Actions

Work Header

Älä katso taaksesi

Chapter Text

“Oshiro Hide-zou, mitä helvettiä sinä oikein ajattelit?!” Seth huusi poskipäidensä punottaessa suuttumuksesta.
Lähellä olijat, kadulla kulkeneet ja seisoneet ihmiset kääntyivät katsomaan huudon suuntaan nähden mustaan paksuun ulkotakkiin, tummanharmaaseen liituraitapukuun ja mustaan kauluspaitaan pukeutuneen nuoren miehen, jolla oli punamustiksi värjätyt hiukset. Osa sivullisista katsoi varsin pelästyneinä, kenties huolissaankin räikeätä nuorukaista, mutta jotkut, erityisesti vanhemmat rouvat ja herrat, katsoivat huutanutta selvästi närkästyneinä ja eräät supisivat keskenään nykynuorten huonoista käytöstavoista, jotka tuntuivat vain lisääntyvän kevään lähestyessä. Vain harvat tajusivat katsoa avustajan edessä olevaa rennommin pukeutunutta miestä, jolla oli poikkeuksellisen pitkät ruskeat hiukset ja teräväpiirteiset, arvokkaat kasvot. Jos ihmiset olisivat osanneet kiinnittää vielä enemmän huomiota huudon kohteeseen, he olisivat huomanneet, ettei ruskeahiuksisen oikea käsi ollut lainkaan mariininsinisen ulkotakin hihan sisässä, vaan vaatteen alla piilossa. Vasen käsi taas piti kiinni nahkahihnasta, jonka toiseen päähän oli kiinnitetty niittikaulapannalla kerryn sininen terrieri, joka häntää heiluttaen kiehnäsi kalpeaihoisen nuorukaisen jaloissa tervehtien ja kerjäten huomiota. Puna-mustahiuksinen ei kuitenkaan kiinnittänyt koiraan huomiota eikä tietenkään itseään vilkuileviin sivullisiin, vaan tuijotti tyrmistyneenä itseään hiukan lyhempää miestä, joka katsoi tyynenä, jopa viattoman oloisena takaisin, kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä toinen kiivaili. Ja sekös ärsytti nuorempaa, joka ei tuntunut muistavan olevansa julkisella paikalla tekemässä jotain, mitä suurin osa Japanin kansalaisista ei pitänyt hyväksyttävänä.

“Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?!” Seth huusi äänensä vain koventuessa jokaisella sanalla ja olisi varmasti hyppinyt paikoillaan, jos olisi pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin rakkaansa lempeisiin kasvoihin.
“Käyttäväni Getin lenkillä”, Hide-zou vastasi rehellisesti ja nosti hiukan koiransa remmiä, kuin nuorempansa ei olisi muka huomannut talutusvälinettä tai heidän välissään hyppelehtivää koiraa.
“Sitä minä juuri tarkoitin!” pidempi huudahti ja heilautti käsiään edessään, kuin olisi joko yrittänyt takoa toiseen järkeä tai nostaa esille ajatuksensa.
“Mitä pirua sinä oikein ajattelit?! Sinua on ammuttu ja sinä vain juoksentelet pitkin Osakaa!”
“Loukkaantumisestani on jo kaksi kuukautta”, kakkosmies huomautti vilkaisten sivusilmällä ympärilleen.
Vaikka mafia oli onnistunut hämäämään hänen loukkaantumisensa olleen jonkun katkeran hullun salamurhausyritys, ei hän silti halunnut koko maailman kuulevan siitä. Kaikeksi onneksi ihmiset eivät jääneet kuuntelemaan kuulonmenetyksen pelossa, vaan jatkoivat matkaansa tai siirtyivät sisälle joihinkin rakennuksiin, joista yksi oli heidän kahden asuinpaikka.
“Enkä minä aikonut pitkin Osakaa juosta, vaan kävellä korttelin ympäri.”
“Niin varmaan!” puna-mustahiuksinen pyöräytti silmiään epäuskoisena.
Kyllähän hän tunsi hyvin rakkaansa tavat ja käytöksen, kun olivat ehtineet sen verran pitkään seurustella. Nuorukainenhan olisi ollut, Ruizan sanoja osittain lainaten, hidas kuin etana ja sokeampi kuin saapas, jos ei olisi oppinut tuntemaan vanhempaansa ja sitä myöten huomaamaan kuluneiden kuukausien aikana tapahtuneita asioita.
“Sen lisäksi, että sait hirvittävän haavan, solisluusi sai hiusmurtumia. Etkä sitten malttanut sairaalassa olla varovainen ja levätä, vaan onnistuit liikkumisellasi ja töiden takia saamaan ompeleesi aukeamaan ja murtuman pahenemaan, jolloin jouduit olemaan viikon pidempään tarkkailussa. Sitten heti kotiin päästyäsi menit Tatemonokille, että minun piti soittaa Asagille, että hän tulisi K:n avustuksella raahaamaan sinut kotiin lepäämään”, varas ähkäisi raskaasti huokaisten ja laski kätensä lantiolleen.
“Mistä lähtien Asagi on ollut teistä kahdesta se järkevämpi?”

