaminen – tai ainakin osittain sen pelastaminen.
“Yamato-sama, tuletteko kanssani samaa matkaa?”
“Toki, Seth-san”, kaljuuntunut hymyili hiukan vilkaisten nuorempaa asianajajaa.
Tämä hymyili varsin maireasti ja vilkutti pirullisesti tietäen, ettei toinen voisi enää perua päätöstään. Varsinkaan, kun Seth teki jo lähtöään. Tanaka siirtyi puna-mustahiuksisen mukana pois työhuoneesta Yukin jäädessä jatkamaan töitään.
“Muuten, Yuki”, ruskeasilmäinen kääntyi yllättäen sihteerin pöydän kohdalla muistaen happamasta ilmeestä erään asian.
Narita ja Tanaka rypistivät kulmiaan huomatessaan puhuttelutavan, joka viittasi siihen, että nuoremmat olivat varsin hyviä ystäviä.
“Jos sinulle tulee joskus tylsää, tule toki käymään Tatemonokilla, mutta jos et ehdi, pyydä vaikka Asagi-samaa tulemaan Közin ja K:n kanssa. Olen varma, että he haluavat tutustua työtovereihisi.”
Asianajajatoimiston uusi johtaja purskahti nauruun jääden käkättämään pöytänsä ääreen kahden vanhemman ihmisen katsoessa hämmentyneinä kaksikon ilmeitä.

“Menemmekö?” kirjanpitäjä viittasi kohteliaasti hisseille päin entisen johtajan nyökätessä.
Kaksikko lähti hisseille ja nuorempi painoi nappia, jolloin ovet aukenivat heti, koska hissi oli jäänyt ylös Tanakan jäljitä.
“Muistuta minua, että otamme Ryuu-sanin tuosta kahviosta mukaamme. Minä menin edeltä ylös, kun hän jäi juttelemaan muutaman muun osakkaan kanssa. Onko sinulla kova kiire takaisin Tatemonokin pääkonttorille? Emme kai Nakamura-sanin kanssa viivyttäneet sinua?” Tanaka yritti jutella mukavia.
“Hide-zou-sama sanoi, että voin käydä tapaamassa Yukia, jos haluan. Uskoisin, että ei minulla ole hirveä kiire, mutta en kuitenkaan halua jättää häntä tai Ivy-sania pulaan”, kalpeampi kertoi hymyillen.
“Ivy-sania?”
“Tatemonokin sihteeri. Minä auttelen häntä usein, kun työskentelemme melkein vierekkäin.”
“Se on hyvä. Olet aina jaksanut keventää muiden taakkaa.”
“Kiitos, toivottavasti todella kevennän sitä enkä lisää – niin Ivy-sanin kuin Hide-zou-saman kohdalla.”
“Turhaa sitä mietit. Et vain osaa olla vaivaksi.”
“Kiitos”, Seth hymyili metallisten ovien auetessa.

He astuivat ulos ja liikkuivat kahvioon, jossa istuskeli muutamia ihmisiä juomassa teetä ja syömässä leivosta tai suolaista palaa. He löysivät nopeasti Fujiwaran, joka jutteli muutaman osakkaan kanssa.
“Katsos, Ryuu-san, kenet löysin yläkerrasta”, Tanaka viittasi avustajaan ylpeydellä tämän kumartaessa tervehdyksen teekupposesta nauttiville.
“Sehän sen Seth-san!” Fujiwaran huulille nousi iloinen hymy.
“Miten olet pärjännyt Tatemonokilla? Eivät kai he laita sinua raatamaan yötä päivää?”
Pieni hymy kohosi kapeille huulille. Entinen johtaja oli siis kertonut silloisesta maanantaista – ainakin jonkin verran.
“Varsin hyvin, kiitos kysymästä. Hide-zou-sama on ollut minulle ystävällinen ja jaksaa huolehtia siitä, että lepään riittävästi. Hän on huolehtiva esimies kaikkia alaisiaan kohtaan.”
“Se on hyvä”, yksi osakkaista hymyili kohteliaasti.
“Tanaka-san on jo harkinnut, että syöksyisi pelastamaan sinut sen orjapiiskurin kourista, kun sinusta ei kuulunut mitään vähään aikaan.”
“No, voin sanoa sen, että kyseinen orjapiiskuri on kyllä pitänyt minusta uskomattoman hyvää huolta”, kirjanpitäjä virnisti kaljuuntuneelle, joka näytti nolostuneelta.
“Kun kävimme silloin maanantaina katsomassa lastensairaalaan työmaata, loukkasin jalkani. Hide-zou-sama vei minut heti lääkäriin ja jäi sinne kanssani, kunnes nilkkani saatiin kuntoon ja vei vielä kotiini lepäämään siksi päiväksi.”
“Olisi kyllä saanut antaa pidemmän sairasloman”, Tanaka katsoi pelästyneenä nuorempaansa, kuin tämä olisi menettänyt kummatkin jalkansa.

“Hän olisi antanut koko viikoksi, mutta minä en suostunut”, kalpeampi virnisti.
“Olisin vaikka kävellyt töihin.”
“Ilmeisesti Seth-sanin kanssa ei kannata kinastella työssä käymisestä”, Fujiwara naurahti nousten seisomaan.
“Siinä esimiehet joutuvat koville, kun hän ei halua jäädä lomalle.”
“Minkä minä voin sille, että työn tekeminen on mukavaa”, pisin vei kätensä niskansa taakse hieman nolostuneena.
Hän oli ilmeisesti työnarkomaani, mutta luultavasti hänet haluttiin sen takia töihin; jotain etua siitäkin ongelmasta.
“Menisimmekö, Ryuu-san? Voisimme mennä samaan matkaa Seth-sanin kanssa”, kaljuuntunut kysäisi ystävältään.
“Mennään toki”, tämä sanoi ja kolmikko kääntyi lähteäkseen, mutta silloin kirkas ääni huudahti:
“Seth-san!”

Miehet kääntyivät äänen suuntaan ja kahvion tiskin takaa pyrähti paikalle Sakura, jolla ei ollutkaan enää sisäkkömäisessä hameessa. Tällä oli ohut vaaleanvihreä kesätakki, polviin ulottuva hame ja sievät korkokengät.
“Mukava nähdä pitkästä aikaa”, tyttö pysähtyi avustajan eteen hymyillen suloisesti – sekin tosin oli mielipidekysymys.
“Samoin”, Seth valehteli hymyillen.
“Mitä kuuluu?”
“Kiitos, ihan hyvää”, Sakura hymyili kumartaen pienet tervehdykset kahdelle vanhemmalle miehelle.
“Tai niin hyvää kuin voi kuulua, kun menossa hammaslääkäriin.”
Sievä virnistys sai kolmikon hymähtämään huvittuneena.
“Oletteko menossa ulos?” tyttö katsahti kysyvästi itseään pidempiään.
“Me olemme menossa käymään sisaryrityksessä ja Seth-san on menossa takaisin töihin”, Tanaka selitti vilkaisten ovelasti ystäväänsä.
“Sopiiko, että tulen samaa matkaa?” kahvionpitäjä hymyili ujosti.
“Sopii tietenkin”, eläkkeelle jäänyt sanoi, ennen kuin puna-mustahiuksinen ehti edes avaamaan suutaan.
“Kiitos”, Sakura sirkutti ja tarttui kirjanpitäjän käsivarresta kiinni.
“Menkäämme siis.”

Ruskeasilmäinen katsoi hämmentyneenä kädessään roikkuvaa tyttöä ja kuuli, kun Fujiwara totesi kaljuuntuneelle, että lempeä oli ilmassa. Lempeä ilmassa? Kaikkea muuta! Sakurahan oli pahempi kuin iilimato! Nyt hän todellakin tarvitsisi pelastavan ritarin… Missä oli Reita silloin, kun tätä tarvitsi? Yokohamassa tietenkin! Hide-zouta hän ei uskaltaisi rukoilla apuun ja mies oli muutenkin kaukana Tatemonokin pääkonttorissa…
Huokaisten raskaasti sisällään avustaja lähti kävelemään ulko-ovea kohti tytön kyhnyttäessä ikävästi hänen kyljessään kiinni ja kahden muun liikemiehen antaessa “rakastavaisille” hiukan omaa tilaa. Todellisuudessa tuskastuneempi osapuoli rukoili mielessään Asagia hyppäämään kulman takaa pelastuksekseen. Hän suostuisi ihan mihin tahansa!
Tai ei sittenkään… Kai hän voisi antaa suukon, jos yakuza tyytyisi siihen… Njäh – tuskin tyytyisi.
Nelikko astui ovista ulos ihmisiä viliseville kaduille. Kaikilla tuntui olevan kiire jonnekin, mutta jotkut nojailivat seiniin tai parkkeerattuihin autoihin, mutta näihin tai kehenkään ei oikeastaan kiinnitetty mitään huomiota. Oikeastaan he eivät olisi kiinnittäneet kehenkään huomiota, ellei eräs olisi halunnut tulla huomatuksi.

“SETH!”
Valtava karjaisu sai huudetun hyppäämään kauhuissaan ilmaan ja Sakura tarrautui kynsineen aivan kylkeen kiinni katsellen pelokkaana ympärilleen. Tanaka ja Fujiwara kääntelivät hämmentyneen pelokkaina päitään miettien, kuinka hyvistä aseista heidän salkkunsa kävisivät tarpeen vaatiessa. Toivuttuaan jotenkuten säikähdyksestään, nelikko käänsi katseensa asianajajatoimiston seinustalle, josta he löysivät pitkään nahkatakkiin pukeutuneen miehen, joka katsoi selkeästi heihin päin. Hyvin vaaleanruskeat, oikeastaan blondit hiukan olkapäiden yli ulottuvat hiukset roikkuivat vapaina, mutta osa päällimmäisistä hiuksista oli kiharrettu ja nostettu omituisesti, mutta tyylikkään erikoisesti päälaelle. Laiha vartalo taittui tyylikkään itsevarmasti miehen vetäessä henkosen tupakastaan, ennen kuin lähti kävelemään heitä kohti.

Sakura pakeni Sethin selän taakse kahden vanhemman miehen kurtistaessa epäluuloisena kulmiaan miehen olemuksesta. Tulija katsoi tiiviisti kulmiensa alta puna-mustahiuksista pirullisen hymyn koristaessa elegantteja kasvoja. Askeleiden lomassa nahkatakki paljasti polviin asti ulottuvat paksut ketjut, jotka löivät askeleiden lomassa hiukan kireämmän puoleisia housuja. Pitkävartisen maihinnousukengät narahtelivat laatoitusta vasten ja musta kauluspaidan tapainen oli jätetty rintakehästä lähtien auki hopeisen ketjun kimaltaessa auringossa. Mies pysähtyi muutaman metrin päähän nuorukaisesta käden noustessa tyylikkäälle niittivyölle rennonoloisesti. Tuo vaarallisen viettelevä hymy ei kadonnut minnekään nahkatakkisen katsellessa kirjanpitäjää päästä jalkoihin sätkän kärytessä roikkuvassa kädessään. Kalpeampi ei voinut muuta kuin katsoa takaisin ja hän huomasi, että tulija oli häntä ja luultavasti Hide-zoutakin lyhempi, mutta ei kuitenkaan niin lyhyt kuin Gratterin Yoshiki. Jotenkin vaaleaverikön olemus oli vahva – uskomattoman itsevarma. Tämä tiesi herättävänsä huomiota, mutta ei yhtään välittänyt, vaan suorastaan nautti massasta erottumisellaan. Ruskeat silmät nousivat laiha vartaloa pitkin lyhemmän kasvoille kohdaten tyytyväisyyttä hehkuvat harmaanruskeat silmät.
“Sinä todella olet seksikäs”, mies naurahti matalasti.

Avustaja säpsähti noista sanoista, mutta ei ehtinyt sanomaan tai tekemään mitään, kun vaaleampi harppasi muutaman askeleen ja otti hänet vahvaan halaukseen varoen kuitenkaan polttamasta syöpäkääreellään hiuksia tai vaatteita. Pidempi katsoi hölmistyneenä vaaleahiuksista, mutta hänen ilmeensä ei ollut mitään verrattuna kolmen muun, vaikka hänelle ne sanat oli sanottu ja ele tehty.
Sakuran silmät olivat laajentuneet tämän tietämättä lainkaan, katsoisiko nahkatakkista vai puna-mustahiuksista – pää vain liikkui jatkuvasti. Tanaka näytti siltä, kuin olisi meinannut pyörtyä, koska hänen suojatistaan puhuttiin noin hävyttömästi hiusten tippuessa samalla hirvittävästä järkytyksestä. Fujiwara otti tukea ystävästään, ettei olisi kaatunut ja aukoili suutaan luin laama, joka keräsi sylkeä poskiinsa.
“Kyllähän Asagi on sinusta paljon puhunut ja minä myönnän epäilleeni hänen sanojaan, mutta ei hän valehdellut lainkaan. Tässähän syttyy palamaan, vaikka olisi kyllä vielä hauskempaa nähdä hiuksesi auki ja tuo puku makuuhuoneen lattialla”, mies jatkoi irrottautuen nuoremmastaan.
“Olen suorastaan kateellinen Hide-zoulle – miksi ihmeessä Asagi ei tehnyt sinusta omaa avustajaansa? Et tosin pääsisi sen jälkeen makuuhuonetta kauemmas.”

Pieni kirkaisu karkasi Sakuran huulilta tämän nostaessa kätensä kauhistuneena suunsa eteen eivätkä vanhemmat miehetkään näyttäneet kovin riemukkailta. Vaaleahiuksinen katsahti heidän viereensä huomaten vasta ensimmäisen kerran, että heidän seurassaan oli muitakin. Harmaanruskeat silmät tarkkailivat kolmikon jokaista senttiä raskaan huokauksen karatessa huulista.
“Aluksi minä pidin Asagia hulluna, kun kuulin hänen siirtäneen sinut Hide-zoun alaiseksi”, mies ravisteli epätoivoisena päätään.
“Mutta jos sinä olet työskennellyt näiden kanssa aikaisemmin, Hide-zou on suorastaan jumala!”
Tanakan otsa meni monille kurtuille ja Fujiwara sulki vihaisena suunsa. He aikoivat todellakin antaa tuolle röyhkeälle nulikalle opetuksen, mutta tämä ei enää huomioinut heitä sen enempää. Nahkatakkinen oli kääntynyt katseensa takaisin mielenkiintoisempaan kohteeseen, joka ei osannut kuin katsoa lyhempäänsä hämmentyneenä.
“No, aletaanpa mennä. Meillä ei ole koko päivää aikaa ja minun pitäisi tavata vielä muutamia muita ihmisiä, koska olen ollut varsin pitkään poissa”, niittivöinen kääntyi ympäri ja ryhtyi kävelemään katua pitkin poispäin.
Seth ei kuitenkaan osannut seurata tätä, vaikka hänet oli toisin sanoin käsketty tulemaan mukana.

“Hetkinen!” Tanaka sai yllättäen äänensä takaisin eikä mies näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä.
Vaaleaverikkö kääntyi ympäri katsahtaen kummissaan räyhäävää ukkoa.
“Kuka sinä olet?! Mitä helvettiä sinä kuvittelet olevasi?! Kuinka kehtaat puhua meille tai Seth-sanille tuolla tavalla!?”
Mustiin pukeutunut katsahti hetken kaljuuntuvaa ja sitten kalpeampaa, kunnes napsautti päätään.
“Minä ja minun käytöstapani, suo anteeksi, Seth”, nahkatakkinen sanoi ja kumarsi liioitellusti melkein maahan asti.
“Meidän piti tavata Hide-zoun luona, mutta en jaksanut odottaa niin pitkään, vaan päätin tulla tänne, kun sain häneltä vanhan työpaikkasi osoitteen. Nimeni on Mori Ruiza – olen yksi opettajistasi ja sen lisäksi yksi Asagin lähimmistä ystävistä sekä luottamusmiehistä.”
Ruizaksi esittäytynyt suoristi selkänsä silmien lyödessä innostuksen kipinää.
“Jos olisit tullut aikaisemmin, olisin voinut tehdä kanssasi koekierroksen hotelleissa Asagin kiusaksi, mutta asioille ei voi enää mitään.”

Viimeinkin kirjanpitäjän kasvoille tuli eloa. Varpaista aina kasvoihin asti iho muuttui punaiseksi. Kyllä, tuo nahkatakkinen oli todellakin Asagin mafian jäsen ja ilmiselvästi tämän lähimpiä ystäviä. Voi luoja! Tuoltako hänen pitäisi ottaa ampuma harjoituksia? Tämä oli jo liian julmaa! Miksi tämän piti puhua tuollaisia kaikkien ihmisten edessä? Miksi juuri hänen entisen pomonsa edessä?
“Luuletko todella, että Seth-san lähtisi sinunlaisesi tuntemattoman mukana yhtään minnekään!?” eläkkeelle jäänyt karjaisi, että osa kadulla olijoista kääntyi katsomaan välikohtausta.
“Emmehän me ole enää tuntemattomia”, nahkatakkinen naurahti, kuin toisella ei olisi ollut kaikkea tallella pääkopassaan.
“Minä tiedän hänen olevan Miyagi Seth ja hän tietää minun olevan Mori Ruiza”, pirullinen hymy ja varsin pahansuova katse iskeytyivät taaempana olevaan kolmikkoon.
“Mutta jos te nyt suonette anteeksi, minä ja Seth tästä lähdemme pois näivertämästä teidän, ah, niin yleviä olemuksianne ja menemme sinne, missä me saamme todella olla sitä, mitä me olemme ilman, että saamme päänsärkyä läsnäolostanne”, ilme muuttui hymystä yllättävän vakavaksi, että siinä oli erotettavissa Hide-zoulta opittuja piirteitä.
“Kuvotatte minua.”

Mies käännähti nahkatakin hulmahtaessa tyylikkäästi ja tämä lähti jatkamaan matkaansa. Avustaja katsoi tämän perään eikä voinut olla ihailematta moista röyhkeyttä ja tapaa, millä toinen tuli ja sanoi mielipiteensä turhia miettimättä. Ruskeasilmäinen kääntyi kolmikkoa päin kohauttaen pahoittelevasti olkiaan ja lähti uuden opettajansa perään – eihän hänellä ollut muita vaihtoehtoja.
“Mikä on salaisuutesi?” Ruiza katsahti pidempäänsä heidän kävellessä kaduilla kulkevien ihmisten ja parkkeerattujen autojen ohi ihmisten vilkuille häneen uteliaana.
“Mikä?” Seth ei tajunnut, mistä toinen puhui.
“Miten olet oikeasti selvinnyt noiden raihnaisten ukkojen keskellä tai sen limanuljaskaisen iilimadon kanssa? Hyvä, kun sait äskenkään happea ulos tultaessa!” vaaleampi parkaisi teatraalisesti, vei kätensä kurkulleen kuin kuristaisi itseään ja kähisi hapenpuutteesta.

Pieni tirskahdus karkasi kapeilta huulilta puna-mustahiuksisen kääntäessä katseensa toiseen suuntaan. Lyhempi oli todella erilainen ja ehdottomasti Asagin ystäviä – yakuza piti erikoisemmista persoonista.
“No, hyppää kyytiin”, harmaanruskeasilmäinen pysähtyi äkisti tien reunaan, johon ei saanut parkkeerata autoja.
Kirjanpitäjän silmät räpsähtivät hämmästyksestä auki, kun hän näki hopean harmaan avoauton, joka kiilteli uutuuttaan ja puhtauttaan. Suu raottui kysymykseen, mistä toinen oli varastanut moisen, mutta ääni ei lähtenyt liikkeelle. Ehkä se oli ihan hyvä.
“Miten kuvittelette lähtevänne liikkeelle?” avustaja kysyi hetken siinä hämmästeltyään ja osoitti eturenkaassa olevaa rengaslukkoa, joka esti ajamisen.
Pirullinen virne nousi laihemman huulille tämän kumartuessa etupyörän puoleen. Mies vain kiskaisi häkkyrän irti ja heitti takapenkille.
“En jaksanut etsiä vapaata parkkiruutua.”
Nahkatakkinen avasi pelkääjän paikan oven ja kumarsi jälleen ylihienostuneesti.
“Tämä ei ole kyllä mikään limusiini, mutta kai sinulle tämä minun rotiskonikin kelpaa”, Ruizalla oli todella vaikeuksia estää äänestään kuuluvaa piruilua.
“Osaan minä kyllä edelleen avata ovia, vaikka Hide-zou-sama onkin järjestänyt minulle tähän mennessä kyytejä”, Seth naurahti istuutuessaan autoon laittaen salkun syliinsä.
“Millaisia kyytejä?” mustiin pukeutunut naurahti kierosti hypäten itse ratin taakse.

Ruskeasilmäinen käänsi päänsä toiseen tarkoituksenaan sanoa pari vähemmän huolella valittua sanaa – toinen tuskin suuttuisi, koska hän itsekin puhuisi, mitä sylki suuhun toi – muttei yksinkertaisesti ehtinyt. Lyhempi iski virnuillen jalkansa kaasulle moottorin huutaessa armoa. Kalpeamman pää iskeytyi istuimen päätukeen ja ponihännässä olevat hiukset yrittivät tuulentuiverruksessa karata ponnarilta. Iho muuttui valkoisemmaksi kaaharin kääntyessä täydellä vauhdilla ensimmäisestä risteyksestä kuin muita autoilijoita ei olisi ollut mailla halmeilla. Varkaan käsi suorastaan ampaisi kiskomaan turvavyötä turvakseen mielessä pyöriessä vain yksi ajatus:
Oliko hänen henkivakuutuksensa kunnossa?

“Et vastannut kysymykseeni”, kuski sanoi hiukan kovemmalla äänellä, koska ilmavirta sinkautti äänen jonnekin kauas taakse.
“Millaisia kyytejä Hide-zou on antanut? Oletko oppinut tuntemaan hänen työpöytänsä pehmeimmät kohdat?”
“Hide-zou-sama ei ole sellainen!” Seth huusi kiukkuisena.
“Miksi helvetissä te kaikki puhutte siihen sävyyn, kuin hän aikoisi raiskata minut heti tilaisuuden tullen! Ihan tiedoksi vain, niitä tilaisuuksia olisi ollut useita, mutta mitään ei ole tapahtunut!”
“Mikäs Hide-zouta vaivaa? Luulisi hänen tarttuvan tilaisuuteen, kun sellainen on suoraan nenän edessä… Ilmeisesti hänen pitäisi viettää enemmän aikaa Asagin kanssa. Eihän tuollainen ole normaalia”, mies nojaili ovipuoleiseen käteen ohjaten yhdellä kädellä rattia.
“Minä suunnittelin sinut nähdessäni, että voisin koepanna sinua Asagia varten, mutta totesin, että muutama muu tappaisi minut siitä hyvästä.”
“Oletteko te kaikki Asagi-samaa myöten seksiaddiktoituneita sikoja, jotka eivät halua mitään muuta kuin panna ihmisiä joka suunnasta ja jostain helvetin syystä tällä hetkellä minua!?” kirjanpitäjä lähes kiljui.
Hän harkitsi todella vakavasti autosta hyppäämistä.
“Ei, me olemme vain miehiä, joilla on miesten tarpeet”, vaaleampi väläytti pirullisen hymynsä hampaiden loistaessa valkoisina.
“Sinuna olisin imarreltu. Minä suorastaan kuolisin onnesta, jos minulla olisi vieläkin noin paljon vientiä.”
“Mitä onnea siinä muka on!? Vaihdan kanssanne mielelläni osia!”
“Muuten kyllä, mutta olen tyytyväinen tilanteeseeni – vaikka Asagi olisi ihan mielenkiintoinen kokeilu.”
“Ai ette ole panneet häntä vielä?”
“Olenhan minä – tai oikeastaan hän pani minua – mutta vuosia sitten. Mistä tietää, mitä se mies on nyt oppinut… Tässähän alkaa himottaa…”, harmaanruskeat silmät iskeytyivät samassa vierustoveriin, joka katsoi toista kauhusta kankeana.
“Voin kyllä soittaa Asagi-samalle ja sanoa, että olette puutteessa, Ruiza-sama!” avustaja kaivoi työpuhelintaan esille.
“Se, että haluan seksiä, ei johdu siitä, että olisin puutteessa”, nahkatakkinen huomautti irrottaen kätensä ohjauspyörästä ja huitaisi sillä salkun pois nuoremman sylistä ikkunapuoleisen käden siirtyessä ratille.
“Äläkä nyt lähde herroittelemaan siinä – mehän olemme varsin läheisiä.”
Salkun huitaissut käsi kosketti pukumiehen sisäreittä ja liukui siitä puolikuulle puristaen hellästi, mutta päättäväisesti. Kirjanpitäjä ulvahti säikähdyksestä ja tarttui ranteeseen, mutta ei saanutkaan sitä hievahtamaan nivustensa alueeltaan.

“Herran jestas, oletko sinä neitsyt? Ei ihme, että Asagi piirtelee seinille fantasioitaan!” Ruiza katsahti punastuneisiin kasvoihin heidän pysähtyessä liikennevaloihin – sen verran sentään noudatti liikenne sääntöjä.
“Et sinä ainakaan impotentti ole, koska sinulla kovettuu.”
“Lopeta…”, Seth mumisi hiljaa.
Tämä oli pahempaa kuin Asagin puhelut.
“Miksi ihmeessä lopettaisin, jos pidät siitä?” vanhempi kumartui hiukan toisen puoleen.
“Anna minulle yksikin hyvä syy, miksi en veisi kättäni noiden karheiden vaatteiden alle?”
“Koska heti, kun saan aseen käteeni, ammun sinut siihen paikkaan?”
“Aivan kuin pystyisit. Tuskin edes onnistuisit siinä, vaikka osaisitkin ampua.”
“Koska Hide-zou-sama tai Asagi-sama tappaisi sinut siitä hyvästä?”
“Tuo oli hyvä pointti”, kuski irrotti kätensä ja vei sen vaihdekepille, koska punaisen valon tilalle syttyi vihreä.
Nuorempi haukkoi henkeään ja koetti rauhoittua, mutta se oli hankalaa toisen jatkaessa.
“Asagi saattaisi loukkaantua, jos veisin neitsyytesi ensin – eikä Hide-zoukaan kovinkaan iloinen siitä olisi… Saisin kyllä sitten hiukan eloa siihenkin mieheen, mutta väärässä mielessä. Hänellä on varmasti jo muumioitunut…”
“Eikö oikeasti kenenkään teidän mielessä pyöri mitään muuta kuin seksi?” puna-mustahiuksinen tunsi vajoavansa pehmeään urheilutyyliseen istuimeen.
“Ei. Pitäisikö?”
“Pitäisi! Hide-zou-sama on sentään teistä normaalein…”
“Mitä normaalia siinä on, ettei ole harrastanut seksiä varmaan kahteen vuoteen!? Missä ihmeen tämän yhteiskunnan pilvilinnoissa sinä elät!?” nahkatakkinen säikähti heidän joutuessa jälleen pysähtymään liikennevaloihin äkkijarrutuksen myötä.

Käsi iskeytyi kiukkuisena torveen, koska edessä olija oli pysähtynyt kuin seinään.
“Mistä muropaketista sinäkin olet korttisi saanut! Opettele ajamaan, ajoteiden painajainen!” vaaleahiuksinen ärjäisi kiukkuisena ja vajosi syvälle istuimeensa.
“Kaikille mummoille niitä kortteja myönnetään”, harmaanruskeat silmät iskeytyivät nuorempaan säälivästi.
“Hyvä, että Asagi päätti ottaa sinut suojaansa. Sentään yksi mieli pelastuu kaikelta tältä paskalta, mitä on ympärillämme.”
“Mistä sinä puhut?” avustaja hämmentyi täysin.
“Miltä hän muka pelasti?”
“Siltä, mitä sinäkin olet paennut varastamalla ja liikkumalla sellaisissa paikoissa kuin Gratteri”, lyhempi rummutti sormillaan rattia.
“Jatkuvaa nöyristelyä, kun joku toinen on sinua hiukan vanhempi. Jatkuva tarve olla yhtä ja samaa siveätä massaa. Sitä, että elämä menee aina sitä tiettyä kaavaa: synnyt, käyt koulussa, teet töitä, menet naimisiin ja hommaat pari parkuvaa kakaraa ja teet lisää töitä aina hautaan asti. Pidät suusi kiinni mölisten mielessäsi kaikki mahdolliset ajatukset. Sitä ei ole Asagin kanssa, jos et ole jo huomannut. Hän on varmasti pyytänyt sinuakin lopettamaan tuon samattelun, kuten Hide-zoukin on… Me kaikki olemme kurkkuamme myöten täynnä tätä paskaa ja teemme, kuten meistä parhaimmalta tuntuu. Puhumme seksistä – harrastamme sitä niiden kanssa, jotka kiihottavat meitä emmekä välitä paskaakaan, mitä muut ajattelevat!”

Harmaanruskeasilmäisen puheet tuntuivat hassuilta, mutta niissä oli totuutta. Kuinka monta kertaa kalpeampi oli lopen kyllästynyt jatkuvaan kumarteluun ja vaikenemiseen? Kuinka monesti kaikki liittivät hänet ja Sakuran pariksi, vaikkei hän voinut oikeasti sietää tyttöä? Miten hän nauttikaan siitä, kun Reita sanoi suoraan haluavansa naida häntä tai kun tämä otti häneltä suihin?
Hän halusi olla tuota. Ruskeasilmäinen haluaisi olla kuin Ruiza, joka sanoi rohkeasti, mitä ajatteli. Mieli tahtoi olla kuin Asagi, joka tiesi oman arvonsa eikä suostunut kumartelemaan muita. Nuorukainen toivoi voivansa olla kuin Hide-zou, joka pysyi vahvana koettelemusten edessä. Kirjanpitäjä halusi kyetä olemaan muiden seurassa ilman, että punasteli jatkuvasti näiden suoria ehdotuksia. Hän halusi olla tuota kaikkea ja enemmänkin.

“Pahoittelen tuota saarnaa, aivoni tajusivat vasta nyt, että olisin voinut sanoa asian lyhemminkin”, mustiin pukeutunut virnisti heidän ajaessa puiston ohitse hiukan hitaammalla vauhdilla kuin aikaisemmin.
“Me elämme vain kerran, siksi on oltava sitä, mitä on – häpeilemättä. Siksi ei ole mitään järkeä, kuin ajatella pelkkää seksiä!”
Silmät olivat pudota pois nuoremman päästä. Millainen lopetus hienolle puheelle! Pian kuitenkin pieni hymy nousi kapeille huulille nuorukaisen katsahtaessa erikoista opettajaansa, joka kääntyi katsomaan puistoon päin.
“Siksi me oikeastaan ajoimmekin tätä kautta”, mies naurahti viitaten toisessa päässä olevaa poliisiautoon, jonka vierellä seisoskeli kolme miestä, joista kahdella oli poliisien univormut ja yhdellä pitkä musta kangastakki sekä mustat olkapäille ulottuvat hiukset.

Ruiza painoi torvea kolmisen kertaan kuuluvasti herättäen kauempana seisovan kolmikon huomion ja sen saatuaan vei kaksi sormeaan huulille vislaten oikein pitkään ja hartaasti. Seth halusi vajota maan rakoon – tämäkin vielä. Hide-zou olisi voinut varoittaa häntä, että lähes kaikki Asagin mafian jäsenet olivat kiimaisia koiria, jotka halusivat runkata joka koloa ja iskeä lainvartijoita, mutta tämä oli liikaa! Miksei tämä ollut varoittanut vaaleahiuksisesta!?
Jos kirjanpitäjä saisi aseen käteensä, hän ampuisi itsensä sen kummempia miettimättä.
“Seth, rentoudu!” lyhempi naurahti heidän kaasuttaessa tiehensä.
“Löysää hiukan ponihäntääsi!”
“En varmana löysää!”
“Sitten minä tai Asagi löysää sen.”
“Jos arvostatte henkeänne, ette.”
“Asagi arvostaa kovasti, siksi hänellä onkin Közi ja K henkivartijoinaan”, vaaleahiuksinen huomautti virnistellen.
“Lisäksi hän nauttisi vähintään kaksi kertaa yhtä paljon sanoistasi kuin minä, vaikka ne ovatkin vielä pelkkää puhetta – Hide-zoun listimäksi tuleminen olisi paljon pelottavampaa. Tosin, silloin luultavasti tuntee olevansa enemmän elossa kuin koskaan.”
Avustaja päätti jättää moiset puheet omaan varjoonsa. Toinen vain halusi kiusata häntä, koska oli varsin normaalia, että esimiehen ja avustajan välille tulee hiukan läheisemmät suhteet, mutta se ei pitänyt paikkaansa hänen ja toimitusjohtajan kohdalla. Yleensä niin kävi miesten ja naisten välillä. Hän ja teräväpiirteinen olivat miehiä. He olivat alainen ja esimies – opettaja ja oppilas, mutta niin olivat sekä hän ja Asagi, samoin kuin nyt Ruizan kanssa… Hän todella tarvitsisi sen pippurisumuttimen.

Ajatukset keskeytyivät, kun auto suhahti parkkihallin pimeyteen ja vasta sillä hetkellä kirjanpitäjä tajusi, ettei hänellä ollut hajuakaan siitä, missä he olivat.
“Onpas täällä vähän väkeä”, kuski totesi parkkeeratessaan autonsa lähimmäksi harmaita väestönsuojan ovia muistuttavia metalliportteja.
“Missä me olemme?” ruskeasilmäinen kysyi avatessaan turvavyönsä ja auton oven.
Salkun hän nappasi mukaansa, koska ei uskaltanut jättää sitä autoon – hän tarvitsisi kättä pidempää, jos vanhempi yrittäisi lähennellä uudelleen.
“Muutaman yrityksen alapuolella olevassa parkkihallissa. Täältä me livahdamme harjoittelemaan”, vaaleampi selitti kävellessään raskaille oville.
“Jos tarkkoja ollaan, me menemme vieläkin alempana oleviin kerroksiin, joista vain harvat tietävät. Tämä parkkihalli on vain yksi niistä monista reiteistä, jotka johtavat sinne.”

Ovet avautuivat hitaasti kaksikon luikahtaessa sisään pienen pamahduksen saattelemina, minkä jälkeen mentiin melkein heti toisesta ovesta portaita alas. Nahkatakki liukui portaita pitkin pidemmän hidastellessa askeliaan, ettei vain talloisi uuden opettajansa vaatteita.
“Mitä me tarkkaan ottaen teemme tänään? Minulla olisi vielä töitäkin…”
“Itse asiassa ei ole. Hide-zou sanoi, että minun pitäisi viedä sinut tämän jälkeen kotiin eikä jäädä nuohoamaan sinua.”
“Mutta mitä me teemme tänään?”
“Yksinkertaista: harjoittelemme ampumista.”
“Miten se voi olla yksinkertaista?”
“Koska minä olen paikalla.”
“Oma kehu haisee.”
“Se on sitä miehistä aromia”, Ruiza naurahti saaden toisen hymyilemään.

Vaaleampi oli omituinen tapaus, mutta loppujen lopuksi varsin mukava. Tämän läsnä ollessa oli turvallinen olo. Ei tarvinnut pelätä, että pää puraistaisiin irti, jos sanoisi jotain väärin. Piti vain muistaa, ettei uskonut kaikkea, mitä mies päästi suustaan. Tämä luultavasti oli halunnut vain hiukan kiusata nuorempaansa ja pelotella toisesta ystävästään asagimaiseen tapaan. Sen lisäksi piti vahtia, mihin mies tunki käsiään.
He kulkivat muutamista ovista sanomatta sen enempää, kunnes tulivat konehuonetta muistuttavien putkien verkostoon etsien laitteiden kätköstä oven, josta he luikahtivat pukuhuonetta muistuttavaan paikaan. Uimahallien kaappeja muistuttavien koppien luokse he eivät kuitenkaan jääneet, vaan astuivat vielä toisesta ovesta sisään pimeyteen.
“Tervetuloa ampumaradalle, Seth”, nahkatakkinen painoi katkaisijasta valot päälle.
“Kuten varmaan olet päätellyt jo aikaisemmin, minä olen Asagin pääasevastaava ja nyt opetan sinulle hiukan asioita ampumisesta.”

Ruskeat silmät olivat pudota päästä pitkän huoneen näkemisestä. Toisella seinustalla oli riveittäin pahvisia ihmishahmoja. Eräässä nurkassa lojui vaihtoukkoja, mutta maalitaulujen vastakkainen seinusta oli huomiota herättävin. Erikokoisia ja näköisiä aseita oli pistetty siististi roikkumaan pidikkeisiin samanmallisten ollessa aina samassa paikassa. Siellä oli kivääriä, haulikkoa, erilaisia käsiaseita ja pitkissä lipastoissa oli luultavasti niihin lisävarusteita ja luoteja. Nahkatakkinen käveli seinustalle hyräillen itsekseen jotain.
“Oletko koskaan ennen ampunut?” asevastaava sanoi tutkaillen seinustaa mietteliäänä.
“En”, puna-mustahiuksinen ravisti päätään mennessään toisen viereen.
“En edes vesipyssyllä.”
“Ai, vanhempasi olivat niin tarkkoja?”
“He olivat kumpikin opettajia.”
“No, älä nyt kerro äidille, että minä vien sinut väärille teille.”
“Hiukan vaikea kertoa, kun hän on kuollut.”
Lyhempi pyörähti säikähtäneenä ympäri.
“Anteeksi. Tarkoitukseni ei ollut loukata”, harmaanruskeat silmät katsoivat pahoittelevasti toisen omiin.
“Ei se mitään, ethän sinä voinut sitä tietää”, kirjanpitäjä sanoi rauhoittelevasti.
“Siitä on jo vuosia”, nuorukaisen katse siirtyi tummien aseiden metallisiin pintoihin.
“Millä minä aloitan?” ruskeat silmät katsahtivat hiukan pelokkaasti jykevän näköisiä kivääreitä ja hän olisi voinut vannoa, että tuo yksikin olisi voinut olla granaatinheitin tai vastaava.
“Ole huoleti, en anna sinun käyttää moisia”, vanhempi naurahti toisen ilmeelle.
“Vain minä, Közi, K ja muutamat muut Asagin ja minun valitsemat miehet saavat käyttää noita. Minä ajattelin, että aloittaisimme kätevästä pistoolista…”
Mies liikkui pehmeästi aserivien vieritse ja otti yhden tumman pistoolin, jonka kahvassa oli ruskeata nahkaa.
“Tämä on 0.45 kaliiperinen Colt M1911 -pistooli. Kuten näet, se on pieni ja tietenkin kätevä käyttää – sillä saa jotain aikaiseksi, vaikkei se ole teholtaan kiväärimallisten veroinen. Tällä veitikalla saat kyllä useamman korston perääntymään”, Ruiza kertoi ojentaessaan aseen nuoremmalle.
“Se tuntuu nyt kummallisen kevyeltä, koska siinä ei ole lipasta.”

Seth laski salkkunsa lipaston päälle ja otti ojennetun aseen käteensä. Se tuntui kevyeltä eikä käteen sulkeutuessa painanut mihinkään. Tunne oli jännittävä, koska tuo pieni ase kykeni oikeissa käsissä viemään ihmishenkiä, mutta tarpeen vaatiessa sillä pystyi myös säästämään niitä.
“Valitse mieleisesti ukko, vaikka ne kaikki ovat samannäköisiä”, lyhempi hymyili laittaessaan kuulosuojaimet avustajan kaulalle.
Tämän jälkeen vanhempi otti taskustaan ketjun päässä olevan avainnipun, avasi yhden lipaston laatikoista ja otti sieltä aseen lippaan ja pienen kourallisen luoteja.
“Luodit laitetaan näin… ja lipas laitetaan aseeseen näin”, mies näytti kaiken hitaasti, muttei liioitellusti pienten naksahdusten täyttäessä hiljaisuuden.
“Mennäänpäs tähän viivalle”, vaaleahiuksinen antoi aseen toiselle ja laittoi kuulosuojaimet päähänsä mennen nuoremman kanssa punaiselle paikan viivalle.
Puna-mustahiuksinen asetti suojaimet päähänsä ja kiinnitti vasta nyt huomiota, miten pitkä etäisyys maalitauluun oikeasti oli.
“Tehdään tämä hitaasti, jotta totut. Tositilanteessa sinulla ei ole niin paljon aikaa miettiä asentoa ja muita”, asevastaava siirtyi aivan oppilaaseensa kiinni tämän selän takaa.
“Hiukan leveämpi haara-asento”, opettaja avitti hiukan jaloillaan toista huomaamatta lainkaan, kuinka tämä punastui tuntiessaan miehuuden osuvan reiteensä.
“Vie ase kohteeseen, mutta tue toisella kädellä varmuuden vuoksi kahvan alapuolelta… Rentoudu sentään, älä ole niin jäykkä!”
“Miten tässä pitäisi rentoutua?”
“Kuvittele minut alastomaksi.”
“Ruiza!”
“Upsista, sehän kovettaa sinua enemmän… Miten olisi Asagi tai Hide-zou?”
“Kehtaatkin!”
“Anteeksi. Hengitä muutaman kerran syvään äläkä anna hartioiden nousta liikaa”, mustiin pukeutunut nosti kätensä tukemaan toisen omia.
“Ota varmistin pois peukalollasi tuosta kahvasta… Hyvä, ja tähtää tuosta väkästen välistä olevasta kolosta ukon rintakehän kohdalle. Kun olet valmis, paina liipaisinta. Tämä ei potkaise niin kovaa kuin saatat kuvitella, mutta tunnet pienen nykäisyn.”
Ruskeat silmät katsoivat tähtäinten välistä käsien vapistessa. Miten hän muka voisi ampua, kun ase ei pysynyt paikallaan? Sehän oli mahdoton yritys!

Kädet puristuivat aseen ympärille ja hengittäminen oli nopeita, kevyitä henkäyksiä mielen yrittäessä keskittyä siihen aseeseen kädessään eikä hänessä ihan kiinni olevaan mieheen. Nuorukainen yritti rentouttaa hartioitaan vetäisten kunnolla henkeä ja huomaamattaan painoi liipaisinta.
Huoneessa kajahti laukaus ja silmät sulkeutuivat vaistomaisesti. Hän ei tiennyt lainkaan, mihin oli tähdännyt eikä halunnutkaan tietää. Valitettavasti hän ei saanut olla hartaassa tietämättömyydessä.
“Meidän piti ottaa rennosti ensimmäisenä oppituntinasi ja heti sitä harrastellaan julmuuksia!” vanhempi parahti epäuskoisen pöyristyneenä irrottautuessaan oppilaastaan.
“Ihan tiedoksi vain, on noilla pahviukoillakin tunteet!”
Ruskea silmä raottui ja avautui kokonaan toisen silmän toverina kalpeamman katsoessa ampumaansa reikää, joka oli maalitaulussa olevan ukon haaroissa.
“No, kokeile uudelleen. Tällä kertaa minä en auta, mutta suosittelen, että ammut torson alueelle”, opettaja siirtyi katsomaan sivusta pidemmän ampumista.
“Sinun ei tarvitse ladata tai kiskoa mitään, koska tämä on automaattinen. Tähtäät ja ammut vain.”

Seth otti jälleen pienen haara-asennon, vei kätensä eteen ja hengitti muutaman kerran tähdäten uudelleen, kunnes oli löytänyt mieleisensä kohteen ja painoi liipaisinta. Tällä kertaa kädet eivät vapisseet eivätkä henkäykset olleet ohkaisia irvikuvia – edes silmät eivät sulkeutuneet laukauksen kajahtaessa kaikuvassa huoneessa.
“Sinä et sitten osaa olla vaatimaton!” Ruiza purskahti nauruun katsoen pahvista maalitaulua.
“Sinähän olet luonnonlahjakkuus! Headshot!

Pieni hymy nousi kapeille huulille käsien ottaessa pistoolin arvokkaasti käsiinsä. Avustaja katsoi tyytyväisenä pientä asetta ja hän ajatteli uudelleen koko tilanteen.
Tämähän oli kivaa.

Chapter Text

Oli pimeätä. Sälekaihtimien takaa aurinko yritti kurkkia sisään, mutta joutui tyytymättömänä vartomaan kaihtimien avaamista. Makuuhuoneen hämärässä Seth käänsi kylkeään mumisten hiljaa itsekseen kietoutuen samalla peittonsa ympärille kuin käärme. Käsi puristi lakanan nyrkkinsä sisään vartalon väristessä hiljaa, kuin nuorukaisella olisi kylmä. Ei ollut – hänen oli kuuma. Puna-mustat hiukset liimautuivat hikiseen otsaan ja kuumuutta hohkaavaan vartaloon. Huulia koristi pieni hymy, joka kuitenkin katosi aina pienten ynähdysten myötä – myös muutaman kerran hiukan kovempaan kuuluvaan voihkaisuun.

Yllättäen nukkuja heittäytyikin selälleen ja jäi siihen retkottamaan huokauksen saattelemana. Kalpea rintakehä nousi ylös ja alas nopeaan tahtiin. Silmät olivat tiukasti kiinni huulien värähdellessä ja raottuessa aina välillä. Pää kallistui paljastaen kaulan, mistä seurasi älähdys vartalon jännittyessä äkisti, kunnes rentoutui jälleen käsien takertuessa lakanaan ja tyynyyn. Epäselvää muminaa kuului huulilta vartalon nytkähtäessä aina välillä, kuin olisi kokenut jotain kaulansa ja lantionsa alueilla. Yllättäen nuorukaisen pää iskeytyi tyynyyn koko vartalon jännittyessä pienen ulinan ja muminan välimuodon karatessa huulilta. Pää kallistui entisestään taaksepäin. Suu haukkoi henkeä selän kaareutuessa, mutta pian vartalo rentoutui täysin hien kastellessa lakanoita entisestään. Hengitys oli raskaampaa eikä puna-mustahiuksisen hymy olisi voinut olla enää onnellisempi huulien jatkaessa värähtelyä. Maailma ei kuitenkaan aikonut antaa toisen nauttia ihanasta autuudestaan, vaan päätti puuttua asiaan hirveimmällä tavalla: herätyskello pärähti soimaan.