Kysymys sai Hide-zoun hätkähtämään ja muuttumaan mietteliääksi, kunnes ravisti samassa päätään.
“Olet oikeassa, Seth. Minun pitäisi ottaa rauhallisemmin”, teräväpiirteinen henkäisi, ennen kuin siirsi pienesti hymyillen katseensa pidempäänsä.
“Anteeksi, ei ollut tarkoitus huolestuttaa sinua.”
“Ja silti suunnittelit lähteväsi Getin kanssa lenkille! Minähän sanoin, että käytän sen lenkillä, kunhan olen töiden jälkeen käynyt asioilla”, Seth huudahti yhä tyytymättömänä ja nappasi kerrynterrierin remmin itselleen rapsuttaen samalla pikaisesti huomiota vaativaa lemmikkiä.
“Onneksi ehdin ajoissa estämään sinua!”
“Niinpä ehdit”, toimitusjohtaja hymähti lempeästi.
Hän jätti tarkoituksella sanomatta, että oli jo ehtinyt käymään koiransa kanssa puolentunnin lenkillä. Voimakasleukainen osasi kyllä ennustaa, millainen meteli siitä ilmoituksesta nousisi. Sellainen, jollaista kukaan muu ei hänen lisäkseen osaisi odottaa ja Ruiza alkaisi valittaa oppilaansa puhuvan rumia.
“Ja takaisin sisälle siitä – mars matkaan!” varas kiersi kätensä ruskeahiuksisen terveen käden ympärille ja veti vaativasti toista mukanaan sisälle ja kohti hissejä.
“On kumma kun pitää tällä tavalla aikuista ihmistä komentaa, kuin pientä lasta!”
“Sehän olisi vain vaihtelua: yleensä minä joudun meistä kahdesta toimimaan kaitsijana”, kakkosmies ei jaksanut ottaa moitteita itseensä.
Olihan se oikeastaan varsin suloista ja hellyttävää, miten huolissaan toinen oli ja huutamisellaan vain osoitti välittämistään. Ja kiukku oli jollain tapaa parempi asia, kun hirvittävät itsesyytökset, kauhistelut ja pahoittelut.
“Sinun kuuluisi muutenkin meistä kahdesta olla se aikuisempi, kun olet vanhempi ja vielä opettajani”, avustaja huomautti napakasti painaessaan hissin nappulaa, jolloin sivummalla oleva hissi aukesi, kun oli valmiina alimmassa kerroksessa.
“Ei sinulle ole paljoa enää tarvitse opetettavaa”, teräväpiirteinen huomautti heidän astellessaan hissiin.
Geti vilkaisi kulmiensa alta kaksikkoa ja samassa se puuskahti itsekseen ravistaen päätään. Ihmiset olivat sitten typeriä jaaritellessaan joutavia, kun voisivat keskittyä aivan muihin asioihin. Hirvittävä riita jostain täysin turhasta, kun olisivat voineet keskittyä rapsuttamiseen tai antaa jotain hyvää syötävää!