Seth raotti silmäänsä hiusten liimautuessa kasvoilleen. Hänen oli kuuma, jano ja päätäkin jomotti jostain syystä. Hän olisi halunnut vain jäädä vuoteelleen makaamaan, mutta se ei käynyt. Kalpea käsi haparoi yöpöytää yrittäen löytää kelloa, mutta kopelointi sai pirisevä kiusanhengen putoamaan pöydältä. Harvinaisen raskas huokaisu karkasi kapeilta huulilta nuorukaisen valuessa osittain pois sängyltä. Viimein hän otti kellon kunnolla käteensä ja painoi nappia vaientaen autuutensa häirinneen häirikön. Kirjanpitäjä kääntyi ympäri jääden lapaluitaan myöten lattialle hieromaan herkkää päätään. Olo oli ikävän nihkeä eikä mieli jostain syystä saanut otetta unesta. Ehkä hänen pitäisi olla vähän aikaa hereillä ja muistella untaan sitten myöhemmin – jos se edes oli niin tärkeä. Mustat bokserit tuntuivat märiltä, mikä johtui varmastikin hikoilusta. Hänen olisi mentävä välittömästi suihkuun ja valmistauduttava muutenkin töihin menoa varten. Ei ruskeasilmäinen voinut mennä ihmisten ilmoille hikisenä ja muutenkin sekaisen näköisenä. Laiha vartalo pudottautui lattialle, joka keräsi jo pölyä ja muuta likaa itseensä, mutta sitä nuorukainen ei jaksanut miettiä – hänhän pesisi kaiken sen moskan pois.

Avustaja nousi ylös ja käveli sen kummempia miettimättä kylpyhuoneeseen katsomaan kasvojaan peilistä. Silmien alla oli pienet silmäpussit eikä hän olisi voinut näyttää enää yhtään uupuneemmalta. Ei kai hän ollut tulossa kipeäksi, kun otsa oli niin hikinen ja päätäkin jomotti entisestään? Hänen olisi mitattava kuume jossain vaiheessa, ties mikä tauti häneen oli iskenyt. Miksi juuri nyt!?

Mutisten itsekseen omia mietteitään sormet laskeutuivat boksereiden reunoille ja veivät vaatekappaletta alaspäin, mutta liike pysähtyi äkkiä. Miksi hänellä oli tahmainen olo? Puna-mustahiuksinen raotti hiukan alusvaatettaan ja sulki samassa silmänsä nolouden punan laskeutuessa hikisille poskille. Oli tämäkin aloitus päivälle! Tykyttävä pää, hikinen vartalo, sairaannäköiset kasvot ja spermassa olevat housut! Ainakin jonkinlainen syyllinen löytyi hänen muuten sekaiselle ololleen. Epätoivoinen ilme kasvoillaan ruskeasilmäinen otti bokserit pois jaloistaan ja huokaisi raskaasti vilkaistessaan mustaa kangasta, joka oli täynnä valkoista, sakeaa tököttiä eikä sitä tosiaankaan ollut vähän. Kuinka monta kertaa hän oli…?

Kysymys jäi tykyttämään otsassa entistä enemmän ja kalpeampi suorastaan heitti vaatteen pyykkikoriin, joka ei huutanut niin pahasti kantamuksestaan kuin aikaisemmin. Nopeasti Seth luikahti suihkukaappiin ja käänsi jääkylmää vettä niskaansa. Vartalo värähti kylmyydestä, mutta se ei saanut nuorukaista kääntämään vettä lämpimämmälle tai hyppäämään taemmas. Vesi pyyhki hien ja tuntui mielestä aivan helvetin hyvälle. Leuka laskeutui rintakehälle silmien katsellessa puolikuutaan, joka oli aivan spermassa. Hänen olisi kohta koskettava ja pestävä se, mutta se tuntui jotenkin… hankalalta. Vähitellen ajatusten ja muistikuvien selkeytyessä käsi vei hanaa lämpimämmän suuntaan. Märät hiukset valuivat silmille ja vesinoro valui puhdistavasti nivusten alueelle, mutta kirjanpitäjä ei nähnyt sitä. Hän ei ollut siinä.
Mieli vaelsi unen takaiseen maailmaan, jossa hän oli kävellyt käytäviä pitkin eikä mitä tahansa käytäviä pitkin, vaan Ochin Osakan konttorin seitsemännen kerroksen. Hän oli kulkenut niitä samoja käytäviä uudelleen, mutta ei ollut tiennyt vain, miksi, kunnes oli saapunut päätietokoneen ovelle, joka olikin ollut raollaan… Sisällä oli ollut hämärää, mutta jostain oli hehkunut punaista valoa vuoteelle, jonka päällä oli maannut kaksi alastonta hahmoa…
“Seth…” Matalan kehräävä kuiskaus oli saanut oven paiskautumaan kiinni kalpeamman takana ja yllättäen hänkin oli huomannut olevansa alasti.
Nopeasti mustatukkainen hahmo oli noussut ylös ja kävellyt hänen luokseen toisen – hiukan harteikkaamman – jäädessä makaamaan vuoteelle. Vahva käsi oli tarttunut hänen ranteeseensa ja kiskonut kiihkeään suudelmaan käsien liikkuessa täysin esteettä pitkin kalpeata vartaloa. Vuoteelta kuulunut pehmeä naurahdus oli saanut suudelmat loppumaan ja pidempi oli kiskonut hänet mukanaan sen toisen luokse ja jostain syystä hän oli mennyt mukana ihan mielellään. Vuoteella hänet oli kaadettu makaamaan toisen syliin mustatukan laskeutuessa leikkimään hänen miehuudellaan ja samalla teräväpiirteiset kasvot olivat laskeutuneet hänen kaulalleen ja iskeneet hampaansa herkkään lihaan…

Otsa iskeytyi seinään, minkä jälkeen nuorukainen vajosi kaakeloidulle lattialle polvilleen pöyristyneenä. Käsi nousi epätoivoisille kasvoille, jotka eivät halunneetkaan enää muistaa unta. Voi luoja, mikä häntä oikein vaivasi? Kyllä hän oli ennenkin nähnyt unia Asagista, mutta nyt ensimmäisen kerran Hide-zoukin oli astunut hänen öiseen mieleensä.
Se siitä! Ei enää ikinä puhelinseksiä Reitan kanssa ennen nukkumaan menoa! Tämän syytä kaikki – mitäs meni sekoittamaan puheillaan vielä enemmän hänen ennestään sekaista mieltään! Olihan Ruizalla ja Yukilla kyllä osuutta vähän liikaakin tapahtuneeseen. Miksi sen typerän asianajajan piti paljastaa hänelle, ettei Hide-zou ollutkaan hetero? Minkä takia valheita pulputtavan asevastaavan piti vihjailla hänestä ja toimitusjohtajasta?

Vähitellen Seth onnistui kipuamaan pystyyn ja vetäisi kiivaasti henkeä, ennen kuin kosketti puolikuutaan, joka halusi aivan toisenlaista kosketusta. Se olisi halunnut helliä, villitseviä kosketuksia eikä kylmän oloista pesemistä. Miehuuden mitta olisi halunnut jonkun toisen kosketusta tai edes hiukan lämpöä ja huomiota. Sitä iloa nuorukainen ei aikonut antaa sille. Hänen puolikuunsa oli saanut juhlia ihan riittämiin hänen uniensa aikana…
Puna-mustahiuksinen puri huultaan muistellessaan eilistä iltapäivää. Asagin ja Hide-zoun ystävä Ruiza, joka oli myös yksi yakuzan aseiden salakuljettajista ja kehittäjistä, oli hakenut hänet asianajajatoimistolta ja sitten he olivat menneet maanalaiselle ampumaradalle. Koko sen ajan, mitä hän oli viettänyt vaaleahiuksisen kanssa, oli asevastaava ehdotellut ja puhunut kaikkea hullua ystävistään. Erityisesti kiusannut häntä yakuzasta ja tämän kakkosmiehestä, mikä oli tuntunut ja tuntui edelleen omituiselta. Asagin hän vielä ymmärsi, mutta eihän hänen esimiehensä ollut edes tehnyt mitään, mikä olisi viitannut, että tämä olisi kiinnostunut hänestä. Olihan tämä katsonut häntä omituisesti, kun he olivat kiusanneet yakuzaa maanantaina, mutta kuitenkin…

Ravistaen päätään avustaja väänsi hanan kiinni ja astui suihkukaapista ulos ottaen pehmeän pyyhkeen koukusta ja ryhtyi kuivaamaan itseään. Hänen olisi pidettävä kiirettä, että ehtisi ajoissa pihalle odottamaan Fu-kia saapuvaksi. Jotain hänen olisi tehtävä kasvoilleenkin, ettei näyttäisi niin väsyneeltä, mikä ei ollut tosiaan ihmekään yöllisen “rehkinnän” jälkeen. Luoja, milloin hän saisi nukkua sitä normaalia unta?

----------

Hissin ovet avautuivat Tatemonokin pääkonttorin yläkerrassa, jolloin avustaja astui käytävälle väsähtäneen näköisenä. Muutamat työntekijät kurtistivat kulmiaan hänet nähdessään, koska tähän mennessä nuorukainen oli tullut töihin sen näköisenä, kuin olisi nukkunut henkari suussaan, mutta kukaan ei sanonut siltikään yhtään mitään. Kaikki kuitenkin tervehtivät ohimennen päänyökkäyksin ja käden nostamisilla, mikä nosti pienen hymyn kapeille huulille. Työilmapiiri oli mukava, vaikka hänen hiuksiaan jaksettiinkin tuijottaa, mutta kaikki oli erilaisempaa kuin asianajajatoimistossa. Luultavasti se johtui eniten siitä, että Tatemonokissa työskenteli enemmän nuorempaa sukupolvea. Raikkailla käytävillä kuului askelia, rupattelua ja sieltä täältä kaikui puhelimien pirinää, muttei häiritsevästi. Oikeastaan siinä ihmisten keskellä alkoi vähitellen piristyä, vaikka nuorukaisesta tuntui, ettei hän näyttänyt kovinkaan virkistyneeltä. Siitä hän sai varmistuksen saavuttuaan työpöytänsä ääreen.
“Seth-san, mitä on tapahtunut?” Ivy vakavoitui kesken Byoun vitsin kerronnan ja mies nousi pystyyn tuoliltaan.
Vaaleaverikkö käänsi katseensa kirjanpitäjään kulmakarvojen hypätessä hiusrajaan asti toisen väsyneistä kasvoista, jotka kyseinen herra huomasikin varsin selkeästi kiinnisidottujen hiusten takia.
“Ei yhtään mitään”, nuorin mumisi ja yritti piiloutua tuoleineen työpöytänsä taakse, mutta turhaan.
Sihteeri käveli saman tien hänen luokseen ja laski kätensä selkäpuolen toisen otsalle kumartuen tämän viereen.
“Ei kai sinulla ole kuumetta? Huimaako sinua?” sievempi katsoi huolestuneena toisen kalpeita kasvoja osaamatta päättää, oliko tämä tavallista valkoisempi.
“Ei minulla ole mikään hätänä…”, puna-mustahiuksinen yritti vältellä toisen tutkivaa katsetta.
“Oletko aivan varma? Sinä et näytä kovin terveeltä…”
“Ei Seth-san näytä kauaa kovin terveeltä, jos sinä pyörit noin kovasti hänen ympärillään. On ihme, jos raukkaparka saa vedettyä happea”, Byou naurahti leikkisästi ja nousi sihteerin pöydänkulmalta ylös.
“Sinä väännät kaikesta sitten aina vitsiä, Byou-san”, brunette kääntyi katsomaan insinööriä kiukustuneena.
“Mistä sinä tiedät, mikä häntä vaivaa? Hänellähän saattaa olla vaikka, kuinka paha sairaus! Seth-san on niin kalpeakin!”
“Hän on aina kalpea”, vaaleampi naurahti siirtyen istumaan nyt avustajan pöydän kulmalle.
“Sitä paitsi, minusta tuntuu, että tiedän, mikä pientä väriläikkäämme vaivaa.”
“Väriläikkää?!” ruskeasilmät kapenivat viiruiksi huudahduksen myötä.
“Kiitos vaan, Byou-san!”
“Ole hyvä, muru”, jäänsinisilmäinen naurahti nuolaisten kevyesti huuliaan hymyillessään flirttailevasti.
“Mutta kerrohan minulle, Seth-san, näitkö sinä painajaisia?”

Kalpeimman silmät levähtivät auki ja vartalo jäykistyi sen katseen alla, mutta mielessä pyöri hirvittävä kuhina, vaikkei sitä päältäpäin olisi uskonut. Mistä toinen oli tiennyt? Oliko hän todella niin läpinäkyvä? Oliko hänen näkemänsä uni edes ollut painajainen? Ei hän ollut ainakaan muistaakseen kauhuissaan, mutta mistä sen tiesi enää tässä vaiheessa…
“Ilmeestäsi päätellen näit”, Byou totesi nähdessään toisen jäykän olemuksen ja käänsi flirttailevan katseensa Ivyyn.
“Siinäs näet. Pikkuisesi ei vain ole nukkunut kovin hyvin ja on siksi väsyneen näköinen.”
Kirjanpitäjä katsahti hetken päästä brunettea, jonka kasvoille nousi pieni helpottunut hymy.
“Voi sinua Seth-san! Sait minut huolestumaan”, sihteeri hymyili pienesti katsellessaan toisen uupunutta olemusta.
“Anteeksi”, avustaja mumisi hiljaa ja nousi pystyyn toisen mukana.
“Älä kuitenkaan turhia huolehdi. Jaksan kyllä ihan hyvin tehdä töitä”, nuorukainen ryhtyi purkamaan salkkuaan.
Yllättäen hän tunsi, kuinka kädet kietoutuivat hänen vartalonsa ympärille ja ruskeat monisävyiset hiukset painautuivat hänen mustaa pukuaan vasten. Sievin halasi pehmeästi nuorempaansa hymyillen pienesti eikä toinen osannut tehdä muuta kuin seistä siinä ihmettelemässä toisen tekoa.
“Psst – olet ilmeisesti vieläkin unen pöpperössä, koska et muista, että on kohteliasta halata takaisin”, insinööri virnisti pirullisesti Sethille, jonka poskille nousi pieni nolouden puna.
Kirjanpitäjä hymyili hiukan ja otti viimein lyhemmän lämpimään halaukseen tämän rutistaessa häntä entistä enemmän. Hetken kaksikko siinä seisoi, kunnes jäänsinisilmäinen avasi pirullisesti hymyillen suunsa.
“Aaawww”, Byou huudahti ja hyppäsi pöydän yli.
“Iso hali!”
Ivy purskahti nauruun painautuessaan vaaleaverikön takia entistä lähemmäksi puna-mustahiuksiseen eikä toinenkaan kovin onnettomalta näyttänyt siinä halattavana ollessaan. Pieni hymähdys karkasi muutenkin kapeilta huulilta heidän lopulta irrottautuessa toisistaan.
“Mukavaa, että olet kunnossa”, sievin virnisti omalla tutulla tavallaan katsoessaan pidempäänsä silmiin.
“Mutta kerro heti, jos et jaksa tehdä töitä – keksitään yhdessä hyvä tekosyy Hide-zou-samalle.”
“Tekosyy mihin?” kuului matala kysymys, joka sai niin sihteerin kuin avustajan niskakarvat pystyyn.

“Oikein hyvää huomenta, Hide-zou-sama”, jäänsinisilmäinen sanoi kumartaen liioitellusti lattiaan asti hatun melkein pudotessa päästään.
“Huomenta Byou-san”, Hide-zou nojasi ovensuuhun katsellen kolmikkoa kulmiensa alta.
Tällä kertaa toimitusjohtajalla oli päällään tummanvihreä, melkein musta puku, joka sai hiukset näyttämään astetta vaaleimmilta samettista pintaa vasten.
Sihteeri katsoi säikähtäneenä johtajaansa eikä kirjanpitäjäkään näyttänyt kovin rohkealta tutkaillessaan opettajansa vakavia kasvoja.
“Hide-zou-sama… Kuinka kauan te olette olleet siinä?” ruskeasilmäinen kysyi nielaisten.
“En kauaa. Vain sen verran, että näin söpön ryhmähalauksenne”, Ruskeahiuksinen sanoi ja katsahti vakavana oppilastaan.
“Seth, sinä olet sairaan näköinen. Oletko nukkunut lainkaan?”
“Hiukan…”, Seth katsahti lattiaa nolostuneena, koska muisti samassa, kuinka esimiehensä oli kumartunut hänen rintakehänsä ylle näykkien joka puolelta ja hän itse oli…
Ravistellen päätään nuorukainen nosti nopeasti katseensa takaisin esimiehensä kasvoihin.
Kolmikon hämmästykseksi toimitusjohtajan suu pysyi aivan vakavana, mutta silmiin oli noussut omituisen lempeä katse, kun mies antoi sielunsa peilien tutkia nuorempaa päästä jalkoihin.
“Sitäkö varten olitte suunnittelemassa tekosyytä minulle, Ivy-san? Senkö takia, että pelkäät Sethin nukahtavan pystyyn?”
“Kyllä, Hide-zou-sama”, sievin katsahti myös nolona lattiaan ja perääntyi huomaamattaan päin insinööriä, jonka huulille kaareutui tyytyväinen virne tapahtumien johdosta.
“Tehän saatte minut kuulostamaan armottomalta orjapiiskurilta, vaikka tavallaan se on hiukan imartelevaa”, mies suoristautui ja liikkui kolmikon eteen katsahtaen jokaista.
“Minä olen kuitenkin tämän talon johtaja ja minä haluan ehdottomasti tietää, jos joku – kuka tahansa työntekijöistä – ei jaksa tehdä töitä. Ennen kaikkea teidän kolmen pitää kertoa minulle, jos alatte väsyä, jotta voin järjestää teille lomaa”, pieni, ystävällinen, mutta harvinainen virne nousi voimakkaille kasvoille.
“Te olette minun tehotiimini, jonka täytyy pysyä kunnossa, jotta minäkin jaksan ja yritys pysyy pystyssä.”
“Kiitos kauniista sanoistanne, Hide-zou-sama…”, Byou sanoi teennäisen värisevällä äänellä ja oli kuivaavinaan kyyneleitä.
“Ihan liikutuin…”
“Sinuna liikuttuisin takaisin töihin siitä hilplailemasta sihteeriäni”, teräväpiirteinen huomautti vihjaten katseellaan toisen käteen, joka oli laskeutunut Ivyn lantiolle.
Puhelin päätti estää sihteeriä parkaisemasta vaaleaverikölle vastalausetta hävyttömyydestä tai miehen protestointia tekojensa paljastamisesta ja ehkä se oli ihan hyvä työpaikkasovun säästämisen kannalta. Sievin syöksyi vastaamaan puhelimeen ja melkein tönäisi insinöörin puna-mustahiuksisen pöydälle makoilemaan tämän hämmästellessä lyhimmän voimia. Kalpein vilkaisi kaksikkoa tyrskähtäen, kun brunette vastasi aina yhtä pirteästi puhelimeen:
“Moshi moshi?”

“Seth…”, matala kuiskaus nostatti nuorukaisen niskakarvat pystyyn kehon jäykistyessä jotenkin odottavasti.
Toinen oli aivan lähellä – liian lähellä…
“Ota itsellesi teetä tai muuta juotavaa ja tule sitten työhuoneeseeni juttelemaan”, vanhempi sanoi rauhallisesti ja meni takaisin työhuoneeseensa jättäen oven merkitsevästi auki.
Ruskeasilmäinen katsoi, kuinka esimiehensä meni istumaan pöytänsä taakse ja kirjoitti jotain koneelleen jääden sen jälkeen lukemaan ruudulta loistavaa tekstiä. Hän mietti, mistä toinen halusi mahdollisesti keskustella. Mielessä pyöri myös kysymys siitä, pystyisikö hän itse juttelemaan yhtään mistään, koska muisti unensa jossa oli leikkinyt huulillaan toisen miehuudella, joka ei ollut lainkaan pieni…
Säikähtäen omia ajatuksiaan Seth pyrähti nopeasti hakemaan itselleen vihreätä teetä, johon lisäsi varsin paljon hunajaa toivoen virkistyvänsä sen avulla mahdollisimman nopeasti. Lusikka kilahteli mukin posliiniseen pintaan nuorukaisen vetäessä muutaman kerran henkeään, ennen kuin uskaltautui astumaan leijonan pesään.

Vaistomaisesti nuorukainen sulki oven vetäen samalla kiivaasti vielä lisää henkeä, kunnes kääntyi pienesti hymyillen johtajaansa päin. Tämä nojasi toimistotuolinsa käsinojaan katsellen tarkkaavaisesti toisen väsynyttä ja – siis puna-mustahiuksisen mielestä – rupsahtanutta ulkokuorta, joka oli sisällään poreilevista tuntemuksista huolimatta täysin tyyni. Niistä kasvoista ei näkynyt väsymyksen takia se, että nuorempi mietti parhaillaan, oliko opettajallaan todellakin sen kokoinen kuin hänen unessaan.
He eivät sanoneet sanaakaan, kun kirjanpitäjä istuutui itselleen tutuksi käyneelle nojatuolille sekoitellen samalla juomaansa aiheuttaen pientä kilinää, joka olikin ainoa ääni hurisevan tietokoneen lisäksi. Pidempi ei ollut täysin varma, kuvitteliko itse tunnelman vai oliko ilmapiiri tavallista jännittyneempi. Mistä toimitusjohtaja halusi heti näin aamusta keskustella?

“No, Seth”, ruskeahiuksinen sanoi tarkkaillen jatkuvasti toisen harvinaisen uupuneita kasvoja.
“Vaikka me näemmekin toisiamme päivittäin, en ole varsinaisesti kysynyt sinulta kuulumisiasi. Haluaisitko kertoa, miten olet pärjännyt näiden muutosten kanssa, mitä olet kokenut viimeisimpinä viikkoina?”
Pieni helpottunut henkäys karkasi avustajan huulilta tämän nojautuessa paremmin nojatuoliin nauttien mukavammasta asennosta. Hän oli pelännyt tehneensä jotain väärin.
“Miten sen sanoisin… Tavallaan on, kuin mitään muutosta aikaisempaan elämääni ei olisi tapahtunutkaan, mutta silti tiedän, että on. Sitä on hiukan vaikea selittää…”, ruskeasilmäinen katsahti opettajansa kasvoja tämän viitatessa pienesti käden liikkeellään toista jatkamaan parhaalla katsomallaan tavalla.
“Olen tutustunut moniin uusiin, mielenkiintoisiin ja hyvin mukaviin persooniin ilman, että olisin joutunut luopumaan vanhoista ystävistäni kuten Reitasta. Jos olette käyneet Gratterissa, hän on se blondi, jolla -”
“Jolla on Asagin sanojen mukaan sukkanauha nenällään. Tiedän. Olen käynyt muutaman kerran Gratterissa, vaikken siltä näytäkään”, teräväpiirteinen huomautti vakavalla naamalla.
“Sukkanauha?” Seth tyrskähti voimakkaasti, että tee meinasi läikähtää hänen housuilleen.
Jos Reita saisi kuulla tuon, tämä repeisi liitoksistaan. Ehkä kannattaisi mainita joskus ohimennen ja pitää kameraa mukana ikuistamista varten. Onneksi Tatsuroun puhelimissa oli sellainen erikoisuus harvinaisen tarkan kuvan lisäksi.
“Niin Asagi sanoi minulle, kun nurisi ystäväsi läsnäolosta siellä Gratterissa silloin perjantaina…”, pieni hymähdys karkasi Hide-zoun huulilta.
“Niin… Siitä perjantaista tämä kaikki oikeastaan lähti liikkeelle…”, kirjanpitäjä joi pienen kulauksen teetään.
“Paljon on tapahtunut niin nopeassa ajassa… Ensimmäinen keikka ja paljon muuta. Se, miten kuvaisin kaikkia muutoksia, olisi… Aivan kuin olisin astunut johonkin uuteen baariin tai ravintolaan, jossa kaikki on paljon hienompaa ja erikoisempaa verrattuna muihin paikkuihin… Kuin haluaisin olla kanta-asiakas, joka tietää paikasta kaiken, mutta kokee jatkuvasti uusia yllätyksiä. Sitten, kun astun pois, tiedän kaipaavani sinne takaisin entistä kiihkeämmin ja kokemani muokkaa sitä vanhaa maailmaa, mistä olen tullut kuitenkaan raapaisematta pintaa syvemmälle…”
Pieni puna nousi nuorukaisen kasvoille tämän juodessa nopeasti lisää teetään. Hänestä tuntui, että puhui järjettömiä: ravintola tai baari – mikä esimerkki! Aivan kuin ei olisi tullut parempaa vertauskuvaa mieleen. Onneksi hän ei sentään sanonut olevansa kuin Liisa ihmemaassa…
“Mukava kuulla. Tämä kaikki on siis ollut ihan mukavaa. Se, ettet saanut ensimmäisestä keikastasi huonoja muistoja, on ilahduttava uutinen”, toimitusjohtaja nosti kyynärpäänsä pöydälle.
“Entä eilinen? Miten pärjäsit Ruizan kanssa?” heti tuon nimen lausumisen jälkeen kasvot synkistyivät.
“Tai oikeastaan, mitä kaikkea se ääliö meni sanomaan?”

Pieni tirskahdus karkasi kapeilta huulilta nuorukaisen muistaessa mustaan nahkatakkiin ja pitkiin maihinnousukenkiin pukeutuneen vaaleahiuksisen miehen, joka sanoi suoraan, mitä ajatteli – välittämättä seurauksista. Tämä oli ollut mielenkiintoista seuraa, kunhan ei laskettu mukaan tiettyjä asioista…
“Ruiza oli varsin mukava. Hän kyllä järkytti minut esiintulollaan, mutta pelasti sillä minut eräästä epämiellyttävästä tilanteesta…”
“Mistä tilanteesta?”
“En tiedä, muistatteko niitä tyttöjä, jotka tarjoilivat siellä yhtiökokouksessa, mutta yksi heistä oli Morioka Sakura. Me olemme käyneet muutaman kerran ulkona, ja nyt hän roikkuu minussa jatkuvasti, vaikken oikeasti edes pidä hänestä. En kuitenkaan osaa sanoa sitä hänelle suoraan eikä hän ole ymmärtänyt antamiani vihjeitä…”
“Mitä Ruiza tarkalleen ottaen teki?”
“Tuli paikalle ja sanoi minua seksikkääksi”, pieni puna nousi poskille.
“Sanoi muutaman irstaan asian, haukkui Yamato-saman, Fujiwara-sanin ja Sakura-sanin lyttyyn verraten teitä jumalaan ja kiskoi minut lopulta mukaansa…”

Raskas huokaisu karkasi täyteläisiltä huulilta miehen ravistaessaan päätään. Nuorukainen katsoi opettajaansa, joka katsoi tätä kulmiensa alta merkitsevästi.
“Jos puheet miesten putkiaivoista pitävät paikkansa, Ruizan putki on hyvin lyhyt, kapea ja uskomattoman ohut”, lopulta Hide-zou laski kasvonsa käsiinsä.
“Tuo kuulosti jo sen verran pahalta, että kerro tarkemmin, mistä te keskustelitte. Mitä ihmettä hän tarkoitti tuolla jumala-sopotuksellaan?”
“Hän vain totesi, että teidän on pakko olla minulle jumala, jos olen todella joutunut työskentelemään Yamato-saman ja muiden kanssa”, Seth kertoi suoraan, koska nyt ajateltuaan huomasi, etteivät asevastaavan puheet kaukaa menneet.
Lopun kertominen tuottikin sitten ongelmia arveltua enemmän…
“Hän… ehdotteli… ja puhui teistä ja Asagi-samasta… Haukkui yhteiskunnan lyttyyn… ja vihelteli poliiseille…”
“Mitä hän tarkkaan ottaen puhui minusta? Missä yhteydessä?”
“En minä osaa selittää…”
“Sano toki suoraan, mitä hän sanoi.”
“Tuota… Hän kysyi, että olemmeko… tai siis… että oletteko te tehneet… Pöydän pehmeimmät kohdat… Kaksi vuotta… ilman… Muumioitunut…”

Ruskeankellertävät silmät katsoivat tarkkaavaisesti toisen kiemurtelua katseensa alla. Tee jäähtyi kupissa, mutta sitä puna-mustahiuksinen ei ilmeisesti huomannut. Tämä näytti siltä, ettei olisi oikeastaan tiennyt, miten olisi esittänyt asiat tai sitten suoraan sanominen tuotti liikaa ongelmia. Yakuzan oikeakäsi osasi silti päätellä noista sanoista – ja nuoremman jatkuvasta tarpeesta pitää käsiään suojelevasti nivustensa lähellä – hiukan enemmän. Lisäksi tämä oli jo aikaisemmin kysellyt muutamista asioista Ruizalta, joka oli vastannut auliisti kysymyksiin. Nyt tämä voisi vain kysyä tarkemmin niitä oikeita kysymyksiä.
“Mitä pidit ampumaradasta? Kai Ruiza ohjasi sinua riittävän hyvin?” liikemies päätti hypätä miettimästään asiasta toiseen.
Ei hän voinut enempää aiheuttaa toiselle päänsärkyä. Ruskeasilmäinen hengitti muutaman kerran syvään ja nosti katseensa opettajaansa pienesti hymyillen. Tämä oli helpottunut, kun pääsi mukavampaan asiaan.
“Erilaisempi ja mielenkiintoisempi, kuin luulin. Oikeastaan varsin viihtyisä paikka, jossa voisi käydä useamminkin”, avustaja naksautti hiukan niskaansa sekoittaen samalla kylmää juomaansa.
“Ruiza on hyvä opettaja. Hän selitti kaiken yksinkertaisesti ja näytti rauhallisesti, miten kuului toimia. Hän ei ohjannut minua aseiden suhteen, kuin olisin ollut joku imbesilli… On ehkä hänen ansiotaan, että aloin pitää ampumista ihan mielenkiintoisena asiana – ainakin harrastusmielessä.”
“Mukava kuulla”, Teräväpiirteinen sanoi hymyillen ilahtunutta hymyä.
“Itse asiassa Ruiza kehui sinua luonnonlahjakkuudeksi ja mainitsi minulle jopa muutaman tuloksenkin.”
“En tiedä, mitä sanoisin”, nuorempi hieraisi nolostuneena niskaansa ja pyöritteli hiukan sormellaan ponihäntäänsä.
“Kiitos…”
“Älä toki minua kiitä”, vanhempi naurahti nousten seisomaan toisen noudattaessa esimerkkiään.
“Ruizahan se sinua opetti ja kehui. Ei niistä kuitenkaan sen enempää, voit palata takaisin töiden pariin. Lounastauolla käymme taas vanhoja asioita läpi ja menemme iltapäivällä tapaamaan muutamaa kaupungin johtoherraa.”

“Kuten haluatte Hide-zou-sama”, Seth kumarsi ja meni ovelle, mutta pysähtyi yllättäen.
“Tuota, Hide-zou-sama”, nuorukainen kääntyi ympäri katsahtaen varovaisesti opettajaansa.
“Niin?” Hide-zou katsahti pidempäänsä.
“Mikäli meillä ei kestä kauaa kaupungin hallituksen kanssa, voinko sen jälkeen lähteä Ruizan kanssa harjoittelemaan? Hän ehdotti eilen, että harjoittelisimme myös tänään…”, puna-mustahiuksinen vaihtoi hermostuneena painoaan toiselta jalalta toiselle vilkaisten kiiltävien kenkiensä kärkiä.
Kyllä, ne kiilsivät riittävästi.
“Tietenkin se sopii”, vanhempi istuutui tuolilleen palaten takaisin töidensä pariin.
“Mukava huomata, miten suhtaudut vakavasti uusien asioiden oppimiseen.”
“Haluaisitteko tulla mukaan?” kysymys karkasi kapeilta huulilta, ennen kuin kirjanpitäjä ehti puraisemaan kieltään.

Teräväpiirteinen nosti yllättyneen katseensa nuorempaansa, joka yritti kuumeisesti keksiä uskottavaa selitystä salaiselle toiveelleen. Ihme, ettei hän juossut seinän läpi kysymyksensä takia – oli tämäkin hetki ja tapa ilmaista asioita. Oikeasti avustaja vain halusi toisen näkevän, mitä oli oppinut asevastaavalta ja nähdä, millainen tämä oli lähimpien ystäviensä kanssa – sellaisen käsityksen hän oli saanut vaaleaverikön puheista, että kaksikko oli tuntenut toisensa pitkään.
“Ruiza kertoi, että te olette hyvä ampuja. Ehkä te voisitte kertoa minulle jonkun niksin, mitä hän ei ole maininnut minulle…”
“Ehkä minä joku kerta ehdinkin tulemaan”, toimitusjohtaja nosti kätensä mietteliäänä leualleen.
“En minä mitään erityisiä niksejä tiedä, mutta en tosiaan ole vähään aikaan harjoitellut… Mikäli se ei häiritse omaa opetteluasi, tulen joskus ihan mielelläni.”
“Oikeasti?” ruskeasilmäisen katse pomppasi lattiasta suoraan vahvaleukaisen silmiin.
“Oikeasti”, lyhempi hymähti pienesti hymyillen.
“Mutta varaudu siihen, että Ruiza haastaa meidät kummatkin kilpailemaan häntä vastaan.”
“Varaudun. Te kumpikin saatte ehkä sitten kokea pienen yllätyksen”, onnellisen tyytyväinen hymy koristi kalpeita kasvoja.
Ruskeahiuksisen toinen kulmakarva nousi hiukan ovelan hymyn ilmestyessä huulille. Tämä näytti pitävän kuulemastaan.
“Vai pienen yllätyksen? Kuulostaa hyvin mielenkiintoiselta.”
“Toivottavasti siitä tulee”, avustaja naurahti pehmeästi avatessaan oven.
“Työn iloa, Hide-zou-sama.”
“Samoin sinulle, Seth.”

----------

Aamu kului mukavissa merkeissä Sethin tehdessä sitä, mitä hän muutenkin normaalisti teki eli auttoi Ivyä ja toimitti asioita Hide-zoulle, joka ei paljoakaan liikkunut työhuoneestaan. Sitähän Byou jaksoi ihmetellä, miksei toimitusjohtaja lihonut lainkaan nyt, kun tämän viimeinenkin liikkuminen oli lähtenyt puna-mustahiuksisen tulon jälkeen. Sille vitsille sihteeri ja avustaja jaksoivat nauraa pitkään, kun teräväpiirteinen oli yllättäen vain kävellyt pois huoneesta ja sanonut, että hän sai siitä liikaakin liikuntaa, kun joutui ajamaan insinööriä takaisin töihin. Jäänsinisilmäinen oli pyrähtänyt säikähtäneenä karkuun ihmettelen kovalla äänellä, miten hyvä kuulo toisella oli.
Lounastauko lähestyi hitaasti, mutta varmasti eikä ruskeasilmäinen osannut toivoa muuta kuin mukavaa yhteistä aikaa opettajansa kanssa – ja tietenkin sitä, että tämä tulisi joskus katsomaan hänen harjoitteluaan ampumaradalla.

“Seth, käyn tuolla alemmissa kerroksissa”, Hide-zou astui ulos työhuoneestaan tuntia ennen lounastaukoa.
“Sisustussuunnittelijaryhmämme haluaa kuulemma minun mielipiteeni eräistä huonekaluista ja väreistä, mutta tulen aivan pian takaisin. Ota vastaan puheluita, jotka ovat tarkoitettu minulle.”
“Kyllä, Hide-zou-sama”, Seth nousi ylös tuoliltaan ja kumarsi kohteliaasti.
“Seth”, vanhempi sanoi pehmeästi ja toisen yllätykseksi painoi kätensä tämän kalpealle poskelle.
“Kuinka monesti minun on pyydettävä, että lopetat tuon ylikohteliaan herroittelun. Saat minut tuntemaan itseni vanhaksi ukoksi…”, peukalo silitti hennosti toisen poskea.
“Tai upseeriksi, jonka jokaista sanaa totellaan – olivat ne millaisia tahansa…”

Ruskeasilmäinen katsoi niihin ruskeankellertäviin silmiin, jotka olivat melkein hänen omien silmiensä tasolla. Hänen hengityksensä oli kevyttä mielen keskittyessä täysin pehmeään kosketukseen ja peukalon hitaisiin liikkeisiin, jotka… Kirjanpitäjä sulki silmänsä hänen tuntiessaan hellän kosketuksen alahuulellaan. Pieni henkäys karkasi nuorukaisen suusta, kun hän tunsi väreiden kulkevan ihollaan, koska toinen vartalo oli tullut lähemmäksi. Kasvot värähtivät, kun ne tunsivat kevyen hengityksen aivan lähellä peukalon pysähtyessä paikoilleen huulen reunaan.

Äkillinen kylmyyden tunne sai puna-mustahiuksisen avaamaan silmänsä, kun käsi lähti pois hänen poskeltaan ja lyhempi kääntyi ympäri kävellen ripeästi poispäin. Avustaja katsoi loittonevaa selkää eikä hän tiennyt, mitä olisi ajatellut. Oliko nuorukainen kuvitellut tuon kaiken, vai oliko hänen esimiehensä aikonut suudella häntä? Peukalon kosketus huulilla ei ainakaan ollut harhaa, koska silittämisestä jäänyt lämpö oli helposti aistittavissa. Kalpeahipiäinen vajosi istumaan toimistotuoliinsa tuskin hengittäen. Eihän se ollut mahdollista, että ruskeahiuksinen olisi halunnut suudella häntä. Yuki ja Ruiza olivat kyllä sanoneet, että voimakasleukainen oli homoseksuaali, mutta miksi tämä muka olisi halunnut suudella häntä? Eihän mies ollut tehnyt elettäkään häneen! Paitsi nyt…
“Seth-san? Onko kaikki hyvin?” korvanjuuresta kuuluva kysymys sai Sethin kääntämään päätään hitaasti äänen suuntaan.
Ivy oli polvistunut hänen viereensä ja katsoi huolestuneena kalpeita kasvoja. Koska ääni ei lähtenyt avatusta suusta, avustaja nyökkäsi epävarmasti. Se ei kuitenkaan saanut huolestuksen ryppyjä katoamaan lyhemmän kasvoilta minnekään. Miten sihteeri olisi voinut olla muuta kuin huolestunut, kun näki johtajansa käden toisen poskella ja sitten ruskeahiuksinen äkkiä kääntyikin ympäri lähtien pois? Ainakaan teräväpiirteinen ei ollut lyönyt, koska puna-mustahiuksisen poskessa ei ollut sinertävää tai edes punertavaa jälkeä.
“Oletko varma?”

Ruskeasilmäinen ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi jälleen katsoen lattiaa, kuin olisi ollut horteessa. Bruneten huulille nousi ystävällinen hymy tämän noustessa pystyyn ja antaessa lämpimän halauksen työtoverilleen.
“Jos halut puhua, minä kuuntelen – tiedäthän sinä sen?”
Nopeammin kuin aikaisemmin nuorukainen vastasi hellyyden osoitukseen katseen harhaillessa jossain muualla: mielensä sisällä eräässä miehessä.
“Tiedän…”, pidempi sanoi hiljaa sulkien hetkeksi silmänsä.
“Kiitos, Ivy-san.”
“Ole hyvä”, sievempi naurahti hellästi päästäessään toisesta irti.
“Sinua taitaa todella väsyttää. Lepää toki jonkin aikaa, kyllä firma pysyy pystyssä, vaikket töitä koko aikaa tekisi”, Ivy käänsi päätään käytävän suuntaan ja naurahti hennosti nuoremman seuratessa miehen katsetta.
“Ota mallia Byou-sanista – hän kyllä tietää, miten töistä luistetaan.”

Pieni hymy nousi kapeille huulille hänen nähdessään insinöörin, joka jakeli flirttailevia katseitaan joka suuntaan ja sai siitä hyvästä jopa muutaman vihellyksen peräänsä, mikä ei olisi voinut leventää enempää vaaleaverikön hymyä. Sihteeri palasi takaisin töihinsä ja yritti hätistellä jäänsinisilmäistä tiehensä häiritsemästä, mutta toinenhan halusi siitä hyvästä entistä enemmän häiritä. Kirjanpitäjä katsoi sivusilmällään tilannetta kumartuessaan koneensa näppäimistön ylle. Hänestä tuntui, että Byou ja Ivy olivat jo pari tai sitten näistä tulisi pian, koska vaaleahiuksinen ei antanut kenellekään muulle yhtä paljon flirttailevia katseita kuin sievemmälle. Brunette tosiaan oli varsin huomioonotettava tapaus, mikä saikin kalpean otsan menemään kurtuille. Miksi ihmeessä, jos Hide-zou kerran piti miehistä, toimitusjohtaja ei ollut iskenyt silmiään sihteeriinsä? Nämähän työskentelivät jatkuvasti yhdessä eikä lyhemmän ulkonäössä ollut oikeastaan mitään huonontavaa tekijää. Miksi ihmeessä ruskeankellertäväsilmäinen oli aikonut suudella häntä?
Nuorukainen ravisteli tarmokkaasti päätään ponihännälle sidottujen hiusten lennellessä olkapäiden ylitse vinhasti. Hän oli kuvitellut koko tilanteen – se ei ollut mahdollista eikä tulisi olemaankaan.
“Seth, keskity töihin ja unohda kaikki muu”, Seth mutisi itselleen.
Nuori mies ryhtyi näppäilemään erilaisia tietoja esiin ja soittelemaan lastensairaalaan työmaalle ja muihin suurempien rakennustöiden perään, missä tilanteessa mentiin ja käski lähettämään raportit pääkonttoriin.
Ivy joutui paniikkiin, kun Matsumoto Takanori soitti ja halusi puhua Hide-zoun kanssa hotellistaan, mutta avustaja käski yhdistämään hänen lankapuhelimeensa. Ministerille nuorukainen sitten kertoi koneella olevien tietojen perusteella olevat vaiheet ja sen, mitä asiantuntijat olivat sanoneet maaperästä. Hän myös varmisti kohteliaasti, että olihan kulttuuriministeri muistanut varmistaa luvat. Siihen mies oli naurahtanut pehmeästi, että pitäisi hommata itselleen avustaja, joka jaksaisi muistuttaa asioista. Ennen puhelun lopettamista Matsumoto oli pyytänyt kirjanpitäjää muistuttamaan esimiehelleen perjantai-illasta. Tämä sai nuorukaisen kurtistamaan kulmiaan, mutta hän lupasi välittää viestin. Sulkiessaan puhelinta puna-mustahiuksinen mietti otsa kurtussa, mitä mahdollisesti huomenna olisi tapahtumassa, jos hänen kerran piti sanoa siitä opettajalleen.
“Seth-san! Faksilaitteemme sekoaa! Sinunhan piti levätä!” Ivy parkaisi, kun faksista alkoi syöksyä papereita täynnä tekstiä.
“Minähän lepäsin”, ruskeasilmäinen naurahti pehmeästi toisen hämmentyneelle ilmeelle unohtaen mietteensä.
“Lepäsin odotellessani noita fakseja.”

Sihteeri mutristi huuliaan sievästi eikä kalpeampi voinut kuin naurahtaa. Nuorukainen nousi tuoliltaan ja meni faksilaitteen viereen ottaakseen raportit. Hän joutui seisomaan siinä pidemmän hetken, koska kaikki työmaat, joihin nuorukainen oli soittanut, päättivät lähettää raporttinsa tietenkin täsmälleen samaan aikaan. Brunette tirskahti toisen epäuskoiselle ilmeelle, mutta pian nuorempi sai ison kasan papereita käsiinsä ja kantoi ne Hide-zoun työhuoneeseen. Suuren tummanruskean pöydän ääressä ruskeat silmät tarkastelivat jokaista sivua lajitellen työmaiden raportit omiin pinoihinsa. Saatuaan kolme erillistä kasaa tarkoituksenaan nitoa omat tiedot yhteen, hän huomasi yllättäen, että yksi raportti puuttui. Onneksi nuorukaisen ei sitä kauaa tarvinnut miettiä kadotettuja tietoja, koska pian Ivy jo huudahti, että faksikone sekosi jälleen.

Naurahtaen kevyesti toisen ilmaukselle, puna-mustahiuksinen haki paperit ja palasi takaisin esimiehensä huoneeseen tarkastellen samalla papereiden sisältöä. Muutama paperi putosi yllättäen lattialle nuorukaisen puistellessa päätään. Miten hän saattoi nyt olla tällainen mämmikoura?
Seth polvistui lattialle ja keräsi pudonneet tiedon jyvät puhaltaen turhat roskat pois puhtailta pinnoilta. Laittaen paperit jälleen oikeaan järjestykseen nuorukainen nousi ylös ja tunsi heti käsivarsien kietoutuvan ympärilleen. Pieni hymy nousi kapeille huulille hymähdyksen saattelemina. Hänellä ei ollut epäilystäkään halaajasta.
“Ivy-san, ei minua tarvitse joka kerta halata, kun jotain käy hassusti. Vaivaako sinua halipula?”
“Valitettavasti en ole Ivy”, kuului matala kuiskaus aivan korvan vierestä.

Kevyt henkäys herkkään ihoon sai nuorukaisen niskakarvat pystyyn, samoin kuin se ääni, joka oli aivan liian matala sihteerin ääneksi.
“Eikä vaivanani ole halipulaa, vaan jotain paljon raskaampaa, johon sinä voit auttaa.”
Ruskeasilmäinen tuijotti kauhuissaan eteensä. Hän tunsi, että takanaan seisova mies oli aivan liian pitkä ollakseen sihteeri – halaajahan oli häntäkin pidempi. Käsivarret olivat vahvat ja lihaksikas vartalo painautui hänen selkäänsä vaativana. Tuo ääni – se kuului…
“Onko mielesi lainkaan tässä luonani vai vaeltaako se jo edelläni makuuhuoneen puolella, seksikäs Sethini”, kuului matala kehräys, ja kieli kosketti kevyesti korvanlehteä.
Terävä hengenveto kuului huulilta ja tuskaisan hitaasti kirjanpitäjä kääntyi ympäri toisen hellittäessä otettaan salliakseen pienen liikkeen. Paperit putosivat lattialle katseen osuessa mustiin hymyileviin silmiin, jotka olivat aivan lähellä.
“Asagi-sama!” kalpea iho muuttui valkoiseksi.
“Mi-mitä te teette täällä?”
“Tulin tietenkin katsomaan sinua, viettelevä varkaani”, Asagi kohotti kädellään toisen leukaa hiukan ylemmäs.
“Vaikka myönnänkin, etten aikonut jättää tätä pelkästään katsomiseen.”

Kalpeampi nielaisi kuuluvasti katsoessaan tuota viettelevää hymyä, joka nautti toisen vartalon läheisyydestä täysin siemauksin. Kädet liukuivat selän taakse ja toivat laihan vartalon aivan kiinni omaansa nenien hipaistessa toisiaan. Avustaja ei osannut kuin tuijottaa niitä ovelasti kiiluvia silmiä jännityksen väreiden liikkuessa villeinä kipinöinä heidän välillään. Täyteläiset huulet raottuivat ja pieni naurahdus karkasi ilmoille:
“Seth-pieni, miksi ihmeessä sinä sidot hiuksesi, jos ne eivät halua pysyä kiinni?”
Kalpea käsi kurottautui ponihännälle, joka oli valunut puoleen väliin hiuksia suurimman osan roikkuessa jo vapaina. Epätoivoinen irvistys karkasi huulille ja ikävän tilanteensa takia nuorukainen perääntyi toisen läheisyydestä vapisten pukunsa alla.
“Että minä vihaan tätä…”, kädet ottivat hiuslenkin pois hiuksista, jotta voisivat sitoa kurittomat kutrit uudelleen kiinni.
Askel oli haparoiva eikä puna-mustahiuksinen edes huomannut, että astui yhden asiapaperin päälle. Oikeastaan hän ei huomannut muuta kuin siron miehen edessään, joka vaihtoi painonsa toiselle jalalleen katsoen häntä tutkivasti. Pirullinen hymy nousi pidemmän huulille tämän ottaessa hitaan askeleen lähemmäksi.
“Kuulin, että onnistuit varastamaan Ochi Ryuuton lompakon. Olen hämmästynyt. Onnistut yllättämään minut mitä erilaisimmilla tavoilla, mitä positiivisimmassa merkityksessä”, yakuza kehräsi ottaen toisenkin askeleen nuoremman perääntyessä uudelleen – suoraan nojatuolin selkänojaan.
“Ruizakin kehui ampumataitojasi. Sanoi, että pitäisi harkita sinulle alanvaihtoa ja ehkä minun pitäisikin miettiä sitä. Harvat saavat taidoillaan Ruizan hämmentyneeksi, mutta minä kyllä ajattelin toisenlaista alaa”, mustatukkainen astui aivan toiseen kiinni kallistaen pirullisesti hymyillen päätään.
“Tuskin maltan odottaa, miten hämmentyneeksi sinä saat taidoillasi minut.”

Vanhemman käsi nousi toisen hiuksille ja haki otteeseensa kalpean käden. Pitkät sormet kietoutuivat toisen sormien ympärille tuoden käden lähemmäksi kasvojaan. Ruskeasilmäisen ajatukset löivät tyhjää hänen osaamatta muuta kuin katsoa niitä myhäileviä kasvoja.
“Pienet kädet”, Seth naurahti häkeltyneenä.
Se ainakin selitti osittain, miksi hän oli onnistunut varastamaan Ochin lompakon tämän taskusta tai oppinut nopeasti ampumaan pistoolilla. Hänen oli myös pakko sanoa jotain, koska pelkäsi, että toinen suutelisi hänen kättään eikä se luvannut hyvää. Se saisi varmasti ne samat tuntemukset liikkeelle, mitkä olivat nousseet korvanlehden nuolaisustakin äsken. Himon ja toiveen siitä, että jotain tapahtuisi pian.
“Pienet kädet mahtuvat joka paikkaan, Sethini”, mustat silmät katsoivat kiihkeästi toisen omiin.
“Minä haluan todellakin tietää, minne kaikkialle.”

Kirjanpitäjä nielaisi kuuluvasti. Hän otti peläten niin yakuzaa kuin omia tunteitaan sivuaskeleen ja ryhtyi jälleen perääntymän toisen liikkuessa mukana – aivan kiinni hänessä. Aivot hakivat pakoreittiä, mutta sellaista ei ollut tarjolla. Ei ainakaan enää, kun vankka pöytä osui nuorukaiseen. Hän oli ansassa pöydän ja Asagin välissä.
“Voi Seth, löysää hiukan solmiotasi”, Miehen käsi nousi viininpunaiselle solmiolle.
“Sinähän olet aivan valkoinen. Anna, kun minä tuon hiukan väriä kasvoillesi.”
Käsi löysäsi hitaasti pienin liikkein solmukohtaa samalla, kun toinen käsi avasi kauluspaidan ylimpiä nappeja aivan nuoremman kaulalta.
“Asagi-sama… Mitä te…”, ruskeasilmäinen värisi sanojen kuuluessa tuskin kuiskausta kovempina.
“Älkää… Pyydän… Lopettakaa…”
Vartalo oli jännittynyt ja oli suuri ihme, ettei lyhempi noussut pöydän päälle. Jokin kuitenkin kertoi, että hän saattaisi löytää itsensä sieltä uskomattoman nopeasti.
“En, varkaani”, yakuza kuiskasi vaarallisesti hymyillen.
Henkäys kosketti kapeita huulia vanhemman viedessä kasvonsa alemmaksi kohti kaulaa.
“En, koska sanoit erikseen ne kaksi sanaa, joita minä ja lähes kaikki miehet vihaavat eniten: älä ja lopeta.”

Nopea hengenveto ja puna-mustahiuksinen sulki silmänsä voimatta uskoa tätä. Mustatukan kielen kärki kosketti hennosti solisluiden välissä olevaa hentoa kohtaa. Laittoman hitaasti kieli lähti nousemaan kaulaa pitkin nuoremman taivuttaessa vaistomaisesti päätään taaksepäin. Villitsevän kostea kärki kosketti hennosti, hellän kiusoittelevasti aataminomenaa nousten siitä yhä ylemmäs. Lämpimät väreet kulkivat pitkin kalpeamman selkää tämän tuskin hengittäessä. Housuissa kihelmöi, kun pidemmän kädet onnistuivat avaamaan hänen pukunsa takin ja kietoutuivat päällimmäisen kankaan alle selän taakse hyväillen vartaloa. Kielen kärki nousi hitaasti leualle kosketuksen loppuessa siihen.

Hitaasti ruskeat silmät avautuivat ja kohtasivat mustat silmät, jotka katsoivat tyytyväisinä toisen osittain jäykkää, mutta silti rentoutunutta olemusta.
“Tuota hymyä on vaikea vastustaa. Se suorastaan pakottaa ottamaan sinut tässä ja antamaan jotain uskomatonta”, pidempi kehräsi silmissään loistaessa vieras pilke, jota nuoremman hyytelössä olevat aivot eivät osanneet tulkata.

Mustatukkainen painoi poskensa vasten toisen omaa ja hieraisi tämän kasvoja päällään kevyesti kuin kissa. Asagi käänsi katseensa toisen silmiin antaen huuliensa hipaista hitaasti toisen omia, ennen kuin antoi kielensä taas puhua. Nautinnollisen kiusaavasti, hiukan hipaisua voimakkaammin kielen kärki piirsi viivaa kapealle alahuulelle. Avustajan huulet raottuivat pienen henkäyksen myötä ja silmät sulkeutuivat jälleen, kun mustasilmäinen saavutti suupielen. Kärki jatkoi ohutta viivaansa kalpealle poskelle käsien hyväillessä selkää lähestyen kohti housujen reunaa kiskoen salakavalasti kauluspaitaa pois tieltään. Poskeen piirretty viiva lähestyi korvaa ja sen saavutettua yakuza nuolaisi oikein hitaasti herkkää ihoa painautuen kuuloelintä vasten.
“Eräs toinenkin antaisi sinulle jotain uskomatonta ja sen hän tekisi enemmän kuin mielellään, koska olet rääkännyt hänet lähes hengiltä olemuksellasi. Hän saisi sinut vapautumaan täysin estoistasi”, käheä kuiskaus hiusten alla piilottelevaan korvaan sai ruskeat silmät räpsähtämään auki.
Vartalo jännittyi heti mielen tajutessa, mitä oli tekemässä ja kenen kanssa. Hän tunsi kädet, jotka olivat nostaneet hänen kauluspaitansa pois housuista ja vaeltaneet paljaalle iholle. Hän tunsi toisen hampaat korvanlehdellä ja kuuli matalan viettelevän murinan. Hän tunsi tämän olevan väärin.
“Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö minä voisi näyttää, mitä kaikkea on syytä odottaa”, yakuza naurahti näykäten melkein valkoista kaulaa.
“Nimittäin jotain aivan muuta kuin seksiä minun työhuoneessani, Asagi”, ovelta kuului jäätävä vastaus.

Pelko iskeytyi Sethin vatsaan, kun Asagi nosti painonsa, joka oli pitänyt hänet vasten työpöytää, pois päältään. Yakuza kääntyi hitaasti ympäri hymyillen omaa ilkikurisen riemukasta hymyään.
“Hide-zou!” ilahtunut huokaisu karkasi miehen huulilta tämän katsoessa ystäväänsä.
Tummanvihreään pukuun pukeutunut toimitusjohtaja nojasi ovenpieleen. Silmät katsoivat terästäkin kylmemmin ja kovemmin ystäväänsä, joka vain hymyili takaisin huomaamatta lainkaan paljon puhuvaa katsetta. Mies ei tuntunut lainkaan aistivan sitä vaaraa, mikä oli astunut huoneeseen viileään ulkokuoreen kätkeytyneenä.
“Asagi, mitä me olemme puhuneet tästä?” teräväpiirteinen sanoi matalankarhealla äänellä eikä päästänyt katsettaan irti pisimmästä.
Ainoastaan puhuessaan huoneessa saattoi aistia, että heikompien olisi parempi paeta, koska kaksikon yhteenotto ei olisi välttämättä kovinkaan kaunis. Valitettavasti kaikki eivät sitä ymmärtäneet.
Mies suoristautui ja astui työhuoneeseensa vakavampana kuin koskaan. Puna-mustahiuksinen katsoi kauhun lamaannuttamana esimiestään käsien viedessä puvun takkiaan paremmin ympärilleen suojaamaan repsottavaa ulkonäköään, mutta ei opettaja katsonutkaan häneen.
“Minä en edelleenkään halua spermaasi koristamaan työpöytääni”, ruskeahiuksinen pysähtyi nojatuolin taakse ja katsoi pistävästi mustatukkaa.
“Mutta jos tulen toisiin ajatuksiin, kerron siitä heti sinulle.”

“Parasta olisi”, yakuza siirtyi ystävänsä viereen ja nosti kätensä silittämään etusormellaan tämän poskea.
“Sinähän tiedät, miten kovasti haluan päästä kanssasi koristelemaan tuota tylsää puupintaa.”
“Ilmeisesti niin kovasti, että päätät napata alaiseni puuhiisi piittaamatta lainkaan siitä, mitä minä olen sanonut sinulle tästä huoneesta”, voimakasleukainen tarttui vanhemman ranteeseen ja vei käden pois kasvoiltaan.
“Sinähän tiedät, että minä yleensä saan sen, mitä tahdon”, hymy ei kadonnut minnekään pisimmän huulilta, mutta äänessä tapahtui uskomaton muutos.
Se oli tasainen, arvaamaton – lähes uhkaava – ja sillä oli odotetut seuraukset. Ruskeankellertäväsilmäinen päästi irti yakuzansa kädestä ja tämä siirtyi jälleen silittämään poskea pikkupoikamaisen tyytyväisesti hymyillen.
“Niin tiedänkin”, liikemies sanoi vakavana sulkien hetkeksi silmänsä koettaen koota ajatuksiaan.
Pian mies kuitenkin avasi silmänsä katsoen vaativasti ystäväänsä.
“Tiedän myös, ettet sinä tule tai mene minnekään ilman hyvää syytä. Mikä on tämän kertainen syysi? Se, että haluat naida Sethiä juuri minun työpöydälläni?”
“Sekin, mutta minusta tuntuu, että säikäytit hänet kyvyttömäksi”, Asagi naurahti vilkaisten pelosta tärisevää avustajaa.
“On ilkeätä tulla häiritsemään tuollaisena hetkenä”, mies myhäili hiljaa jatkaen silittelyä.
“Sekin?” Hide-zou kurtisti kulmiaan.
“Minkä muun takia sinä tulit tänne?”
“Huomisen takia”, yakuza kuiskasi painaen pienen suudelman lyhemmän poskelle kirjanpitäjän silmien laajentuessa hämmennyksestä.
“Huomennahan on Matsumoto Takanorin järjestämät juhlat hänen kartanossaan Osakan ulkopuolella. Sinuthan on myös kutsuttu sinne?”
“Niin on, kuten varsin hyvin tiedät. Kutsu tuli postitse yli kaksi viikkoa sitten. Mitä siitä?” teräväpiirteisen otsa rypistyi entisestään.
“Ota Seth sinne mukaasi”, mustatukka liu’utti kättään toisen kaulalle ja siitä olkapäälle, ennen kuin kääntyi ympäri lähteäkseen.

Kirjanpitäjän silmät suurenivat hämmennyksestä eivätkä voimakasleukaisenkaan silmät olleet normaalia kokoaan.
“Miksi haluat minun ottavan Sethin mukaan?” lyhimmän kysymys sai ovelle ehtineen miehen pysähtymään ja kääntymään ympäri.
“Miksi ei, Hide-zou?” mustat silmät hymyilivät viekkaasti.
“Pelkäätkö, että muut johtajat saattaisivat iskeä silmänsä avustajasi? Vai mietitkö sitä, mitä muut mahdollisesti miettivät avustajan tuomisesta juhliin? Ole huoleti, Ochi aikoo ottaa uuden avustajansa mukaansa, joten Sethin tuominen ei tuota ongelmia – lisäksi hän on paljon paremman näköinen kuin se ruipelo.”
“Et vastannut kysymykseeni”, toimitusjohtaja huomautti ja otti askeleen ystäväänsä kohti.
“Enkö? Voi minua ja käytöstapojani!” vanhin kauhisteli nostaen kätensä sirosti suulleen.
“Älä leiki kanssani, Asagi. Tiedät sen, että inhoan sitä.”
“Et sinä ennen inhonnut. Aikaisemmin sinä suorastaan himoitsit sitä.”
“Ajat muuttuvat.”
“Valitettavasti. Ne ovat ikävästi muuttaneet sinua, Hide-zou. Missä on minun tuntemani villin kiihottava Hide-zouni?”
“Lopeta tuo! Vastaa kysymykseeni.”
“Kuten toivot, rakkaani”, Asagi sanoi kehräten hiljaa.
Tapa, jolla yakuza kutsui ystäväänsä rakkaakseen, sai Sethin hätkähtämään. Se oli ollut jotenkin omistava ja hyvin vaativa. Kuulosti siltä, kuin liikemies todella olisi ollut mustatukan rakas. Enempää nuorukainen ei jäänyt pohtimaan puhuttelutapaa, koska vanhin jatkoi.

“Haluan sinun ottavan Sethin mukaan, jotta saamme hiukan väriä iltaamme. Me kumpikin inhoamme sitä, että joudumme olemaan sitä samaa massaa muiden kanssa eli me tarvitsemme siksi piristeen.”
“Etkö sinä aiokaan ottaa oman piristettä mukaasi?” toimitusjohtaja huomautti painokkaasti.
“Aion”, mustatukka sanoi hymyillen entistä pirullisemmin.
“Haittaako sinua se, että haluan enemmän? Saako se sinut huomaamaan jotain, mitä olet kieltänyt?”
“Onko tämä käsky?” ruskeankellertäväsilmäinen kysyi huomioimatta hänelle esitettyjä kysymyksiä.
“Ei, Hide-zouni. Sinä tiedät, etten koskaan käske sinua”, rikollisjärjestön johtaja sanoi pehmeästi ja kääntyi ympäri lähteäkseen.
“Ei se pyyntökään ollut”, Hide-zou totesi matalasti käden puristuessa nyrkkiin.
Ruskeat silmät näkivät toimitusjohtajan tärisevän, mutta ei nähnyt tämän ilmettä, koska selkä oli häneen päin. Silti hän pystyi aistimaan toisen pahan olon ja kiukun. Suorastaan huokuvan raivon, mikä pelotti häntä entisestään, koska uskoi olevansa osa syy asioihin. Ainakin hänestä puhuttiin jälleen eikä hän kyennyt mitenkään puuttumaan asioihin – ja vaikka olisi pystynyt, hänen ääntään olisi tuskin kuunneltu. Asagi tuskin olisi kuunnellut.
“Ei niin”, pisin naurahti ja kääntyi vielä katsomaan huoneeseen jääneitä.
“Huomiseen siis Hide-zou ja Seth. Näemme siis illalla Matsumoton kartanossa.”
Luotuaan kaksikolle pirullisen tyytyväisen hymyn, mies kääntyi ja käveli pois nahkatakkisten henkivartijoiden ilmestyessä seinän takaa kuin tyhjästä tämän perään kulkien pitkin käytäviä kadoten jälleen yhtä mystisesti kuin olivat saapuneetkin.

Hide-zou nojautui nojatuolin selkänojaa vasten ja hengitti syvin hengenvedoin. Käsi nousi otsalle eikä mies olisi voinut näyttää enempää väsyneeltä, ellei jopa surulliselta. Tämä näytti, kuin olisi ollut eksyneenä pimeydessä, jossa taskulamput eivät voineet valaista tietä. Niistä oli virta loppunut eikä varaparistoja ollut vielä löydetty.
“Hide-zou-sama…”, Seth aloitti selittämisen.
“Seth”, vanhempi sanoi lyhyesti ja nousi seisomaan.
“Sinun olisi parasta mennä tällä kertaa Ivy-sanin kanssa lounaalle. Emme voi kuitenkaan ikuisesti tällä tavalla syödä.”
Äänen jäisyys pelästytti nuorukaisen tämän osaamatta tehdä muuta kuin katsoa tummanvihreään pukuun pukeutunutta miestä, joka suoristautui ja siirtyi pöytänsä taakse. Ruskeat silmät seurasivat miehen viileän arvokasta olemusta tämän ottaessa pöydälle jääneet nitomattomat paperit eteensä. Hän tunsi, että toinen oli vihainen, vaikkei siltä näyttänytkään. Hänen esimiehellään oli siihen lisäksi hyvä syy – kuinka monia haluaisi löytää työhuoneestaan ystävänsä avustajan kimpusta? Ei kukaan. Siksi puna-mustahiuksinen ei osannut kuin seistä siinä ja katsoa niitä käsiä ja hartioita, jotka vapisivat pienesti toisen keskittyessä raportteihin.
“Hide-zou-sama, minä-”
“Seth!” teräväpiirteisen ääni oli kiveä kovempi miehen nostaessa viiruiksi kavenneet silmänsä avustajaansa.
“Mene Ivyn kanssa syömään. Nyt.”

Pidemmän silmät suurenivat hänen kykenemättä tekemään muuta kuin katsomaan niihin silmiin, jotka katsoivat vihaisina takaisin. Katse oli kylmä ja täynnä piilotettuja tunteita, mutta nuorukainen ei halunnut ottaa niistä selvää. Häntä pelotti liikaa ja tuo katse satutti. Kirjanpitäjä nielaisi kuuluvasti ja kumarsi pienesti hiusten valuessa peittämään silmät, joihin nousi väkisin kyyneleitä. Hän olisi halunnut huutaa, ettei ollut halunnut Asagia lähellään. Mieli halusi selittää, ettei yakuza ollut se, kenen kanssa halusi olla, koska ei tosiaankaan tiennyt sitä itse. Hän halusi kertoa, etteivät tapahtumat olleet hänen syytään, mutta suu vaikeni. Jälleen.

Hitaasti ruskeasilmäinen kääntyi ympäri ja käveli ovelle jättäen lattialle pudonneet paperit lojumaan sikin sokin. Kalpea käsi nousi oven kahvalle kirjanpitäjän katsoessa vielä kerran esimiehensä tuimaa katsetta. Huokaisten raskaasti nuorempi sulki oven kääntyen samalla puhumaan Ivylle lounaalle menosta. Jos kalpeampi olisi juuri ennen oven sulkeutumista vilkaissut toimitusjohtajan työhuoneeseen, hän olisi nähnyt teräväpiirteisen miehen surulliset kasvot tämän haudatessa ne käsiinsä vartalon täristessä enemmän kuin koskaan.

----------

Hiukset olivat kerrankin alistuneet vahvempansa tahtoon pysyen kiltisti tiukalla ponihännällä. Tämä ei kuitenkaan piristänyt Sethin mieltä. Hän ei kuullut, kuinka Ivy, Byou ja muutama muu löpisi jotain joutavaa lähestyvästä viikonlopusta. Nuorukainen ei huomannut sihteerin kysyviä katseita eikä sitä, kuinka vaaleaverikkö ilmeisesti käski tätä antamaan hänelle omaa rauhaa. Eräässä mukavan kodikkaassa ruokalassa hän vain istui huomaamatta lainkaan sieviä tarjoilijoita tai muita syöjiä. Ruoka maistui pahalta hänen suussaan, kuin se olisi ollut tomua tai pölyä. Ruskeat silmät katsoivat eteensä tyhjyyteen eikä hän huomannut edes sitä, kun insinööri heilutti kättään hänen kasvojensa edessä. Tuskin mieli olisi huomannut edes sitä, jos tämä olisi lyönyt häntä.

Kaulaa poltti, samoin alahuulta ja poskea korvaa myöten. Poltti ja sattui hirvittävällä tavalla, että vain kasvojen menettämisen pelko esti häntä itkemästä. Miksi? Mieli huusi. Miksi juuri nyt, kun hän tuli erinomaisesti toimeen esimiehensä kanssa, piti käydä näin? Miksi hän oli niin heikko, ettei ollut kyennyt työntämään Asagia kauemmaksi? Enemmän, kuin tieto omasta heikkoudestaan, satutti tieto siitä, että hän oli nauttinut niistä villitsevän kiusoittelevista kosketuksista. Hän oli nauttinut siihen asti, kunnes yakuza oli avannut suunsa ja saanut hänen olonsa väärintekijäksi. Oliko hän tehnyt väärin? Ilmeisesti, koska nyt nuorukaista sattui enemmän kuin koskaan varastaessa. Sattui niin paljon rintakehään, että hän halusi repiä sieltä jotain irti, jotta kipu hellittäisi.
“Seth-san? Kuuletko sinä?” hellä kosketus olkapäällä sai kirjanpitäjän kääntämään katseensa puhuneeseen.
“On kaikki hyvin?” Ivy kysyi vakavampana kuin koskaan yrittäen etsiä lähes valkoisista elottomista kasvoista vastausta.
Puna-mustahiuksinen nyökkäsi hitaasti tajuamatta lainkaan, mitä toinen kysyi.
“Syötkö sinä vielä?” sihteeri vilkaisi työtoverinsa lautasta, josta oli tuskin syöty yhtään mitään.
Ruskeasilmäinen käänsi katseensa lautaseen, jossa hänen mielestään oli vain tomua ja santaa: jotain, mitä ei pitänyt missään nimessä syödä. Sievin katsoi kysyvästi Byouta, joka ravisti päätään ensimmäistä kertaa vakavana. Brunette otti lautasen ja heitti sen sisällön pois, ennen kuin palautti astiat kassalle ja maksoi aterian – hän oli luvannut tarjota tällä kertaa toimitusjohtajan avustajalle.
“Seth-san, aika mennä takaisin töihin”, insinööri tarttui avustajaa käsivarresta ja nosti ylös tuolilta.
“En tiedä, mitä sinun ja Hide-zou-saman välillä aikaisemmin tapahtui, mutta ryhdistäydy. Ei tuollainen tunteilu saa häntä antamaan nopeammin anteeksi, jos olet todellakin tehnyt jotain väärää”, mies kuiskasi hiljaa toisen korvaan saaden tähän jotain eloa.
Ruskeat silmät räpsähtivät muutaman kerran kiinni tämän katsoessa hölmistyneenä jäänsinisilmäistä, joka pyöräytti silmiään voimatta uskoa, ettei toinen tiennyt, mitä maailmassa tapahtui.
“Olet uskomaton!” mies vain huokaisi raskaasti Ivyn tullessa takaisin paikalle.

Yhdessä he menivät takaisin yläkertaan matkustaen taas puoli ikuisuutta hissillä, mikä sai Byoun mutisemaan kirosanoja ja Ivyn torumaan tätä moisesta kielenkäytöstä. Mikäli joku olisi ollut varkaan päässä kotona, hän olisi nauttinut kaksikon kinastelusta ja kysellyt, koska häät olivat, kun nyt jo harjoiteltiin vanhuusvuosien varalle. Yläkerrassa insinööri palasi sotkuiseen työhuoneeseensa ja sihteeri jatkoi avustajan kanssa matkaa takaisin töiden pariin. Sievempi tarkkaili koko ajan sivusilmällä pidempäänsä heidän kulkiessa käytäviä pitkin, mutta ei kuitenkaan kysellyt. Vaaleaverikkö oli käskenyt jättämään toisen rauhaan. Tämä kuulemma puhuisi, jos haluaisi, mutta ei pakottamalla.

He kulkivat kumpikin varmasti omien työpöytiensä taakse, mutta yllättäen toimitusjohtajan työhuoneen ovi aukesi juuri sillä hetkellä, kun kalpein oli sen kohdalla. Nuorukainen suorastaan hyppäsi kattoon kauhuissaan nähdessään johtajansa kasvot, jotka katsoivat synkän surullisina pitempäänsä. Ivy kurtisti kulmiaan istuutuen tuolilleen tekemään töitä, mutta ei voinut sille mitään, että tarkkaili sivusilmällä tilannetta.

“Hide-zou-sama!” Seth huudahti ja katsoi valkoisena opettajaansa.
“Seth…”, Hide-zou katsahti lattiaa miettien, mitä hänen pitikään sanoa eikä valehdella.
“Ota huomenna joku juhlava puku mukaan töihin… Me lähdemme huomenna hiukan aikaisemmin täältä ja menemme minun luokseni vaihtamaan vaatteet ennen Matsumoto-sanin juhlia… Jos se vain sinulle sopii…”
Ruskeat silmät laajenivat hämmennyksestä ja nuorukainen aukoi suutaan yrittäen keksiä jotain viisasta sanottavaa.
“E-ei teidän tarvitse… En minä tule, jos ette sitä toivo… Eihän se ole… sopivaa… Teidän kuuluisi ottaa joku upea seuralainen tai geisha tai…”
“Ei, Seth. Asagi ilmaisi suoraan, että haluaa sinut sinne.”
“Mutta en minä voi tulla, jos teillä oli muita suunnitelmia! En halua olla häiriöksi…”
“Et sinä ole”, teräväpiirteinen nosti sormensa toisen huulille vaientaen vastaväitteet yllättävällä läheisyydellään ja lempeällä hymyllään.
“Enkä minä tätä sano siksi, että Asagi halusi niin. Ihan mielelläni minä sinut otan mukaani, koska osaat käyttäytyä… Lisäksi, jos totta puhutaan… viihdyn seurassasi… Olisi mukavaa, jos tulisit, ellei sinulla ole sitten muita suunnitelmia…”
“Ei minulla ole mitään muita suunnitelmia…”, kirjanpitäjä mumisi pienen punan noustessa poskilleen ja katseen laskeutuessa toisen vartaloa pitkin lattiaan.
“Televisiosta tulee kyllä eräs elokuva illalla, mutta sen voi tallentaa… Minä vain…”
“Mitä?” ruskeankellertäväsilmäinen kallisti päätään huolestuneena.
“Minä… Tuota… Anteeksi se aikaisempi… Minä -”
“Ei se mitään, Seth”, ruskeahiuksinen nosti kädellään toisen kasvot katsomaan omiaan.
“Ei sinulla ole mitään anteeksipyydettävää. Minun se tässä pitäisi pyytää anteeksi käytöstäni”, mies hymyili surullisesti laskiessaan kätensä pois nuoremman kasvoilta.
“Olen siitä pahoillani. Olin vihainen Asagille, en sinulle, mutta purkaessani kiukkuni sinuun, toimin väärin. Toivottavasti haluat vielä tämän jälkeenkin työskennellä kanssani.”
“Haluan!” puna-mustahiuksinen huudahti tarttuen esimiehensä käteen.

Vanhempi katsoi hetken hölmistyneenä toisen vakavia kasvoja, kunnes hymyili kauniin onnellisen hymyn kallistaen viehättävästi päätään. Käsi puristi toisen kättä voimakkaasti silmien tutkiessa nuoremman kasvoja, joille nousi pieni ujo hymy.
“Tuota… Tämä saattaa kuulostaa hullulta, mutta onko sinulla vielä nälkä?” toimitusjohtaja katsahti varovaisesti oppilastaan, joka kurtisti hämmentyneenä kulmiaan.
“Tilaisimmeko pikaruokaa?”
Kalpeampi katsoi hämmentyneenä ruskeankellertäviä silmiä, kunnes huulille levisi leveä hymy sydämen ryhtyessä lyömään kiivaammin.
“Tilataan vain”, nuorukainen vastasi voimatta mitään sisältään nousevalle onnentunteelle.
Ivy katsoi hymyillen silmäkulmastaan kaksikon juttelua. Hän oli iloinen, kun miehet oli saanut rauhan aikaiseksi. Sihteeri oli onnellinen nähdessään työtoverinsa kasvoilla maailman onnellisimman hymyn. Kaikki oli jälleen, kuten pitikin – pian vain saattaisi olla entistä paremmin.

Chapter Text

“Kylläpäs sinulla kesti”, Fu-ki naurahti nähdessään hämmentyneen nuorukaisen.
“Olet myöhässä.”
Seth kurtisti kulmiaan. Hän oli omasta mielestään tullut ulos tavallista aikaisemmin – ainakin keittiön kellon mukaan. Ei kai se jätättänyt?
Kirjanpitäjä ei voinut kuitenkaan katsoa aikaa ranteestaan roikkuvasta Rolexista, jonka oli ottanut mukaansa Asagin pyynnön muodossa olleesta käskystä, jonka mies oli esittänyt eilisiltana häirikköpuhelunsa lomasta. Nuori mies nimittäin kantoi toisessa kädessään salkkua ja toisessa oli hänen juhlavampi asukokonaisuutensa pukupussissa, jossa oli myös pieni pussi, jossa oli valkoista kivipuuteria ja muita tököttejä sekä kampa. Samassa kädessä oli myös pieni kenkäpussi, jossa oli arvattavasti juhlakengät. Jos hän olisi siinä ryhtynyt tutkailemaan kelloaan, olisi vähintään joku kantamuksista pudonnut, mutta suurimmalla todennäköisyydellä ne kaikki olisivat päätyneet maahan.
“Olenko pahastikin?” avustaja päätti uskoa autonkuljettajan puheita.
“Onhan tässä jo jonkin aikaa junnailtu”, mustatukka naurahti pirullisesti siirtyessään oven viereen.
“Pahoittelen. Keittiön kello ilmeisesti jätättää”, nuorempi nyökkäsi päällään jonkinlaisen kumarruksen.
“Älä minulta pyytele anteeksi. Eräs toinen on tässä joutunut enemmän odottelemaan”, kuljettaja hymyili maireasti avatessaan oven.

Ruskeat silmät laajentuivat ja puku- sekä kenkäpussi olivat pudota hänen kädestään, mutta onnekseen nuorukainen sai parannettuaan ajoissa otettaan.
“Huomenta, Seth”, Hide-zou tervehti istuen lähellä toisen oven ikkunaa.
“Nukuitko hyvin?”
Aluksi nuorempi ei sanonut mitään, kunnes äkkiä tajusi, että hänelle oli puhuttu.
“Huomenta, Hide-zou-sama”, nuorukainen kumarsi tökerösti, koska oli varsin hämmentynyt uudesta tilanteesta.
“Kyllä… Minä…”, kalpeampi ei vain voinut uskoa, että hänen esimiehensä oli tullut hakemaan hänet töihin.
Normaalisti Fu-ki vei ensin toimitusjohtajan töihin ja sitten vasta tuli hakemaan hänet. Miksi ihmeessä ruskeahiuksinen oli tullut tällä kertaa mukana?
“Jos minä otan nämä”, Fu-ki otti nuorimman lipeävästä otteesta kenkä- ja pukupussin.
“Ettei sitä tarvitse viedä pesulan kautta matkalla Hide-zou-saman luokse.”
Puna-mustahiuksinen katsahti hämmentyneenä autonkuljettajaa, joka virnisti tyytyväisenä.
“Nouse toki kyytiin, vai ajattelitko odottaa, että siirrän sekä sinut että auton Tatemonokin pihalle ajatuksen voimalla?” mies sulki hetkeksi silmänsä ja näytti keskittyvän.
“Valitan, en onnistunut. Joudut tyytymään hitaampaan tapaan.”
“Fu-ki”, teräväpiirteinen katsahti kuljettajaansa.
“En maksa sinulle suunsoitosta tai vitsien vääntämisestä, vaan ajamisesta.”
“Aivan kuten sanotte, Hide-zou-sama”, mustatukka kumarsi kohteliaasti pidellen samalla avustajan tavaroita sirosti kädessään.
“Mutta kuten huomaatte, viehättävä läsnäolonne ilmeisesti hämmentää Seth-sania niin paljon, ettei tämä näytä lainkaan tajuavan nousta limusiiniinne. Tahdotteko, että lähden heti ajamaan, vaikkei hän olekaan kyydissä?”
“Minähän nousen koko ajan”, varas mutisi hiljaa mennessään opettajansa viereen penkille istumaan.
“Ilmeisesti”, kuljettaja naurahti sulkiessaan oven.

Pian kuului toinen pamaus ja askelien ääniä auton ympärillä, kunnes kuului vielä kolmas paukaus limusiinin käynnistyessä. Nuorukainen ei kuitenkaan huomannut tuota kaikkea, koska katsoi vanhempaa ihmetellen. Lyhempi ei kuitenkaan katsonut oppilastaan, vaan tutkaili ikkunan läpi ulkomaailmaa.
“Tuota… Hide-zou-sama…”, Seth nielaisi hiljaa.
“Niin?” Hide-zou nosti katseensa nuorempaansa.
“Miksi te… miksi te tulitte hakemaan minua? Ette te ole ennen tulleet Fu-ki-sanin mukana…”, ruskeasilmäinen katsoi toisen vakavia kasvoja.
Oliko miehellä ollut jotain kahdenkeskeistä asiaa tai vastaavaa? Mistä tämä mahdollisesti haluaisi puhua? Oliko hän tehnyt jotain väärää? Ei kai Asagi ollut sanonut mitään?
“Ajattelin tehdä pienen poikkeuksen, kun heräsin tavallista myöhempään”, toimitusjohtaja kertoi rauhallisesti, mutta kurtisti kulmiaan nähdessään toisen ilmeen.
Kapea suu raottui ja silmät olivat laajentuneet sen verran, että esimies toivoi alaisensa sulkevan silmänsä edes hetkeksi, etteivät ne vain pomppaisi hänen syliinsä. Puna-mustahiuksinen katsoi johtajaansa epäuskoisena.
“Nukuitteko te pommiin?!” pidempi hämmästeli, ettei edes tajunnut kysymyksen karanneen ilmoille.
”Tuli valvottua hiukan myöhään…”, vanhempi mutisi hiljaa ja vilkaisi jälleen ulos ikkunasta kuin olisi hakenut sieltä tukea sanoilleen.
“Miten se on mahdollista? Kuinka te voitte muka nukkua pommiin?” kalpeampi ei tuntunut kuulevan toisen puhetta.
“Kuulinko varmasti oikein? Sanoitteko te, että nukuitte liian pitkään?”
“Minä ihmeen superihmisenä sinä minua pidät?” ruskeankellertävät silmät katsoivat ihmetellen nuorempaa.
“Juuri sinä!” kirjanpitäjä sanoi ja tajusi samassa, mitä sammakoita päästi suustaan.

Kalpea käsi lennähti suun eteen säikähdyksestä ja nuorukainen puraisi itseään kielestä. Hän nosti ujon katseensa opettajansa, joka katsoi häneen hymyillen huvittuneena.
“Vai niin”, mies naurahti ravistellen hiukan päätään.
“Pitänee ottaa tuo kohteliaisuutena, mutta olen loppujen lopuksi vain tavallinen ihminen, joka voi joskus – valvottuaan liian myöhään – nukkua pommiin.”
“Mikä teitä valvotti?” puna-mustahiuksinen katsoi huolestuneena niitä kasvoja, joissa ei kuitenkaan näkynyt väsymyksen merkkejä.
Ehkä toinen vain osasi piilottaa uupumuksensa paremmin kuin hän.
“Ei kai työasiat?”
“Ei mikään sellainen”, liikemies huitaisi asian syrjään.
“Ei mikään ihmeellinen asia.”
“Varmastiko?” avustaja tuli hiukan lähemmäksi opettajaansa.
“Aivan varmasti”, vanhempi laski kätensä nuorukaisen olkapäälle.
“Ei sinun tarvitse huolehtia minusta, mutta kiitos kuitenkin.”

Seth katsahti lattiaa surullisena, koska hänestä tuntui, että toisen valvominen oli hänen syytään. Olivatkohan Asagi ja tämän oikeakäsi puhuneet eilen illalla vielä silloisista tapahtumista? Hän ei kuitenkaan uskaltanut kysyä asiasta, koska ei halunnut muistuttaa tai edes itse muistaa tapahtumia. Mieli ei tahtonut muistella kieltä, joka oli piirrellyt hänen ihoonsa tai suuta, joka oli kuiskannut sanansa. Nuorukainen ei halunnut enää koskaan suututtaa opettajaansa sillä tavalla. Hän ei halunnut, että häneen sattuisi enää koskaan samalla tavalla kuin eilen, mutta mielessään hän hiukan ihmetteli, miksi oli ollut niin surullinen – lähes rikki.
“Vai tuollaisen Rolexin sinä olet varastanut”, Hide-zoun sanat saivat nuoremman heräämään ajatuksistaan hätkähtäen.
Häpeän puna nousi poskille käden nykiessä hihaa peittämään rannekelloaan. Asagi oli ilmeisesti kertonut ystävälleen hänen varkaudestaan.
“Niin…”, pidempi mumisi hiljaa eikä voinut katsoa opettajaansa silmiin.
“Valitettavasti… Minähän olen kleptomaani… Varsin ikävää…”
“En pitäisi sitä lainkaan ikävänä asiana”, vanhemman odottamattomat sanat saivat puna-mustahiuksisen hätkähtämään toistamiseen ja nostamaan katseensa vanhemman ystävällisiin kasvoihin.
“Minä ainakin olen iloinen siitä, että varastit tuon kellon keneltä lienee. Hän oli ilmeisesti varsin ajattelematon, kun jätti noin arvokkaan kellon vahtimatta. Moinen typeryys ansaitsee pienen muistutuksen…”, yllättäen mies käänsi katseensa ikkunaan.
“Ellei Asagi olisi myöskään huomannut tuota kelloa silloin Gratterissa, et ehkä työskentelisi silloin Tatemonokilla…”
Kirjanpitäjä jäi tuijottamaan esimiestään osaamatta sanoa tai tehdä oikeastaan yhtään mitään. Hän oli hämmentynyt toisen sanoista. Hän oli hämmentynyt jo tiistaina, kun mies oli antanut hänelle hienon kuulakärkikynänsä, joka nykyään oli hänen aarrelaatikossaan, jossa olivat monet muutkin varastetut tavarat. Siellä se pysyisi tallessa, vaikka usein hän oli ottanut sen sieltä esille ja katsellut pitkään hymyillen pienesti.

Hiljaisuus laskeutui autoon eikä kumpikaan miehistä sanonut mitään. Ei edes silloin, kun he nousivat limusiinista ulos konttorin pääovilla tai matkasivat hissillä yläkertaan. Työntekijät katsoivat käytävillä uteliaina heidän saapumistaan, koska tämä oli toinen kerta, kun kaksikko tuli samaan matkaan ja ensimmäinen kerta, kun toimitusjohtaja tuli hiukan myöhempää töihin. Se ei myöskään jäänyt huomaamatta Ivyltä ja Byoulta, joka oli tullut jälleen kiusaamaan sievempää. Avustaja meni heti pöytänsä taakse ja avasi tietokoneensa liikemiehen avatessaan avaimella työhuoneensa oven.
“Seth?” ruskeahiuksinen kääntyi äkkiä katsomaan alaistaan.
“Niin, Hide-zou-sama?” ruskeasilmäinen kääntyi tuolinsa kanssa katsomaan opettajaansa.
“Me tosiaan lähdemme tänään hiukan aikaisemmin töistä… Jos haluat, voit viikonlopun kunniaksi mennä Ivy-sanin ja Byou-sanin kanssa syömään”, teräväpiirteinen sanoi katsoen kysyvästi oppilastaan.
Avustaja katsahti lattiaan mietteliäänä. Eihän hän voinut jatkuvasti syödä pikaruokaa esimiehensä kanssa. Joskus tämä ei voisi enää opettaa hänelle mitään uutta ja sen jälkeen hän söisi luultavasti aina Ivyn ja Byoun kanssa. Siihen olisi parasta totuttautua pian… Mutta hän ei halunnut… Ei vielä…
“Tehän puhuitte eilen, Hide-zou-sama, että minun pitäisi saada vielä lisää harjoitusta… Ettekö voisi vielä opettaa minua tänäänkin?” ruskeasilmäinen nosti kysyvän katseensa huomaamatta lainkaan, kuinka kovasti näytti suurine silmineen koiranpennulta.
Sen huomasivat ainakin Ivy ja Byou, jotka vilkaisivat toisiaan kysyvästi. Luultavasti myös vanhin näki toisen viattoman suloisen ilmeen, koska käänsi katseensa nopeasti pois aikomuksenaan mennä työhuoneensa, mutta jokin pidätteli.
“Kai se sopii”, Hide-zou sanoi mietteliään näköisenä.
“Samaan aikaan, kuten aina.”
“Kiitos, Hide-zou-sama”, Seth nousi pystyyn ja kumarsi hymyillen iloisena, koska toinen oli suostunut hänen pyyntöönsä.
“Ole hyvä”, mies sanoi pehmeästi ja sulki ovensa perässään.

Kirjanpitäjä jäi katsomaan itsekseen hymyillen tämän jälkeen, vaikka näkikin enää vain puisen pinnan. Hänestä oli mukavaa syödä esimiehensä kanssa, kun tämä opetti lempeästi uusia asioita.
“Ivy-san, minusta tuntuu, että meidän olisi parasta mennä hiukan aikaisemmin syömään ja pysyttävä siellä vähän pidempäänkin”, Byoun kiusoitteleva ääni keskeytti hiljaisuuden sihteerin ja puna-mustahiuksisen nostaessa katseensa tähän.
“Byou-san, mitä sinä tarkoitat?” sievempi rypisti kulmiaan.
“Miten sanoisin sen riittävän kauniisti suloisille korvillesi, Ivy-san… Minusta tuntuu, että ystävämme ja johtajamme tarvitsevat hiukan omaa aikaa”, insinööri kertoi hymyillen ja vilkaisi merkitsevästi kirjanpitäjää.
“Vai mitä arvoit, Seth-san? Riittääkö teille se tunti vai saisinko tulla mukaan harjoituksiinne?”

Avustaja rojahti istumaan tuoliinsa järkyttyneenä kuulemastaan. Pitikö nyt Byounkin ryhtyä kiusaamaan häntä? Mikä kaikkia oikein vaivasi? Seuraavaksi varmaan Ivykin ryhtyisi vihjailemaan olemattomista.
“Byou-san! Kehtaatkin puhua tuollaisia!” sievin hyppäsi pystyyn tuijottaen tuimasti vaaleaverikköä, joka istui hänen pöydänkulmallaan.
Miehen ilme oli mitä mairein, vaikka varsin vaarallisen näköinen brunette tuijotti kiukkuisena aikaisemmin puhunutta.
“Puhua mitä? Enhän minä edes sanonut mitään – ainakaan suoraan”, jäänsinisilmäinen vilkaisi silmäkulmastaan nuorukaista, joka muistutti sillä hetkellä ylikypsää tomaattia.
“Puhuit, vihjailit – ihan mitä tahansa!” Ivy huudahti katsahtaen pahoittelevasti työtoveriaan, kunnes käänsi varsin tulisen katseensa hattupäiseen.
“Kuinka edes kehtaat harkita mielessäsi tuollaista Seth-sanista ja Hide-zou-samasta!? Sinun työtoveristasi ja esimiehestäsi!”
“Enhän minä mitään sellaista edes sanonut, mutta en kiellä, etteikö se olisi käynyt mielessäni”, Byoun huulet kaartuivat viettelevän ovelaan hymyyn tämän kallistaessa sirosti päätään katsoen lyhintä toisella silmällään hatun alta.
“Se kävi myös sinunkin mielessäsi, et voi kieltää sitä enää. Kysymys kuuluukin, oletko mustasukkainen Seth-sanista vai Hide-zou-samasta?”