“Älä väitä vastaan! Tiedät hyvin, mistä puhun!” Seth tunsi otsasuonensa tykyttävän, kun painoi ylimmän kerroksen nappulaa ja hissin ovet sulkeutuivat.
“Minä teen kaikkeni, jotta saisit levätä ja paranisit pian, mutta sinä et moisesta välitä, vaan riehut kuin sinua ei olisi lainkaan ammuttu! Tai siis, kun sinä tieten tahtoen hyppäsit maalitauluksi vihollisellemme!”
“Vieläkö sinä kannat siitä kaunaa?” Hide-zou katsoi hämmentyneenä pidempäänsä.
“Vielä kahden kuukauden jälkeenkin?” tämä lisäsi perään.
“Kyllä kahden kuukauden ja viiden päivän jälkeen”, puna-mustahiuksinen vastasi tiukasti.
“Luuletko todellakin, että minä unohdan sen illan, kun sinä hyppäsit ylös laatikoiden takaa ja tulit ammutuksi? Tai sen, miten Hikaru kertoi liittoutumisestaan Klahan kanssa ja kuinka Tsunehito ja Közi tulivat ammutuiksi?”
“En minä olettanut, että unohtaisit sen – kukaan meistä tai koko mafiasta ei pysty unohtamaan tapahtunutta, ellei lyö päätään ja menetä muistiaan”, teräväpiirteinen kiirehti korjaamaan.
“Luulin jo, että olin pyytänyt riittävän monta kertaa anteeksi ja selittänyt, miksi toimin niin.”
“Kyllähän sinä olet useamman kerran kertonut antaneesi Ruizalle suojatulta ja asettumalla syötiksi annoit hänelle mahdollisuuden hankkia meille paremmat aseet – ja tietenkin pyytänyt jatkuvasti anteeksi sitä, että säikäytit minut ja muut”, varas huomautti vaikuttaen sanojensa myötä tyyntyvän.
Tosin, hänen kasvonsa olivat yhä synkät kun nuorukainen katsoi ruskeilla silmillään suoraan ruskeankellertäviin sielunpeileihin.
“Olisin jo aiemmin rauhoittunut ja antanut anteeksi, jos sinä osaisit ottaa rauhallisesti ja levätä parantuaksesi kunnolla etkä koko ajan tekisi töitä!”
“Mutta Seth, tiedät hyvin, millaisia nämä kaksi kuukautta ovat olleet”, ruskeahiuksinen huomautti huokaisten.
“Jos olisin vain istunut kiltisti sairasvuoteessa, Ruiza olisi rynninyt Kiotoon ja todennäköisesti K olisi ehättänyt tämän edelle – heidän mukanaan sotajalalle olisi lähtenyt koko mafia, vaikkei meistä todellakaan olisi ollut vastusta Klahan voimissaan olevamme mafialle! Hän olisi tappanut kaikki hyökkääjät ja sen jälkeen tullut tänne saamaan työnsä päätökseen!”
“Tiedän kyllä tuon, samoin kuin sen, että meidän piti harhauttaa virkavaltaa sekä hoidella muut viranomaiset ja tehdä monta muuta asiaa”, Seth pyöräytti silmiään.
“Ongelmana vain on se, että sinä olet työnarkomaani, joka ei tunnu muistavan, että olet vain mafian kakkosmies ja meillä olevan yhä voimissaan oleva yakuza sekä hänen äitinsä – koko alamaailman kuningatar! Jopa Ruizan verenhimo laantui, kun Sayuri sanoi nylkevänsä elävältä oma käteisesti joka ikisen, joka ei tottelisi sinua ja Asagia!”

“Olen vain tottunut olemaan tietoinen lähes kaikista mafian asioista ja osallistumaan päätöksiin”, Hide-zou puolustautui, kun hissi hidasti vauhtiaan ja lopulta pysähtyi ovien auetessa ripeästi ylimmässä kerroksessa.
“Ja hyviä päätöksiä sinä teetkin – kaiken muun paitsi itsesi kohdalla”, puna-mustahiuksinen henkäisi astuessaan heti Getin jäljessä käytävälle ja kaivoi kotiavaimiaan puvuntakin taskusta siirtyessään ovelle.
“Luulisi, että kuuntelisit edes Asagia ja lepäisit, mutta ei! Hän itse käski sinua keräämään voimia ja valmistautumaan tulevaan, mutta sinä et vain osaa levätä! Onko muka niin vaikeata antaa muiden tehdä työnsä ja antaa minun auttaa sinua?” hän lisäsi perään tunkiessaan kimpaantuneena avaimen lukkoon ja avasi oven.
“On kovin tylsää vain istua sängyssä tai sohvalla katsomassa televisiota”, kakkosmies huomautti ja hymyili samassa pienesti, kun koiransa vilahti ovenraosta sisään ja lähes kiskaisi nuorukaisen mukanaan eteisen puolelle.
“Sitä paitsi niin Shou kuin Nishikawa ja Jun sanoivat, että minun on välillä liikuttava ja hellävaraisesti liikuteltava kättäni, että olkapääni palautuu vanhaan kuntoon eikä haava arpeudu liian kireäksi. Sinä ja Asagi sekä muutama muu olette vain vainoharhaisia”, toimitusjohtaja lisäsi perään varsin uhkarohkeasti, mutta totuudenmukaisesti, kun asteli rakkaansa perässä sisälle ja sulki oven.
“Minä ja Asagi? Muutama muu?” varas pysähtyi ja kääntyi samassa ympäri.
Vainoharhaisia?”
“Tai ainakin yliherkkiä, kun saatte kohtauksen, kun yksi tavallinen mies loukkaantuu ja siitä huolimatta jatkaa töitään”, ruskeahiuksinen kertoi kyykistyen alas ja riisui Getin kaulapannan, jotta koira saattoi kipittää tyytyväisenä peremmälle taloon.