Sihteerin suu aukesi, kuin tämä olisi halunnut sanoa jotain, mutta ääntä ei tullut. Silmät suurina mies katsoi ystäväänsä, joka katsoi odottavasti takaisin. Äkkiä brunette iski kätensä pöytään ja ryntäsi tiehensä.
“Ivy-san!” Seth nousi pystyyn, mutta toinen ei kuunnellut, vaan katosi käytäville juoksuaskelien kaikuessa jäljestään.
“Upsista, taisin suututtaa hänet”, vaaleaverikkö sanoi rennosti ja nousi pystyyn.
“Ilmeisesti oikein kunnolla. Pitää näköjään lepytellä häntä parhaan kykyni mukaan”, jäänsinisilmäinen suoristi hihatonta puvuntakkiaan ja yliräikeätä solmiotaan hatun kera.
Ruskeasilmäinen istahti tuoliinsa takaisin katsoen pöytäänsä. Hän ei ymmärtänyt, mikä kaikkia vaivasi. Hän ei ymmärtänyt, mikä tarve kaikilla oli vihjailla siitä, että hänellä ja teräväpiirteisellä olisi jotain välillään. Hän ei tosin ymmärtänyt myöskään sitä, miksi sievin suuttui tuolla lailla, vaikkei tätä edes kiusattu, vaan häntä. Siksi nuorukainen ei voinutkaan olla vain siinä pöytänsä takana, minkä takia hän nousi ylös päättäen mennä työtoverinsa perään.
“Anna hänen olla”, vaaleaverikkö tarttui pidempänsä käsivarteen, kun tämä oli poistumassa työpöytänsä äärestä.
“Hänhän on poissa tolaltaan!” kirjanpitäjä repäisi itsensä vapaaksi toisen otteesta ja mulkaisi vihaisena lyhempää.
“Niin on ja siksi on parempi, ettet sinä mene hänen peräänsä”, jäänsinisilmäinen sanoi rauhallisesti ja tarttui uudelleen laihemmasta kiinni.
“Anna hänen olla hetki rauhassa. Se riittää, että hän kuuli sinun huutosi. Ivy-san tietää, että sinä välität, mutta nyt hän tarvitsee omaa aikaa.”
“Byou-san, nyt kerrot minulle erään asian suoraan!” kalpeampi käänsi ruskeat silmänsä kohti niitä kylmiä silmiä.
“Onko sinun ja Ivy-sanin välillä jotain? Tai onko hänen ja Hide-zou-saman välillä ollut jotain?”
“Riippuu, miten sen ottaa. Ivy-san on ihastunut Hide-zou-samaan, mutta heidän välinsä ovat aina pysyneet esimies-alainen -tyyppisinä”, insinööri irrotti otteensa toisesta ja lähti kävelemään poispäin.
“Mitä tulee minuun ja Ivy-saniin, minä toivoisin, että meidän välillämme olisi jotain.”

Katsomattaan taakseen Byou poistui tyylikkäästi paikalta jättäen nuoremman katsomaan eteensä hämmentyneenä. Tilanne alkoi vähitellen selkiytyä eikä se näyttänyt hänen silmissään kovin hauskalta. Byou oli ilmeisesti ihastunut – tai vastaavaa – Ivyyn, mutta tämä taas olikin kiinnostunut Hide-zousta, joka taas ei ollut kiinnostunut sihteeristään – syytä hän ei tosin voinut ymmärtää eikä suostunut myöskään uskomaan insinöörin sanoja hänestä ja toimitusjohtajasta. Mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä? Avustajan pitäisi selittää sievemmälle, ettei hänellä ja teräväpiirteisellä ollut mitään suhteen tapaistakaan välillään. Ongelmana vain oli siinä, että jäänsinisilmäinen halusi ilmeisesti sihteerin uskovan niin, jotta tämä osaisi huomata ystävänsä…
Missä oli ihmissuhdeopas, kun hän sitä eniten tarvitsi?!

Puhelin pärähti soimaan Ivyn pöydällä, jolloin puna-mustahiuksinen meni vastaamaan siihen. Koska sihteeri ei ollut paikalla, päätti nuorukainen ryhtyä toimimaan sijaisena, kunnes tämä tulisi. Yhden puhelimen myötä soi toinen puhelin ja pian kolmas ja lopulta tietokonekin päätti huutaa sähköpostin lukemattomista viesteistä.
Miten ihmeessä Ivy pärjäsi niin helposti tässä hommassa ja jaksoi vielä hymyilläkin? Hänellehän tuli jo hiki, koska olisi tarvinnut ainakin kaksi paria lisää käsiä selvitäkseen asioista helpommin. Jos vielä yksikin puhelin soisi… Ja tietenkin juuri sillä hetkellä neljäs puhelin päätti soida.
“Moshi moshi?” käsi tarttui puhelimeen ja matalan pehmeä ääni vastasi pirteästi tutulla tavallaan.
“Tatemonokin rakennusfirmalla, Hamada Ivy puhelimessa.”
Seth katsahti helpottuneena työtoveriaan ja aikoi nousta ylös tämän tuolilta, mutta päätti jäädä nähdessään toisen punertavat silmät. Hän halusi auttaa Ivyä ja kuulla tämän huolet. Ainut keino miehen kuulemiseen oli päästä nopeasti eroon tämän töistä. Yhdessä kaksikko sitten taisteli sähköpostiviestejä ja puheluita vastaan, kunnes pitkän ajan jälkeen tuli rauhallisempi hetkin ja puhelin päätti uupuneena vaieta.
“Kiitos, Seth-san, kun autoit puheluiden kanssa”, brunette pyyhkäisi otsahiuksia silmiltään.
“Ole hyvä, Ivy-san”, avustaja nousi hymyillen ylös lyhemmän tuolilta ja laski kätensä tämän olkapäälle.
“Autan sinua aina, kun osaan ja voin. Haluisin auttaa sinua myös toisessa asiassa, jos vain annat minun.”

Vanhempi laski surullisena katseensa alas silmien punoittaessa entisestään vahvistaen sen tiedon, että toinen oli itkenyt.
“Ivy-san, haluaisitko kertoa minulle, mikä on?” ruskeasilmäinen kumartui hiukan, jotta voisi katsoa toisen punoittavia kasvoja.
“Ei ole mitään kerrottavaa…”, sihteeri mumisi hiljaa kääntäen päänsä.
“Siinä tapauksessa minä kysyn siitä, mitä Byou-san vihjaisi”, pidempi nosti myös toisen kätensä sievemmän olkapäälle yrittäen saada tämän katsomaan itseään.
“Oletko sinä ihastunut Hide-zou-samaan?”
“Byou-san ei tiedä mistään mitään!” Ivy sähähti yllättäen kääntäen tiukan katseensa puhuneeseen.
“En minäkään, ellet kerro. Koska hän vihjasi varsin selkeästi, että olisit mustasukkainen Hide-zou-samasta ja se saa minut miettimään, että oletko vain esittänyt minua kohtaan ystävällistä”, nuorempi painoi toisen istumaan tuolille ja polvistui itse tämän viereen.
“Minä haluaisin todella tietää edes jotain... Sinä itse sanoit, että jos tarvitsen kuuntelevan korvan, voin puhua sinulle. Minä sanon sinulle saman: jos haluat puhua, minä kuuntelen.”
Raskas huokaisu karkasi sievemmän huulilta tämän nostaessa kätensä silmilleen.
“Tätä on vähän vaikea selittää… Ole kiltti äläkä naura minulle…”, miehen ääni värisi ja kalpeampi näki pienen kyyneleen valuvan punoittavalla poskella.
“En koskaan nauraisi sinulle, Ivy-san”, puna-mustahiuksinen siirtyi lähemmäksi, ettei toisen tarvitsisi puhua turhan kovaa.
“Sinäkään et nauranut minulle, kun olin silloin eilen kuin koomapotilas… Tai oikeastaan vihannes…”
Pieni naurahdus pakeni suusta ja huulille nousi pieni hymy eilisen muistamisesta.
“Kiitos, Seth-san”, sihteeri kuiskasi hiljaa nielaisten pienesti.
“Siis, kun sanoit, että olisin ihastunut Hide-zou-samaan, se ei mennyt kovin kaukaa. Olen minä ollut, mutta en enää vähään aikaan… Paitsi ehkä ihan vähän…”
“Miksi sitten järkytyit Byou-sanin sanoja? Nehän olivat kohdistettu minuun eikä sinuun”, pidempi katsoi kysyvästi vanhempaansa.
“Koska tavallaan minusta tuntui, että ne sanottiin minulle. En kiellä, ettenkö olisi ollut hiukan kateellinen sinulle, kun tulet erinomaisesti toimeen Hide-zou-saman kanssa. Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka Byou-sanin puheet pitäisivät paikkansa, mutta en voi sille mitään, että olen vain kateellinen…”
“Miksi ihmeessä olisit? Sinähän tulet hyvin Hide-zou-saman kanssa toimeen ja sinulla on paljon paremmat mahdollisuudet häneen kuin minulla. Olette tunteneet ties kuinka kauan!”
“Kiitos, mutta et tainnut ymmärtää ihan oikein. Minä olen kateellinen siitä, että sinulla on joku, jonka kanssa olla niin läheinen. Sinä voit olla lähellä miestä, josta pidät, mutta minä en tule koskaan saamaan sellaista häneltä, josta pidän ja nyt hän vihjaili jo liittyvänsä teidän seuraan.”
“Ivy-san, kenestä sinä pidät?” Seth toivoi mielessään, ettei suloinen sihteeri ollut iskenyt silmiään Asagiin.
Siitä ei hyvää seuraisi.
“Byou-sanista”, lyhempi kuiskasi hiljaa.

Ruskeasilmäinen jäi hölmistyneenä tuijottamaan eteensä.
“Byou-sanista?” nuoremman oli pakko varmistaa, oliko kuullut oikein.
“Tiedän, että minun olisi pitänyt olla varovainen, koska hän on flirtti, mutta en voinut sille mitään. Minä vain pidän siitä, että hän jaksaa tulla katsomaan minua ja hymyillä jatkuvasti... Byou-san saa minut nauramaan – se on ehdottomasti hänen ihanin piirteensä... Kai minä tunnen olevani hänen seurassaan enemmän elossa kuin ilman häntä…”, Ivy mutisi nolostuneena ja kuivasi viimeiset kyyneleensä hihaansa.
“Miksi et sitten ole sanonut sitä hänelle?” kirjanpitäjä ei voinut uskoa korviaan.
Miten oli mahdollista, että kaksikko ei kertonut toisilleen tunteistaan, jos kerran pitivät toisistaan? Tuohan oli älytöntä, koska kumpikaan ei kieltänyt mitenkään tuntemuksiaan – siltä se ei ainakaan hänen kuuloelimissään ollut kuulostanut.
“Mikset vain mene Byou-sanin luokse ja sano suoraan, että pidät hänestä?”
“Mietihän hetki uudelleen, miksi en mene sanomaan”, brunette huomautti hiukan napakammin kuin oli tarkoittanut.
“Jos et saa päähäsi kaikkia niitä juttuja, mitä olet nähnyt sitten tänne tulosi, mieti, mitä sanoin hetki sitten.”
“Mitä ihmettä sinä tarkoitat? Sehän on ilmiselvää, että Byou-san pitää sinusta!”
“Ei, vaan on ilmiselvää, että hän pitää kaikista, jotka miellyttävät silmiään.”
“Tuo ei pidä paikkaansa!”
“Kyllä pitää. Hän on flirtti, kysy vaikka keneltä.”
“Byou-san pitää oikeasti sinusta.”
“Ja kahdestakymmenestä muustakin.”
“Eipäs, vaan pelkästään sinusta, Ivy-san. Hän haluaisi, että teidän välillänne olisi jotain enemmän.”
“Mistähän sinä olet tuollaista saanut päähäsi?”
“Hän itse sanoi niin!”
“Mitä?” Ivy jäi tuijottamaan työtoveriaan, joka nousi seisomaan.
Jalat alkoivat puutua kykkimisestä.
“Mitä ihmettä sinä puhut?”

“Byou-san sanoi sen jälkeen, kun sinä lähdit, että hän haluaisi, että teidän välillänne olisi jotain”, avustaja sanoi matalasti heilutellessaan jalkojaan.
“Mutta ongelmana on vain se, että hän uskoo vahvasti, että sinä olet ihastunut Hide-zou-samaan. Siksi hän kiusoitteli minua, koska halusi jotenkin saada sinut huomaamaan hänet Hide-zou-saman tilalla.”
“Tuo kuulostaa jotenkin ei Byou-sanimaiselta, kuin on mahdollista”, sihteeri huomautti.
“Ole kiltti ja puhu hänen kanssaan”, nuorukainen pyysi.
“Jos et voi sanoa sitä: vihjaa hänelle, että pidät hänestä.”
“Ja kasvattaisin hänen ennestään jättimäistä egoaan? Ei kiitos”, lyhempi tuhahti ja kääntyi koneensa ääreen.
Seth olisi halunnut sanoa, että Byoun ego ei ollut mitään verrattuna Asagin egoon – kukaan ei pystyisi samaan kuin yakuza – mutta nuorukainen päätti vaieta. Toisen ilmeestä saattoi päätellä, että tämä ei suostuisi muuttamaan kantaansa. Ei ainakaan nyt.
Huokaisten raskaasti puna-mustahiuksinen kääntyi ympäri ja siirtyi takaisin työpöytänsä ääreen tekemään omia töitään.
“Seth-san?” varovainen ääni sai hänet kuitenkin kääntymään puhuneeseen.
“Kiitos, kun kuuntelit… Kiitos, kun välität”, Ivy sanoi hiljaa ja nosti katseensa pidempäänsä.
“Ole hyvä, Ivy-san”, ruskeasilmäinen hymyili takaisin.
“Sitä varten ystävät ovat.”
Iloinen hymy kohosi sieville kasvoille, joihin kuuluikin.

Aamupäivä kului normaaleissa merkeissä…
Oikeastaan se kului epänormaaleissa merkeissä, koska aina, kun Byou hyppi kaksikon luokse, Ivy vaikeni eikä puhua pukahtanut tai edes hymyillyt. Insinööri raukka yritti olla mitä mukavin ja herttaisin, pahoitteli jopa sanojaan, mutta toinen ei vain suostunut antamaan anteeksi. Seth olisi halunnut puuttua tilanteeseen, koska vaaleaverikkö näytti vajoavan epätoivoon. Tämä nimittäin vastasi kerran sihteerin puolesta puhelimeen ja käski puhelimen toisessa päässä ollutta soittamaan parin tunnin päästä uudelleen, mistä hyvästä sievempi vain häipyi paikalta, jolloin puna-mustahiuksinen joutui toimittamaan sihteerin töitä, kun jäänsinisilmäinen ryntäsi kiukkuisena tämän perään.
“Minähän pyysin jo kerran anteeksi!”
Kaikkea sitä joutui kestämään työpaikkaromanssien takia…

Lounastauon tultua kirjanpitäjä oli väsyneempi kuin aikoihin eikä hän jaksanut keskittyä allekirjoitusten väärentämiseen ollenkaan. Tämän Hide-zou huomasi varsin helposti ja vaati sen jälkeen saada tietää, mikä nuorempaa vaivasi. Aluksi avustaja ei ollut halunnut kertoa, mutta tiesi, ettei tilannetta voisi kauaa pitää salaisuutena – ainakaan tällä menolla. Lisäksi toimitusjohtajan olisi ihan hyvä tietää, mitä pääkonttorissa oikein tapahtui. Nuorukainen siis kertoi Ivystä ja Byousta aluksi kierrellen, mutta kun teräväpiirteinen osasi lukea häntä kuin avointa kirjaa, kertoi koko jutun, mitä oli tapahtunut – paitsi sen, että kaikki epäilivät, että heidän välillään oli jotain ja sihteerin itkemisestä.
“Minä en vain ymmärrä, miksi he eivät vain voi myöntää toisilleen, että he pitävät toisistaan!” ruskeasilmäinen huudahti lähes kimpaantuneena.
Samassa nuorukainen nappasi syömäpuikoillaan riisikokkareen, jossa oli iso kananpalanen, ja tunki sen tyytyväisenä suuhunsa nauttien hyvästä mausta pienesti mumisten.
“Mitä vaikeata vain on mennä sanomaan: ’Hei, minä pidän sinusta enemmän kuin ystävänä. Mennäänkö treffeille?’
“Aika harvat sanovat sitä kuitenkaan noin”, opettaja naurahti juodessaan teetä.
“Lisäksi tämä tilanne vaikuttaa vähän vaikeammalta. Varsinkin, kun Ivy-san tuntuu ajattelevan, ettei Byou-san voi pitää kenestäkään oikeasti ja ilmeisesti Byou-san taas on sitä mieltä, että Ivy-san on edelleen ihastunut minuun.”
Pidempi jäi katsomaan hämmentyneenä ruskeahiuksista. Hänestä oli jotenkin hassua, miten rauhallisesti mies oli suhtautunut siihen, että sihteeri oli ehkä vieläkin hiukan ihastunut tähän. Mies oli vain sanonut, että ei itse ollut kiinnostunut sievimmästä. Kalpeampi olisi halunnut kysyä, miksei toinen pitänyt sihteeristään läheisemmässä mielessä, mutta ei kuitenkaan uskaltanut kysellä liikaa.
“Mutta tuo menee jo naurettavaksi!” nuorempi huomautti ja keihästi yhden lihapalan toisella puikoistaan, koska mokoma kiusanhenki ei suostunut pysymään otteessa.
“He ovat niin läpinäkyviä, että he saavat kohta puoliin kysymyksiä siitä, koska häät pidetään.”

“Ehkä he sitten ymmärtävät, kun siitä tullaan sanomaan heille”, vanhempi hymähti toisen keihästämälle lihan palalle ja laski oman annoksensa kertakäyttöpakkauksen pöydälleen.
Tämä oli syönyt jo.
“En menisi vannomaan”, raskas huokaisu pääsi nuorukaisen suusta.
“Mitä vaikeata sen sanomisessa on?”
“Ehkäpä pelko siitä, ettei toinen tunnekaan samoin”, ruskeankellertäväsilmäinen mietti painaessaan sormenpäänsä yhteen.
“Sanoisitko sinä suoraan, jos pitäisit jostakin enemmän kuin ystävänä? Sanoisitko suoraan, jos jopa rakastaisit tätä?”

Hetken aikaa nuorempi mietti, miten vastaisi. Hän kyllä piti Reitasta ja tämä tiesi sen jo eli hänen ei tarvinnut sanoa sitä tälle, mutta…
“Sanoisin”, Seth vastasi viimein ja äkkiä hänelle tuli syyllinen olo.
Hänellä vain ei ollut mitään hajua tunteen aiheuttajasta. Sisällä alkoi ahdistaa ja tuntui, kuin pitäisi sanoa jotain, mutta huulet eivät enää auenneet. Vaikka ne olisivatkin auenneet, nuorukaisesta ei olisi lähtenyt ääntäkään, koska yllättäen hän tunsi kurkkunsa harvinaisen kuivaksi.
“Sepä hyvä”, Hide-zou sanoi ystävällisesti, vaikka hänen kasvonsa olivatkin vakavat.
“Et ainakaan jätä asioita epäselväksi.”
Siihen se keskustelu päättyikin ja kirjanpitäjästä tuntui koko loppulounaan ajan siltä, kuin hänen olisi pitänyt sanoa jotain. Kysymys vain kuului, mitä hänen muka pitäisi sanoa?

----------

“Miten te oikeastaan olette tutustuneet Matsumoto Takanoriin ja mitkä juhlat nämä oikein ovat?” Seth kysyi autossa, kun he olivat matkalla hänen esimiehensä kotiin.
Nuorukaista hermostutti enemmän kuin aikaisemmin, vaikka olikin tiennyt pääsevänsä käymään lyhemmän kotona. Nyt, kun tilanne oli edessä, hän värisi hermostuksesta mielen täyttyessä erilaisista mietteistä. Ruskeasilmäisen oli pakko keksiä jotain sanottavaa, ettei vain tärisi jännityksestä ja katselisi ulos ikkunasta miettien, mitä tekisi. Samalla hän voisi ehkä saada vastauksia muutamiin kysymyksiinsä.
“Miten yakuza voi olla hyvissä väleissä ministerin kanssa? Tietääkö Matsumoto-san hänestä?”
“Oletpas sinä utelias”, Hide-zou hymähti katsoessaan toisen uteliaita kasvoja ja jännityksestä tärisevää vartaloa.
Olihan nuoremmalla syytäkin olla hermostunut – harvat nimittäin pääsivät itse kulttuuriministerin järjestämiin juhliin.
“Kyselenkö liikaa?” puna-mustahiuksinen säikähti.
“Et toki, minusta on vain mukava nähdä, miten utelias olet”, toimitusjohtaja naurahti toisen ilmeelle.
Miehen sanat saivat kalpeille poskille nousemaan pienen nolouden punan, mutta se katosi hyvin nopeasti, kun vanhempi päätti vastata saamiinsa kysymyksiin.
“Oikeastaan me olemme tienneet toisemme lapsista asti. Me kävimme jonkin aikaa samaa alakoulua, kunnes minä muutin yläkoulun tullen Tokioon vanhempieni kanssa. Matsumoto-san ja Asagi kuitenkin varttuivat täällä Osakassa ja onnistuivat hieromaan jonkinasteisen ystävyyssuhteen, mikä onkin edistänyt mafian tarkoituksia hallituksen tietämättä. Kuten varmaan osaat arvata, Asagilla on jonkinlaisia yhteyksiä useampaan hallituksen jäseneen, joiden kautta hän pystyy kulkemaan aina askeleen yhteiskuntaa edempänä.”
“Eli Matsumoto-san ei siis tiedä, että Asagi-sama on yakuza?” kalpeampi päätti varmistaa, ettei ollut ymmärtänyt väärin tuota jonkinasteista ystävyyssuhdetta.
“Ei tiedä eikä kukaan uskalla edes epäillä, koska Asagin ja Yoshikin ansiosta maamme on onnistunut luomaan hyviä suhteita muihin valtioihin. Hehän ovat omien kontakteidensa kanssa tehneet paljon töitä, jotta olisivat tässä asemassa…”, opettaja vilkaisi jälleen ulos ikkunasta heidän ajaessaan puiston ohi tutkaillen siellä liikkuvia ihmisiä.
“Entä te sitten? Esittelikö Asagi-sama teidät paremmin ministerille palattuanne?” pidemmän oli pakko keksiä lisää kysymyksiä, ettei vain alkaisi miettimään liikaa tulevia tunteja toisen kotona.
“Tavallaan. Me tiesimme jo toisemme, kun Asagi nosti minut juuri Tatemonokin johtoon. Tämän jälkeen hän onnistui hankkimaan Kulttuuritalon rakennusoikeiden, minkä takia minä jouduin yhteistyöhön Matsumoto-sanin ja muutaman muun ministerin kanssa… Kai meistä on tullut jonkin sortin ystävät, ainakin Matsumoto-san on ollut tyytyväinen silloiseen yhteistyöhön, koska on suositellut Tatemonokia useisiin hallituksen rakennustöihin – kuten lastensairaalan – ja haluaa nyt meiltä uuden hotellinsa talveen mennessä”, pieni hymy kohosi miehen kasvoille.
Tämä oli tyytyväinen siihen, että taitoihinsa ilmeisesti luotettiin, koska useat suuret rakennustyöt tilattiin juuri Tatemonkilta – Japanin suurimmalta rakennusfirmalta, joka sentään oli hänen käskynsä alla.
“Mitkä nämä juhlat sitten ovat?” nuorempi kysyi hymyillen, koska häntä ilahdutti se, että hänen esimieheensä luotettiin.
“Juhlistetaan sitä, että Matsumotojen suku on ollut jo viisikymmentä vuotta hallituksessa ja maamme johtamisessa mukana”, lyhempi kertoi lyhyesti.

Kirjanpitäjä vihelsi hiukan, koska se oli varsin pitkä aika. Itse asiassa uskomattoman pitkän ajan, jos tarkkoja oltiin. Ei siis ihme, että Matsumoto Takanori pääsi niin helposti hallitukseen. Hänen sukunsa oli ilmiselvästi kerännyt luottamusta vuosikymmenien aikana.
“Tosin, saattaahan hän juhlistaa sitäkin, että hänen hotellinsa rakennussopimus on allekirjoitettu ja pian voimme aloittaa rakennustyöt”, Hide-zou huomautti naurahtaen pienesti.
“Ketä kaikkia sinne on tulossa? Te ja Asagi-sama ilmeisesti jonkun seuralaisensa kanssa…”, äkkiä Seth jäykistyi muistaessaan eilisen juttutuokion.
Hän muisti sen, että yakuza oli maininnut erään miehen, jota hänen ei ehkä pitäisikään tavata.
“Ei kai Ochi-san ole oikeasti tulossa sinne?” nuorempi värähti pelokkaana.
“On. Valitettavasti”, teräväpiirteinen vakavoitui ja katsoi toisen epätoivoisia kasvoja, joiden katse laskeutui murheellisena lattiaan.
“Älä kuitenkaan sitä mieti”, mies nosti kädellään toisen katsomaan itseään.
Hän ei huomannut lainkaan, kuin puna-mustahiuksinen värähti hellää kosketusta.
“Jos Ochi-san ryhtyy puhumaan jotain sinusta, minä puutun asiaan. Voihan olla, ettei hän edes muista sinua, mutta jos hän aiheuttaa mekkalaa, voit olla varma, että Közi ja K puuttuvat asiaan.”
Kahden henkivartijan mainitseminen sai kapeat huulet kaareutumaan helpottuneeseen hymyyn. Nuorukainen luotti siihen, että hänen opettajansa huolehtisi hänestä. Hänestä tuntui myös, ettei Asagikaan pitäisi siitä, jos nenäkäs liikemies yrittäisi jotain hänelle. Onneksi yakuzalla oli aina henkivartijat mukaan. Näiden taakse hän pystyisi helposti piiloutumaan, sen verran pitkiä kumpikin olivat.

Pian pukumiehet huomasivat, että auto pysähtyi ja moottori sammui. Ruskeasilmäinen kurkisti uteliaana ikkunasta ulos ja näki hienopiirteisen kerrostalon, joka oli varsin ylellisen näköinen. Jotain tällaista hän olikin epäillyt, olihan kyseessä sentään Japanin menestyneimmän rakennusyrityksen toimitusjohtajan koti. Fu-ki tuli tottuneesti avaamaan oven ja virnisti nähdessään kalpeamman suuriksi laajentuneet silmät, kun tämä katsoi korkeata taloa. Mies ei kuitenkaan sanonut mitään, koska ruskeankellertäväsilmäinen antoi merkitsevän katseen, kun kuljettaja oli avaamassa suutaan. Mustatukka kumarsi kohteliaasti ja sulki limusiinin oven herrojen jäljestä.
“Mihin aikaan lähdemme Matsumoto-sanin kartanolle?” autonkuljettaja kysyi kohteliaasti työnantajaltaan.
“Matka sinne kestää hyvälläkin liikenteellä yli tunnin.”
Toimitusjohtaja vilkaisi rannekelloaan mietteliäänä.
“Lähdemme kuuden aikaan, eli tässä on kolme tuntia aikaa valmistautua.”
“Kuten haluatte, Hide-zou-sama”, Fu-ki kumarsi kohteliaasti ja siirsi sitten katseensa avustajaan.
“Laitoin pukupussinne Hide-zou-saman vuoteen päälle, Seth-san.”
“Kiitos, Fu-ki-san”, kirjanpitäjä kiitti hymyillen.
“Olkaa hyvä, mielellänihän minä helpotan Asagi-saman iskun kantamusta”, mies naurahti ja siirtyi nopeasti takaisin ratin taakse.

Seth jäi hetkeksi aukomaan suutaan tietämättä lainkaan, mitä tekisi suulaan kuljettajan suhteen. Ilmeisesti hänen opettajansakaan ei tiennyt, koska osasi vain kohauttaa olkiaan. Tämä tosin vannoi mielessään, että ottaisi mustatukan puhutteluun, kunhan ehtisi.
“Menkäämme, Seth-san”, Hide-zou liikkuessaan kohti rakennuksen pääovia.
“Älä mieti Fu-kin sanoja, minä puhun hänelle viikonlopun aikana.”
Kalpeampi jäi tuijottamaan limusiinin perään, kunnes kääntyi nopeasti ympäri ja ryntäsi esimiehensä perään.
“Monennessa kerroksessa te asutte, Hide-zou-sama?” nuorukainen katsahti kysyvästi vanhempaa mitoittaessa askeleensa samanpituisiksi toisen kanssa.
“48:ssa”, mies vastasi ovimiehen avatessa heille kumartaen oven.
“Ja monta kerrosta tässä on?” kirjanpitäjä katsahti ympärilleen pikaisesti nähden kullattuja yksityiskohtia kattokruunuissa ja pöydissä, vaaleat seinät ja lattiat sekä pöydillä olevat suuret, koristeelliset posliinivaasit.
Hän ei kuitenkaan ehtinyt tutkimaan enempää alakertaa tai siellä olevia ihmisiä, koska vanhempi kulki ripeästi viininpunaista mattoa pitkin ruskeiksi maalatuille hisseille.
“48”, ruskeahiuksinen sanoi astuessaan hissiin, josta juuri sopivasti poistui eräs pariskunta kumartaen hymyillen tervehdyksen.
“Taidatte pitää ylimmistä kerroksista”, puna-mustahiuksinen virnisti hissipojan painaessa heti teräväpiirteisen nähdessään ylintä kerrosta ja katsahti ovien sulkeuduttua häneen.
“Minne kerrokseen te olette menossa?” mustatukkainen nuorukainen kysyi hymyillen.
“Samaan kuin minä”, voimakasleukainen vastasi toisen puolesta.

Hissipoika kumarsi kohteliaasti avustajalle tämän nyökätessä pienen tervehdyksen. Hänestä tuntui hassulta seistä siinä valoisassa ja varsin koristeellisessa hississä, jossa oli jopa pehmustettu penkki. Nuorukainen tunsi olevansa jotenkin väärässä paikassa.
“Hmm… Seth?” opettaja katsahti yllättäen pidempäänsä.
“Ethän ole allerginen koirille?”
“En”, nuorempi hätkähti hiukan kysymystä ja kurtisti kulmiaan.
Hänellä oli vähän liiankin hyvät muistikuvat Fujiwaran vaimon chihuahuasta, samoin kuin muista pienistä räksyttäjistä, joita nuorukainen oli enimmäkseen kohdannut. Ei hän tosin pelännytkään koiria, mutta ei ollut kohdannut mitään sellaista mielenkiintoisempaa tapausta, joka ei olisi heti ensimmäisenä yrittänyt purra.
“Sepä hyvä”, lyhempi hymyili helpottuneena.
“Minun piti kysyä tätä jo eilen, mutta sitten unohdin.”
“Teillä on siis koira? Chihuahuako?” oppilas kysäisi, koska oletti esimiehellään olevan jonkin asteinen sylikoira.
Sellainen pieni koira, kuten chihuahua, oli kaikkein soveliain kerrostalo elämään ja oli muutenkin miellyttävän pieni. Kuitenkin, jostain syystä, nuoremman oli vaikea kuvitella opettajalleen syliin pientä vaaleanruskeata räksyttävää koiraan, joka irvisteli ilkeästi hampaiden välkkyessä.
“Koirapa hyvin, mutta ei chihuahua”, liikemiehen sanojen perään kuului pieni kilahdus kerroksen saavuttamisen merkiksi.
“En oikein välitä niin pienistä koirista. Ne ovat jatkuvasti jaloissa tai sitten niitä pitäisi kantaa kaikkialle”, mies jatkoi astuessaan ulos hissistä alaisensa liikkuessa kiltisti mukana.

Ylimmässä kerroksessa oli kaksi ovea, mutta todellisuudessa vain yksi johti huoneistoon – toinen ovi oli luultavasti siivouskomeron ovi, ettei tarvitsisi raahata kaikkia tarvikkeita yläkertaan asti. Kaksikko käveli hisseiltä oikealle viininpunaista mattoa pitkin vaaleanruskean oven luokse vanhemman osapuolen kaivaessa taskustaan avainta.
“Seth, pitäisitkö tätä hetken?” Hide-zou ojensi nuoremmalle salkkunsa, jotta voisi helpommin avata oven.
“Toki, Hide-zou-sama”, Seth sanoi eikä huomannut, kun toinen pyöräytti silmiään kuullessaan jälleen tuon lisäyksen nimensä perässä.
Ruskeahiuksinen ei kuitenkaan sanonut mitään laittaessaan avaimen lukkoon ja avasi viimein oven, jonka takana piilotteli hänen kotinsa. Kirjanpitäjä hämmästyi nähdessään ihan muutaman metrin päässä vielä toisen oven, mikä oli hiukan hämmentävä. Yleensä huoneistoissa ei ollut erillisiä eteisiä – veivät liikaa tilaa.
“Tässä huoneistossa tehtiin pieniä muutoksia, kun minä muutin tänne”, toimitusjohtaja kertoi heidän astuessa eteiseen.
“Totesin, että haluan hiukan erikoisemman asunnon. Sellaisen omannäköiseni.”
Heti miehen sanojen perään toisen oven takaa kuului jyhkeätä haukuntaa, joka onnistui säikäyttämään pidemmän.
“Mikä se oli?” ruskasilmäinen katsoi kalventuneena edessään olevaa ovea.
“Koira”, vanhempi naurahti sulkiessaan ulko-oven ja riisui kenkänsä.
“Ei sen kummempaa.”

Nolostuneena tyhmästä kysymyksestään avustaja päätti noudattaa toisen esimerkkiä ja riisui kenkänsä. Eteisen oven takaa kuului uudelleen matalaa, kovaa haukuntaa, ettei nuorukainen voinut sille mitään, että mietti, millainen peto sieltä olisi tulossa. Voisiko se olla sellainen dobermanni, joita myytiin pimeillä kuvilla? Tai jokin isompi? Chihuahuasta ei todellakaan lähtenyt tuollaista ääntä, eli pieni räksyttäjä se ei voinut olla, vaikkei lyhempi olisi edes sanonut, ettei hänellä ollut kyseisen rodun edustajaa.
“Oletko valmis?” liikemies katsahti kysyvästi alaistaan painaessaan kätensä kahvalle.
Ovenraosta kuului jo hönkimistä tai vastaavasti tiheätä nuuhkimista ja pian lisää jyhkeätä haukkumista. Avustaja nyökkäsi nielaisten hiljaa. Hänestä alkoi tuntua, että räksyttävä chihuahua olisi ollut paljon parempi vaihtoehto kuin vihainen dobermanni. Toivottavasti se ei iskisi hampaitaan hänen nivusiin, kuten joillakin pahansisuisilla koirilla oli taipumusta.
Teräväpiirteinen raotti ovea ja tunki samassa jalkansa siitä läpi, ettei koira vain onnistuisi syöksymään heidän toverikseen pienikokoiseen eteiseen.
“Ei hypi!” mies komensi kovalla äänellä, mutta silti kuului kynsien raapaisuja puista ovea vasten ja haukuntaa.
“Ei, Geti! Istu!”

Ovi aukesi kokonaan voimakasleukaisen astuttua nopeasti peremmälle kotiinsa tarttuen lemmikkiinsä, mutta koira onnistui pakenemaan miehen otteesta.
Puna-mustahiuksisen silmät laajenevat hämmennyksestä, kun häntä vasten hyppi alle polvenkorkuinen koira haukkuen harvinaisen kovalla äänellä kokoikseen ja heilutti villisti häntäänsä, kuin se olisi ollut vispilä. Kummallisen näköinen koira oli muutenkin, koska sillä oli pitkä parta, ja hirveä kasa karvaa silmillä. Omituisen näköinen koira jatkoi hyppimistään ja kaapi välillä etutassullaan hänen housujaan pyörien sikin sokin jaloissa.
“Geti, riittää!” Hide-zou komensi napaten samalla kaareutuvan hännän juuresta kiinni ja veti eläintä taaksepäin, minkä jälkeen koira ryhtyikin hyppimään omistajaansa vasten vaatien rapsutuksia.
“Pahoittelen Getin yli-innokkuutta”, teräväpiirteinen polvistui koiransa viereen, joka istuutui ottamaan rapsutuksia vastaan.
“Se on tottelematon tapaus.”
“Ei se mitään. Ainakin minulle varmistui se, että on olemassa myös niitä, jotka eivät tottele teitä”, Seth naurahti katsellessaan eläintä, joka roikotti parhaillaan kieltään suustaan.

Yllättäen Getiksi kutsuttu päättikin karata naurahtavan omistajansa käsistä takaisin nuohoamaan pisimmän housuja, kunnes muksahti lattialle kenkien päälle makaamaan paljastaen vatsansa.
“Mitä ihmettä se tekee?” kalpeampi katsahti hämmentyneenä koiraa, joka katsoi vastaavasti häneen vaativan näköisenä.
“Haluaa rapsutuksia”, teräväpiirteinen naurahti ja siirtyi lähemmäksi lemmikkiään nuorukaisen polvistuessa rapsuttamaan tarjottua mahaa.
“Sinulla ei taida olla hirveästi kokemusta koirista, Seth.”
“Ei ole, ellei lasketa eräiden rouvien ärsyttäviä chihuahuoita mukaan”, kalpea käsi kosketti karvaa.
“Uskomattoman pehmeä…”, nuorukainen mutisi huomaamattaan tuntiessaan hiukan lainemaisen karvan sormissaan.
Turkki oli hämmästyttävän pehmeä, kuin se olisi ollut lampaanvillaa tai silkkiä. Kirjanpitäjä ei tosin ollut koskaan koskettanut lampaan villaa, mutta hänestä tuntui, että se saattaisi olla yhtä pehmeätä kuin tällä hassulla otuksella. Karvapeite oli uskomattoman tuuhea, erityisesti jaloissa, jossa se oli trimmauksensa takia pidempää kuin muualla.
“No, Geti, nouse ylös”, toimitusjohtaja taputti hiukan mustaharmaan karvapallon lonkkaa.
“Päästetään vieraamme sisälle, ettei hänen tarvitse oven suussa kykkiä.”
Miehet nousivat pystyyn ja vanhempi viittasi peremmälle huoneistoon ottaen samalla salkut.
“Tervetuloa kotiini, Seth.”
“Kiitos.”

Ruskeat silmät katselivat lämpimän tumman sävyillä sisustettua taloa. Kun he olivat tulleet eteisestä, seuraavaksi esiin ilmestyi näkösälle hyvin tilava olohuone, joka oli laajempi kuin monissa muissa taloissa, koska samassa tilassa oli jonkin asteinen ruokasali ja kirjasto.
“Maistuisiko kupillinen teetä?” liikemies johdatti vieraansa olohuoneeseen jättäen salkut erään lipaston päälle.
“Ellei siitä ole vaivaa”, nuorempi katseli kalliita huonekaluja, mikä oli vähän hankalaa, koska Geti vaati jatkuvasti huomiota.
“Ei ole. Juon itse aina töistä tultuani”, mies meni oikealla olevasta oviaukosta tilavaan keittiöön.
“Istahda toki olohuoneeseen siksi aikaa. Tässä ei mene kauaa… Otatko muuten sokeria vai hunajaa?”
“Hunajaa, kiitos”, nuorukainen vastasi siirtyen olohuoneelta vaikuttavaan osaan.
Hän istuutui pehmeälle metsänvihreälle sohvalle ja samassa koira oli hänen kimpussaan kielensä kanssa.
“Mitä sinä…”, avustaja naurahti kielen lipoessa hänen korvaansa.
“Lopeta… En tiedä saatko hyppiä sohvalle…”
Mustaharmaa koira istahti sohvalle ja alkoi lyödä pukumiehen käsivartta tassullaan, kuin olisi kaapinut jotakin.
“Mitä oikein touhuat?”
“Jos se ojentaa tassua, se vaatii rapsutuksia”, kuului keittiöstä kevyt huudahdus kuppien kilahdusten seurana.
“Pentuna se yhdisti tassun antamisen jotenkin rapsutuksiin eli aina, kun Geti haluaa rapsutuksia, se ojentaa tassuaan.”
“Olet sinäkin outo tapaus”, nuorukainen vei sormensa korvien taakse, jolloin eläin painoi tyytyväisenä tassunsa takaisin huonekalua vasten jääden siihen istumaan.
Ruskeat silmät katselivat mustaa karvapeitettä, joka oli tarkemmin katsottuna etäisesti sinertävä – erityisesti iho, kun karvoja hiukan siirteli. Omituinen eläin, joka ei paljoakaan eronnut erikoisuudessaan isäntänsä kanssa. Pienesti hymyillen avustaja antoi katseensa tutkia tummanruskeita kirjahyllyjä ja ruokapöytää, mutta sitten hänen silmänsä osuivat pieneen lasikoristeiseen pöytään aivan sohvan edessä ja vastakkaisella seinällä olevaan…
“Ei voi olla totta!” kädet lennähtivät kapeille huulille koiran tuhahtaessa, kun rapsuttava käsi katosi.
“Elämäni rakkaus!”

Juuri sillä hetkellä Hide-zou tuli keittiöstä pienen tarjottimen kanssa, jossa oli kaksi kuppia täynnä teetä, pieni kulho, jossa oli keksejä, ja muutama lusikka hunajan kanssa. Ruskeankellertävät silmät jäivät katsomaan nuorukaista, joka oli hypännyt halailemaan 50 tuumasta plasmatelevisiota.
“Öö… Mukavaa huomata, että pidät televisiostani…”, mies kohotti kulmakarvojaan hämmentyneenä, jolloin Seth irrottautui rakkauden kohteestaan hiukan nolostuneena.
“Niin… Minä harrastan elokuvien katsomista ja olisi mukava katsoa joskus isolta ruudulta…”, kirjanpitäjä sopotti siirtyessään takaisin sohvalle, jonka ääreen koira oli jäänyt makoilemaan.
“Mutta videotykit ja muut ovat varsin kalliita, eikä minulla ole ollut varaa kuin tavallisen kokoiseen televisioon…”
“Kalliitahan ne ovat, mutta eiköhän tilipäivän tullen sinulla ole varaa siihen videotykkiin”, teräväpiirteinen sanoi pehmeästi laskiessaan tarjottimen tavaroineen pöydälle.
“On vai?” kalpeampi ei ollut edes miettinyt, minkä kokoinen palkka hänellä mahdollisesti olisi nyt.
“Tietenkin. Sinullahan on kaksi työpaikkaa ja olet niiden lisäksi minun alaiseni eikä olisi sopivaa maksaa mitään pieniä summia”, liikemies sanoi ojentaessaan pidemmälle ison posliinisen kupin, jonka valkoiselle pinnalle oli maalattu sinisellä tuulessa tanssivia lehtiä.
“Kiitos”, nuorempi otti kupin käteensä ja aikoi juoda kulauksen höyryävää teetä, mutta sai yllättäen iskun jalkaansa.
“Mitä ihmettä…”, ruskeasilmäinen käänsi katseensa viereensä, jossa Geti makasi jälleen selällään ja potkaisi aina välillä katsoen vaativasti puna-mustahiuksista.
“Geti, häpeätkös”, toimitusjohtaja katsoi syyttävästi koiraansa, joka ei piitannut tuon taivaallista isäntänsä sanoista.
“Pahoittelen, olen hemmotellut sen pilalle. Se on oppinut vaatimaan ja samaan tahtonsa läpi. Nyt se potkii, koska haluaa, että sitä rapsutetaan lisää…”
“Vaativa koira”, nuorempi naurahti ryhtyen rapsuttamaan toisella kädellään eläimen mahaa.
“Kuten omistajansakin”, hän lisäsi ja käänsi hymyilevät kasvonsa voimakasleukaiseen, joka hymyili takaisin.

Sen pienen hetken, mitä puna-mustahiuksinen oli ollut kattohuoneistossa, oli hän huomannut, että täällä lyhempi oli rentoutuneempi. Tämä hymyili ja nauroi jotenkin enemmän. Kasvot tuntuivat olevan toisella tavalla elossa kuin Tatemonokin pääkonttorissa. Ilmeisesti mies pyrki pitämään kovasti kiinni liikemiesolemuksestaan, että vapautui vasta omasta mielestään turvallisessa ympäristössä.
“Tämä on varsin ison näköinen huoneisto. Asutko täällä jonkun kanssa? Vaimon kenties?” Seth katsahti ympärilleen havainnoiden vitriineitä ja muita huonekaluja, sekä muutaman käytävän, jotka veivät luultavasti toisiin huoneisiin.
Lisäksi hän halusi hiukan varmistella Ruizan ja Yukin puheita. Mistä sen tiesi, vaikka nämä oikeasti olisivat halunneet vain kiusata häntä.
“En ole naimisissa enkä seurustele kenenkään kanssa”, Hide-zou vastasi ottaessaan hörpyn teestään.
“Eivätkä vanhempanikaan asu täällä. Isäni jäi Tokioon, kun muutin takaisin tänne, ja äitini lensi uuden miehensä kanssa Yhdysvaltoihin.”
“Asutte siis aivan yksin?” avustaja katsahti uudelleen esimiestään.
Asuihan hänkin yksin, mutta hänen kotinsa oli tätä huomattavasti pienempi. Sehän oli pieni kaksio, tämä taas ei ollut.
“No, onhan minulla Geti täällä seuranani, vaikken hirveästi ehdikään kotona juoksemaan”, vanhempi katsoi hymyillen koiraansa, joka haukahti pienesti kuin olisi yrittänyt ilmaista toisen puhuvan totta.
“Enkä minä nyt niin yksin täällä ole. Asagi käy täällä varsin usein, samoin Ruiza ja muutama muu lähempi ystävä, kun ehtivät, ja tarpeen vaatiessa he kiskovat minut mukanaan tekemään jotain. Oikeastaan minä kuitenkin nautin eniten rauhallisista koti-illoista, jolloin voin vain katsoa televisiota ja rapsuttaa Getiä.”
“Minkä rotuinen Geti on? En ole koskaan nähnyt näin hassunnäköistä koiraa”
“Kerryn sininen terrieri – irlantilainen rotu.”
“Euroopasta? Onpas erikoinen.”
“Halusin hiukan harvinaisemman koiran.”
“Minkä ikäinen Geti on?”
“Kolmevuotias.”
“Miten se tulee täällä kaupungissa toimeen? Eikö ole hiukan rankkaa asua kerrostalossa koiran kanssa?”
“Eihän tämä mikään koirien paratiisi ole”, toimitusjohtaja myönsi nojautuen paremmin pehmeän sohvan selkänojaan.
“Mutta tässä lähellä on puisto, jossa käymme aina aamuisin ja iltaisin lenkillä. Joskus lounaan aikaan minä tulen tänne ulkoiluttamaan Getiä, mutta silloin, kun minä en ehdi, Fu-ki tai siivoojan tytär tulee käyttämään sen lenkillä.”
“Minä siis olen vienyt teidän koiraltanne aikaa”, nuorempi katsoi hiukan surullisena Getiä, joka ei tuntunut tajuavan, että siitä puhuttiin.
Eläin vain nautti kaikesta saamastaan huomiosta eikä se edes harkinnut siitä liikahtamista.

Voimakasleukainen katsoi hymyillen lemmikkiään ja sen rapsuttajaa. Hän oli iloinen, että koira nautti vieraan läheisyydestä, mutta se oli aina ollut sellainen. Geti oli mitä ihmisrakkain koira.
“Eipä se mitään. En minä ole muutenkaan kovin usein ehtinyt lounaalla tänne sitä ulkoiluttamaan”, mies vilkaisi rannekelloaan.
“Ja siitä tulikin mieleen, Geti, että meidän on aika mennä ulos”, teräväpiirteinen korosti viimeisintä sanaa.
Kirjanpitäjä tunsi ja näki, kuinka mustasiniharmaa salama juoksi hänen reisiensä yli lattialle, alkoi pyöriä vinhasti ympyrää, kuin olisi jahdannut häntäänsä ja sitten ryntäsi ulko-ovelle haukahtaen muutaman kerran.
“Ei hauku!” ruskeankellertäväsilmäinen komensi nousten samalla ylös.
“Tulenko mukaan?” puna-mustahiuksinen ei oikein tiennyt, miten olisi siinä toiminut, mutta nousi myös ylös.
“Ei tarvitse. Voit ottaa kylvyn sillä välin – minulla kuitenkin menee Getin kanssa vähintään puolituntia”, liikemies nousi pystyyn toisen tehdessä samoin.
“Meidän on tässä valmistauduttava juhliin eikä sitä varten voi koskaan olla liikaa aikaa. Minä peseydyn sitten, kun olen tullut ulkoa.”

Voimakasleukaunen lähti johdattamaan alaistaan pieneen käytävään, jonka päästä löytyi tummanruskea ovi. Sen takaa paljastui siisti makuuhuone, josta pääsi suurelle parvekkeelle. Varsin leveällä sängyllä oli ruskeasilmäisen pukupussi, kuten Fu-ki oli sanonut. Aurinko paistoi lasiovesta sisään paljastaen raikkaan näköisen huoneen, jonka seinät olivat vaaleanbeiget, jonka yksityiskohtana meni tummemman sininen koristeliuska. Lyhempi ei kuitenkaan jäänyt siihen huoneeseen vaan avasi toisen oven, joka vei tilavaan kylpyhuoneeseen.
“Voit nauttia kaikessa rauhassa kylvystä”, Hide-zou otti eräästä kaapista puhtaan pyyhkeen ja yukatan esille.
“Voit käyttää kaikkea, mitä löydät täältä.”

Eteisestä kuuluva haukunta sai miehen nopeasti kääntymään ympäri ja lähtemään ulko-ovelle kärsimättömän lemmikkinsä luokse. Seth kurkisti vasta nyt kylpyhuoneeseen ja kohtasi ensimmäisenä ison kylpyammeen, jossa oli mahdollisuus myös poreisiin. Seuraavaksi hän näki myös tilavan suihkukaapin, mutta se ei vetänyt vertoja puhtaan valkoiselle ammeelle, joka houkutteli siinä varmana seistessään. Ongelmana vain oli siinä, että se oli niin iso – ihanan iso. Juuri sellainen, missä jokainen halusi kylpeä. Mutta eihän kirjanpitäjä voinut tuhlata esimiehensä vettä – eihän? Sehän olisi väärin. Vanhempi oli kyllä puhunut kylvystä, mutta ehkä tämä olikin tarkoittanut suihkua…
“Hide-zou-sama!” nuorukainen huudahti ja riensi makuuhuoneesta ulos kääntyen ensin vahingossa väärään suuntaan, mutta huomattuaan eksyneensä vierashuoneeseen kääntyi takaisin.
Eteisessä toimitusjohtaja oli pukenut päälleen ulkotakin ja piteli parhaillaan piikkikuristuspantaa koiran noustessa isäntäänsä vasten ottaakseen pannan hihnoineen kaulaansa. Mies kohotti kasvonsa tulijaan, joka pysähtyi kuin seinään metrin päähän opettajastaan.
“Hide-zou-sama”, puna-mustahiuksinen mietti, miten olisi kysynyt asiansa.
Miten yhden kysymyksen kanssa oli jatkuvasti ongelmia, vaikka he olivat tunteneet toisensa jo kaksi viikkoa? Olihan tämä aika hassu kysymys, mutta kuitenkin. Kuinkahan vaikeata hänelle olisi palkankorotuksen kysyminen sitten muutaman vuoden päästä?

“Niin?” ruskeankellertävät silmät katsoivat kysyvästi alaistaan.
“Tuota, kun sanoitte, että voisin ottaa kylvyn…”, kirjanpitäjä pyöritti käsiään laajoissa ympyröissä koettaen vihjaista kylpyhuonetta ja samalla keksiä, mitä oli sanomassa.
“Tarkoititteko te, että ihan ammeessanne?”
“Tarkoitin”, ruskeahiuksinen vastasi pujottaen koiralleen kuristuspannan.
“Siis jos itse haluat.”
“En minä voi…”, nuorempi katsahti jalkoihinsa.
“En voi kuluttaa niin paljon vettä…”
“Kuluta pois”, lyhempi naurahti siirtyen tuhahtelevan koiransa kanssa ulko-ovelle.
“Kylpyhuoneeni on vapaasti käytettävänäsi”, pienesti virnistäen mies avasi oven ja kiskoutui koiransa mukana hisseille oven sulkeutuessa nopeasti perässä.

Ruskeasilmäinen jäi siihen tuijottamaan, mutta vähitellen innostuksen hymy nousi kasvoille. Hän pääsisi kylpyyn! Miettimättä enempää muita turhia asioita, nuorukainen pyrähti nopeasti takaisin opettajansa makuuhuoneeseen ja siitä kylpyhuoneeseen. Hymyillen innostunutta hymyään kalpeahipiäinen väänsi hanan lämpimään suuntaan ja laski kuumaa vettä ammeeseen. Jättäen veden valumaan höyryävän kuumaksi kylvyksi, nuorukainen siirtyi ottamaan esille jätetyn pyyhkeen ja yukatan hymyillen entistä leveämmin. Mielessä pyöri vain yksi ajatus: kylpy, kylpy, kylpy, kylpy, kylpy… Loputtomiin. Sama ajatus pyöri vielä silloinkin, kun hän laittoi pyyhkeen ja vaatekappaleen ammeen vierelle sitä varten tarkoitetulle penkille ja ryhtyi riisumaan vaatteitaan. Solmio avautui arveltua nopeammin ja puvun takki lensi lattialle kauluspaidan mukana. Vyön solki kiskottiin auki ja puvun housut valuivat jalkoja pitkin lattialle saaden pian toverikseen sukat ja valkoiset bokserit. Hiuslenkin avustaja jätti pyyhekaapin päälle antaen hiusten valua olkapäidensä yli vapaina. Silmät kiiluivat höyryävän veden näkemisestä ja, vaikka amme ei ollut edes vielä puolillaan, nuorukainen astui kylpyynsä.

Kuuma vesi hyväili vartalon lihaksia eikä Seth voinut sille mitään, että onnellinen huokaisu karkasi huulilta mennessään makaamaan ammeen pohjalle. Hana pauhasi vedenpinnan noustessa yhä ylemmäs ja ylemmäs, kunnes se oli hänen kaulansa kohdalla, jolloin nuori mies painoi kraanan kiinni. Hän olisi voinut laittaa napin painalluksella poreet päälle, mutta puna-mustahiuksinen ei vain jaksanut vaivautua. Hän halusi vain nauttia olostaan. Silmät suljettuina kirjanpitäjä mietti, mikä onni olikaan potkaissut häntä, kun Asagi tuli silloin perjantaina Gratteriin ja päätti liittää hänet mafiaansa. Jos nämä olivat rikollisjärjestön edut, ruskeasilmäinen olisi valmis myymään sielunsa kokonaan yakuzalle – kunhan vain saisi jatkaa nykyistä oloaan. Tatemonokissa oli mukava työskennellä eikä parempaa esimiestä kuin Hide-zou ollut vielä ilmaantunutkaan. Tämä jopa antoi hänen käyttää ammettaan! Paratiisi!
Pieni naurahdus karkasi ilmoille nuorukaisen sukeltaessa veden alle kastellen hiuksensa kokonaan. Puna-mustat hiukset leijailivat vedessä kasvojen nauttiessa lämpimän veden hyväilystä. Hapenpuutteen takia pää nousi pian kuitenkin takaisin käsien hyväillessä veden toverina lihaksiaan. Amme tosiaan oli iso, hän mahtui siihen kokonaan makaamaan ja niin olisi mahtunut toinenkin mies ihan helposti. Käsi nousi ujon hölmistyneenä suun eteen hampaiden näykkäistessä sormea. Tässä sitä vain mietitään miehiä, kun ollaan esimiehen kylpyammeessa nauttimassa hetkestä. Miltähän toimitusjohtaja edes näytti alastomana? Samalta kuin siinä unessa? Miksi tällä oli näin iso amme, vaikka asuikin yksin? Olikohan tämä kylpenyt tänä aamuna, ennen kuin oli hakenut hänet? Kalpeaihoinen otti vettä käsiinsä ja heitti leikkisästi kasvoilleen. Mitä hän sellaisia mietti, kun olisi tärkeämpääkin pohdittavaa?

Nuorukaisen pitäisi valmistautua illan juhliin, jossa kohtaisi Asagin, kulttuuriministerin ja muita miehiä. Toivottavasti yakuza osaisi tällä kertaa käyttäytyä eikä nolaisi häntä kaikkien edessä. Eniten varasta pelotti kuitenkin Ochin tapaaminen. Tämä oli nähnyt hänet ja varmasti ihmettelisi, mitä ihmettä kirjanpitäjä teki ministerin juhlissa tai oli edes Tatemonokin toimitusjohtajan avustajana. Kuuma vesi sai kuitenkin ruskeasilmäisen ajatukset lippumaan muille alueille. Moiset ajatukset olivat sen hetken murheita ja Hide-zou oli jo luvannut huolehtia hänestä. Siihen hän voisi luottaa jos mihinkään. Silmät sulkeutuivat mielen vaipuessa mukaviin asioihin – kuten kylpyyn. Sormenpäät koskettivat hennosti puolikuuta jatkaen huomaamattaan pehmeitä liikkeitään pitkin kehoaan.

Nuorukainen ei edes huomannut, kun aika lipui omaan varmaan tapaansa ohitseen, mutta veden jäähtyminen kyllä muistutti, että kaikki ei ollut ikuista. Hymy ei kuitenkaan kadonnut mihinkään, kun Seth otti ammeen tulpan pois ja nousi pystyyn veden kadotessa hitaasti erilaisin pyörtein putkistoon. Kalpea käsi tarttui suihkuosaan silmien katsellessa pienessä korissa olevia pulloja hymyn leventyessä entisestään näköelinten havaitessa, että Hide-zou käytti ilmeisesti samaa suihkugeeliä kuin hän. Hymähtäen mukavasta yllätyksestä – hän piti nimittäin laventelin tuoksusta – avustaja laittoi hiukan geeliä käteensä ja lähti pyörivin kädenliikkein hieromaan kylmää saippuaa itseensä. Vaahto levisi kalpealle iholle suloisen tuoksun myötä lihasten nauttiessa hieronnasta. Vaahdotettuaan riittävästi, kirjanpitäjä suihkutti itseensä viileän raikasta vettä. Hiuksiaan nuorukainen ei aikonut pestä, koska oli tehnyt sen jo tänä aamuna.

Huuhdeltuaan itsensä huolellisesti iloiten raikkauden tunteestaan puna-mustahiuksinen painoi suihkun kiinni ja otti viereiseltä penkiltä uskomattoman pehmeän flanellipyyhkeen kuivaten varovaisesti kalpeata ihoaan. Nuorukainen astui sirosti pois ammeesta kietoen sen jälkeen pehmeän lämpimän yukatan ympärilleen jättäen pyyhkeen kylpytakin päälle hartioilleen. Kevyin askelin ruskeasilmäinen haki lattialle jättämänsä vaatteet ja siirtyi esimiehensä makuuhuoneeseen.

Pukupussi oli aseteltu kenkäpussin kanssa kauniisti pedatun vuoteen merensiniselle päiväpeitolle, joka olikin samaa sävyä seinälle olevan koristekaitaleen kanssa. Kirjanpitäjä hankasi pyyhettä märkiin hiuksiinsa ja istuutui sängyn päälle. Patja oli vankka, mutta samalla mukavan pehmeä, ettei nuorukainen vain voinut vastustaa kiusausta. Jalat nostettiin hellästi vuoteelle ja hän asettui makuulle huokaisten tyytyväisyydestä. Hänen oli hyvä olla. Oli mukava maata siinä Hide-zoun vuoteella ja nuuhkia tämän tuoksua lakanoissa. Kalpeat kädet siirsivät pyyhettä pään alle, ettei hän vain vahingossa kastelisi esimiehensä sänkyä. Ties kuinka hienot lakanat tällä oli, kun kaikki täällä oli ollut niin upeata. Osa tavaroista oli varmasti hankittu rikollisin puuhin, mutta jotenkin hän vain pystyi hyväksymään sen – varastihan avustajakin.

Ruskeat silmät nousivat tutkimaan luonnonvalkoista röpelöistä kivikattoa tarkkaillen erikokoisia kohoumia ja syvennyksiä. Tutkikohan teräväpiirteinen aina aamuisin kattoaan, ennen kuin nousi ylös? Mitähän hän teki aamulla ensiksi? Luultavasti käytti koiransa lenkillä. Kuunnellessaan siinä hiljaista taloa, nuorukainen ymmärsi varsin helposti, miksi toinen oli hankkinut lemmikin. Koko huoneisto oli hiljainen ja haukkuva eläin toi varmasti jotain eloa iltoina, jolloin liikemies istui kotonaan nauttien omasta rauhastaan. Hän kärsisi tässä talossa yksinäisyydestä, vaikka siinä olisikin koira tai muu eläin seurana. Puna-mustahiuksinen alkaisi luultavasti seurustella ihan sitä varten, ettei tarvitsisi olla yksin, mutta elokuvien katsominen olisi silloin vaikeampaa. Reitakin, silloin lauantaina, oli ensimmäisenä kommentoinut jokaista pikkuseikkaa ja valittanut, ettei kukaan pystynyt oikeasti tekemään jotain, kunnes oli nukahtanut ja vielä kuorsannut kaupan päälle. Sen siitä sai, kun nukkui outo rätti nenällään.

Oven kevyt paukahdus sai kalpeaihoisen kohottautumaan istumaan, mutta hän ei ehtinyt paljoakaan istuskelemaan, koska kuuli kevyitä juoksuaskelia ja löysi itsensä makaamasta vuoteelta rintakehän päällä seistessä mustasiniharmaa koira, joka heilutti iloisena häntäänsä. Sen ruskeista silmistä, jotka näkyivät nyt, kun eläimen kuonolla olevat karvat oli kerätty pinnillä yhteen, saattoi lukea yhden yksinkertaisen lauseen: Löysinpäs sinut!
Vaaleanpunainen kieli pääsi vapaaksi raottuneesta suusta ja pian varas huomasi kokevansa sitä aitoa koiran rakkautta. Kieli lipoi pehmeästi kevyin liikkein koiran tullessa entistä lähemmäksi vierastaan, jota piti tervehtiä pitkän erossa olo hetken jälkeen.
“Geti, minne sinä oikein katosit?” kuului lähestyvä ääni ja pian ruskeahiuksinen tuli makuuhuoneensa ovelle.
“Vai täällä sitä ollaan nuolemassa toisia miehiä, häpeätkös!” toimitusjohtaja yritti saada ääneensä loukkaantumisen vivahteen, muttei onnistunut, koska näky hymyilytti häntä liikaa.
Geti kuitenkin kuuli isäntänsä äänen ja kääntyi ympäri hypäten lattialle vaatimaan rapsutuksia, kuin ei olisi saanutkaan vielä tarpeeksi huomiota. Ruskeasilmäinen kohottautui ensin istumaan pyyhkien märkiä kasvojaan yukatan hihaansa naurahtaen hellästi, kunnes nousi pystyyn.
“Nautitko kylvystäsi?” lyhempi katsoi ystävällisesti alaistaan.
Koira raapaisi muutaman kerran omistajansa jalkaa, mutta tämä ei tuntunut huomaavan sitä lainkaan. Kaikki huomio oli kiinnitettynä tuohon vieraaseen mieheen. Ilmeisesti siltä kannatti hakea rapsutuksia, kun vieraita kävi muutenkin niin harvoin – ellei laskettu mukaan sitä hassua pitkää miestä, jonka mukana tuli ne kaksi muuta, joilla oli mielenkiintoisen hajuiset vaatteet.
“Nautin – oikein paljon”, Seth hymyili.
“Kiit- mitä ihmettä?!” parahdus karkasi kapeilta huulilta, kun Geti päätti tunkea päänsä yukatan sisään nuuhkien ympäriinsä mustalla kirsullaan.
Puna nousi kalpeille kasvoille nuorukaisen perääntyessä nopeasti taaksepäin istuutuen Hide-zoun vuoteelle. Kädet työnsivät parrakasta kuonoa kauemmas koiran heiluttaessa entistä tyytyväisemmin häntäänsä. Tehtävä oli suoritettu – huomio saatu.
“Geti, nyt sinä kyllä tuijotat väärän rodun edustajaa”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi pehmeästi riisuessaan pukunsa takkia.
“Ja muutenkin aivan väärät kiinnostuksen kohteet. Minulla on sinulle jotain paljon mielenkiintoisempaa…”
Salaperäisesti hymyillen vanhempi siirtyi toisen yöpöytänsä ääreen ja avasi laatikon. Miehen lemmikki hyppäsi saman tien vuoteelle ja riensi lähemmäksi, jolloin pidempikin saattoi katsoa, mitä toinen oli ottamassaan koiralleen. Vahva käsi otti esille pienen muovipussin ja sen sisältä paljastui kuivattu siankorva.
“Ole hyvä, Geti”, toimitusjohtaja antoi koiran napata herkkunsa kädestään.
Puna-mustahiuksisen hämmästykseksi eläin ei ryhtynytkään heti syömään tarjottua korvaa, vaan se vilkaisi heitä ja sipsutti pehmeästi pois huoneesta.
“Minne se menee?” nuorukainen katsoi kysyvästi koiran perään.
“Etsimään sopivaa piilopaikkaa. Sen on pakko piilottaa siankorvat aina, kun se niitä saa. Nyt saat rauhassa pukeutua ilman Getin jatkuvaa kiehnäämistä”, lyhempi vastasi hymyillen mennessään vaatekaapilleen.

“Teillä on mukava koti, Hide-zou-sama”, Seth kehui hymyillen, koska hän todella piti asunnosta.
Se oli tämän näköinen eikä hän olisi voinut oikeastaan kuvitella ketään toista asumaan huoneistoon.
“Ja ihanan iso kylpyamme.”
“Kiitos, Seth”, Hide-zou vastasi ripustaessaan solmion roikkumaan vaatekaappinsa ovessa olevaan koukkuun.
“Kun muutin tänne, halusin tuntea huoneiston olevan kotini. Se onkin yksi syy niin isoon ammeeseen… Vaikka olen Tatemonokin toimitusjohtaja, minulla on silti pieniä hankaluuksia kylpylöiden suhteen.”
“Hankaluuksia?” kalpeampi rypisti kulmiaan nousten seisomaan.
Hän ei edes huomannut, että pyyhe jäi lojumaan siniselle päiväpeitteelle hiusten tiputellessa vettä yukatalle.
“Millaisia hankaluuksia? Miksi?”

Pieni hymy kohosi vanhemman huulille tämän ryhtyessä avaamaan kauluspaitansa nappeja. Hitaasti valkoisen paidan alta paljastui tasainen iho ja lihaksikas vartalo, mikä sai kirjanpitäjän hengen salpaantumaan. Mikä ihmeen selvännäkijä hänestä oli tullut?! Paitsi, että näin oikeilla silmillä katsottuna näky oli paljon paremman näköinen kuin hänen unessaan. Lopulta viimeinenkin nappi aukesi ja hitaasti paita valui pois lihaksikkaan ylävartalon päältä, joka oli kuin marmoripatsas. Lihakset kiinnittyivät kauniisti toisiinsa olematta kuitenkaan liian ison tai pienen kokoiset. Sen näki, että toinen kävi salilla, mutta treenasi tasaisesti koko vartaloa pumppaamatta pelkästään hauistaan.
“Tämän takia”, voimakasleukainen sanoi ja näytti avustajalleen oikean olkapäänsä.
Ruskeat silmät irrottivat katseensa himoittavasta vartalosta ja ryhtyivät tarkastelemaan näytettyä kohtaa. Pää kallistui ja huulet raottuivat pienestä hämmennyksestä, kun silmien eteen piirtyi musta tatuointi. Se muistutti etäisesti kasvia, mutta siinä oli myös jonkin sortin hyönteisen piirteitä.
“Saanko…?” kalpeampi viittasi olkapäätä.
“Toki, en minä hajoa yhdestä kosketuksesta”, toimitusjohtaja sanoi hiljaa kuiskaten toisen tullessa lähemmäksi katsomaan maalattua kuviota.
Käsi kosketti väristen pehmeätä ihoa nuorukaisen astuessa aivan lähelle esimiestään. Heidän vartaloidensa välissä oli vain muutamia senttejä, mutta jo se aiheutti pienten väreiden kulun. Kalpea sormi kosketti mustia kuvioita ja piirsi hennosti niitä ymmärtäen tatuoinnin esittävän jonkinasteista demonia. Nyt ainakin selvisi, miksi vanhemmalla oli niin suuri amme. Kylpylöihin mennessä tatuoinnit tuottivat ongelmia eikä kaikkialle edes saanut mennä – yakuzoiden pelko oli sen verran suuri.

“Se on kaunis”, puna-mustahiuksinen sanoi viimein hiljaa kykenemättä irrottamaan katsetta tatuoinnista tai sen ympärillä olevasta vaaleasta ihosta.
Sormi liikkui hitaasti siinä kohdassa, missä hän oletti siiven olevan. Olkapää oli pehmeä ja kauniin sileä, että hän olisi halunnut tietää, oliko muu osa ihosta yhtä pehmeää.
“Kiitos”, ruskeankellertävät silmät tarkkailivat sormea, joka liikkui hänen hipiällään.
Kosketus oli pehmeä ja varovainen, kuin toinen olisi todella luullut, että hän hajoaisi kosketuksesta. Niin ei kuitenkaan ollut, koska liikemies oli kokenut rajumpiakin otteita, mutta ei hän voinut kieltää, etteivätkö pehmeät sormien hipaissut olisivat tuntuneet hyviltä.

“Milloin te olette tämän hankkineet?” nuorempi kysyi pehmeästi nostaen katseensa lyhempänsä silmiin.
“Lukion jälkeen”, teräväpiirteinen sanoi katsellen laihemman kalpeita kasvoja.
“Kun muutin tänne takaisin Tokiosta opiskellakseni yliopistossa taloutta ja yhtiön johtamista. Tapasimme silloin Asagin kanssa uudemman kerran pitkän eron jälkeen ja päätimme muutaman viikon päästä, että otamme tatuoinnit. Kai me halusimme olla jotenkin vallankumouksellisia”, mies naurahti viimeiselle lauseelleen.
“Onko Asagi-samalla samanlainen tatuointi? Onko se myös oikeassa olkapäässä?” pidempi kysyi laskien katseensa takaisin mystiseen merkkiin, joka oli piilotellut aikaisemmin vaatteiden alla.
“Ei ole. Asagi otti hiukan isomman kuvion: viisi ruusua vasempaan olkavarteensa.”
“Miksi hän otti ruusuja?”
“Se on hänen lempikukkansa. Kaunis, mutta piikikäs, kuten hän sitä itse kuvailee. Kai hän haluaisi, että hänessä olisi samoja piirteitä.”
“Miksei teillä ole myös viittä ruusua?”
“Siinä, missä monet yakuza-pomot haluavat merkitä alaisuudessaan olevat tatuoinnein, Asagi ei halua sitä samaa. Hän ei halua, että meidät kaikki voidaan löytää tatuoinnin perusteella – lisäksi Asagi kannattaa joukosta erottumista ja omia persoonia. Siksi minä otin demonin ja hän otti ruusuja.”

Hiljaisuus laskeutui kaksikon ylle, mutta se ei ollut enää sitä samaa kuin aikaisemmin. He katsoivat toisiaan, kumpikin mitäkin kohtaa, mutta eivät kyenneet sanomaan mitään.
“Minun on varmaan parasta päästää teidät peseytymään”, Seth perääntyi muutaman askeleen ja hymyili pienesti.
“Minun on ehkä parasta ryhtyä kuivaamaan hiuksiani, tai ne tiputtavat vettä vielä Matsumoto-sanin kartanolla.”
“Voit käyttää hiustenkuivaajaani”, Hide-zou kertoi mennessään kylpyhuoneensa ovelle.
“Viereinen ovi vasemmalla täältä katsottuna.”
Rauhallisen arvokkaasti mies astui kylpyhuoneeseen ja sulki oven perässään. Pieni huokaus karkasi ruskeasilmäisen huulilta hänen mennessä vuoteelle hakemaan pyyhkeensä. Häntä harmitti, että oli kysynyt sitä, milloin toinen oli ottanut tatuointinsa. Hetki oli ollut mukava heidän siinä seistessä, jotenkin jännittävän oloinen tai sitten hän vain kuvitteli jälleen, kuten sen suudelman. Tietenkin kaiken piti loppua heti, kun Asagin nimi vain sanottiin – miehellä alkoi olla aivan liian paljon vaikutusvaltaa hänen mielestään.
Varovaisesti nuorukainen käveli käytävälle ja näki juuri sopivasti, että Geti palasi takaisin makuuhuoneeseen ilman siankorvaansa. Siitä avustaja muisti, että ehkä olisi parempi, jos pesisi vielä kerran kasvonsa – hänhän oli koiran kuolassa.

Avattuaan viereisen huoneen oven, puna-mustahiuksinen huomasi olevansa vessassa, jossa pienellä pöydällä oli hiustenkuivaaja. Ensin hän huuhteli kasvonsa lavuaarin yllä ja kuivasi kalpean ihonsa pyyhkeeseen. Tämän jälkeen nuorukainen siirtyi pienen pöydän äärelle ja painoi johdon seinään peukalon vääntäessä föönin päälle. Lämmin ilmavirta kuivasi pienellä metelin kera pitkiä värjättyjä hiuksia sormien toimiessa pienenä apuna kuivaustyössä. Siinä kuivaillessaan hiuksiaan, kirjanpitäjä tajusi puhuneensa ehkä hiukan liian varhain silloin Tatemonokin pääkonttorissa. Ehkei tunteistaan kertominen ollutkaan niin helppoa… Varsinkaan, kun ei ollut mitään hajua siitä, mitä toinen oikeasti ajatteli itsestään tai mitä itse tästä. Tämä kaikki vain oli niin hämmentävää. Hänestä oli mukavaa olla Hide-zoun seurassa. Nuorukainen nautti heidän yhteisistä lounashetkistä ja siitä, että toinen jaksoi huomioida häntä. Olo oli kuin Getillä, joka mietti, miten saisi kaikista nopeimmin rapsutuksia ja kehuja. Sitäkö se oli? Halusiko hän rapsutuksia ja muita hellyydenosoituksia?
Kalpeaihoinen ravisti päätään todeten hiustensa olevan riittävän kuivat. Ei hän ollut kuin tuo parrakas koira, joka kaipasi toimitusjohtajan rakkautta. Varas kyllä kaipasi huomiota opettajaltaan, mutta lähinnä kehuina ja ohjauksena. Ilman tätä hän olisi enemmän kuin pulassa – luultavasti kuollut.

Rauhallisesti nuorukainen siirtyi takaisin makuuhuoneen puolelle. Siellä hän avasi pukupussinsa, otti kengät ja puvun esille – samoin kuin pienen pussukan, jossa oli kaikkea muuta, mitä tulisi tarvittua. Ripeästi Seth ryhtyi pukemaan puhtaita juhlavaatteita päälleen Getin maatessa tyytyväisenä keskellä pehmeätä sänkyä, kuin olisi omistanut koko maailman – koira kärsi ilmeisesti Napoleon-kompleksista. Hymähtäen moiselle mietteelle, puna-mustahiuksinen napitti kauluspaitaansa, jonka puna muistutti etäisesti hänen hiustensa väriä, mutta oli astetta viinin suuntaan. Nykien paitaa hiukan paremmin housuihin, nuorukainen meni lähemmäksi seinään kiinnitettyä peiliä, josta oli aikaisemmin katsonut pukiessaan kuvajaistaan, ja tutki kasvojaan. Tehtyään omat päätelmänsä, avustaja otti pussukastaan kosteusvoiteen, peitepuikon, meikkivoiteen ja kivipuuterin, joilla piilottaisi tummat silmän aluset ja tasoittaisi epätasaisuuksia.

Pehmein liikkein, varoen tarkasti, ettei sotkisi vaatteitaan, kalpeat kädet levittivät kosteus- ja meikkivoiteen, minkä jälkeen sormi siirtyi peittämään tummat silmänaluset viimeistellen valkoisella puuterilla kasvonsa. Ollessaan viimein tyytyväinen kasvoihinsa, kirjanpitäjä solmi mustan, hiukan kiiltävän solmion kaulaansa pukien vielä päälleen housuihinsa kuuluvan samettisen puvuntakin oikoen vaatetta peilistä katsoen. Hän näytti omasta mielestään hyvältä, mutta muiden mielipiteistä hän ei tiennyt.
“Mitä pidät, Geti?” nuorukainen kääntyi ympäri ja katsahti sängyllä makaavaa koiraa.
Hetken aikaa ruskeat nappisilmät katsoivat häneen, kunnes häntä alkoi heilua pienesti pienen taputukselta kuulostavan äänen myötä.
“Kiitos, Geti”, puna-mustahiuksinen siirtyi silittämään mustansinisenharmaata turkkia.
“Olen minäkin hullu – juttelen koiralle.”
Eläin tuhahti kalpeamman sanoille, mutta lähti kiltisti mukana, kun tämä poistui makuuhuoneesta ja siirtyi olohuoneeseen. Olihan kirjanpitäjänkin annettava esimiehelleen oma rauha vaatteiden vaihdolle. Sohvalla nuorukainen sitoi kamman avulla hiuksensa kiinni ja ryhtyi sitten rapsuttamaan koiraa, joka nautti entistä enemmän olostaan. Se luultavasti toivoi, että sillä olisi enemmän rapsuttajia tavallisinakin päivinä. Siinä he istuivat kumpikin omissa mietteissään, joista toisen ajatukset olivat huomattavasti monimutkaisemmat kuin toisen, joka ajatteli ruokaa. Kumpikaan ei kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että jossain vaiheessa kuului hiustenkuivaajan tuiverrus, joka loppui yhtä yllättäen kuin oli alkanutkin. Kaksikko ei huomannut lainkaan, kuinka digiboxissa minuutit kuluivat hiljalleen eteenpäin lähdönhetken lähestyessä vääjäämättä.

“Toivottavasti et joutunut odottamaan pitkään”, kuului lähestyvä ääni Sethin selän takaa tämän kääntyessä katsomaan puhunutta.
“En toki, Hide-zou-sama”, puna-mustahiuksinen sanoi pehmeästi ilahtuen näkemästään.
Hide-zou oli pukenut yönmustan juhlapuvun, jonka alta paljastuivat tummanvihreä kauluspaita ja tummanharmaan solmio, jossa oli kultainen solmioneula luomassa pienen yksityiskohdan. Hiukset oli kammattu ilmavasti latvojen kaareutuessa pehmeästi ulospäin kasvoista. Terävät kasvonpiirteet erottuivat mukavasti saaden miehen näyttämään vakavammalta ja jopa hiukan vanhemmalta, mitä tämä oikeasti oli. Kultainen korvakoru kimalsi valossa miehen astellessa varman elegantisti nuoremman luokse. Avustaja nousi pystyyn ja siirtyi sohvan toiselle puolelle ruskeahiuksista vastaan hymyillen salaperäisesti katsellessaan toisen vetovoimaista olemusta.
“Näytätte hyvältä”, nuorukainen hymyili ujosti.
“Oikeastaan todella hyvältä. Juuri siltä, kun Tatemonokin toimitusjohtajan kuuluukin näyttää, kun lähtee ministerin järjestämiin juhliin.”
“Kiitos. Näytät itsekin hyvältä, kuten aina”, ruskeankellertävät silmät katsoivat lempeästi toisen kalpeita kasvoja.
“Mutta minulla olisi yksi pieni pyyntö, liittyen ulkonäköösi.”
Pidempi kurtisti kulmiaan ja katsahti itseään miettien, mikä oli pielessä eikä se jäänyt vanhemmalta huomaamatta.
“Ei mitään tuollaista”, mies kuiskasi hellästi ja astui aivan kiinni alaiseensa.

Ruskeat silmät katsoivat niihin viisaisiin silmiin, jotka olivat melkein hänen omiensa korkeudella. Hän tunsi, kuinka käsi nousi sirosti hänen niskansa taakse ja veti kiduttavan hitaasti hiuslenkin pois hiuksista koskettaen samalla pehmeästi selkää. Puna-mustat hiukset levittyivät kireän ponihännän jäljiltä, mutta käsi levitti niitä hiukan enemmän vieden muutaman hiuksen olkapäiden yli nuorukaisen osaamatta tehdä muuta, kuin katsoa niitä kasvoja, jotka olivat muutaman sentin päässä omistaan. Vartalot hipaisivat jatkuvasti toisiaan heidän hengittäessä rauhalliseen tahtiin.
“Ole kiltti ja pidä tänä iltana hiuksesi auki”, Hide-zou kuiskasi pehmeästi nuorempansa korvaan heidän poskiensa koskettaessa pienen hetken ajan toisiaan.
“Haluaisin nähdä hiuksesi vapaina Matsumoto-sanin juhlissa.”

Kirjanpitäjä sulki silmänsä hetkeksi koettaen pohtia jonkinlaista vastausta. Normaalisti hän piti aina hiuksiaan kiinni, paitsi Gratterissa, eikä hän tiennyt, olisiko se sopivaa. Mitähän Asagikin sanoisi? Saattaisi riemastua hiukan liikaakin…
“Jos te niin toivotte, Hide-zou-sama”, Seth vastasi lopulta hiljaa ottaen muutaman hiukset sormiensa ympärille.
“Ei teillä sattuisi olemaan yhtään hiuslakkaa?”

Chapter Text

Seth katsoi pelokkaana auton tummennetun lasin läpi suurta kartanoa. Seinät olivat korkeat ja uskomattoman jykevät luonnonvalkoisen värin korostaessa erilaisten kukkien omaa hohdetta. Fu-ki ajoi heidät suoraan pääoven eteen, jossa oli valmiina mustaan kiiltävään pukuun pukeutunut mies avaamassa heille auton oven.
“Hyvää iltaa herrat”, mies tervehti kumartaen.
“Toivottavasti matkanne sujui hyvin.”
“Varsin mukavasti”, Hide-zou sanoi nyökätessään hovimestarin tapaiselle tervehdyksen.
Toimitusjohtaja käveli yhdessä alaisensa kanssa punaista mattoa pitkin pääovelle, joka oli auki. Tuon kymmenisen metrin matkan aikana ruskeasilmäinen käänteli päätään kuin pöllö ja yritti nähdä kaiken, mitä oli nähtävissä.
He todella olivat Osakan ulkopuolella. Oli paljon ruohoisia kumpuja ja puitakin oli paikoitellen varsin paljon, mutta ne eivät saaneet yhtä paljon huomiota kuin kartano. He kävelivät kahden pylvään välistä ovelle ja astuivat kauniiseen eteiseen, jonka lattialaatoitus oli kiiltävää kiveä, jossa eri mineraalit vaihtelivat haluamillaan tavoilla. Keskellä oli vaaleanruskea puupöytä, joka korostui kauniisti valkoisten seinien ympäröimänä.

“Iltaa, hyvät herrat”, vanhempi miespalvelija käveli heidän luokseen kumartaen kohteliaasti syvään.
Hänen perässään tuli hiukan nuorempi palvelija, joka otti miesten käsistä heidän pitkät ulkotakkinsa. Tämä riensi sen jälkeen etsimään paikkaa, johon ne voitaisiin säilöä ne juhlien ajaksi.
“Saisinko nähdä kutsunne?” heidän eteensä jäänyt palvelija kysyi ystävällisesti hymyillen.
Kalpeampi katsoi säikähtäneenä opettajaansa, joka otti elegantisti pukunsa sisätaskusta saamansa kirjeen. Se sai nuoremman tärisemään entistä enemmän pelosta, koska hänellä ei tietenkään moista kutsua ollut. Mitä hänelle siitä hyvästä tehtäisiin?

Vanhempi mies otti kuoren sisältä kutsun ja lukaisi sitä hiukan, kunnes hymyillen ojensi kirjeen takaisin teräväpiirteiselle.
“Mukavaa, kun pääsitte tulemaan Oshiro-san”, mies kumarsi jälleen.
Palvelija kääntyi ympäri ja riensi salin puolelle, jossa oli jo juhlavasti pukeutuneita vieraita juomineen keskustelemassa kuulumisista ja jotkut hieroivat jo erilaisia sopimuksia.
“Takanori-sama”, palvelija sanoi kuuluvasti vaientaen tehokkaasti osan ihmisistä.
“Oshiro-san on saapunut seuralaisensa kanssa.”
Vanhemman miehen sanat saivat kalpeille poskille tanssahtelemaan nolouden punan, mikä sai nuorukaisen ahdistumaan entisestään. Vartalo tärisi entisestään puvun alla ja oli varsinainen ihme, ettei hän hypännyt kiljaisten kattoon, kun tunsi kosketuksen olallaan.
“Ota rauhallisesti”, esimies kuiskasi hiusten takana piilottelevaan korvaan.
“Nämä ovat vain pienet juhlat, eivät sen kummempia. Hymyile ja ole oma itsesi, kyllä sinä selviät.”
Ruskeasilmäinen käänsi hiukan päätään ja hymyili ujosti opettajalleen. Hän todellakin yritti ottaa rauhallisesti, mutta minkä hän sille voi, kun sana seuralainen sai hänen vartalonsa jännittymään ja aivot muuttumaan epämääräiseksi mössöksi. Onnekseen hänen ei tarvinnut siinä kauaa tuskastella, koska pian tummansiniseen satiinipukuun pukeutunut mies, jonka vaaleiksi värjätyt hiukset oli nostettu erikoisempaan kampaukseen, saapui heidän luokseen.
“Oshiro-san”, ministeri tervehti vierastaan hymyillen.
“Mukavaa, että pääsit tulemaan.”
Miehen perässä kipitti kaksi mustiin juhlaviin pukuihin pukeutunutta vanhempaa miestä, joista toisen käsivarresta roikkui vaaleansiniseen kimonoon pukeutunut keski-iän paikkeilla oleva nainen. Nämä pysähtyivät hetkeksi juhlasalin ovensuulle tuijottamaan ruskeahiuksisen vieressä olevaa puna-mustahiuksista nuorukaista ja heidän ilmeistään näki, että he eivät osanneet odottaa tällaista seuralaista Tatemonokin toimitusjohtajalta. Siitä nuori Takanori ei ilmeisesti jaksanut välittää, koska käveli ripeästi voimakasleukaisen luokse halaten tätä lämpimästi.

“Kiitos, kun saimme tulla, Matsumoto-san”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi halatessaan itseään huomattavasti lyhempää miestä.
“Toivottavasti emme ole kovinkaan pahasti myöhässä.”
“Ette ole”, lyhyin irrottautui hymyillen.
“Suurin osa tuli tasan seitsemältä. On vain helpottavaa, kun tulitte pahimman ruuhkan jälkeen. Minä olen nimittäin yli tunnin ajan seisonut tässä ovella ottamassa vastaan vieraita liikahtamatta senttiäkään”, vaalein käänsi katseensa ensimmäisen kerran kirjanpitäjään ja tämä kumarsi kohteliaasti tervehdyksen.
“Mukava nähdä teitäkin täällä, Miyagi-san”, mies hymyili ystävällisesti ojentaessaan kätensä, johon pisin tarttui hymyillen.
“Mukavaa, että pidät tällä kertaa hiuksiasi auki”, Takanori sanoi vilkaisten taaksensa, kun ovella ollut palvelija saapui lopun isäntäväen kanssa heidän luokseen kantaen tarjotinta, jossa oli kuusi samppanjalasia.
“Ehkä minäkin saan nyt anteeksiannon omista hiuksistani.”
Seth hymyili entistä hermostuneempana. Hänestä tuntui, ettei hiusten vapaana roikkuminen – vaikka ne olivatkin juurista kohotettu lakalla – ollutkaan kovin hyvä idea. Olihan lyhimmälläkin vaaleissa hiuksissaan muutamia punaisia hiussuortuvia, mutta kuitenkin. Kaksi vanhempaa Matsumotoa, sekä nykyisen ministerin äiti hymyilivät kohteliaasti vierailleen, vaikka vaaleimman vanhemmat ilmeisesti kuvittelivat, ettei heidän arvioivia silmäyksiä olisi lainkaan huomattu. Suvun vanhin näytti tottuneen todennäköisesti illan värikkäimpään jäseneen ja hymyilikin nuorukaiselle varsin kohteliaasti.
“Kuinka liikeasiat ovat sujuneet, Oshiro-san?” tämä kysyi, kun he ottivat samppanjalasit hopeiselta tarjottimelta.
“Oikein hyvin, kiitos”, Hide-zou vastasi pienesti hymyillen.
“Oikeastaan paremmin sen jälkeen, kun palkkasin Seth-sanin avustajakseni”, ruskeankellertäväsilmäinen katsoi merkitsevästi pidempäänsä, joka hymyili kiitollisena takaisin.
Toimitusjohtajan huomautus sai helpottuneet hymyt Takanorin vanhemmille tämän hymyillessä ystävällisesti kaikille läsnäolijoille.
“Kiitos Oshiro-san ja Miyagi-san, että tulitte juhlimaan sukumme 50 vuoden ajan kestänyttä menestystä politiikassa”, kulttuuriministeri sanoi hymyillen ja kohotti maljaansa hiukan muiden tehdessä samoin.
“Toivokaamme, että se kestää myös seuraavat 50 vuotta”, teräväpiirteinen sanoi kohteliaasti, minkä jälkeen kaikki siemaisivat hiukan juomiaan.
“Olkaa hyvä, käykää toki peremmälle ja nauttikaa juhliemme antimista”, Takanori viittasi kohti salia.
“Voitte halutessanne nauttia myös puutarhamme viileydestä. Syömme illallista lähempänä yhdeksää ruokasalissa ja sitä ennen kohotamme vielä yhdessä maljan, kun isoisäni pitää juhlapuheen.”
Vanhus värähti jonkinasteisesti inhosta, jolloin sai kaksi tuimaa katsetta pojaltaan ja tämän vaimolta. Kirjanpitäjää tilanne enemmän huvitti – jotakuta muutakin ahdisti moinen jäykkyys. Nyt ainakin selvisi, keneltä vaaleaverikkö oli perinyt oman ajattelutapansa. Kirsikka ei kauas puusta pudonnut – se vain hyppäsi yhden sukupolven.

“Kiitos”, voimakasleukainen sanoi ja kääntyi katsomaan avustajaansa.
“Menemmekö? Tuolta taitaa olla tulossa lisää vieraita, joiden jalkoihin tuskin haluamme jäädä.”
Ruskeasilmäinen nyökkäsi kuuliaisesti hymyillen ja kumarsi vielä kohteliaasti Matsumotoille, ennen kuin siirtyi opettajansa kanssa suurempaan saliin.
“Hyvinhän se meni”, vanhempi sanoi hiljaa heidän kävellessä arvokkaasti muiden vieraiden joukossa keräten katseita.
“Äläkä mieti muiden katseita: Sinä näytät hyvältä.”
“Kiitos”, nuorukainen sanoi eikä voinut itselleen mitään, kun vilkuili epävarmasti ympärilleen.
“Pyydän heti alkuun anteeksi”, kalpeampi sanoi saaden toisen vilkaisemaan häneen kysyvästi.
“Tulen luultavasti roikkumaan perässänne koko tämän illan.”
Lyhempi hymähti huvittuneena, kun eräät liikemiehet nostivat tervehdykseksi kättään ja viittasivat heitä liittymään seuraan.
“Usko toki”, liikemies sanoi pienesti hymyillen.
“Minua se ei haittaa lainkaan.”
“Koska Asagi-sama tulee?” pidempi kysyi heidän liikkuessaan pukumiehiä kohti.
Hän nimittäin uskoi, että monet liikemiehet halusivat jutella mustatukan kanssa.
“Luultavasti samaan aikaan kuin aina”, opettaja sanoi vilkaisten nuorempaa ovelasti silmäkulmastaan.
“Eli tyylikkäästi myöhässä.”