Yksi tavallinen mies?” nuorempi ei voinut uskoa korviaan.
“Se yksi tavallinen mies olet sinä!” hän huudahti samassa kimpaantuneena ja olisi varmasti taklannut rakkaansa, mafian supersankarin, ovea vasten, jos ei olisi pelännyt tällä tavalla satuttavan toista.
“Unohditko kokonaan, että olet mafian kakkosmies? Koko mafia on huolissaan sinusta ja jokainen meistä tietää, että jos sinä kuolet, Asagi menettää järkensä ja koko mafia joutuu kaaokseen, josta ei välttämättä selvitä mitenkään!”
“En minä enää ole tekemässä kuolemaa”, teräväpiirteinen huomautti rauhallisesti riisuessaan takkinsa ja kenkänsä, jotka asetti paikoilleen.
Ulkotakin alta paljastui vaaleansininen, arkinen kauluspaita sekä käsi, joka ei ollut tullut pois riisutun vaatteet hihasta esiin. Sideharso oli sidottu ruskeiden hiusten alta niskan takaa kiinni ja siinä lepäsi teräväpiirteisen vasen käsi solisluun hiusmurtuman sekä ampumahaavan takia.
“Ja jos kerran minun kuolemani aiheuttaisi tuollaista, ei mafiallamme voi mennä hyvin silloinkaan, jos jään muustakaan syystä kokonaan pois”, tämä lisäsi ovelasti naurahtaen, kun käveli rakkaansa ohi olohuoneeseen ja istuutui metsänvihreälle sohvalle.
“Älä edes yritä tuota!” Seth huudahti vastaan, kun tajusi vanhemman fiksuna miehenä löytäneen porsaanreiän sanoistaan.
Avustaja riisui takkinsa ja ripusti henkariin huolimattomasti, että vaate putosi lattialle. Sitä nuorukainen ei kuitenkaan huomannut tai sitten piitannut, koska vain potkaisi kenkänsä jaloistaan ja marssi olohuoneeseen asettuen tarkoituksella television eteen. Räväkämpi ei nimittäin halunnut ottaa sitä riskiä, että liikemies päättäisi avata television lopettaakseen riidan siihen.
“Entä minä sitten? Onko sinusta hauskaa, että minä raadan perse ruvella, jotta sinä saisit levätä niin Tatemonokin kuin mafian töistä ja sinä haistatat sille pitkät tekemällä töitä?” hänen kiukkuinen äänensä oli kireä, mutta siitä saattoi kuulla syvältä sisältä nousevan tunteen.
“Etkö tajua yhtään, miten huolissani olen?”
“Kyllä minä sen tajuan”, ruskeankellertäväsilmäinen katsoi pahoittelevasti nuorempaansa.
“Ei, vaan tiedän ja olen pahoillani siitä, että huolestutan sinua jatkuvasti”, niin huulin nousseesta hymystä ja sielunpeileistä saattoi nähdä, miten pahoillaan ruskeahiuksinen todellakin oli.

Seth huokaisi raskaasti vaieten sitten täysin. Jokin vain tuossa katseessa ja muutenkin koko miehessä vain sai hänen sanansa loppumaan, kuten kirjoista ja tarinoista loppuivat viimein sivut. Kenties Hide-zou sai hänet hiljaiseksi, koska parilla lauseellaan sanoi totuuden, jonka nuorempansakin tiesi. Ei voimakasleukainen tahallaan huolestuttanut rakastaan ja oli aina pahoillaan, kun niin kävi. Ja nyt kun lähti tarkemmin miettimään, ampumisesta oli tosiaan kulunut kaksi kuukautta ja tämä oli saanut hyvää hoitoa. Ehkä hän ylireagoi – mutta sitä puna-mustahiuksinen ei suostuisi koskaan myöntämään ääneen!