Kaksikko liikkui sulavasti ihmisten joukossa, vaikka monet vanhemmat vieraat aluksi säikähtivätkin värikkäämpää osapuolta, mutta nuorukaisen hyvät käytöstavat saivat nämä pian rentoutumaan. Heidän läsnäolonsa piilomainosti hyvin Tatemonokia ja pian he olivat saaneet jo kaksi työehdotusta, joista sovittaisiin sitten tarkemmin maanantaina.
Seth tarkkaili kaikkea ympärillä tapahtuvaa. Useimmat vanhemmat naiset olivat pukeutuneet juhlaviin kimonoihin, mutta nuoremmat – jotka olivat luultavasti eniten Takanorin vieraita – pitivät yllään toinen toisistaan erottuvampia juhlapukuja. Suurimmalla osasta miehistä oli musta puku päällään ja vain harvat erottautuivat toisista. Katossa oli suuria kattokruunuja. Kengät kopisivat lattiaa vasten tuoden puheensorinan lisäksi ääntä saliin. Kynttilät ja juhlavalot valaisivat kaikkia saleja, koska kaikki vieraat eivät tosiaankaan olleet yhdessä ja samassa huoneessa, vaan väki oli levittäytynyt joka puolelle. Enimmäkseen perheet liikkuivat keskenään, mutta muutamat rouvat olivat jo siirtyneet seinustoille isommissa ryhmissä ihailemaan erilaisia maisematauluja ja juoruamaan omia asioitaan: kuka oli näyttäytynyt kenenkin kanssa, miten jonkun poliitikon vaimo oli pukeutunut jossain ja kaikkea muuta. Monet vanhemmat liikemiehet esittelivät kaksikolle – erityisesti ruskeahiuksiselle – tyttäriään kehaisten jotain erityispiirrettä tai taitoa, mutta se sai puna-mustahiuksisen hymyilemään hiukan huvittuneena. Hän ei ollut siis ainoa, joka joutui kestämään jonkinlaista tyrkytystä. Toimitusjohtaja oli varsin haluttu vävypoika – miltähän näiden ilmeet näyttäisivät, jos tämä vain toteaisi suoraan, että vanhusten kannattaisi esitellä ennemmin poikiaan?

“Seth, täällä alkaa olla aika lämmin”, Hide-zou sanoi, kun näytti uhkaavasti siltä, että hän joutuisi jälleen tervehtimään jonkun tytärtä kohteliaasti hymyillen.
“Menisimmekö käymään ulkona? Olen kuullut, että nuorimman Matsumoto-sanin äiti on oikea viherpeukalo ja hänen puutarhaansa on muutenkin kehuttu kauniiksi.”
Kalpeampi katsoi opettajansa silmiä, joista näkyi suuri tuskastuminen ympäriltä kuuluviin vihjeisiin.
“Mennään toki, Hide-zou-sama”, Seth sanoi hymyillen.
“Kukkapenkit näyttivät kauniilta pääoven luona, mutta uskon, että ne ovat muualla vieläkin upeammat.”
Teräväpiirteinen loi kiitollisen hymyn oppilaalleen ja kaksikko kumarsi hienovaraisesti keskustelukumppaneilleen, ennen kuin lähtivät kävelemään puutarhaan vieville lasioville.
“Kiitos, kun suostuit pelastamaan nahkani”, liikemies kuiskasi heidän kävellessään samppanjalasit käsissään kohti takapihaa.
“Tämä oli pientä”, kirjanpitäjä sanoi hymyilevien huuliensa välistä.
“Te olette sen sijaan pelastaneet minun henkeni useamman kerran.”
He eivät sanoneet mitään hetkeen heidän väistäessään muutamaa vanhempaa kimonopukuista naista kumartaen pienet tervehdykset, minkä jälkeen livahtivat tummansinisten verhojen ohitse ulkoilmaan. Laatoitetulla pihalla oli muutamia liikemiehiä nauttimasta raikkaasta ilmasta – jotkut polttivat kauempana sikaria, mutta haju ei yltänyt ovelle asti.
Puutarha oli todella kaunis. Erilaiset kasvit hohtivat kauniisti pienten soihtujen valoissa. Ehdottomasti yleisin kukka oli ruusu. Oli pensasruusua, yksittäin kasvavia, tummanpunaisesta valkoisiin ja keltaisiin. Hiukan syrjemmässä olevassa pienessä lammessa liplatti vesi suurien lumpeiden ja lootusten kelluessa viehättävinä veden pinnalla. Varsin lähellä lasiovia sijaitsi ulos tuotu musta flyygeli, jonka kansi oli kiinni. Ilmeisesti se oli nostettu ulos tuomaan sisälle lisää tilaa ja antamaan pihamaalle erikoisemman piirteen.

Hellä tuulenvire kosketti kalpeita kasvoja saaden hiukset liikahtelemaan salaperäisesti silmille. Ruskeasilmäinen katsoi hymyillen kaunista pihaa. Tummanvihreissä lehdissä ja kukkien värikkäillä terälehdillä kimalsivat vesipisarat, jotka saivat kaikki kukat näyttämään siltä, kuin niille olisi varistettu pieniä timantteja. Soihtujen ja lyhtyjen valot toivat pimentyvään iltaan lämpöä ja arvokkuutta. Kaksikko siirtyi rauhallisesti istumaan erään ruusupensaan vieressä olevalle pehmustetun koristeelliselle penkille.
“Kaunista”, Seth katseli ympärilleen.
“Niin on”, Hide-zou myönsi ja joi hiukan samppanjaa.
“Oletko viihtynyt täällä?”
“Varsin hyvin”, puna-mustahiuksinen katsahti opettajaansa hiukan ujosti.
“On minua hiukan hermostuttanut, kun ihmiset tuijottavat jatkuvasti hiuksiani, mutta ei se tunnu enää yhtä pahalta kuin aikaisemmin. Pelkään vain sitä, että joku tulee kohta käskemään minua laittamaan hiukseni kiinni…”
“Tuskin tulee sanomaan, ellei hänen silmissään ole vikaa”, teräväpiirteinen vei sormellaan nuoremman silmille laskeutuneen hiuksen takaisin muiden hiusten sekaan.
“Sinä näytät hyvältä – oikein tyylikkäältä.”
“Kiitos”, kirjanpitäjä toivoi, että hänen poskilleen tullut puna ei näkyisi kauluspaidan ja hiusten takia.
Hänestä tuntui hyvälle, kun esimies kehui hänen ulkonäköään. Nyt se vain tuntui saaneen hiukan erilaisemman, voimakkaamman vaikutuksen hänessä. Nuorukainen suorastaan himoitsi kuulla lisää kehuja, mutta samalla jotain tärkeämpiä ja ainutlaatuisempia sanoja kuin “näytät hyvältä” kommentit.
“Kiitos myös siitä, että olette huolehtineet minusta.”
“Ole hyvä”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi pienesti hymyillen piilottaen muilta vierailta ilmeensä elegantisti lasikätensä taakse.
“Vaikkei minun ole edes tarvin-”
“Oshiro-san!” lasiovilta kuului käskevä huudahdus, joka sai kaksikon kääntämään kasvonsa äänen suuntaan.

Ruskeat silmät laajentuivat ja se puna, joka oli aikaisemmin leikkinyt kalpeilla poskilla, katosi, kuin sitä ei olisi koskaan ollut. Hengittäminen kävi nuorukaiselle vaikeammaksi ja hänen kätensä hikosi pitäessään samppanjalasia. Hän näki Ochi Ryuuton, joka käveli päättäväisesti heitä kohti avustajansa seuratessa perässään. Toimitusjohtaja kurtisti kulmiaan nähdessään tulijan ja nousi seisomaan ylväästi nuoremman seuratessa vaistomaisesti perässä. Voimakasleukainen ei liikahtanutkaan siitä penkin vierestä, vaan odotti, että hänelle puhuneen tulevan luokseen. Viileän elegantisti yakuzan oikeakäsi katsoi saapuneen liikemiehen kasvoja ja vilkaisi sitten tämän takana värjöttelevää avustajaa. Pieni, huomaamattoman pilkallinen hymy kohosi hetkeksi täyteläisille huulille ja syystäkin – mies tiesi, että hänen oppilaansa oli paljon huomiota herättävämpi kuin silmälasipäinen pieni hännystelijä. Asagi oli ollut oikeassa: Toinen oli ruipelo.
“Ochi-san”, Hide-zou liikautti päätään lähes olemattoman kumarruksen merkiksi.
Sen näki miehen olemuksesta, ettei tämä välittänyt tietotekniikkaporhosta. Ruskeahiuksinen kumarsi nimittäin paljon huomaamattomammin kuin Asagi silloin yhtiökokouksessa.
“Mukava nähdä teitä täällä”, toimitusjohtaja valehteli pokerinaamalla.
“Oliko teillä jotain asiaa minulle?”
“Onko Ishikawa-sania näkynyt?” Ochi kysyi vaivautumatta edes harkitsemaan nyökkäystä.
Mies katsoi nuorempaa – huomaamatta lainkaan tämän avustajaa – nenänvarttaan pitkin ja käänteli päätään, kuin olisi etsinyt kysyttyä herraa tämän takaa.
“Haluan keskustella hänen kanssaan konttorini remontoinnista.”

Kaikesta tuntemastaan pelosta huolimatta Seth onnistui kurtistamaan kulmiaan eikä tosiaankaan voinut kieltää, etteikö olisi halunnut kuristaa tuota sikaa. Miten tämä kehtasi puhua hänen opettajalleen tuolla tavalla? Aivan kuin tämä olisi joku vähäpätöinen juoksupoika eikä toimitusjohtaja!
“Valitettavasti Tatemonoki ei ole remonttifirma”, teräväpiirteinen sanoi varsin rauhallisesti, mutta hänen äänestään saattoi erottaa jäätävän sävyn.
“Enkä usko, että voimme rakentaa edes lisäosaa, koska teillä ei ole riittävästi tonttitilaa.”
Liikemiehet jäivät tuijottamaan toisiaan silmiin eikä avustajille jäänyt lainkaan epäselväksi, pitivätkö miehet toisistaan. Kyllä, hyvin paljon – erityisesti, kun toinen olisi kuollut. Saattaisivat hyvällä tuurilla lähettää kukkia hautajaisiin.
“Minä keskustelen sopimuksesta vain Ishikawa-sanin kanssa”, tietotekniikkaporho hymyili huulettomilla huulillaan, mikä näytti enemmän irvistykseltä.
“Siitä keskustelusta tuskin on mitään hyötyä, koska Tatemonokin toimitusjohtajana minulla on Asagi-saman antamat valtuudet tehdä sopimuksia”, ruskeahiuksinen sanoi selkeästi jättämättä mahdollisuuksia vastaväitteille.
“Eivätkä remontit kuulu työkuvaamme.”

Ochin silmät kapenivat viiruiksi ihon kiristyessä kallon ympärille. Ilmeestä näki, ettei tämä pitänyt kuulemastaan. Mies yritti suoristaa selkäänsä ollakseen pidempi kuin voimakasleukainen, mutta se oli mahdotonta. Tummanruskeat silmät tutkailivat vakavia kasvoja yrittäen etsiä heikkoa kohtaa, mutta sellaista ei näkynyt. Keski-iän paikkeilla olevasta miehestä tuntui, ettei hänen edessään seisonut edes ihmiseksi kutsuttavaa miestä. Katse harhaili pitkin suoraa olemusta koettaen keksiä edes jotain epäkohtaa, jolloin hän näki jotain punaista sivummalla. Tietotekniikkaporho jäi tuijottamaan toimitusjohtajan rinnalla seisovaa nuorukaista otsan rypistyessä entisestään. Kädet menivät selän taakse miehen kumartuessa hiukan eteenpäin tarkkailemaan nuorukaisen harvinaisen kalpeita kasvoja ja ruskeita silmiä, jotka katsoivat tarkkaavaisina, hiukan pelokkaina häneen. Puna-mustat pitkät hiukset olivat kammattu ilmavasti auki korostaen entisestään kauniita kasvonpiirteitä ja vaaleutta tehden tästä salaperäisemmän kuin monet muut. Vartalo oli sopusuhtaisen laiha ja nuorukainen oli muutenkin pukeutunut hyvin tyylikkäästi. Tämä oli hyvin kaunis ja tutunnäköinen…
“Kukas sinä olet?” Ochi kysyi silmien kaventuessa entisestään.
“Olen varmasti nähnyt sinut ennenkin, mutta missä…”

Ruskeat silmät laajentuivat pelon väreiden poukkoillessa vartaloa pitkin. Veri kuohui korvissa ja huusi hirveällä tavalla hänen jääneen kiinni. Jalat vapisivat ja olivat mennä alta tarkkaavaisen katseen alla. Sydän löi kiivaasti ja suu raottui vastaamista varten, mutta ääni ei lähtenyt liikkeelle.
“Epäilen vahvasti väitettänne, Ochi-san”, Hide-zou sanoi rauhallisesti ja vilkaisi silmäkulmastaan kauhun jäykistämää Sethiä.
“Tämä tässä on nimittäin avustajani – Miyagi Seth.”
Tietotekniikkaporho ei kuitenkaan tuntunut kuuntelevan nuorempaansa, koska katsoi pisintä päästä jalkoihin yrittäen kaivaa mielestään muistoa, jossa oli nähnyt samannäköisen miehen tai edes samanväriset hiukset.
“Kei-san, sano minulle, missä olen tavannut tämän miehen”, keski-ikäinen sanoi vieden vaistomaisesti käden leuoilleen näyttääkseen terävämmältä.
Miehen avustaja katsahti pyöreiden lasiensa takaa johtajaansa ja availi hetken suutaan epävarmana.
“Mutta Ochi-san… minähän olen ollut palveluksessanne vasta keskiviikosta lähtien…”, mies yritti sanoa epävarmasti ja silloin kirjanpitäjä todella huomasi, ettei avustaja ollut kumpikaan tiistaina tapaamistaan.
Ilmeisesti vanhin kulutti avustajia kuin nämä olisivat olleet kertakäyttösyömäpuikkoja.
“Vaikene!” liikemies vei kätensä ylös puheen loppuessa siihen.
Tämä astui askeleen eteenpäin aivan kiinni nuorimpaan ja jäi tuijottamaan yläpuolellaan olevia silmiä.
“Olen aivan varma, että olen nähnyt sinut ja minä haluan tietää, missä.”

Ruskeasilmäinen nielaisi eikä hänellä ollut mitään hajua siitä, mitä pitäisi sanoa. Hän tunsi selkänsä hikoavan ja kasvojensa kalpenevat. Mieli huusi, että hänen olisi nopeasti keksittävä valhe tai hän jäisi kiinni, mutta nuorukainen ei ehtinyt tekemään mitään.
“Kuten sanoin äsken, Ochi-san, hän on minun avustajani”, toimitusjohtaja astui taitavasti kaksikon väliin ja kietoi kätensä oppilaansa vartalon ympärille painaen tämän itseään vasten suojelevasti.
Ruskeankellertävät silmät katsoivat tarkkaan, ellei jopa uhkaavasti pienempää miestä saaden tämän perääntyvään synkän katseen edestä.
“Olet saattanut nähdä hänet ohimennen hoitamassa kiireellisiä asioita puolestani, mutta en usko todellakaan sitä. Olette luultavasti sekoittaneet hänet johonkin toiseen, vai kyseenalaistatteko te sanani?”
Kalpeampi katsoi vaikuttuneena opettajaansa. Tämän ääni oli varma ja täynnä voimaa, ettei puna-mustahiuksinen edes huomannut, että hänet oli painettu voimakaan lihaksikasta vartaloa vasten. Tuo läheisyys sai ruskeasilmäisen kuitenkin rohkeammaksi ja luottavaisemmaksi. Nuorukainen ei voinut jäädä kiinni mistään niin kauan kuin hänellä oli esimiehensä lähellään.
Hetken aikaa Ochi tuijotti kaksikkoa varsin vihamielisesti, erityisesti lyhempää osapuolta. Yllättäen huuleton suu kaartui omituiseen virneeseen ja mies sanoi pehmeästi:
“Haluan entistä kiihkeämmin tavata Ishikawa-sanin. Minusta hänen on syytä tietää, mitä hänen alaisensa puuhaavat keskenään.”

“Kas, minä en nyt kovin kiihkeänä odottanut tapaamistamme. Valitan, ehkä joku toinen kerta jaksan hyppiä riemusta”, tietotekniikkaporhon ja tämän avustajan takaa kuului sarkastinen naurahdus, mikä sai miehet kääntymään ympäri.
“Asagi-sama”, Hide-zou sanoi pehmeästi ja nyökkäsi päällään tervehdyksen tulijalle.
Seth jäi tuijottamaan Ochin ja tämän avustajan kanssa mustatukkaista miestä, joka käveli lasiovilta heitä kohti kahden henkivartijansa kanssa. Miehellä oli musta puku päällään, hänen kauluspaitansakin oli myös musta, mutta solmio oli verenpunainen. Punaisella kankaalla kimalsi kauniina yksityiskohtana sileä, sininen kivi. Täyteläisillä huulilla koreili se tuttu itsevarman viettelevä hymy ja jokaisella askeleella laiha vartalo kaartui elegantisti keräten kaikkien ulkona olijoiden huomion – kuten oli suunnitellutkin sisääntulossaan. Kädessään miehellä oli jotain mustaa…
“Hide-zou-kun”, yakuza sanoi pehmeästi kävellessään tyylikkäästi K:n ja Közin kanssa tietotekniikkaporhon ohi, kuin tämä olisi ollut ruma maalaus, jota ei tahdottu edes vilkaista.
“Mukavaa nähdä sinut täällä Seth-sanin kanssa, tuotte kumpikin näihin juhliin lisää… väriä.”

Seth naurahti hiukan nolostuneena, koska hän tiesi varsin hyvin, mistä moinen sanavalinta oli tullut. Hän kiinnitti tosin huomiota siihen, kuinka miehet olivat vaihtaneet puhuttelutapojaan verrattuna normaaleihin tilanteisiin, koska paikalla oli ylimääräisiä henkilöitä. Toimitusjohtaja ryhtyi samattelemaan, koska halusi näyttää muille sen, että oli vain Asagin alainen, mutta tämä taas ei halunnut kuulua tapoineen samaan massaan. Ilmeisesti mustasilmäinen halusi korostaa kunittelullaan sitä, kuinka hyvin he tunsivat toisensa. Eräs toinen ei kuitenkaan ollut yhtä kiinnostunut kuulemastaan puhuttelutavasta.
“Juuri sinua kaipasin, Ishikawa-san!” Ochi yritti tehdä itseään jotenkin tykö, mutta se oli vähän hankalaa.
Hän oli kuin pieni muurahainen, josta muut eivät jaksaneet kiinnostua – paitsi yksi: tallomismielessä.
“Kas, minä taas en kaivannut sinua”, yakuza ei edes vilkaissut tietotekniikkaporhoa.
“Voi, Seth-san! Olitpa sinä ajattelevainen! Jätitkö hiuksesi auki ihan minua varten?”
Ruskeasilmäinen katsahti lattiaa entistä nolostuneempana ja tiesi, että hänen poskensa muistuttivat vahvasti hänen hiustensa punaa. Siltikään se ei saanut häntä pysymään hiljaa.
“Hide-zou-sama pyysi, etten tänä iltana sitoisi hiuksiani…”
“Hide-zou-kun! Olet oikea enkeli!” mustatukka riemuitsi ja halasi ystäväänsä pienikokoisen miehen yrittäessä saada ääntään kuuluville keskustelun läpi.
“Juuri tuon piirteen takia sinä oletkin Tatemonokin toimitusjohtaja”, mustasilmäinen taputti hellästi teräväpiirteisen poskea halauksen jälkeen kasvot melkein kiinni tämän omissa.
Jos mies olisi edes hiukan liikauttanut kasvojaan, heidän huulensa olisivat koskettaneet toisiaan. Ajatus sai pahan olon nousemaan nuorimman vatsasta tämän yrittäessä ravistella tuntemusta pois itsestään.
“Osaat aina ajatella minun toiveitani – vaikka minua välillä harmittaakin se, ettet aina suostu toteuttamaan niitä, mutta onnistut silti piristämään minua!”
“Jos haluat välttämättä ottaa pyyntöni niin, että olisin ajatellut sinua: mikä ettei. Ole hyvä vain”, toimitusjohtaja sanoi ilmeenkään värähtämättä, mutta pieni pilke oli noussut niihin silmiin.
Samassa mies kääntyi kohti kiukusta tärisevää pukumiestä.

“Nyt minä tiedän, Ochi-san, miksi uskotte, että olette nähneet Seth-sanin jossain”, ruskeahiuksinen sanoi ovelasti hymyillen saaden lyhimmän ja muutkin katsomaan itseensä kummissaan.
“Te olette nähneet varsin usein Asagi-samaa näinä vuosina ja samalla olette tavanneet erään toisenkin miehen, vaikkette ole kiinnittäneet häneen suurempaa huomiota, mutta hänessä on jotain samaa kuin avustajassani.”
“Mitä oikein tarkoitat?” vanhin kähisi ärtyneenä.
“Lopeta heti tuo arvuuttelu.”
“Kuten tahdotte”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi ja viittasi rinnallaan olevia miehiä.
“Seth-sanin hiusten värjäys on samanlainen kuin Asagi-saman henkivartijalla K:lla, vaikka kampaus onkin eri.”
Tietotekniikkaporho tuijotti hetken aikaa nuorukaista, kunnes käänsi katseensa yakuzan takana seisovaan henkivartijaan, jolla oli pitkä nahkatakki yllään kuten työtoverillaankin. Hienona piirteenä niissä oli vain se, että kumpikin takki oli uusi eivätkä ne tutut kuluneet, jotka varas oli nähnyt silloin Gratterissa. Hiukan ryppyinen otsa rypistyi entisestään, kun tummanruskeat silmät huomasivat todellakin siinä hetken tiirailtuaan, että kahdella miehellä oli sama punainen sävy.
“Askarruttaako mieltänne vielä jokin muu?” voimakasleukainen kallisti asagimaisesti hiukan päätään katsoen selvästi vanhempaa alaspäin.
Synkkä katse ei olisi voinut käskeä selvemmin toista häipymään hyvän sään aikaan.
“Jos ei, teille varmaan sopii, jos me keskustelisimme Asagi-saman kanssa eräistä asioista, jotka liittyvät hänen yritykseensä.”
Ochi avasi suutaan tarkoituksenaan sanoa joko jotain oikein ikävää liikemiehestä tai sitten kiinnittää muiden huomio lopullisesti itseensä, mutta hän ei saanut mahdollisuutta siihen.
“Eikös teidän, Ochi-san, kannattaisi mennä sisälle?” Asagi kääntyi ensimmäistä kertaa kunnolla tietotekniikkaporhoa päin.
“Etteivät vain viimeisetkin hiuksenne lähde täällä tuulen mukana tiehensä.”

Pieni tyrskähdys karkasi kalpeimman huulilta tämän nostaessa kätensä piilottamaan hymyään. Ruskeahiuksinen kääntyi nopeasti poispäin koettaen peittää nauravaisen hymynsä hiuksiensa taakse. Jopa Közi ja K katsoivat hyvin tiiviisti taivaalla olevia tähtiä. Tietotekniikkaporho sen sijaan tuijotti alaisensa kanssa hävytöntä mustatukkaa, joka vain hymyili pirullisen ovelasti takaisin. Silmät sanoivat pilkallisen uhkaavasti: Minä tiedän jotain, mitä sinä et tiedä minun tietävän etkä sinä tule nauttimaan siitä, että minä tiedän sen.
Aukoilleen huuletonta suutaan, keski-ikäinen yritti keksiä jotain sanottavaa, mutta ei keksinyt yhtään mitään, mikä olisi sopinut tilanteeseen. Nopeasti tämä kääntyi ympäri ja siirtyi puhumaan eräille entisille poliitikoille jotain ulkomaan kaupasta.
“Loistava ajoitus, Asagi”, Hide-zou katsoi ystäväänsä puhuen hiukan matalammalla äänellä.
“Ainahan minun ajoitukseni ovat loistavia”, Asagi naurahti katsahtaen hiukan tarkemmin toimitusjohtajaa ja tämän avustajaa.
“Ilmeisesti todella loistava tällä kertaa, koska huomaan, että alat pehmetä ehdotukselleni, Hide-zou.”
Kulmakarvat kohosivat tyytyväisinä otsahiusten alla, mikä sai ruskeankellertäväsilmäisen kurtistamaan kulmiaan samalla, kun Seth katsoi esimiestään kysyvästi. Kummallakaan ei ollut oikeastaan mitään hajua siitä, mistä yakuza puhui.
“Olette ilmeisesti tulleet niin läheisiksi, että voisimme heti kysyä Takanori-sanilta, jos hän suostuisi lainaamaan makuuhuonettaan meille kolmelle”, mustasilmäinen katsoi merkitsevästi nuorempien vartaloita ja nosti kätensä sirosti poskelleen tukien kyynärpäätään toiseen käteensä.

Kirjanpitäjä ja liikemies käänsivät katseensa toistensa silmiin hämmentyneenä entisestään. Sitten kumpikin katsoi alaspäin kiinnittäen huomiota vartaloihinsa, jotka olivat aivan toisissaan kiinni – kiitos teräväpiirteisen käden, joka oli kietoutunut toisen laihan lantion ympärille omistavasti.
“Tässähän alkaa mietityttää, että mahdunko minä enää lainkaan mukaan”, mustatukka sanoi huolestuneen näköisenä, mutta miehen ääni oli aivan liian naurava.
“Tuollainen on epäreilua minua kohtaan, Hide-zou. Minä luulin, että vain minulla on oikeus olla noin omistava.”
“Tulkitset tilanteen väärin, ystäväiseni”, ruskeahiuksinen sanoi rauhallisen opettavaisesti irrottaessaan otteensa avustajansa ympäriltä.
Nuorempi tunsi äkillistä kylmyyttä toisen vartalon kadottua omaltaan ja hänen teki mieli pyytää, että toinen ottaisi hänet takaisin lähelleen. Suu ei kuitenkaan raottunut, jotta sanat olisivat voineet kuulua toisten korville.
“Olimme näin lähekkäin vain siksi, koska selitin Ochi-sanille, ettei tämä ole mitenkään voinut nähdä Sethiä, koska hän on avustajani.”
“Jota ei käytetä, kuten kuuluu”, pidempi huokaisi sydäntä särkevästi.
“Se on mielipidekysymys”, voimakasleukainen sanoi ja vilkaisi vaivihkaa nuorinta, jonka kasvot olivat jälleen muuttuneet jouluvaloja punaisimmiksi.
“Jossa minun mielipiteeni on ainut oikea”, Asagi sanoi ja vilkaisi sivummalle, jossa Ochi jutteli muutaman entisen poliitikon kanssa avustajansa seisoessa tämän vieressä kuin koira.
“Paitsi, jos avustaja on tuon näköinen kuin Ochilla…”

Äkkiä miehen kasvoille nousi mitä ilkein hymy, kun tämä kosketti kantamallaan esineellään sirosti leukaansa. Ruskeat silmät katsoivat pitkää ohutta, mustalla kankaalla verhottua tikkukasaa, joka tarkemmalla tarkastelulla osoittautui…
“Asagi”, Hide-zou sanoi epäuskoisesti.
“Et voi olla tosissasi.”
“Enkö?” mustatukka kysyi hymyillen ja avasi kädessään olevan viuhkan silmää nopeammin perääntyen samalla hienovaraisesti.
Kapea pitkä sormi käski hienovaraisesti toisiaan liikkumaan kanssaan kohti lähintä mies porukkaa, jossa Ochi kehuskeli naisillaan.
“Niin, Hide-zou-kun, onko illan aikana tullut lisää sopimuspyyntöjä?” mies kysyi hiukan kovemmalla äänellä pysähtyen metrin päähän tietotekniikkaporhosta tämän selän taakse.
“Onhan toki”, ääni oli tasainen ja täysin neutraali, mutta ruskeankellertävät silmät olivat laajentuneet toimitusjohtajan ravistaessa hitaasti päätään yrittäen saada toista luopumaan ideastaan.
Puna-mustahiuksinen katsoi kauhistuneena tilannetta tahtomatta uskoa, että yakuza oli saanut päähänsä jotain noin lapsellista. Henkivartijat vilkaisivat toisiaan silmäkulmistaan myhäillen ilmeettöminä tilanteelle – heistä johtajan päähänpisto oli varsin mainio. Toisi hiukan hupia tähän seisoskeluun.
“Niinkö? Sepä mielenkiintoista”, mustat silmät välähtivät, kun hienovaraisesti käsi vaihtoi kulmaa ryhtyen viuhtomaan voimakkaasti ilmaa kasvojensa vierestä.
Ilmavirtaus kulki ja liikautti Ochin muutamaa hiusta, mutta mitään ihmeellisempää ei tapahtunut ja sen Asagi tiesi vallan hyvin. Vähitellen, rauhallisesti hänen siinä “keskustellessa” ystävänsä kanssa kaupankäynnistä, liike voimistui ja hiuksia liikahteli entisestään.
“… kyseinen neiti tietenkin oli aivan hämmästynyt, miten hänen kohdalleen oli käynyt sellainen onni, että tapasi minut… Niinhän se aina on ollut, että tukka vetoaa naisiin…”, tietotekniikka porho selitti hajamielisenä huomaamatta lainkaan, kuinka peruukki siirtyi vähitellen yhä lähemmäs ja lähemmäs otsaa.

Tuulella oli sillä hetkellä samanlainen huumorintaju kuin Asagilla, koska se päätti antaa viimeisen iskun, sotkien useamman kuin yhden ulkona olijan hiukset. Niin Hide-zoun kuin Sethinkin hiukset lehahtivat silmille, pihalle olevat naiset vaikersivat, mutta mikään ei vetänyt vertoja sille näylle. Musta karvakasa lennähti Ochin päästä suoraan entiseen pääministerin kasvoille kaikkien jäädessä tuijottamaan tapahtunutta. Musta peruukki valui ryppyisiä kasvoja pitkin ja putosi viimein kiviselle laatoitukselle kaikkien tuijottaessa tyrmistyneenä tapahtunutta. Tietotekniikka porho katsoi kauhuissaan eteensä eikä tämän avustaja olisi voinut olla järkyttyneempi.
“Ochi-san! Mitä tapahtui?” Asagi parkaisi kauhistuneen näköisenä ja vei sirosti kätensä suun eteen silmien pyöristyessä entisestään.
Käsi vilautti nopeasti viuhkan hihan sisään, kenenkään huomaamatta pienieleistä liikettä.
“Tuliko teille karvanlähtöaika?”

Miehen ääni sai keski-ikäisen kasvot muuttumaan hehkuvan punaisiksi eikä tämä vaivautunut pyytämään edes anteeksi tapahtunutta, vaan kääntyi ympäri ja ryntäsi sisälle.
“Kei-san! Me lähdemme nyt!”
Avustaja oli ryntäämässä johtajansa perään, mutta mustatukka nappasi tämän olkapäästä kiinni.
“Minusta tuntuu, että sinun pitäisi ottaa nuo hiukset mukaan ja liimata ne hänen päähänsä”, yakuza sanoi hymyillen maireasti.
“Ehkä hänellä on sitten mahdollisuus vielä johonkin naiseen tämän jälkeen.”
Ruipelo katsoi silmät suurina itseään huomattavasti pidempään, mutta vilkaisi sitten tämän henkivartijoita, jotka olivat hänen silmissään jättiläisiä. Pieni uikahdus karkasi miehen huulilta tämän napatessa nopeasti mustan peruukin entisen pääministerin jaloista ja syöksyi sisälle johtajansa perään. Hetken aikaa pihalla olevat ihmiset katsoivat lähtijöiden perään, kunnes makea nauru herätti heidät transsistaan.
Asagi nauroi vahingoniloisesti käden noustessa elegantisti piilottamaan pilkallisen ilmeen eikä mennyt kauaa, kun Hide-zou ja monet muut yhtyivät tilanteen ironisuuden tuomaan riemuun.
“Onneksi täällä ei ollut yhtäkään niistä naisista, joista Ochi-san puhui”, mustasilmäinen sanoi kaikille ulkona olijoille.
“Miltähän siitäkin tytöstä olisi tuntunut, jos iso kasa hiuksia olisi lentänyt pienestä tuulesta kasvoilleen?”

Väki nyökkäili hänen sanoilleen ja siirtyi pian puhumaan siitä, mistä olivat aikaisemmin puhuneet – tietenkin höystettynä äskeisellä tapahtumalla. Mustatukka käänsi katseensa seurassaan olijoihin eivätkä nämäkään olleet kovin vakavia, vaikka Közi ja K yrittivät kovasti näyttää kivikasvoilta – huonolla menestyksellä.
“Et sitten keksinyt mitään parempaa?” toimitusjohtaja kysyi suoraan.
“Mitä? Enhän minä tehnyt mitään”, yakuza katsoi viattomasti kuin pikkupoika, joka oli jäänyt kiinni karkkivarkaudesta.
“Minä vain viuhdoin hiukan väärin ja tuulihan sen kaiken aiheutti.”
“Hymynne on oikein suloinen, Asagi-sama”, teräväpiirteinen pyöräytti silmiään.
“Olen jo pitkään odottanut tuota – siitä lähtien, kun kerroit Ochin olevan oikeasti kalju”, pidempi sanoi pirullisesti sulkien silmänsä.
“Tämän haluan pitää visusti mielessäni: Ochin ilme, kun tämän peruukki valui pitkin entisen pääministerin kasvoja pitkin…”
“Kullakin omat hupinsa”, ruskeahiuksinen naurahti ja vilkaisi sitten avustajaansa.
“Mutta eiköhän meidän ole jo aika mennä keskustelemaan muiden vieraiden kanssa. Ei ole hyväksi, että me olemme täällä ulkona seinäkukkasina.”
“Olet oikeassa, Hide-zouni”, mustat silmät tuikkivat miehen katsoessa kahta alaistaan.
“Olette vain liian seksikkäitä seinäkukkasiksi. Miten olisi sängynlämmittiminä?”

Hide-zou huitaisi Asagia käsivarteen ja käski tätä lopettamaan moiset puheet. Kaksikko siirtyi rinnakkain takaisin sisälle Sethin seuratessa heitä kivikasvoisten miesten rinnalla, mutta se ei vaivannut häntä yhtään verrattuna silloiseen Gratteriin. Tällä hetkellä Közi ja K olivat hänelle henkivakuutuksen ja pelastuksen symbolit. Ruskeat silmät tarkkailivat mietteliäinä yakuzaa. Hän ei vain voinut uskoa, että mies oli alentunut moiseen lapsellisuuteen pelkästään omaksi huvikseen. Takana oli varmasti kosto jostain tai sitten mies oli halunnut suojella ystäväänsä ahdistelevilta kysymyksiltä ja kostaa tietekniikkaporholle tämän käytöksestä toimitusjohtajaa kohtaan. Siitä hän sai varmistuksen, kun yllättäen teräväpiirteinen sanoi kiitos ilman mitään varsinaista syytä. Mustatukka naurahti kevyesti ja kuiskasi hiljaa, kuin olisi kuvittelut, ettei heitä olisi kuunneltu.
“Koska tahansa, rakkaani. Koska tahansa.”

Sanat saivat nuorukaisen mietteliääksi. Jos kerran Hide-zou ei ollut kiinnostunut naisista, miksei tämä sitten seurustellut Asagin kanssa? Yakuza oli uskomattoman hyvännäköinen ja hyvin seksikäs, mutta toimitusjohtaja ei omien sanojensa mukaan seurustellut kenenkään kanssa. Miksei tämä ollut yhdessä mustatukan kanssa? Nämähän olisivat täydellinen pari. Oliko näiden välinen ystävyys liian tärkeä kaksikolle? Miksi sitten pidempi kutsui jatkuvasti ystäväänsä rakkaakseen tai puhui muutenkin siihen tyyliin, että tämä olisi vain hänen? Siihen puna-mustahiuksinen ei keksinyt ratkaisua.

Ilta kului varsin ripeästi. Asagi ja Hide-zou kulkivat jatkuvasti yhdessä Sethin seuratessa perässä henkivartijoiden kanssa, jotka välillä menivät kauemmaksi tarkkailemaan suojattiaan – näiden läsnäolo pelotti varsin useita vieraita. Samppanja lasit tyhjentyivät hitaasti heidän siinä seurustellessa muiden vieraiden kanssa ja monet liikemiehet vaikuttivat kiinnostuvan jopa kirjanpitäjästä. Eräs vanhempi liikemies kysyi suoraan ruskeahiuksisen kuullen, miksei ruskeasilmäinen vaihtanut yritystä ja tullut hänen avustajakseen. Siihen ehdotukseen kalpeampi oli sanonut hiukan punastuen, että viihtyi oikein hyvin Tatemonokilla, mutta lupasi ottaa yhteyttä, jos tilanne muuttuisi. Salaa hän oli iskenyt silmää esimiehelleen, joka oli vastaavasti hymyillyt hänelle ilahtuneen näköisenä.
“Ishikawa-san, Oshiro-san”, kulttuuriministeri käveli jonkin ajan päästä heidän luokseen neljän miehen seuratessa perässään, kun kaksikko oli lopettanut rupattelun erään liikemiesmaailman legendan kanssa.
Takanorin perässä tuli pitkä – isäntää huomattavasti pidempi – mies, jonka mustat runsaat hiukset saivat tämän näyttämään kalpealta ja etäisen kolkolta piilottaessa puolet kasvoista kokonaan. Vartalo oli laiha, kauniin sopusuhtainen yönsinisen puvun alla. Askel oli itsevarma ja elegantti, kuten hyvinkin tutuilla herroilla. Tämän perässä liikkui ruskeahiuksinen mustiin pukeutunut lyhempi, laiha mies. Tämän kasvot olivat tavallista kapeammat hieman korkeiden poskipäiden terävöittäessä hiukan hänen piirteitään. Tämä oli kuitenkin paljon laihempi kuin edellä kulkeva ja käveli tämän perässä alempiarvoisempana.
Heidän perässään taas kulki mustiin pukuihin pukeutuneet miehet, joilla kummallakin oli kiveä kovempi katse. Laihemmalla oli mustat hapsottavat hiukset, rajatut silmät ja huulessa oli lävistys. Hartiakkaammankin silmät oli rajattu mustilla paksuilla viivoilla, mutta miehen vaaleat hiukset oli nostettu sotkuisesti pystyyn tehden kaksikosta varsin uhkaavan näköiset.

Puhutellut miehet kääntyivät tulijoita kohti rypistäen hiukan kulmiaan. Siihen Seth ei kuitenkaan kiinnittänyt huomiota, koska huomasi heidän kaikkien lasien olevan tyhjät.
“Minä käyn hakemassa teille lisää juotavaa”, kirjanpitäjä sanoi, koska Takanorin seurassa olijat eivät näyttäneet siltä, että hänet tultaisiin esittelemään heille.
Hide-zou nyökkäsi päästämättä katsettaan irti viiden hengen joukosta. Kumartaen ensin pienesti tulijoille avustaja kääntyi ympäri lähtien hakemaan lisää juotavaa johtajilleen, mutta se ei estänyt häntä kuulemasta nuorimman Matsumoton ääntä.
“Tämä tässä on Haruna Masaki”, poliitikko esitteli ystävyksille vieraitaan.
“Ja tämä tässä on hänen läheinen alaisensa Murata Shinya.”
Pelottavampi kaksikko jätettiin esittelemättä, mutta ulkonäkönsä puolesta puna-mustahiuksinen uskoi näiden olevan ensiksi esitellyn henkivartijoita.

Nuorukainen liikkui kepeästi Közin ja K:n ohitse näiden marssiessa harvinaisen määrätietoisesti takaisin johtajansa luokse, mutta siihen puna-mustahiuksinen ei sen kummemmin kiinnittänyt huomiota. Hän kuitenkin pysähtyi eräälle ovensuulle, kun hänestä tuntui, että häntä tarkkailtiin. Hetken aikaa ruskeasilmäinen jäi katselemaan ympärilleen koettaen nähdä jotakuta, joka mahdollisesti voisi tutkailla häntä, mutta hän näki vain erilaisia keskusteluryhmittymiä ja hiukan suuremman naisporukan tutkimassa taulua. Kohauttaen olkapäitään kalpeaihoinen jatkoi matkaansa toiseen saliin ja siellä olevalle pitkälle pöydälle, jossa oli samppanjalaseja täynnä kellertävää juomaa. Hymyillen pienesti kahdelle läsnä olevalle tarjoilijalle pidempi otti hienovaraisesti kaksi lasia käteensä ja lähti kuljettamaan niitä varovaisesti suurimpaan saliin, josta pääsi helpoiten pihalle. Kerran hän joutui pysähtymään, kun useampi liikemies tuli juttelemaan hänelle mukavia koettaen onkia tietoihinsa Ishikawan ja Oshiron suunnitelmia. Pienesti hymyillen nuorin vastasi miesten kysymyksiin jättäen tietenkin kertomatta yhtiön tärkeimmät asiat. Hän lähinnä kertoi, että aikaisempaan työpaikkaan verrattuna Tatemonoki oli varsin erikoinen työpaikka ja hyvin mielenkiintoinen. Tämän jälkeen nuorukainen kumarsi kohteliaasti ja pahoitteli kauniisti selittäen, että hänen pitäisi viedä johtajilleen lisää juotavaa.

Astuessaan siinä oviaukolla, missä oli tuntenut tulleensa tarkkailluksi, tarkat silmät huomasivat suurimman osan vieraista siirtyneen ulos, mikä sai hänet ihmettelemään moista. Hän myös oletti, että yakuza ja tämän oikeakäsi olivat myös siirtyneet ulkoilmaan, koska näitä ei näkynyt lainkaan. Äkkiä nuorukainen erotti flyygelin ääntä ja ulkoa kuuluneet äänet vaimenivat täysin musiikin pyyhkäistessä ilmaa ja lähellä olevia ihmisiä. Varovaisesti Seth käveli kohti pianon ääniä jääden sitten verhon viereen katsomaan ulkona olijoita. Ihmiset olivat kerääntyneet lasiensa kanssa seinän vierustoille ja kukkapenkkien viereen jättäen keskustan täysin tyhjäksi.

Musta flyygeli seisoi jyhkeänä kaiken keskellä, mutta se ei ollut varsinainen tekijä, joka keräsi ihmisten huomiot. Pianotuolilla istui mustaan, pitkään samettileninkiin, jonka hihat levenivät elegantisti, pukeutunut nainen. Kaulus nousi laihalle kaulalle ja koko asu toi mieleen eurooppalaisten historialliset juhlapuvut. Vaate ei kuitenkaan saanut ruskeasilmäistä hämmennyksen partaalle, vaan henkilö, joka istui tuolilla soittaen kaunista kappaletta taidokkaasti. Nainen katsoi vakavana koskettimia pitkien, mustien hiusten valuessa olkapäiden yli sileinä ja kiiltävinä. Iho oli kauniin vaalea ja huulilla oli helmiäismäinen kiilto tehden niistä täyteläisen houkuttelevat. Siniharmaat silmät oli rajattu ohuilla mustilla viivoilla, mutta sininen luomiväri oli levitetty utuisesti siroille kasvoille. Jotenkin koko naisen olemus edusti täydellistä eleganttiutta ja tyyneyttä – suorastaan tarinoiden myyttisiä henkiä. Tämän soitto oli varmaa ja monet huokailivat moista kauneutta, joka pystyi taidokkaaseen esiintymiseen.

Hiukan rauhallisemman ja hiljaisemman kohdan tullessa siniharmaat silmät nostivat yllättäen katseensa lasioville suoraan nuorukaiseen, joka veti kiivaasti henkeä. Katse oli tutkiva ja iskeytyi suoraan hänen vartalonsa ja sielun läpi. Otti selvää kaikesta soiton kuitenkaan häiriintymättä lainkaan. Kasvot olivat vakavat kuin kiveen veistetyt eikä silmien läpi pystynyt lukemaan ajatuksia. Puna-mustahiuksinen kykeni vain katsomaan takaisin niihin silmiin, jotka pitivät hänet vankinaan antamatta lainkaan armoa. Lopulta soittaja päästi nuorukaisen pois katseesta tämän löytäessä uudelleen hengitystaitonsa.
“Beethovenin Kuutamosonaatti”, kuului tuttu ääni Sethin vierestä, mutta tämä ei saanut katsettaan irti mustahiuksisesta naisesta, joka jatkoi salaperäisen vakavana soittoaan kuin maailmassa olisi ollut vain tämä, flyygeli ja musiikki.
“Kaunis”, nuorukainen sanoi hiljaa tarkoittaen niin soittoa kuin soittajaa itseään.
Hän tunsi, kuinka teräväpiirteinen asettui aivan hänen viereensä nojaten seinään. Se ei kuitenkaan häirinnyt häntä, sen verran keskittyneet ruskeat silmät olivat. Ne tarkkailivat kevyitä eleitä ja sitä hiljaista eleganttiutta.
“Sitähän niin kappale kuin Mana ovatkin”, Hide-zou sanoi katsellen soittajaa.
“Tunnetteko te hänet?” kirjanpitäjä hämmästyi ja sai revittyä katseensa irti soittajasta, jonka musiikki oli kasvanut valtaviin mittoihin kolmanteen osaan mentäessä.
“Tunnenpa hyvinkin”, toimitusjohtaja sanoi ja otti toisen lasin avustajansa kädestä.
“Hänen nimensä on Satoru Manabu, mutta häntä kutsutaan yleensä Manaksi.”

“Mana”, nuorempi sanoi hiljaa vilkaisten silmäkulmastaan naista, joka soitti juuri muutaman viimeisimmän säkeistön kauniista kappaleesta.
“Niin, Mana”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi katsoessaan siniharmaasilmäisen liikkeitä tämän lopettaessa elegantisti soiton.
“Älä kuitenkaan iske silmäisi häneen, jos arvostat henkeäsi”, mies jatkoi juoden hiukan samppanjaansa.
“Kuinka niin?” puna-mustahiuksinen katsoi hämmentyneenä lyhempää.
Hän ei vain kyennyt kuvittelemaan tuosta kauneuden inkarnaatiosta mitään vaarallisuuteen liittyvääkään. Miten niin siro ja elegantti muka voisi olla tappava?
“Et elä kauaa, jos menet liian lähelle enkä edes minä voi sinua silloin pelastaa”, vanhempi viittasi takaisin flyygelin suuntaan toisen kääntäessä katseensa käden liikkeen mukana.
Hän näki, kuinka väkijoukko taputti varovaisesti ja useat vanhemmat naiset pyyhkivät silmiin nousseet kyyneleet miesten katsellessa unelmoiden Manaksi kutsuttua. Yksi mies ei kuitenkaan seisonut ja vain katsellut. Mustatukkainen verenpunaiseen solmioon pukeutunut mies käveli hitaan elegantisti soittajan luokse, joka istui rauhallisen odottavaisesti pianotuolilla. Mustat silmät hymyilivät elegantisti eikä niidenkään taakse kyennyt näkemään, kun yakuza ojensi nupulla olevan ruusun siniharmaasilmäiselle tämän ottaessa sen hellästi vastaan katsoen pidempäänsä silmiin.
“Koska Mana kuuluu Asagille”, Hide-zou sanoi suoraan.
“Eikä hän ole kovin halukas jakamaan rakastajaansa.”

----------

Illallisen tullen kaikki kokoontuivat suurimpaan saliin, jossa oli kolme pitkää riviä ruokapöytiä juhlavine posliinikattauksineen. Ihmiset juttelivat keskenään, mutta Seth ei saanut itseään mukaan keskusteluihin. Häneltä meni isäntäväen puhekin ohi korvien, mutta onnekseen osasi sentään juoda maljan muiden mukana. Kaikki huomio oli kohdistunut Manaan. Tämä vain oli silmiinpistävä, mystinen ja lumoava. Ehkä se johtui siitä katseesta ja tiedosta, että tämä oli Asagin rakastajatar. Erikoinen tapaus tämä tosiaan oli, koska ei puhua pukahtanut kenellekään illallisen aikana, mutta kuunteli ja nyökkäili – muutaman kerran tämä kuitenkin kuiskasi jotain Asagin korvaan tämän hymyillessä ymmärtämisen merkiksi.

Aterian jälkeen seurustelu jatkui kirjanpitäjän vetäytyessä hetkeksi omiin oloihinsa. Mana oli omituinen tapaus. Tuntui, kuin hänen pitäisi nähdä jotain, mutta mitä? Miten tämän kaltainen kaunis ja herkkä nainen saattoi olla Asagin kaltaisen yakuzan rakastajatar? Eihän siinä ollut mitään järkeä!
Siinä nuorukainen seisoskeli katsomassa harvinaisen rumaa taulua jostain eurooppalaisesta viettelijättärestä huomaamatta lainkaan muutaman metrin päässä seisovia Köziä ja K:ta. Puna-mustahiuksinen kiinnitti huomionsa heihin vasta sen jälkeen, kun hänen ohitseen käveli eräs toinen pelottavan näköinen kaksikko. Ruskeat silmät laajenivat hämmästyksestä, kun kulttuuriministerin vieraan henkivartijat kävelivät suoraan pidempiensä luokse, kuin tuntisivat toisensa.
“Olette siis vieläkin hengissä, Közi ja K?” mustatukka sanoi pilkallisesti hymyillen.
Hän seisoi suoraan Közin edessä, joka katsoi silmiään räpsäyttämättä lyhempää. Vaaleahiuksinen oli taasen siirtynyt K:n eteen, suoraan tämän sokealle puolelle.
“Samoin kuin te, Yuuki ja Aoi”, Közi sanoi jäätävästi.

Puna-mustahiuksisen kulmakarvat kohosivat hiusrajan yli hämmennyksestä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän kuuli Közin puhuvan. Hän oli tähän mennessä kuullut vain K:n äänen, muttei vielä Közin. Eiväthän se tosin olleet nähneet kuin kolmesti, joista yksi oli ohimennen. Miehen ääni oli hiukan korkeampi, mitä avustaja oli odottanut – hän oli kuvittelut tälle matalan murina-äänen. Puheessa oli karheutta. Se oli hiukan karheampi kuin Hide-zoulla, mutta se tekikin miehestä uhkaavamman.
“Vieläkö te jaksatte siis palvella sitä säälittävää Ishikawaa?” vaaleahiuksinen mies kysyi naurahtaen pilkallisesti.
“Ettekö kykene vajoamaan enää yhtään alemmas?”
“Katsos kuka puhuu, Yuuki”, K sanoi jyrkällä äänellä, vaikkei se kohonnut normaalia puhetta kovempana.
“Sanoo mies, joka seuraa yakuzaa, joka käyttää avuttomia lapsia tihutöihinsä.”
“Tiedät varsin hyvin, että hän on tarjonnut näille vain kodin ja jonkun, joka välittää”, mustatukkainen, ilmeisesti Aoi, sanoi yli ystävällisesti.
“Onko se välittämistä, että tekee heistä riippuvaisia huumeista?” Közi puuttui puheeseen.
“Mitä hän seuraavaksi aikoo tehdä? Laittaa kymmenvuotiaan huoraamaan? Käyttää viisivuotiasta itse hyväkseen?”
“Sinuna olisin varovainen puhuessani, Közi”, Yuukiksi kutsuttu sanoi matalasti pidellen samppanjalasia kädessään.
“Ettei vain rakkaalle pomollesi käy näin, kuten tälle lasille.”

Mies nosti kalliin juomalasin hiukan korkeammalle ja ryhtyi puristamaan oikein hitaasti. Lasi värähteli, nitisi hiljaa, mutta lopulta särähti rikki tehden haavoja miehen käteen, mutta siitä tämä ei välittänyt. Vaaleahiuksinen katsoi mielipuolisesti Közin ilmettä Aoin kurtistaessa kulmiaan työtoverinsa teolle.
“Muistuuko mieleen nuoruuden vuodet Hindu kushissa, Közi?”

Seth nielaisi hiljaa ja päätti lähteä nopeasti pois paikalta. Tilanne alkoi näyttää vaaralliselta K:n puristaessa kätensä nyrkkiin eikä Közikään näyttänyt kovin iloiselta tapahtuneesta – mies nimittäin veti kiivaasti henkeä ja sulki silmänsä.
Nyt tarvittaisiin nopeasti joku, jolla olisi käskyvaltaa vaaralliseen nelikkoon…

 

Asagi katseli hymyillen loittonevan mustan samettileningin selkämystä. Katse tutkaili pitkien hiusten alta pilkottavaa piilovetoketjua miehen pohtiessa sitä, saisiko tänään lainkaan tilaisuutta avata sitä. Juhlat alkoivat käydä tylsiksi, kun mitään ei tapahtunut. Tosin, olihan jo jotain tapahtunut eli olisi vain ajan kysymys, milloin tapahtuisi se, mitä hän oli odottanut jo pidemmän aikaa.
“Minne seuralaisesi pakeni, Ishikawa-san?” syvä, synkkä ääni sanoi aivan vierestä.
“Taisi juosta karkuun sinua, Haruna-san”, Asagi naurahti nojaten korkeareunaiseen kukkapenkin kivimuuriin.
“Sinulla on kummallinen taipumus saada kaikki juoksemaan sinua karkuun”, yakuza käänsi mustat viiruiksi kavenneet silmänsä puhuteltuun.
“Sinulla taitaa olla varsin yksinäistä, Klaha.”
“Minullako? Päinvastoin, Asagi”, Klahaksi kutsutta sanoi vakavana katsellen pidempänsä seuralaisen perään.
“Minun ei vain tarvitse palkata seuralaista tehdäkseni ihmisiin vaikutuksen.”
“Täytyyhän sitä rahaa johonkin kuluttaa – muuten hautautuu elävältä jenivyöryn alle.”
“Sen siitä saa, kun syntyy kultapuikko suussa.”
“Joillakin vain on varaa nauttia elämästään – Kioto ei taidakaan olla niin hehkeä paikka.”
“Viihtyisämpi se on kuin Osaka, joka alkaa muistuttaa kovasti Yhdysvaltoja tai Euroopan valtioita.”
“Täällä on sentään ihmisiä eikä vain siveysvaloja vannoneita munkkeja, jotka eivät tiedä, mistä jäävät paitsi typerine ajatuksineen.”
“En tullut puhumaan kanssasi sinun seksielämästäsi, Asagi”, Vanhempi sanoi jyrkästi.
“Et vai? Minä luulin, että tulit luokseni, koska sinua alkoi himottaa”, pidempi virnisti pirullisesti.
“Lopeta tuo leikkiminen”, runsashiuksisempi mulkaisi toisella silmällään nuorempaansa.
“Kuten tahdot, parahin Klaha. Minä vain ajattelin, että olisimme jutelleet ensin mukavia, mutta mennään sitten suoraan asiaan”, Asagi suoristautui kohoten hiukan pidemmäksi kuin keskustelukumppaninsa.
Hymy kuoli kasvoilta silmien kaventuessa vaarallisiksi viiruiksi.
“Miksi tulit tänne? Tiedät varsin hyvin, että Osaka on minun aluettani ja Kioto sinun.”

“Ehkä tulin lomalle”, Klaha sanoi viekkaasti hymyillen.
“Kuka puhui äsken siitä leikkimisestä? Olet nyt vaarallisella alueella – tämä ei ole Kioto”, mustasilmäinen katsoi alaspäin lyhempäänsä.
“Miksi tulit tänne? Äläkä vain sano, että sait kutsun, koska tiedän, ettet saanut.”
“Tulin katsomaan, miten kokouksen järjestelyt sujuvat”, tuuheahiuksinen sanoi pehmeästi.
“Tänä vuonnahan on sinun vuorosi toimia isäntänä.”
“Siihen on vielä kuukausi”, laihempi sanoi tuimasti.
“Sen lisäksi sinä tulet aina vasta viikkoa aikaisemmin paikalle, ellet ole itse kokouksen isäntä.”
“Ehkä minä vain olin huolissani sinusta”, tummanruskeasilmäinen hymyili ystävällisesti.
“Mitä sinä oikein tarkoitat?” pidempi rypisti kulmiaan.
Hän ei uskonut toisen sanoja lainkaan. Siinä oli pakko olla jotain muuta takana.
“Kyllähän sinä tiedät, miten nopeasti huhut leviävät alamaailmassa – varsinkin virkaveljien keskuudessa”, Klaha sanoi hymyillen.
“Kuulin, että Oshiro-san joutui jälleen salamurhayrityksen kohteeksi ja luulin, että olisit sydän syrjälläsi hänen takiaan, mutta on mukava huomata, että hän on kunnossa”, mies katsahti kartanon lasiovista sisälle, kuin olisi odottanut toimitusjohtajan kävelevän kohta puoliin paikalle.
“Mutta ilmeisesti hän voi paremmin kuin hyvin – hänen sihteerinsä on varsin vetreänä pitävä pakkaus.”
“Avustaja.”
“Mikä lienee”, tuuheahiuksinen sanoi kepeästi.
“Miten sinä oikein löydät aina tuollaisia alaisia? Menet keskelle baaria ja käsket kaikki hyvännäköiset allekirjoittamaan sopimuksen?”
“Sitäkin ja tietenkin koepanen heidät läpi”, mustat silmät katsoivat toisen puolikkaita kasvoja kulmien alta.
“Ilmeisesti”, vanhempi naurahti.
“Mutta koska olet ilmeisesti täysin kunnossa, minä menen tästä testaamaan seuralaistasi – Manahan se oli?”

Lyhempi otti muutaman askeleen ovia kohti, mutta äkisti sormet kiertyivät hänen käsivartensa ympärille. Ote oli kova kynsien porautuessa puvun läpi, mutta se ei saanut miestä säpsähtämään, vaan varma kiskaisu, mikä toi tämän takaisin keskustelukumppanin luokse.
Muista tämä, Klaha”, Asagin jokainen sana olisi voinut tappaa.
“Jos astut lähellekin Manaa ja Hide-zouta – tai edes Sethiä – minä murskaan sinut ja rakkaan Kiritosi eivätkä pienet henkivartijasi pysty tekemään yhtään mitään.”
“Pidän mielessäni”, tummanruskeasilmäinen sanoi hetken päästä katsottuaan vihasta kiiluviin silmiin.
“Minua kyllä hiukan epäilyttää sanojesi todenperäisyys. Ovathan Közi ja K varteenotettavia miehiä, mutta säännöt kieltävät meidän keskinäiset tappelut ilman muiden lupaa.”
“Luuletko, että nuo säännökset estävät minua?” mustatukka kuiskasi yllättäen lempeästi toisen korvaan.
“Luuletko, että tarvitsen Közin ja K:n apua sinun ja pahaisten miestesi tappamiseen?”

Lyhempi jäi katsomaan toisen julmaa hymyä ja mies avasi suunsa vastatakseen saamaansa uhkaukseen, mutta kimeä kiljunta keskeytti kummankin ajatukset. Kaksikko vilkaisi toisiaan hämmentyneinä ja he näkivät toistensa silmistä, ettei kummankaan tarkoituksena ollut aiheuttaa tänä iltana ministerin kuolemaa tai minkäänlaista verilöylyä. Hetken miehet seisoivat siinä, kunnes syöksyivät rinnakkain takaisin saliin katsomaan, mitä oli tapahtunut.

K iski nyrkkinsä suoraan kohti Yuukia, joka vastaavasti väisti ja yritti lyödä puna-mustahiuksisen henkivartijan sokealta puolelta, mutta Közi oli kiertänyt jo työtoverinsa toiselle puolelle ja torjui iskun kädellään. Ihmiset katsoivat säikähtäneinä syntynyttä välikohtausta, mutta kukaan ei uskaltanut puuttua tilanteeseen. Kaikki vain tuijottivat ja rukoilivat mielessään miesten johtajia puuttumaan tilanteeseen – he myös toivoivat sitä, etteivät jäisi jalkoihin, koska nelikko näytti levittävän tappeluaan suuremmalle alueelle.

“LOPETTAKAA!” kuului valtava huuto, joka sai juhlavieraat ja jopa henkivartijat itse säikähtämään.
Väen keskeltä tappelijoiden väliin syöksyi Hide-zou, joka vei kätensä Aoin ja Közi väliin, etteivät nämä kuristaisi toisiaan.
“Käyttäytykää kuten teidän kuuluisi!” mies huusi silmien salamoidessa.
Kaksikko lopetti saman tien, mutta Yuuki ei ollut yhtä halukas, koska yritti potkaista K:ta, joka väisti. Potku iskeytyi suoraan kohti toimitusjohtajan kasvoja Sethin kalventuessa näkemästään ja muutaman naisen kiljaistessa sulkien silmiään.
Teräväpiirteisen ilme ei värähtänytkään yleisön ihmeeksi, vaan tämä iski kätensä ristissä kasvojensa eteen potkun osuessa vahvaan torjuntaan.
“Yuuki! Aoi!” Klaha huusi samassa kasvojen punottaessa kiukusta.
“Közi! K!” Asagi karjaisi entistä vihaisempana, koska oli nähnyt kaiken.

Miehet vaihtoivat keskenään vielä tuimat katseet, ennen kuin marssivat väkijoukon edestä henkivartijoidensa luokse. Közi ja K katsoivat ensin työnantajaansa, mutta nopeasti heidän katseensa laskeutuivat lattiaan. Sitä Seth ei huomannut, koska riensi nopeasti esimiehensä luokse valkoisempana kuin koskaan.
“Hide-zou-sama, oletteko kunnossa?” kirjanpitäjä kosketti kauhistuneena käsiä, joihin potku oli osunut.
“Olen kunnossa”, vanhempi sanoi vilkaisten silmäkulmastaan synkästi Klahaan ja vieraisiin henkivartijoihin, joihin seuraan liittyi sama laiha mies, joka oli ollut näiden seurassa aikaisemminkin.
Tämä vilkaisi häntä johtajansa takaa ja antoi sädehtivän tietäväisen hymyn ruskeankellertäväsilmäiselle, joka rypisti kulmiaan entisestään.
“Varmastiko? Entä jos käsiinne tuli hiusmurtumia tai…”, avustaja katsoi toisen vakavia kasvoja.
“Ei hätää – olen kunnossa”, opettaja hymyili pidemmälle suoristautuen pehmeästi.
“Älä turhia huolehdi.”
“Sethillä on kaikki oikeudet olla huolestunut”, Asagi siirtyi ystävänsä puoleen.
“Oletko aivan varma, ettei sinuun sattunut kovin pahasti?” kolmikon pisin kysyi huolestuneena.
“Olen, olen”, liikemies sanoi kurtistaen kulmiaan.
“Sinuna miettisin aivan toista ongelmaa…”

Yakuza nosti katseensa saliin päin juhlavieraiden katsoessa heihin ja supistessa jotain henkivartijoiden huonoista tavoista. Mustatukka kurtisti kulmiaan, hän tiesi, mitä olisi tehtävä, mutta ei halunnut torua miehiään kaikkien nähden. Ongelmana vain oli se, että muiden silmien alta livahtaminen tuottaisi nyt ongelmia. Lisäksi tästä tultaisiin luultavasti puhumaan ja pitkään, ellei jotain keksittäisi pian.
“Herran jestas, Hide-zou-sama!” puna-mustahiuksinen haukkoi yllättäen henkeään herättäen oman seurueensa kuin muutkin vieraat katsomaan itseään.
Kalpeat sormet nousivat hämmentyneen miehen olkapäille nyppimään jotain olematonta.
“Ovatko nämä Ochi-sanin hiuksia?! Niitähän on joka paikassa!”

Sanoilla oli uskomaton vaikutus. Ihmiset alkoivat samassa puhua peruukinlentämisestä ja etsiä vaatteistaan mahdollisia hiussuortuvia unohtaen kokonaan äskeisen tapahtuman. Hetken aikaa kymmenen miestä jäi hämmentyneenä tutkimaan juhlavieraita, jotka muistuttivat toisiaan sukivia apinoita.
“Seth – olet nero”, yakuza sanoi hetken siinä tuijoteltuaan ja kääntyi sitten hymyillen katsomaan nuorempaansa.
“Millaisia asentoja sinä mahdollisesti keksinyt minun tietämättäni?”
“Jos jätetään nyt asennot ja ehdottelut toiseen kertaan”, Hide-zou tarttui ystäväänsä käsivarresta.
“On tärkeämpääkin puhuttavaa.”

Mustat silmät katsoivat lyhempänsä omia ja lopulta mies nyökkäsi. Sanomatta sanaakaan hän kääntyi henkivartijoitaan kohti ja päänliikautuksella käski mukaansa. Yhdessä miehet seurasivat yakuzaansa hiljaisina tämän johdattaessa heidät kaikki ulkona seisovan flyygelin luokse.
“Közi. K”, Mustatukkainen kääntyi ympäri ja katsoi terävästi miehiään.
“Se, mitä te teitte, oli anteeksiantamatonta.”
“Asagi-sama, se tappelu ei ollut Közin ja K:n vika”, Seth katsoi vetoavasti johtajaansa ja tämän kakkosmiestä.
“Yuuki ja Aoi – mitkä näiden nimet olivatkaan – ärsyttivät heitä.”
“Se ei ole riittävän hyvä syy”, toimitusjohtaja sanoi rauhallisesti.
“Heidän olisi pitänyt hillitä itseään.”
“Mutta ne kaksi pilkkasivat Asagi-samaa ja uhkasivat hänen henkeään”, kirjanpitäjä sanoi saaden henkivartijat katsomaan häneen kiitollisina.
“Se ei ole riittävän hyvä syy sille, mitä tekivät”, Asagi sanoi vakavana saaden jopa ystävänsä katsomaan itseään kummissaan.
“Közi, K. Kehtaatte edes harkita moista!” mies huudahti vihaisena.
“Jos teidän on pakko piestä Yuuki ja Aoi, tehkää se edes niin, että minä ja Klaha olemme kumpikin paikalla alusta asti!”

Nelikko katsoi hetken aikaa laihaa miestä, joka tärisi kiukusta.
“Haluan nähdä hänen ilmeensä, kun te olette piesseet hänen miehensä! Tuliko selväksi!?”
Henkivartijat nyökkäsivät vakavina. He olivat kiitollisia saamastaan huudosta, koska olivat odottaneet pahempaa.
“Etkös sinä nyt kiukuttele aivan väärästä syystä?” teräväpiirteinen huomautti väliin.
“En tosiaankaan – se mies ansaitsisi sen, että joutuisi etsimään uudet henkivartijat“, yakuza murisi käden puristuessa nyrkkiin.
“Se Kioton paskiainen…”
“Klaha? Eikö hänen nimensä ollutkaan Haruna Masaki?” avustaja ei ymmärtänyt lainkaan, mistä ihmiset puhuivat.
Nuorukaisen mieli ei tajunnut, miksi hänen johtajansa oli raivoissaan sille tyylikkäälle liikemiehelle. Sen toimitusjohtaja huomasi, koska avasi suunsa.
“Hänen oikea nimensä on Haruna Masaki, mutta me olemme oppineet tuntemaan hänet paremmin Klahana – tai Kioton paskiaisena, kuten Asagi asian ilmaisi”, opettaja selitti rauhallisesti katsellen ystävänsä synkkiä kasvoja etsien syytä ystävänsä harvinaisen vihamieliseen raivoon.
“Hän on Asagin lisäksi yksi maamme vaarallisimmista miehistä – hänhän on sentään yakuza ja yksi Kuro Kagen jäsenistä.”

Ruskeat silmät olivat pudota nuorukaisen päästä tämän jäädessä tuijottamaan eteensä. Mieli ei tahtonut uskoa kuulemaansa. Oliko hän todella tietämättään kävellyt ja kuunnellut toistakin yakuzaa? Miten se oli mahdollista?
Vanhemmat miehet katsoivat kulmat kurtussa nuorukaisen ihoa, joka oli muuttunut valkoiseksi. Közi repi lähellä olevasta kukkapenkistä harvinaisen suuren lehden ja viuhtoi sillä ilmaa lyhemmän kasvoille, koska näytti siltä, ettei tämä hengittänyt lainkaan.
“Onko Klaha todella… yakuza?” puna-mustahiuksisen ääni oli ohut kuiskaus.
“On. Ei Asagi muuten häntä niin paljoa vihaisi”, ruskeahiuksinen totesi.
“Väärin”, mustasilmäinen sanoi ilmeen kiristyessä.
“Jos hän ei olisi Kuro Kagen jäsen – tai edes yakuza, vihaisin häntä yhtä paljon ja tappaisinkin hänet kahta kertaa miettimättä”, samassa mustatukka kääntyi henkivartijoitaan kohti.
“Muistuttakaa muuten huomenna, että laitan Hyden Kiriton perään.”
“Kiriton perään? Miksi?” oikeakäsi katsoi hämmentyneenä ystäväänsä.
“Miksihän?” Asagi katsoi alaistaan tuimasti.
“Koska se paskiainen yritti tappaa sinut siellä työmaalla – siksi!”
Seth katsoi järkyttyneenä ensin yakuzaa ja sitten toimitusjohtajaa, joka katsoi varsin viileästi ystäväänsä.
“Ai siksi Klahalla oli Kirito mukaan. Minä hiukan ihmettelinkin, miksi hän otti salamurhaajansa mukaan, kun hänellä oli jo kaksi henkivartijaa turvanaan”, Hide-zou sanoi vilkaisten ikkunoiden läpi sisälle.
“Oletko varma, että se oli Kirito?”
“Klaha sanoi suoraan, että tuli katsomaan, missä kunnossa olet”, mustatukka tulkitse rivien välissä olleen viestin.
“Emmekä me ole puhuneet siitä, että sinut yritettiin tapaa. Mistä hän oli kuullut sen, jos kukaan muukaan ei tiennyt?”

“Totta, mutta alamaailmassa juorut leviävät nopeasti”, ruskeahiuksinen huomautti.
“Se voi olla aivan joku toinenkin.”
“Saakoot sitten Kiritosta varoittavan esimerkin.”
“Tuo voi aiheuttaa sinulle ongelmia.”
“Aiheuttakoon.”
“Muut Kuro Kage -liigan jäsenet eivät välttämättä pidä siitä.”
“En välitä yhtään heidän mielipiteistä tai niistä säännöistä!” mustat silmät kapenivat viiruiksi miehen tarttuessa kakkosmiehensä olkapäihin.
“Kukaan ei yritä murhata minun Hide-zoutani ilman rangaistusta – muista se.”
“Olen otettu”, teräväpiirteinen hymyili pienesti.
“Tee, kuten parhaaksi näet. Sinulla on minun tukeni – kuten aina.”

Lähestyvät askeleet saivat viisikon kääntämään katseensa tulijaan. Sethin silmät räpsähtivät muutaman kerran ja suu raottui äänetöntä huokausta varten. Mana käveli rauhallisesti heidän luokseen ja hänen perässään tuli vanhempi mies palvelija kantaen tarjotinta, jossa oli samppanjalaseja.
“Oi, Mana”, Asagi huokaisi huomattavasti rauhoittuneempana, kun heille tarjottiin lisää juotavaa.
“Mistä tiesit, että kaipasin juuri tätä!”
Nainen viuhtoi sillä mustalla viuhkalla, joka oli ollut alkuillasta yakuzalla, ilmaa kasvoilleen tarkkaillen kaikkien kasvoja tehden omat johtopäätöksensä tapahtumien kulusta.
“Miten, Hide-zou, sinä oikein tajusit syöksyä tappelun keskelle?” yakuza kallisti kysyvästi päätään.
“Sinähän astuit tilanteeseen nopeammin kuin minä.”
“Kiitä Sethiä”, Hide-zou sanoi ja loi oppilaalleen pienen hymyn.
“Hän näki tunnelman kiihtyvän, Közin, K:n, Aoin ja Yuukin välillä ja lähti etsimään minua, koska uskoi, että saisin tilanteen hallintaan.”
“Hyvää työtä, Seth”, mustatukka kehaisi silmiin syttyessä ovela kiilto.
“Voisit tulla kiihtyvän tilanteen tullen minun luokseni. Voisin näyttää sinulle, miten minä otan tilanteen hallintaani.”

Kirjanpitäjä meinasi tukehtua juomaansa, jolloin hänen esimiehensä mulkaisi viettelevästi hymyilevää mustatukkaa ja nappasi lasin alaisensa kädestä, ettei se vain putoaisi maahan. Mana ei sanonut mitään, kuten ei Közi ja K:kaan, mutta tämä katsoi jälleen niillä siniharmailla silmillään tarkkaavaisesti laihaa vartaloa. Tuntui arvioivan nuorukaisen.
“Hide-zou-sama, kuinka kätenne voivat?” Seth käänsi katseensa opettajaansa, koska hän tunsi olonsa tukalaksi yskäkohtauksen laannuttua.
Hänen oli keksittävä jokin muu kohde, johon kiinnittää muiden huomio. Miksi kaikkien piti tuijottaa hänen sielunsa läpi? Mikä ihme harrastus se oli kaikilla mustatukan ystävillä? Plus tietenkin alituinen ehdottelu ja fantasioiden kertominen!
“Ihan hyvin”, Hide-zou sanoi, vaikka sen saattoi huomata hänen juomastaan, että käsi tärisi voimakkaasti.
“Saitte kovan iskun”, avustaja tarkkaili huolestuneena esimiestään, kuin tämä olisi voinut koska tahansa kupsahtaa kuolleena maahan.
“Sellaisen iskun, mitä voi odottaa yakuzan henkivartijalta”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi hellästi, kun nuorin kosketti varovaisesti hänen kättään.
“Luultavasti siihen tulee mustelma ja saattaa viikonlopun aikana jomottaa, mutta kyllä se siitä.”
“Seth on oikeassa”, mustasilmäinen sanoi seuralaisensa asettuessa hänen viereensä suoraselkäisenä ja vahvana – käyttäytyen, kuin olisi samanarvoinen yakuzan kanssa.
“Se oli kuitenkin Yuuki, joka sinua potkaisi. Sinuna menisin käymään jo huomenna Nishikawalla.”
K nyökkäsi sanojen puolesta ja vilkaisi toveriaan, joka katsoi maata puristaen kynsiään kämmeniinsä.
“Katsotaan sitä sitten huomenna…”, toimitusjohtaja mutisi huomaten, kuinka siniharmaasilmäinen katsoi suoraan puna-mustahiuksista.
Ei katseessa muuten mitään vikaa ollut, mutta se sai nuorukaisen ilmeisesti vaivaantuneeksi eikä tämä muutenkaan näyttänyt enää erityisen pirteältä.

“Alkaa olla myöhä”, ruskeahiuksinen katsoi taivaalle, jossa tuikkivat jo monet tähdet kellon tikittäessä lähempänä yhtätoista.
“Pitäisiköhän meidän jo lähteä? Vai haluatko vielä jäädä?” mies siirsi katseensa avustajaansa.
“Jos te haluatte lähteä, olen minäkin halukas lähtemään”, ruskeasilmäinen sanoi haukotellen suu kiinni.
“Ehkä me voisimme mennä sitten toivottamaan hyviä illanjatkoja isäntäväelle”, Hide-zou sanoi hymyillen tälle ja kääntyi sitten Asagin puoleen.
“Mukavaa illan jatkoa, Asagi – äläkä kurista Klahaa”, toimitusjohtaja naurahti.
“Minä haluan olla alusta asti katsomassa.”
Yakuza naurahti ja kosketti hellästi ystävänsä poskea.
“Koetan muistaa”, mustatukka otti askeleen ja painoi pienen suudelman teräväpiirteisen poskelle.
“Hyvää yötä, Hide-zouni.”
“Hyvää yötä, Asagini.”
“Pitänee antaa Sethillekin iltapusu.”
“Unissasi.”
“Niissä tapahtuu hiukan enemmän.”
“Vain hiukan?”
“Oikeastaan aika paljon enemmän…”
“Joudut siinä tapauksessa odottamaan siihen asti”, Hide-zou ohjasi ripeästi kirjanpitäjän sisälle.
“Näemme varmaankin viikonlopun aikana?” mies huikkasi kevyesti taakse jääneille.
“Tietenkin näemme!” Asagi huudahti ja nosti kätensä hyvästiksi.
“Et pääse minusta niin helposti eroon.”

Voimakasleukainen naurahti puna-mustahiuksisen hymyillessä pienesti siniharmaasilmäiselle, joka ei vastannut hymyyn. Kaksikko siirtyi sisälle ja etsi Matsumoto Takanorin toivottaakseen tälle hyvät illan jatkoa ja onnea hallitusvuosille. Toimitusjohtaja pahoitteli jopa ystävänsä henkivartijoiden aiheuttamaa välikohtausta, mutta mies suhtautui tapahtuneeseen varsin hyvin – itse asiassa uskomattoman hyvin:
“Ei se mitään. Tapahtui sentään jotakin, etteivät kaikki nukahtaneet pystyyn”, kulttuuriministeri naurahti kätellessään kumpaakin.
He toivottivat hyvää yötä myös vaaleahiuksisen perheelle ja siirtyivät siitä sitten aulaan, jossa heille annettiin heidän takkinsa.
“Seth”, kuului kaikuvan tuntuinen kutsu, kun ruskeahiuksinen ja ruskeasilmäinen olivat astumassa pääovista ulos.

Kaksikko kääntyi ympäri ja heidän hämmennykseen K käveli heitä kohti – yksin.
“Niin, K?” avustaja vastasi miettien, mitä asiaa toisella mahdollisesti oli.
“Mana-sama pyytää teitä tulemaan maanantaina kolmelta juomaan hänen kanssaan teetä Burutendoun yläkertaan“, henkivartija sanat saivat nuorukaisen säpsähtämään.
Tämä ei nähnyt lainaakaan, kun teräväpiirteisen ilme synkkeni tämän katsoessa tutkailevasti viestintuojan kasvoja etsien kutsun syvempää tarkoitusta. Jos hän sellaisen löysi, se ei näkynyt miehestä ulospäin.
“Minkä vastauksen vien hänelle?”

Ruskeasilmäinen katsoi hölmistyneenä pisintä osaamatta sanoa oikeastaan yhtään mitään. Aivot eivät tuntuneet tajuavan sitä yksinkertaista asiaa, että hänet oli pyydetty teelle.
“Tuota… E-en ti-tiedä…”, kalpein kääntyi änkyttäen opettajaansa päin.
“Mi-miten työt ovat? Vo-voinko lähteä hiukan aikaisemmin?”
“Toki”, esimies sanoi ilmeettömänä nostaen katseensa K:hon.
“Sanoisitko Manalle, että hän on tulossa maanantaina suoraan yläkertaan minun avainkortillani?”
Puna-mustahiuksinen henkivartija nyökkäsi ja poistui pitkin askelin.

“Menisimmekö?” Hide-zou sanoi, ennen kuin Seth ehti kysymään päässään pyörineitä kysymyksiä.
“Fu-ki luultavasti odottaa jo. Ilmoitin hänelle aikaisemmin, että lähdemme pian ja siitä hetkestä on jo vähän pidempi aika.”
Kaksikko käveli punaista mattoa pitkin pihamaalle, jossa Fu-ki tosiaan nojaili autoon hymyillen huvittuneena.
“On tämä ollut aikamoista ryntäilyä”, mies virnisti johtajalleen ja tämän avustajalle.
“Ennen kuin iltaa on edes kunnolla kulunut, Ochi-san ryntää, kuin olisi kokenut juuri karvanlähdön ja sitten vierähtää useampi tunti, minkä jälkeen kuuluu kiljuntaa ja Klaha rientää talosta ulos miehineen. Oletteko te pelotelleet ihmisiä?”
“Jättäneet itsemme vain heidän mieliinsä”, toimitusjohtaja sanoi kuljettajan avatessa oven heille.
“Meillä on paljon puhuttavaa viikonlopun aikana.”
Mustatukka hymähti sulkiessaan oven ja hyppäsi sen jälkeen ratin taakse käynnistäen samalla moottorin. Hän todella odotti innoissaan sitä, että saisi kuulla kaiken.

Hetken aikaa Hide-zou ja Seth istuivat aivan hiljaa autossa kumpikin uppoutuneena omiin ajatuksiinsa. Toimitusjohtajan ajatuksista ei ollut oikeastaan kenelläkään mitään hajua, paitsi tällä itsellään. Kirjanpitäjän mieli oli yhtä sekamelskaa. Klaha oli osoittautunut yakuzaksi, K pystyi tappelemaan, vaikka tämän sokeailtapuolelta lyötiin, Asagin rakastajatar, tee kutsu ja… Kaikki.
“Hide-zou-sama, voisitteko selvittää hiukan ajatuksiani”, ruskeat silmät katsoivat auton lattiaa.
Teräväpiirteinen katsahti oppilastaan, joka näytti jotenkin surkealta. Tuntui, kuin pitkä nuorukainen olisi äkkiä kutistunut hyvin pieneksi ja olemattomaksi, että tämän voisi vain napata taskuunsa ja viedä kotiin. Sitä nuorempi näytti tarvitsevan: jonkun, joka ottaisi syliin ja pitäisi hyvänä kertoen asioiden olevan hyvin.
“Minusta tuntuu, että pääni halkeaa kohta.”
“Voinhan minä”, vanhempi kääntyi puna-mustahiuksista päin.
“Mistä haluat aloittaa?”
“Klaha – onko hän tosiaan yakuza? Miksi Asagi-sama vihaa häntä? Miksi heidän henkivartijansa oikeastaan joutuivat tappeluun? Miten K pystyi väistämään iskun, joka tuli hänen sokealta puoleltaan?” kysymykset tulvivat suusta ja viimein nuorukainen sai vedettyä henkeä.
“Klaha on ollut yakuza, jopa kauemmin kuin Asagi. Hän kasvoi siihen asemaan, kuten Asagikin ja ehkä he vihaavat toisiaan juuri siksi, että ovat niin samanlaisia”, voimakasleukainen katsoi mietteliäänä kaukaisuuteen.
“Heillä on kuitenkin täysin erilaiset arvot, mikä saakin heidät hyvin usein napit vastakkain. Suurin syy kuitenkin heidän välillään olevaan kitkaan on pakotettu tilanne. Heidän on pakko toimia yhteistyössä, mikä ei tosiaankaan ole hyvä asia, mutta välttämätöntä, ellei haluta viedä koko alamaailmaa ihan sekaisin verilöylyillä ja muilla”, mies vilkaisi pidempäänsä.
“Mitä taas tulee Köziin ja K:hon, he tuntevat Yuukin ja Aoin varsin hyvin – kaikki ovat saaneet oppinsa Hindu kushissa – Afganistanin vuoristossa eräässä salaisessa paikassa, jossa parhaimmat henkivartijat, salamurhaajat, kiduttajat ja muut koulutetaan työhönsä. Heitä saattaa kaihertaa sen aikaiset riidat, mutta uskoisin, että suurimman ristiriidantuojat ovat yakuzat. Voin rehellisesti sanoa, etten tiedä tällä hetkellä yhtäkään yakuzakaksikkoa, jotka olisivat ystäviä – siksi eri mafioiden välillä on harvoin mitään yhteyksiä…”

Yllättäen ruskeankellertäväsilmäinen naurahti.
“Mutta älä sinä huolehdi yakuzoiden välejä. Lupaan kertoa sinulle heti, jos joudumme sotajalalle. Sitä ennen Közi ja K ovat muutenkin lähetetty potkimaan muihin hiukan järkeä.”
“Miten K edes pystyy tappelemaan niin hyvin, vaikka hänen silmänsä on sokea?”
“Ei se ole oikeasti sokea.”
“Mitä? Hänen oikea silmänsähän on valkoinen, kuten joillakin sokeilla.”
“Hän käyttää piilolinssiä.”
“Ai? Miksi?”
“Samasta syystä, kuten sinäkin välillä käytät sinisiä piilolinssejä”, Hide-zou hymyili ystävällisesti toisen nolostuneelle ilmeelle, joka oli samaan aikaan uskomattoman unelias.
“Hide-zou-sama, eihän se varmasti haittaa, jos lähden maanantaina aikaisemmin töistä?” Seth kallisti hiukan päätään.
“Ei haittaa. Tulet vain käymään luonani ennen lähtöäsi, jotta voin antaa avainkorttini lainaan”, voimakasleukainen sanoi.
“Avainkortin?” unelias mieli ei oikein ymmärtänyt kuulemaansa.
“Kuten tiedät, Burutendoun on varsin hieno hotelli, joka on Tatemonokin rakentama. Siinä on 58 kerrosta hotellin asukkaille, mutta todellisuudessa kerroksia on 60”, vanhempi selitti.
“60?” puna-mustahiuksinen kurtisti kulmiaan.
“Niin, 60”, teräväpiirteinen nyökkäsi.
“Lisäksi siinä on yksi hissi, jota ei voi käyttää ilman avainkorttia, jonka lainaan sinulle. Tällä kyseisellä hissillä pääset 59:teen kerrokseen, josta pääset sitten kävellen viimeisimpään.”
“Miksi kaikki tuollainen hankaluus tai oma hissi? Miksi Mana-samalla on tuollaiset olot?” ruskeat silmät jäivät tuijottamaan lyhemmän kasvoja.
“Ehkäpä siitä syystä, että se ei olekaan hänen oma kotinsa”, toimitusjohtaja sanoi pehmeästi.
“Seth, maanantaina sinä menet käymään Asagin kotona.”

Chapter Text

Viikonloppu kului jälleen epätavalliseen tapaan. Oikeastaan Sethillä ei ollut enää tavallisia viikonloppuja, kun arkipäivätkään eivät noudattaneet normaaliuden sääntöjä. Kaiken tämän muutoksen takana oli kohtaloiden lankoja pitävä pirullinen yakuza, joka yritti jatkuvasti keksiä, miten saisi elämäänsä enemmän hupia. Käytännössä Reita oli varkaan tilaan syyllinen, koska oli johdattanut hänet alamaailmaan, mutta jos mietittiin sitäkin pidemmälle, nuorukainen sai syyttää itseään. Mitä meni varastamaan silloin kerran työtoverinsa lompakon.

Puna-mustahiuksinen ei kuitenkaan nähnyt asiaa ongelmana, koska hän oli tavannut aivan ihania ihmisiä – vaikkakin muutaman vaarallisen ja vähemmän ihanamman, joiden arvonimet alkoivat Y-kirjaimella. Aina ennen nukkumaan menoa ruskeasilmäinen piirsi mielessään kuvan neljästä hahmosta, joista nykyään jo kahden kasvot näkyvät: Osakan Asagin ja Kioton Klaha. Ketkä olivat kaksi muuta ja minkä näköisiä he mahdollisesti olivat? Hänellä oli aivan liikaa kysymyksiä ja liian vähän vastauksia.

Hide-zou oli perjantai-iltana kertonut jonkin verran asioista, mutta sitten seuraavan asian, jonka kalpeahipiäinen muisti, oli hetki, kun toimitusjohtaja oli ravistellut hänet hellästi hereille. Avattuaan silmänsä, hän oli tajunnut nukkuneensa yli puolet matkasta esimiehensä olkaa vasten eikä niille anteeksipyynnöille näyttänyt tulevan loppua, jolloin teräväpiirteinen oli sanonut hukkuvansa, ellei toinen lopettaisi pian. Mies oli saattanut nuorempansa koti-ovelle, ettei tämä vain nukahtaisi hissiin tai portaisiin, ja toivottanut sitten hyvät yöt kohteliaasti vanhan naapurin ukon tirkistellessä tapahtumien kulkua ovensa raosta. Tämä ei kuitenkaan nähnyt mitään kummempaa, koska mitään ei todellakaan tapahtunut. Kirjanpitäjä oli vain sulkenut oven haaveellinen hymy huulillaan ja vanhempi oli kääntynyt portaisiin kadoten paikalta.

Lauantaiaamu kului Sethillä kotona istuskellen ja hermoillen. Hän muisti selvästi Manan kasvot ja elegantin liikkeet, jotka saivat hänet ja monet muut huokailemaan ihailusta. Se sai nuorukaisen myös ihmettelemään, että oliko hänkin Asagin kaltainen, jolle kelpasi niin mies kuin nainen? Oliko hän sittenkin bi? Tämä tosin oli ensimmäinen kerta, kun nuorukainen tunsi oikeasti minkäänlaista vetoa tai edes kiinnostusta naiseen – ja tietenkin tämän piti olla yakuzan rakastajatar!

Kirjanpitäjän onneksi hänen puhelimensa pirahti soimaan ja Yuki kysyi, halusiko toinen lähteä hänen kanssaan ostoksille ja viettämään muutenkin aikaa. Kutsu ilahdutti varasta hyvin paljon, koska saisi viimein jotain muutakin ajateltavaa kuin Manan, Asagin ja Hide-zoun. Nuorukaisparivaljakko piti sitten lauantaipäivän hauskaa sovitellen erilaisia vaatteita ja etsien uusimpia liikkeitä. Puistossa avustaja oli melkein suudellut asianajajaa, kun sai kuulla, että tämä menisi sinä iltana ulos Sakuran kanssa. Tummanruskeahiuksinen piti todellakin sanansa, kun lupasi järjestää naisen pois puna-mustahiuksisen kimpusta, vaikka tämä kyllä naureskeli, että Ruiza oli hoitanut asian jo puoliksi puolestaan.

Kotiin päästyään ruskeasilmäisen puhelimessa oli viesti Reitalta, joka käski soittamaan heti kotiin tultuaan hänelle.
“MINÄ PÄÄSEN POIS TÄÄLTÄ!” mies oli lähes kiljunut nuorempansa korvan lukkoon.
“PÄÄSEN VIHDOIN JA VIIMEIN TAKASIN SINNE PANEMAAN SINUA!”
“Näinkö on?” kalpeampi oli nauranut.
Hän oli iloinen, kun toinen tulisi takaisin Yokohamasta – vaikka tarkasta päivämäärästä ei ollut tietoa, mutta ensiviikolla kuitenkin. Kaksikko puhui kaikenlaista erilaisista tapahtumista, vaikka Seth piti visusti suunsa kiinni juhlista ja Klahasta. Hän ei halunnut tuottaa pettymystä Hide-zoulle tai menettää henkeään yakuzansa asioiden levittämisestä. Reita sen sijaan valitti kaikesta – yhteen putkeen.
“… eivät nämä perkeleen stripparit osanneet yhtään mitään! Ei ihme, että minulla on muumioitunut!” baarimikko ulvoi kyyneleiden sekaisella äänellä.
“Meinasin jo itse hypätä lavalle näyttämään, miten sitä stripataan!”
“Siinä vasta näky”, kirjanpitäjä oli kuvitellut, kuinka ystävänsä viskaisi kaikki ammattistripparit pois lavalta ja saisi yleisön kiljumaan riemusta vetämällä vyönsä ruoskanlailla housuistaan.
“Hyvä, ettet kuitenkaan tehnyt niin. Minä nimittäin haluan olla silloin paikalla.”
“Ajattelin kyllä laittaa sinut strippaamaan minulle, nenärättisen ääni oli muuttunut yllättäen matalaksi kuiskaukseksi.
“Saat nimittäin antaa sille elvytystä.”

Puna-mustahiuksinen oli yrittänyt ystävällisesti puhelun lomasta udella ystävältään, mitä tämä oikeastaan oli tehnyt Yokohamassa, kun Yoshiki oli jäänyt Osakaan.
“Työasioita, älä niistä huolehdi”, mies oli sanonut ja vaihtanut nopeasti puheenaihetta.
Puhelun loputtua vaaleaverikkö oli vielä käskenyt kalpeampaa syömään paljon mehujäitä.
“Harjoituksen vuoksi, ystäväiseni”, Reita oli sanonut hymyillen, kun häneltä oli kysytty syytä.
“En ajatellut päästää sinua makuuhuonettani kauemmas eli joudut vaihteeksi oikeisiin töihin.”