“Tulehan tänne”, pehmeä lausahdus sai varkaan hätkähtämään ja katsahtamaan vanhempaa.
Toimitusjohtaja hymyili rohkaisevasti ja ojensi toimivaa kättään kutsuvasti puna-mustahiuksista kohti.
“Tule tänne viereeni.”
Pieni hymy kohosi kalpeamman huulille, kun hän kiersi olohuoneen pöydän ympäri istuutuen ruskeahiuksisen kainaloon. Kakkosmies kietoi kätensä avustajansa ympärille ja painoi otsansa kalpeata otsaa vasten hiustensa mennessä räväköiden kutrien lomaa, jolloin heidän katsekontaktistaan tuntui tulevan vielä intiimimpi.
“Olet todennäköisesti oikeassa ja minä olen työnarkomaani”, teräväpiirteinen myönsi hellästi.
“En vain ole koskaan tottunut olemaan tekemättä mitään, mutta minä aion yrittää ottaa rauhallisemmin ja levätä mieliksesi.”
“Tiedän sen, mutta silti aina huolestun”, nuorukainen henkäisi kietoen kätensä voimakasleukaisen niskan taakse varoen avaamasta harsoa.
“Olen pahoillani”, voimakasleukainen sanoi jälleen katsoen ruskeita sielunpeilejä, kunnes alkoi yllättäen hymyillä.
“Toisaalta, se tekee meistä vain mielenkiintoisen parin.”
“Mielenkiintoisen parin?” kalpeampi kurtisti kulmiaan vetäytyen kauemmaksi.
Mitä toinen oikein meinasi?
“Niin – työnarkomaani ja kleptomaani”, Hide-zou naurahti matalasti.
“Toista samanlaista pariskuntaa saa etsiä.”
“Ja onko siinä jotain vikaa, että olen kleptomaani?” Seth huudahti närkästyneenä, jolloin kakkosmies purskahti vielä kovempaan nauruun.
Ruskeahiuksinen oli ehtinyt huomaamaan, että heidän mafiansa ongelmien ja viimeisen kahden kuukauden aikana nuorempi oli kasvanut. Mies oli kyllä pelännyt, että tulitaistelu olisi haavoittanut, satuttanut pysyvästi rakastaan, mutta pelko oli osoittautunut jollain tapaa turhaksi. Tietenkin varas oli tuntenut sisällään suurta kipua ja pelkoa, mutta oli päässyt siitä yli ja jotenkin tästä oli tullut vahvempi. Tai ainakaan tämä ei enää vähästä hätkähtänyt, vaan kykeni huutamaan ja ilmaisemaan mielipiteensä kovalla äänellä ilman pelkoa siitä, mitä ympärillään olijat saattaisivat ajatella. Toisaalta, kaikeksi onneksi, pidemmässä oli vielä jäljellä niitä suloisia piirteitään, joihin toimitusjohtaja oli rakastunut – ja joita hän rakasti vieläkin.
“Ei toki, sen ansiosta me tapasimme toisemme”, vanhempi vetäisi henkeä kesken naurunsa.
“Käytät tosin niin harvoin nykyään taitojasi…”