Illalla oli tullut yhdysvaltalainen klassikkoelokuva ja vasta nukkumaan mentyään Seth huomasi, ettei Asagista ollut kuulunut mitään koko päivänä. Mitähän tämäkin juoni tällä kertaa hänen päänsä menoksi? Vai kuvitteliko hän olemattomia? Avustajasta oli luultavasti tullut vainoharhainen.

Sunnuntaiaamu oli kaikkea muuta kuin mukava, koska silloin paljastui, ettei hän ollutkaan vainoharhainen. Seth nimittäin heräsi ennen kahdeksaa, koska Asagi päätti soittaa hänelle.
“Herran jestas, nukuitko sinä?” mies oli hämmästellyt, kun unisen kuuloinen nuorukainen oli vastannut haukotellen.
“Mitä sinulla on päälläsi?”
Kysymys sai nuorukaisen putoamaan kovalle lattialle, eikä hän ollut varma, halusiko nousta tänä aamuna lainkaan ylös.
“Oletan muksahduksestasi, että olet täysin alasti”, yakuza oli kehrännyt, aivan kuin olisi oikeasti nähnyt tämän vaateettoman vartalon.
“Hyvä. Onneksi Közi ja K lämmittävät jo autoa – olen siellä alle puolen tunnin päästä.”
Nuo sanat saivat puna-mustahiuksisen hyppäämään lähes kiljaisten ylös ja juoksemaan pitkin asuntoaan miettien, minne voisi piiloutua.
Mahtuisikohan hän sohvan alle?
“Ai hei, Hide-zou”, kuului puhelimesta ilahtunut huudahdus.
“Lähdetkö sinäkin kanssani kyläilemään Sethille?”

Kysymys sai kirjanpitäjän kaatumaan sohvalle makaamaan. Miksei hänellä voinut olla enää niitä tylsiä, tavallisia viikonloppuja? Äkilliset oudot äänet saivat hänet kuitenkin kurtistamaan kulmiaan ja kuuntelemaan puhelua tarkemmin. Toisesta päästä kuului pientä tappelun ääntä.
“HIDE-ZOU! MANA! TUO ON ILKEÄTÄ!” yakuza huudahti kiukkuisen kauhuissaan.
“MINUN PITI OLLA SE, JOKA ON PÄÄLLIMMÄISENÄ! EI TEIDÄN KAHDEN! Vaikka on tämäkin varsin seksikäs asetelma…”

“Huomenta Seth”, toimitusjohtaja tervehti raskaasti huokaisten.
“Huomenta, Hide-zou-sama”, ruskeasilmäinen tervehti huulilleen kohotessa pieni hymy.
“Nukuitteko hyvin?”
“Ihan hyvin”, voimakasleukainen hymähti jotain vieressään olijoille.
“Entä sinä?”
“Hyvin…”
“Olen pahoillani Asagin soitosta – taas vaihteeksi.”
“Ei se mitään, hämmästyin vain, koska heräsin…”

“No, voit mennä takaisin nukkumaan, emme ole tulossa sinne”, teräväpiirteinen sanoi hiukan painokkaammalla äänellä, kuin olisi korostanut viimeisiä sanoja ystävälleen.
“Asagi sai vain kuulla, että hänen pitää mennä Ochin hautajaisiin tai lähettää vähintään kukkia, jolloin häneltä putosi muutama ruuvi ennestään kuluneesta koneistostaan.”
“MINÄ EN HALUA MENNÄ SINNE ESITTÄMÄÄN MITÄÄN SURUVALITTELUJA, KUN EN OIKEASTI OLE EDES SURULLINEN!”
“Kuulit varmaan tuon?”

“Ochin hautajaiset?” kalpein nousi istumaan säikähtäneenä.
“Mitä hänelle on tapahtunut?”
“Hänen yrityksensä on ollut pidemmän aikaa jo laskussa ja lisäksi hänellä oli ikävästi velkaa. Ochi yritti pitää mainettaan pystyssä, mutta erilaisten tapahtumien kautta päätti tehdä itsemurhan – siitä on tarkemmin tämän aamun lehdessä”, Hide-zou kertoi.
“Hänen viimeinen keino pelastaa maineensa.”
“Onko se…”, avustaja nielaisi hiljaa.
“Onko se minun syytäni?”

Sethistä tuntui, että se huuleton mies saattaisi olla vielä hengissä, ellei hän olisi kertonut tämän olevan oikeasti kalju. Hän tunsi syyllisyyttä myös siitä varkaudesta.
“Ei ole”, opettaja sanoi pehmeästi.
“Ochilla olisi ollut monia vaihtoehtoja, mutta hän oli liian ylpeä. Se oli hänen oma valintansa, kuten se kunniaton tapakin.”
“Tapa?”
“Hän ampui itsensä ja nyt hänen yritystensä maine on iäksi mennyt. Sen siitä saa, kun ajattelee vain itseään”, ruskeankellertäväsilmäinen hymyili pienesti.
“Mutta älä sitä mieti. Nauti tästä päivästä ja katsele elokuvia – sieltä pitäisi tulla tänään päivällä samuraifilmi.”

“Kiitos, kun muistutitte”, kalpeampi hymyili jälleen pienesti, vaikka syyllisyys painoikin hartioita.
“Me näemme sitten huomenna.”
“Niin näemme. Mukavaa sunnuntaita, Seth”, toimitusjohtaja toivotti.
“Mukavaa sunnuntaita, Hide-zou-sama”, avustaja kuiskasi pehmeästi.
“Hide-zou, kun päätit kerran koko tuon puhelun ajan istua miehuuteni päällä, saat kyllä luvan tehdäkin sille jotain!”

Puhelu katkesi saman tien eikä kaksikosta kuulunut koko loppu päivänä yhtään mitään. Sunnuntaista tuli sittenkin se tylsä, mutta uskomattoman ihanan rauhallinen päivä.

**********

Maanantaipäivä valkeni mukavasti. Seth ei voinut, kuin hymyillä sille mukavalle asialle, että Byou ja Ivy olivat saaneet viikonlopun aikana jonkinasteisen sovinnon. Udeltuaan myöhemmin sihteeriltä tarkemmin, nuorukainen sai kuulla, että insinööri oli lähes murtautunut tämän kotiin, jolloin sievempi oli tietenkin huutanut, ettei toinen hajottaisi hänen oveaan.
“Sitten Byou-san sanoi hymyillen sitä uskomatonta hymyään: ’sainpas sinut puhumaan’”, brunette kertoi naurahtaen.
“Hänen ilmeensä oli niin onnellinen, etten vain voinut olla hymyilemättä.”
“Hyvä, että teitte sovinnon”, puna-mustahiuksinen hymyili kirjoittaessaan tietoja koneelleen.
“Te siis olette nyt yhdessä?”
“Mistä sinä niin päättelit?” lyhyempi kallisti hämmentyneenä päätään.
“Annoin hänen sanansa anteeksi, en muuta. Nyt kaikki on, kuten pitääkin.”

Kirjanpitäjän teki todellakin mieli nousta ylös ja mennä kuristamaan toinen siihen paikkaan, koska kaikki ei ollut, kuten pitikin, mutta sitten olisi keksittävä joku muu täyttämään sihteerin paikka. Ehkä hänen pitäisikin kuristaa Byou, kun tämä taas loikkisi paikalle. Tunnin päästä insinööri todellakin hyppeli työpöytien lomitse heidän luokseen tuttu hymy kasvoillaan, mutta ruskeasilmäisellä ei kuitenkaan ollut aikaa toteuttaa suunnitelmiaan. He olivat onnistuneet Hide-zoun kanssa mainostamaan sen verran hyvin Tatemonokia, että soittoja ja sähköposteja tuli enemmän kuin nuorukainen oli arvellut. Jykevä palautus todellisuuteen; viikonloppuna surtiin ja huolehdittiin, mutta arkipäivien koittaessa palattiin takaisin tärkeimpiin asioihin: bisneksiin. Jokainen sai rehkiä oikein olan takaa eikä kukaan ehtinyt turhia löpisemään – kukaan ei tuntunut edes muistavan, että eräs suuryrityksen omistaja oli viikonlopun aikana kuollut.

Se kyllä oli vahvasti varkaan mielessä, kuten myös se vatsaa nipistävä tieto siitä, että hän menisi tänään juomaan teetä Asagin kotiin tämän rakastajattaren kanssa. Kädet tärisivät hiukan nuorukaisen muistellessa niitä kauniita kasvoja, jotka katsoivat häneen tarkkaavaisesti paljastamatta kuitenkaan mielessä liikkuvia ajatuksia. Hän oli edelleen sitä mieltä, että Mana ei voinut olla ihminen, vaan joku henkiolento.

Lounastauon tullen kalpeampi oli vain kiitollinen, kun teräväpiirteinen ehdotti, että hän ei opettaisi tänään yhtään mitään, vaan he nauttisivat lounaastaan keskustellen mukavista asioista.
“Kuinka viikonloppunne sujui, Hide-zou-sama?” Seth kysyi heidän istuessa siinä hetken sanomatta sanaakaan.
Ruskeankellertävät silmät nostivat katseensa nuoremman kauniisiin kasvoihin. Pieni hymy kohosi kasvoille, kun hän katseli kalpeata ihoa, jota vasten auki jätetyt hiukset korostivat kaunispiirteisesti. Jotenkin nuorukainen näytti hiukan luonnollisemmalta, jopa itsevarmemmalta ilman ponihäntää. Tämä näytti…
“Varsin hyvin”, toimitusjohtaja sanoi siirtäen katseensa nopeasti ikkunaan.
“Vietin aikaani enemmäkseen kotona, mutta muutaman kerran piti käydä puhumassa Asagille järkeä – hän suunnitteli pukeutuvansa räikeän punaiseen juhlapukuun Ochin hautajaisissa.”

Silmän isku sai nuorukaisen tyrskähtämään, koska hän pystyi niin kuvittelemaan mustatukan herättämässä kaikin tavoin huomiota, kun se oli mahdollista – tämä saattaisi jopa tanssahdella hauta-arkun päällä. Se jotenkin sopi yakuzalle hyvin, aivan kuin tämä ei muka olisi muuten herättänyt huomiota.
“Miten Geti voi?” ruskeasilmäinen kysäisi yllättäen saaden vanhemman katsomaan itseään hämmentyneenä.
“Hyvinhän se”, opettaja sanoi pienen hetken päästä.
“Yhtä hellyydenkipeä kuin ennenkin.”
“Hyvä, ettei se saanut traumoja minun läsnäolostani”, pidempi naurahti hiukan, koska ei todellakaan pitänyt itseään koiraihmisenä.
“Tuskinpa vain”, ruskeahiuksinen naurahti toisen sanoille.
“Voisin jopa vannoa, että se kaipaisi sinua takaisin rapsuttamaan itseään.”

Lounastauko kului mukavasti miesten jutellessa kerrankin kaikesta muusta kuin Asagista ja tämän mafiasta. Seth sai jopa kuulla, että Hide-zoukin oli katsonut sen saman elokuvan kuin hän ja piti muutenkin erilaisten filmien katsomisesta, kun vain ehti televisiota tuijottamaan. Ruskeat silmät kiiluivat innosta, ja oli ihme, että nuorempi osasi syödä siinä samalla heidän keskustellessaan samuraielokuvan juonenkäänteistä ja taiteellisesta toteutuksesta. Puna-mustahiuksinen melkein hyppi innosta selittäessään eräitä taustoja, joita oli ottanut selville internetistä toimitusjohtajan kuunnellessa auliisti ja esittäessä lisäkysymyksiä. Kalpeampi nautti siitä, että hänen mielipidettään arvostettiin ja kerrankin joku oli oikeasti kiinnostunut hänen kiinnostuksen kohteistaan – hän ei edes muistanut iltapäivän menoaan. Oli vain mukava kertoa kerrankin jollekin toiselle asioista ilman, että tarvitsi hävetä harrastustaan tai näkemyksistään, tai että toinen vastaavasti nauraisi pilkallisesti.

Nuorukaisesta myös tuntui, että toinenkin nautti heidän keskustelustaan, koska hymyili ja nauroi hiukan vapautuneemmin kuin aikaisemmin. Mieheltä pääsi jopa hiukan kierompikin kommentti, joka paljasti, että vähitellen se ystävilleen tutumpi Oshiro Hide-zou alkoi paljastua liikemiehen naamion takaa. Siinä välissä oli vielä rikollisliittouman kakkosmiehen kaapu, jonka alle avustaja halusi kurkistaa.
Siihen hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa, koska mukavina hetkinä aika kului aina aivan liian nopeasti. Lounastaukokin kului ja toimitusjohtajan oven sulkeutuessa avustajan selän takana, hermostuneisuus valtasi kalpeamman mielen. Hän muisti jälleen, mikä häntä odottaisi: Asagin rakastajatar.

Työt jatkuivat kiireellä, ettei edes Byou ehtinyt juoksentelemaan sihteerin luona, mistä tämä olikin kiitollinen. Sievempi ehti sentään tekemään työnsä rauhassa ilman flirttailijan jatkuvaa huomionkipeyttä. Mielessään Seth vannoi, että yrittäisi vielä puhua Ivylle, kunhan tulisi oikea hetki, mutta sellaista ei näkynyt maisemissa melkein lainkaan. Hän ei edes huomannut kellon tikittävän vaarallisesti kohti kolmea.
“Eiköhän sinun ole aika sulkea jo tietokoneesi”, hellä naurahdus kuului nuorukaisen selän takaa ja hellästi vahvat kädet laskeutuivat istuvan olkapäille.

Ruskeasilmäinen hätkähti ja katsoi ylöspäin hymyileviin kasvoihin. Kädet hänen hartioillaan tuntuivat pehmeiltä peukalon silitellessä pehmeästi kaulanjuurta puvun vierestä. Mieli toivoi, että toinen pysyisi siinä hänen lähellään eikä lähtisi minnekään, mutta suu ei esittänyt moista pyyntöä – se oli aikaa sitten menettänyt yhteytensä aivoihin.
“Sinun on pian mentävä tai myöhästyt Manan kutsusta.”

Puna-mustahiuksinen hyökkäsi sanomatta sanaakaan ja tallensi kaikki tiedostot sulkien hitaan robottimaisesti koneen. Kädet eivät lähteneet minnekään hänen hartioiltaan, mutta se mukava peukalon liike oli loppunut eikä hän tuntenut kaulallaan toisen kosketusta. Nuorukaisen olisi pitänyt pyytää toista jatkamaan kosketustaan, mutta jälleen kerran kurkku oli kuiva, kun pitäisi sanoa oikeat sanat. Ihmismieli oli niin heikko.
“Tässä on avainkortti”, toimitusjohtaja kaivoi pukunsa takin taskusta mustan luottokorttia muistuttavan läpyskän, jonka mustassa pinnassa oli sähkönsininen ruusu.

Kalpea käsi otti ojennetun kortin ja katsoi sitä vakavana. Hänen oli huono olla siinä. Tuntui, ettei oksennus ollut kaukana ja vartalo värisi kauttaaltaan hengityksen käydessä vaikeaksi. Hitaasti pidempi kuitenkin nousi pystyyn käsien liukuessa selkää pitkin pois hänestä. Niiden tuoma lämpö tuntui vielä vartalossa ja se saikin kirjanpitäjän ottamaan salkkunsa lattialta laittaakseen siihen muutaman paperin. Kaikki tuntui jotenkin hankalalta ja paperit olivat karata sormista, mutta viimein salkun lukot naksautettiin kiinni ja puna-mustahiuksinen kääntyi ympäri kohdaten hämmästyksekseen ruskeankellertävät silmät edestään.
“Sinähän käyttäydyt, kuin olisit matkalla hautajaisiin”, toimitusjohtaja naurahti pienesti, mutta ei saanut toisen vakavuuteen mitään muutosta.

Tämä vain katsoi kalpeana esimiestään tietämättä, mitä sanoa tai tehdä. Nuorukainen muistutti kovasti orpoa kissanpentua, joka tahtoi jonkun ottavan itsensä syliin ja vievän kotiin rakastettavaksi.
“Ei Mana pure sinulta päätä irti, vaikka siltä vaikuttaakin vakavuutensa tähden”, ruskeahiuksinen nosti kätensä nuoremman hartialle koettaen rohkaista tätä, mutta eleellä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta.
Ruskeat silmät katsoivat lyhyempää anovasti, kuin avustaja olisi pyytänyt toista tulemaan mukaan turvakseen. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, koska liikemies ei ollut saanut kutsua. Siniharmaasilmäinen halusi ilmiselvästi tavata varkaan kahdestaan.

Yllättäen omituinen lämpö kosketti hellästi kalpeampaa tämän silmien laajentuessa hämmennyksestä. Salkku putosi kädestä huulien raottuessa pieneen älähdykseen, joka ei kuitenkaan ollut kuiskausta kovempi. Vartalo jännittyi, kun se tunsi vahvojen käsien kietoutuvan ympärilleen. Ruskeahiuksinen pää nojasi pehmeästi pidempänsä olkaan vartalon painuessa vasten laihemman omaa. Halaus oli pehmeä. Vanhemman kädet koskettivat hellästi puna-mustahiuksisen selkää ja hän tunsi, kuinka peukalo silitti puvun kangasta.
“Jos Mana tekee jotain, josta et pidä, kerro siitä minulle ja minä menen vääntämään hänen niskansa nurin – sanoi Asagi mitä tahansa”, täyteläiset huulet kuiskasivat hiljaa hiusten takana piilottelevaan korvaan.

Kevyt henkäys jähmetti Sethin entisestään ja sai lämpimät väreet poukkoilemaan päästä jalkoihin ja jaloista takaisin päähän ilman minkäänlaista järjestelmällisyyttä. Pää tuntui täyttyvän mömmöstä tai sitten hänen aivonsa sulivat tuhansien perhosten lentäessä vatsanpohjassa törmäillen seinämiin uudestaan ja uudestaan yrittäen päästä läpi. Kädet tuntuivat raskailta. Ne liikahtivat, nousivat ja Hide-zou vetäytyi nuoremmastaan irti.
“Fu-ki vie sinut Burutendoulle”, toimitusjohtaja sanoi ilmeettömänä ja kääntyi katsomaan huoneessa työskenteleviä ihmisiä osan näistä koettaessa näyttää siltä, etteivät olisi huomanneet muka mitään.
“Pääset Asagin asuntoon hissillä, joka on muista hisseistä erikseen ja varsin hienolla paikalla. Jos tunnet olosi epävarmaksi, kysy neuvoa hotellin vastaanotosta – he kyllä kertovat sinulle, minne mennä.”

Nuorukainen nielaisi hiljaa ja nyökkäsi, ennen kuin nosti salkkunsa lattialta. Jäykin jaloin puna-mustahiuksinen käveli työtovereidensa ohi osan heistä katsoessa kulmat kohollaan tämän menoa. Pää vastusti halua kääntyä katsomaan taakseen. Mieli kielsi näyttämästä, miten hämmentynyt oli tapahtumasta, mutta keho ja aivot eivät voineet unohtaa. Lämpö tuntui edelleen puvun lävitse ja kuiskaus soi korvissa kertoen, että toinen oli ollut jälleen liian tyhmä ja hidas. Liian hidas ja tyhmä mihin?

Ruskeankellertävät silmät katsoivat tummanharmaata selkämystä, joka loittoni, kunnes katosi käytäville. Mies puraisi huultaan ja laski katseensa käsiinsä mulkoillen niitä vihaisesti. Hän oli toiminut jo kahdesti väärin muutaman minuutin sisällä – eikö hän enää kyennyt hallitsemaan omia tekojaan tai vartaloaan? Kävikö tässä samoin kuin silloin…?

Käsi puristui nyrkkiin ja silmät sulkeutuivat hetkeksi, kunnes avautuivat päättäväisimpinä. Tuota samaa lipsahdusta hän ei tekisi enää. Hän ei voinut sallia sitä itselleen, koska toiveet olivat vääriä. Vääriä heitä kaikkia kohtaan.

----------

“Seth, ole mies. Ryhdistäydy!” Seth komensi itseään viiden tähden hotellin pääovien edessä.
“Se on vain yksi teekutsu – ei muuta. Jalkaa toisen eteen!”
Jalat eivät liikkuneet, vaan nuori mies näytti enemmän kivettyneeltä. Ohi kulkevat ihmiset – osa ulkomaalaisia – katsahtivat uteliaana värikkääseen nuorukaiseen, joka katsoi korkeuksiin ulottuvaa rakennusta. Puna-mustat hiukset kiilsivät auringossa ja ruskeat silmät mittailivat ikkunoita tarkkaavaisina, mutta useat parvekkeet estivät näkemästä korkeimpia kerroksia.
Kirjanpitäjä ei huomannut lainkaan, kuinka typerältä näytti siinä toljottaessaan. Onneksi hänellä oli joku, joka oli sanomassa siitä hänelle.
“Odotatko, että Mana-sama heittää pitkän letin alas, jotta voisit kiivetä sitä pitkin hänen luokseen?” Fu-ki naurahti huvittuneena siirtyessään takaisin kuskin ovelle.
“Olisi tosin hauska näky nähdä sinut kipuamassa mustia hiuksia pitkin 60:teen kerrokseen – sinun pitäisi vain sitä ennen saada äänesi kuulumaan sinne asti!”

Sanat saivat nuoremman hätkähtämään ja tämä kääntyi mulkaisemaan suulasta miestä. Suu raottui sanomaan jotain, mutta sulkeutui sitten, koska ei keksinyt mitään, mikä ei olisi lisännyt jo entisestään vettä kuljettajan myllyyn. Purren huultaan kirjanpitäjä astui hitaasti yhden askeleen ja pian toisenkin liikkuen viimein kohti pääovien takana piilottelevia salaisuuksia.
“Kerro terveisiä Asagi-samalle!” mustatukka huudahti hänen peräänsä.
“Mikäli saat tilaisuuden voihkaisuidesi lomassa!”

Nauru kaikui kalpeamman korvissa hänen yrittäessä kaikin voimin hillitä itseään, ettei olisi kääntynyt ympäri ja käynyt lyömässä Fu-kia, ennen kuin olisi lähtenyt kävelemään kotiinsa. Tieto kuitenkin teon kunniattomuudesta sai hänet jatkamaan matkaa eteenpäin, vaikka nuorukainen pelkäsi enemmän, mitä Hide-zou mahdollisesti ajattelisi kuljettajansa pahoinpitelystä. Manakaan ei olisi iloinen, jos hänen kutsunsa jätettäisiin väliin – ja jos rakastajatar ei ollut tyytyväinen, tuskin yakuzakaan olisi. Nielaisten kuuluvasti avustaja avasi oven ja astui uskomattoman kirkkaaseen aulaan.
Valot loistivat täydellä terällä lampuista, vaikka ulkona oli vielä kirkasta ja kullatut pinnat sädehtivät kirkkaasti saaden varkaan räpsyttämään silmiään hämmentyneenä. Seinät olivat vaalean ruskeat ja niihin oli kiinnitetty erilaisia koristetauluja ja muita koristeita erikokoisten posliinivaasien jököttäessä seinänvierustoilla ja pöydillä.
Kaikilla aulassa olijoilla oli juhlavat puvut, eikä yhdelläkään ollut rönttövaatteita tai liian lyhyitä hameita – yhtäkään sandaalia ei näkynyt, vaikka oli harvinaisen kuuma kesä.

Vastaanottotiskin takana työskenteli tummansinisissä hotellivirkailijoiden vaatteissa olevia nuoria, kauniskasvoisia ihmisiä, jotka hymyilivät jokaiselle asiakkaalle auringonlailla ja puhuttelivat näitä uskomattoman kohteliaasti, kuin jokainen olisi ollut vähintään aatelinen – ellei jopa keisareita. Lattia kiilsi puhtauttaan ja viininpunainen matto sai kaiken näyttämään vieläkin juhlavammalta. Kaikki ympärillä oleva luultavasti hämmennytti Sethin, koska tämä ei kaikesta päänkääntyilystään huolimatta löytänyt erillään olevaa hissiä, joka veisi hänet Asagin asuntoon. Nielaisten uudemman kerran avustaja riensi vastaanottotiskille, josta eräs hotellin asiakas juuri lähti jättäen hymyillen avaimensa nuorelle miehelle.

“Anteeksi, mutta voisitteko mahdollisesti auttaa minua?” kirjanpitäjä katsahti hermostuneesti hymyillen nuorta miestä, jolla oli vastaanottovirkailijan univormu.
Hän tunsi olevansa aivan väärässä paikassa. Miksi ihmeessä Mana halusi hänet yakuzan kotiin juomaan teetä? Mikseivät he voineet mennä jonnekin kotoisaan kahvilaan? Siellä hänen ei ainakaan olisi tarvinnut pelätä, että hajottaisi jotain tai väärästä sanasta puraistaisiin pää irti!
“Toki, kuinka voin palvella?” vastaanottovirkailija loi ystävällisen hymyn nuorukaiselle tietämättä lainkaan toisen ajatuksia, jotka pyörivät hyvin kiivaina tämän mielessä.
“Sain kutsun Ishikawa Asagin luokse, mutta en tiedä, miten minä pääsisin hänen asunnolleen”, ruskeasilmäinen silmäili ympärilleen koettaen nähdä vielä yksinäisen hissin.
“Valitettavasti Ishikawa-sanin huoneistoon ei ole mahdollista päästä ilman avainkorttia”, nuori mies sanoi vieden kätensä puhelimelle.

“Mutta minä voin toki soittaa, jos joku tulisi hakemaan teidät – mikäli teidän tulostanne tiedetään.”
“Ei tarvitse, minulla on nimittäin avainkortti”, pidempi sanoi ja otti pukunsa taskusta esimiehensä antaman sinimustan läpyskän.
“Ahaa, siinä tapauksessa menette vain tuonne hisseistä hiukan kauempana olevalle hissille, jonka kummallakin puolella on pienet puut”, vastaanottovirkailija viittasi hiukan syrjemmälle hotellin omien hissien ohitse.
“Laitatte kortin lukijaan, vedätte irti ja ovet aukenevat sitten, kun hissi on alhaalla. Tämän jälkeen astutte sisälle ja laitatte kortin hissin sisällä olevaan lukijaan, jolloin se vie teidät yläkertaan ja otatte sitten vasta siellä korttinne takaisin.”
“Kiitos avusta”, kalpeampi hymyili kiitollisena ja siirtyi kävelemään kohti hissiä.

Hengitys oli tasainen ja askel oli varma. Nuorukainen tiesi täsmälleen, minne oli menossa ja miten hänen kuuluisi toimia. Hisseistä tosiaan hiukan kauempana oli punertavanruskeaksi maalatut hissinovet, jonka kummallakin puolella oli pienet koriste puut, joiden ruukut olivat koristeellisesti maalattu geishojen kuvilla. Oikeastaan koko hissi ja sen lähellä olevat seinät erottuivat ympäristöstään hienoudellaan. Puna-mustahiuksinen olisi voinut jopa vannoa, että lattia ja seinät oli hinkattu entistä puhtaimmiksi muutaman metrin säteellä joka suuntaan verrattuna muihin hisseihin. Itsevarmasti käsi vilautti avainkorttia lukijassa, jolloin ovet avautuivat täysin äänettömästi – lähes pahaenteisesti vieden kerätyt rohkeuden rippeet mukanaan. Ruskeat silmät laajentuivat hermostuksesta hänen tutkiessa hämärää kopperoa, johon hänen pitäisi astua. Kirjanpitäjä ei halunnut mennä tuohon hökötykseen, joka veisi hänet maailman vaarallisimpaan paikkaan: yakuzan kotiin.

Hitaasti Seth veti henkeä ja astui viimein sisälle – juuri ajoissa, ennenkin ovet sulkeutuivat vangiten hänet sisäänsä. Täristen holtittomasti käsi vei kortin, jossa oli sähkönsininen ruusu, lukijaan, jätti sen siihen ja painoi ylös osoittavaa nuolta hissin lähtiessä heti liikkeelle. Jalat löivät loukkuun ja ote salkusta kirposi jo toisen kerran saman päivän aikana. Korvat eivät kuitenkaan kuulleet kolahdusta, vaan olivat täysin kuuroutuneet. Silmät katsoivat sitä kohtaa, jossa olisi pitänyt mennä jokaisen kerroksen kohdalla ovia. Niitä ei kuitenkaan ollut – kaikki oli pelkkää seinää. Jos sähköt menisivät, hissi pysähtyisi kerrosten väliin ja hänen olisi mahdotonta päästä pois hapenpuutteen lopulta tappaessa hänet.

Hengittäminen kävi entistä vaikeammaksi – nyt se oli pelkkää pihinää. Oli, kuin jokainen hengenveto olisi ollut viimeinen. Puku tuntui hiostuvalta ja selkä hikosi. Lopulta nuorukainen vajosi polvilleen lattialle koettaen koota itsensä. Mieli yritti toistaa sydämelle, joka löi kiivaasti, että tämä oli vain viaton teekutsu: tavallinen teekutsu yakuzan kotona – tavallinen teekutsu seksinhimoisen Asagin kotona. Luoja, miksi hän oli suostunut tähän?

Nyt oli liian myöhäistä paeta, ainut keino olisi vain mennä yläkertaan juttelemaan kauniin Manan kanssa. Mistä hän edes voisi puhua tämän kanssa? Ajatus sai puna-mustahiuksisen tarttumaan salkkunsa kahvaan ja nousemaan pystyyn jäykkänä. Mitä hän edes voisi sanoa yakuzan rakastajattarelle? Mistä kauniiden naisten kanssa edes juteltiin? Ei hän ollut musiikki-ihmisiä eikä ollut muutenkaan perillä mistään asioista. Miksi Mana halusi edes nähdä hänet? Eiväthän he olleet vaihtaneet Matsumoton juhlissa sanaakaan tai edes viihtyneet samassa paikassa muutamaa minuuttia pidempään. Mikä oli saanut toisen haluamaan hänen seuraansa?

Ovien yllättävä avautuminen sai nuorukaisen säpsähtämään ja, ajattelematta kahta kertaa, hän nappasi kortin ja astui hissistä ulos törmäten suoraan johonkuhun.
“Anteeksi!” Seth huudahti ja laski hämmentyneen katseensa itseään lyhyempään viehättävään naiseen.
“Ei se mitään”, tämä sanoi tarkoittamatta sitä.
Silmät katsoivat tiukasti itseään pidempään kertoen suoraan, ettei tuntenut toista lainkaan ja arvioi heti alkuun, ettei tulisi pitämään tästä.
Kuka sinä olet?”

Kysymys sai kirjanpitäjän hämmennyksiin. Tai oikeastaan ruskettunut nainen, jolla oli suklaanruskeat silmät, sai hänet hämmennyksiin. Nuorukainen tiesi, että hän oli oikeassa kerroksessa, koska muihin kerroksiin ei tällä hissillä päässyt. Kuka oli tämä nainen ja mitä tämä teki Asagin asunnossa? Siivooja tämä ei ainakaan voinut olla, koska yksikään siivooja ei pukeutunut vaaleanpunaisiin bikineihin – saattoihan se olla yakuzan outoja päähänpistoja, mutta varas kuitenkin epäili sitä.
“Vastaatko sinä?” nainen heilautti olkapäiden yli valuneet monisävyisenruskeat hiukset niskan taakse hissin ovien sulkeutuessa pidemmän takana.
“Namie? Kenelle sinä puhut?” kuului pirteä ääni kauempana olevan oven takaa ja sieväkasvoinen nuori nainen astui suurempaan tilaan.

Tällä oli yllään pinkki minihame, mutta se oli enemmän kuin mini. Oli ihme, ettei koko asuste turkoosia tuubitoppia myöten paljastanut kaikkea naisen vartalosta. Ruskeat lainehtivat hiukset valuivat järjestelmällisesti olkapäiden yli ja huulissa oli aivan liian paksu kerros huulipunaa kiillon kanssa. Tämä olisi saattanut olla luonnollisen näköisenä paljon kauniimpi, mutta jotenkin tuntui, että nuori nainen yritti liikaa.
Tummanruskeat silmät iskeytyivät häneen ja huulet kapenivat ohueksi viivaksi. Kepeästi nainen otti askeleita ja siirtyi sitten Namieksi kutsutun eteen tutkimaan toisen kalpeata ihoa. Bikinipukuinen kohautti vain olkiaan ja kääntyi ympäri mennäkseen parvekkeelle ottamaan aurinkoa, jolloin nuorukainen näki koko avaran tilan kunnolla.

Hän ilmeisesti seisoikin valtavan kokoisessa olohuoneessa – se oli huomattavasti isompi kuin Hide-zoun asunnossa. Vastakkainen seinä oli pelkkiä lasisia liukuovia, jotka johtivat laajalle parvekkeelle, jossa oli paksut valkoiset muurit estämässä pudotuksen. Seinät olivat vaaleat, etäisesti kellertävänruskeat sekoitusta beigeen. Eräällä seinustalla oli kauniissa riviss’ kahdeksan ovea, joista yhdestä tummanruskeasilmäinen oli tullut. Lipastojen päällä oli erilaisia pieniä koriste-esineitä. Oikeastaan koko tilan henki oli perinteistä japanilaista tyyliä, koska lattiakin oli tatamia. Aivan huoneen keskellä olevalla korokkeella oli valtava kotatsu, jonka ääressä istui pitkähiuksinen mies ja vielä kolmas kaunis, ruskeahiuksinen nainen. He pelasivat parhaillaan shogia neljännen naisen katsoessa punaisella, matalalla sohvalla televisiota kaksikon vieressä. Musta-ruskeahiuksinen, jolla oli pitkä hame ja toppi ohuen takin alla, käänsi katseensa televisioruudusta kahden muun vilkaistessa saapunutta kesken pelin.
“Kukas hän on?” nainen kysyi heleällä äänellä.
Se oli kirkas kuin soliseva puro ja hyvin soinnukas, mikä sai avustajan hämmentymään entisestään. Keitä nämä kaikki naiset olivat? Entä tuo mies? Eivät nämä olleet ainakaan siivoojia, koska kaikkien vaatteet olivat silkistä ja muista kalliista kankaista – samalla myös varsin tyylikkäitä. Erityisesti hienot olivat miehen valkoinen röyhelöpaita ja musta pidempi takki sekä pelikumppaninsa vaaleanvihreä arkipäiviä varten suunniteltu kimono.
“Asagin tuorein isku?”

Kysymys melkein kaatoi ruskeasilmäisen lattialle – hän otti kunnon harha-askelia taaksepäin. Nuorukainen ei voinut uskoa korviaan. Taasko hänestä tehtiin Asagin isku?
“Ei voi pitää paikkaansa”, nuorukaisen eteen jäänyt nuori nainen katsoi terävästi pidempänsä kasvoja.
Kirjanpitäjä olisi halunnut halata ylimeikattua, mutta ei kuitenkaan uskaltanut tuiman ilmeen takia. Tämä nimittäin näytti siltä, että saattaisi puraista hyvin arveluttavasta paikasta – ihme, ettei nuorukainen laittanut kättään puolikuunsa eteen suojautuakseen mahdolliselta iskulta.
“Hänellä on erikoisen räikeä hiustenvärjäys ja hänen ihonsa harvinaisen kalpea.”
Kalpeampi päätti juuri sillä hetkellä, ettei halunnutkaan halata lyhyempää – nainen nimittäin puhui hänestä alentavaan sävyyn. Se sai kiukun nousemaan hänen sisällään. Millä oikeudella toinen tuli häntä arvostelemaan?

“Sinäpä sen sanoit”, ruskeahiuksinen mies naurahti pelinsä äärestä ja siirsi pelinappulaa sirosti.
Jokin tuossa matalassa, viettelevän aristokraattisessa äänessä keräsi kaikkien katseet itseensä. Mies tiesi, mistä puhui eikä tämä pelännyt sen näyttämistä. Pitkät, kiharat hiukset valuivat salaperäisesti toisen silmän yli ilmavasti tämän vilkaistessa merkitsevästi vieraan edessä seisovaa naista.
“Hänellä on erikoisen räikeä hiustenvärjäys ja harvinaisen kalpea iho”, käsi vei puoleen väliin vartaloa ulottuvat hiukset korvan taakse paljastaen paremmin ylväät kasvot.
“Siis kaikkea, mihin Asagi iskee mielellään silmänsä.”
“Hänhän on mies, Kamijo!” tummanruskeasilmäinen sähähti ja mulkaisi vihamielisesti puna-mustahiuksisesta, jolle alkoi valjeta eräs pelottava asia.
“Niin olen minäkin, ellet ole vielä huomannut”, Kamijoksi kutsuttu naurahti pehmeästi.
“Enkä minä ole ainoa Asagin rakastaja, kuten et sinäkään ole hänen ainoa rakastajattarensa, Asuka”, mies käänsi yllättäen katseensa edessään istuvaan ystävällisesti hymyilevään naiseen.
“Minun mielestäni pelaan tässä Kaorin kansa, Ai katselee televisiota, sinä seisoskelet siinä epäkohteliaana vieraallemme ja Namie meni hakemaan itseensä entistä enemmän rusketusta. Et ole ehkä huomannut, mutta me kaikki eroamme toisistamme ja muusta väestä – varsinkin Mana.”

Raskas huokaisu pakeni kapeilta huulilta ja huoneessa olijat kohottivat kysyvät katseet Sethiin, jonka käsi nousi otsalle epäuskoisen pöyristyneenä. Tänne Asagi siis oli halunnut liittää hänet seitsemänneksi jäseneksi. Edes villeimmissä kuvitelmissaan ruskeasilmäinen ei ollut osannut aavistaa, että yakuza oli kasannut haaremin. Mielessä ei ollut käynyt, että Manan lisäksi olisi mustatukalla saattanut olla muitakin rakastajia. Miksi hänelle kävi jatkuvasti näin?

“Se ei siltikään anna syytä, että tämä mies olisi yksi meistä”, Asukaksi kutsuttu sanoi painokkaasti.
“Ensinnäkin hän tuli yksin eikä kukaan ole koskaan tullut tänne ensimmäistä kertaa ilman Asagia, jos hänen on pitänyt liittyä meihin. Tämä vieras ei siis voi olla yksi meistä – ainakaan sillä maulla, mitä uskon Asagilla olevan.”
“Ethän sinä edes uskonut, että Asagi saattaisi pitää Manaa suosikkinaan jo yli vuoden ajan”, televisiota katsonut naurahti heleästi ja katsoi kiusoittelevasti toista haaremin jäsentä.
“Mana on meistä ainut, joka on saanut luvan asua Asagin omassa huoneistossa eikä kukaan meistä ole saanut astua jalallakaan sinne ilman hänen lupaansa. Edes sinä et ole saanut viettää yhtä yötä hänen omassa makuuhuoneessaan.”
“Se on vain ajan kysymys”, ruskeasilmäinen kääntyi kiukkuisena muita kohti.
“Mana on ilkeä, vakava ja niin kylmä, että on vain ajan kysymys, milloin Asagi saa tarpeekseen mokomasta kyrvänimijästä!”
“Iltapäivää, Mana”, Kamijo sanoi yllättäen ja hymyili ystävällisesti hissin luona seisovien vierustalle.

Tummanruskeasilmäinen jäykistyi eikä puna-mustahiuksinenkaan näyttänyt kovin rentoutuneelta. Hitaasti kumpikin kääntyi katsomaan oikealle sivustalleen kohdaten jäätävästi katsovat siniharmaat silmät. Huone täyttyi kylmyydestä, johon verrattuna yksikään maapalloa koitelluista jääkausista ei ollut mitään – jopa parvekkeella oleva Namie joutui käärimään lisää vaatetta päälleen.
Mustat hiukset valuivat vapaina olkapäiden yli korostaen valkoisen silkkikauluspaidan hohtavaa väriä. Musta korsetti ja pitkä kapea hame lisäsivät vain aristokraattisen siroa vaikutelmaa – aivan kuin mustahiuksinen ei olisi tuntunut muutenkin olevan kaikkia muita ylempänä. Hitaasti Mana käänsi katseensa Kamijoon ja kotatsun ääressä oleviin naisiin. Kevyt päänliikahdus oli lähes huomaamaton, mutta kolmikko kyllä huomasi sen, koska pelaajien huulille kaartuivat pienet hymyt. Televisiota katsellut nyökkäsi hymyillen tervehdyksen, kunnes kääntyi takaisin katsomaan talkshowta, jossa erästä kuuluisaa laulajaa haastateltiin.

Siniharmaat silmät kääntyivät jälleen hissillä seisovaan kaksikkoon ja pitkä olento otti askeleen heitä kohti. Katse ei irronnut mihinkään Asukasta eikä tämänkään katse kaikonnut mihinkään Manasta, mutta toinen ei pystynyt kuitenkaan seisomaan ylväänä pidempänsä edessä. Tiedostaen oman tappionsa nuori nainen perääntyi kauemmas kirjanpitäjästä, joka huomasi Asagin rakastajattaren olevan melkein hänen pituisensa – varsin pitkä naiseksi. Hetken aikaa mustahiuksinen katsoi lyhyempäänsä, mutta kääntyi viimein vieraansa puoleen ja kosketti hellästi tämän olkapäätä. Nuorukainen värähti odottamatonta kosketusta, mutta siihen ei kiinnitetty huomiota, koska lempeästi yakuzan rakastajista korkein viittasi nuorempaansa seuraamaan perässään pienille portaille. Jäykin jaloin avustaja lähti kävelemään kierreportaille, mutta ei voinut itselleen mitään, että vilkaisi vielä kerran taakseen nähdäkseen rikollisliittouman johtajan haaremin.

Kaikki muut rakastajista tekivät omia puuhiaan, paitsi Asuka, jonka ylimeikatut huulet olivat kaventuneet lähes olemattomiin. Silmät tuijottivat murhaavasti heidän peräänsä eikä ruskeasilmäinen olisi edes ihmetellyt, jos tämä olisi puinut nyrkkiä heidän peräänsä. Sitä ruskeahiuksinen ei kuitenkaan tehnyt, minkä takia varas ei aikonut suoda enempää huomiota tuolle tytölle, joka oli kehdannut aliarvioida hänet. Naisen ilme olisi kyllä näkemisen arvoinen, jos tämä saisi kuulla kaikki ne ehdottelut, joita Asagi oli viimeisimpien viikkojen aikana sanonut hänelle. Tuhahtaen hölmölle ajatukselleen kalpeampi kipusi portaat ylös, koska Mana oli liikkunut jo edellä eräälle tummanruskealle ovelle, joka ei toiminutkaan avainkortilla, kuten muualla.

Pehmein liikkein mustahiuksinen otti paitansa alta pienen ketjun, jossa kimalsi kultainen avain. Kevyin ottein avain työnnettiin lukkoon ja lähes olemattomalla äänellä ovi aukesi ja siniharmaahiuksinen astui sisälle päästäen tämän jälkeen vieraansa peremmälle ylimpään huoneistoon. Hetken aikaa nuorukainen epäröi, mutta viimein käveli sisälle toisen ottaessa hänen salkkunsa itselleen nostaakseen sen naulakon yläpuolella olevalle hyllylle. Ilmeenkään värähtämättä sirorakenteisempi käveli peremmälle viihtyisän moderniin – etäisesti eurooppalaisvaikutteiseen huoneistoon – ja viittasi parvekkeella olevaa pientä pöytää, joka oli ilmeisesti katettu heitä kahta varten. Hartiakkaampi nyökkäsi ymmärtäväisesti ja otti askeleen lähemmäksi emäntäänsä, mistä seurasi yllättäen terhakka koiran haukunta ja musta, pieni skotlanninterrieri kipitti jostain huonekalujen takaa tuimasti mulkoillen tutkimaan vierasta.
“Yoru, ei hauku!” Mana antoi vahvalla äänellä käskyn.

Seth jäi tuijottamaan hämmentyneenä mustahiuksista, joka siirtyi ripeästi pysähtyneen koiran viereen ja nappasi mustan karvapallon syliinsä. Hiljaa kauniskasvoinen supisi matalalla, vaikkakin pehmeän soinnukkaalla äänellä, koiran pystyihin korviin toruja huonoista käytöstavoista. Ääni toi mieleen soittimen, joka soi kauniilla melodialla. Koko puhuminen tuntui olevan ennemmin laulua kuin puhetta. Leuka putosi nuorukaisen järkytyksestä. Miten oli mahdollista, että noin kauniilla naisella oli miehen ääni?
Mustahiuksinen kääntyi vilkaisemaan hiljaista vierastaan ja kurtisti kulmiaan nähdessään toisen järkyttyneet kasvot – olisi nimittäin vain ajan kysymys, milloin nuorempi kaatuisi maahan pökertyneenä. Hetken aikaa siniharmaat silmät tarkkailivat kalpeita kasvoja, kunnes sirompi pyöräytti silmiään tajuten tilanteen.
“Niinpä tietenkin – sinulle ei kerrottu, että olen vaatteistani ja ulkonäöstäni huolimatta täysiverinen mies”, pehmeän soinnukas ääni jatkoi raskaasti huokaisten.

“Pitänee vääntää yhdeltä ja toiselta niskat nurin, mutta ehkäpä minun on sitä ennen aloitettava ihan alusta tämä kaikki. Haluaisitko tulla kanssani parvekkeelle nauttimaan teestä? Siellä on varjossa mukavan viileätä.”
Mana liikkui pehmeästi vierastaan kohti, vaikka pidempi olisi halunnut paeta paikalta vielä, kun ehti. Oliko hän joutunut transvestiitin seuraan? Voi luoja – mitä se Asagi vielä keksisi?
Hameeseen pukeutunut mies ei kuitenkaan koskenut häneen, vaan antoikin lemmikkinsä nuuhkia rauhassa uutta tulijaa pienen hymyn levitettä kauniille kasvoille.
“Yorun pitää saada tutustua rauhassa vieraisiin tai se ei lopeta ollenkaan vahtimista”, mustatukka selitti rapsutellen mustaa koiraa korvan takaa.

Suuri, kostea kirsu liikkui