“Miten niin harvoin? Vastahan minä eilen kävin vierailemassa yhdessä Klahan Kobessa olevassa laillisessa firmassa varastamassa kivan summan rahaa!” kalpeampi väitti vastaan.
“Se oli hyvin tehty, Asagi kihisee varmasti vieläkin innostuneena onnistuneesta keikastasi”, Hide-zou myönsi hymyillen sitten salaperäisen ovelaa hymyä.
“Ajattelin kyllä, että voisit varastaa jotain, jolla minä saisin tekemistä ja pysyisin varmastikin kotosalla lepäämässä…”
“Ja mitähän minun pitäisi varastaa?” nuorempi kohotti toista kulmaansa mietteliäänä.
“Vuorellinen leffoja?”
“Jotain paljon parempaa ja viihdyttävämpää”, huulilla oleva hymy leveni entisestään ja ruskeankellertäviin sielunpeileihin syttyi pirullinen, jollain tapaa jopa innostuneen kieroutuneet pilkkeet.
“Nimittäin itsesi”, tämä sanoi matalalla äänellä kätensä liukuessa Sethin selän takaa vatsan puolelle ja siitä rintakehälle löysäämään solmiota.
“Käskit minua delegoimaan töitä, ja sen johdosta voisin pistää vuorostani sinut töihin”, toimitusjohtaja painoi vaativan, innostavan suudelman avustajansa huulille, mutta katkaisi huulikontaktin juuri kun nuorempansa tajusi vastata eleeseen.
“Ja laittaa sinut aloittamaan työn huulillasi ja kielelläsi…”
“Hide-zou!” pieni puna kohosi kalpeamman poskille vanhemman suorasta vihjauksesta.
Vaikka he olivat seurustelleet pitkään ja kaikkien ylikieroutuneiden mafiamiesten keskellä puna-mustahiuksinen oli vähitellen tottunut ehdotteluihin, silti jokin hänen sisällään sai posket ja korvat punoittamaan. Kenties se johtui siitä, että kakkosmies pystyi vieläkin yllättämään sanoillaan ja teoillaan, joita ei niin helposti voinut kuvitella tälle, ellei tuntenut läpikotaisin. Eikä sillä, etteikö ajatus olisi miellyttänyt ja innostanut…
“Mitä? Sinähän pidät ajatuksesta”, lyhempi naurahti tietäväisesti heittäessään solmion olohuoneen pöydälle.
“Lisäksi näin sinä pystyt vahtimaan minua, etten vahingossakaan rehki.”
“Ja ajattelit pistää minut rehkimään?” Seth nojautui vaistomaisesti hiukan taaksepäin, kun rakkaansa painautui itseään vasten availlen kauluspaidan nappeja.
“Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta, vai mitä?” Hide-zou naurahti nähdessään nuorempansa kasvoille kohonneen hymyn, joka kertoi toisen selvästi innostuvan ja kiihottuvan ajatuksesta.
Eräs ei vain innostunut tuosta suunnitelmasta.

Lujat haukahdukset vierestä saivat äskeiset ajatukset katoamaan hetkeksi miesten mielestä ja he kääntyivät katsomaan pöydän vierelle lähelle sohvaa. Geti haukkui heiluttaen häntäänsä ja löi etutassujaan vasten lattiaa. Eläinparka oli sitä mieltä, että oli suuri synti, että ihmiset vain keskittyivät toisiinsa ja unohtivat tärkeimmän, eli kerryn sininen terrierin.
“Geti on toista mieltä”, varas huomautti kohottautuen sitten takaisin istumaan kunnolla ja työnsi samalle hellästi vanhempaa.
“Getikin on selvästi sitä mieltä, että olet liian vähän kotosalla huomioimassa ja viihdyttämässä meitä”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi hellästi katsoessaan koiraansa.
Vaikka eläin olikin keskeyttänyt heidät kaksi, ei toimitusjohtaja vain voinut olla sille vihainen tai edes tympääntynyt.
“Tulehan tänne, Geti”, tämä sanoi siirtyen hiukan kauemmaksi avustajastaan ja löi metsänvihreätä pehmustetta heidän välissään.
“Hyppää!”
Nelijalkainen haukahti kerran, mutta otti sitten pari juoksuaskelta ja hyppäsi mafiamiesten väliin heiluttaen onnellisena häntäänsä, kun yritti päästä nuolemaan ihmisten kasvoja.
“Ja nyt on ilmeisesti paremmin”, kakkosmies kietoi kätensä Getin niskan taakse ja rapsutti lurppakorvien takaa.
“Selvä, Geti, huomioidaan ensin sinut ja sitten mietitään muita asioita”, puna-mustahiuksinen silitti eläintä selästä, jolloin koira rauhoittui ja istuutui alas jääden ottamaan vastaan kaiken saamansa hellyyden ja huomion.

“No, kertoisitko sitten tällä välin, mitä Tatemonokille kuuluu”, voimakasleukainen ehdotti vilkaisten nuorempaansa.
“Ja millä asioilla kävit?”
“Tatemonokilla menee ihan hyvin ja olemme saaneet Ivyn kanssa hyvin delegoitua ja ohjattua töitä”, kalpeampi sanoi ja loi merkityksellisen silmäyksen ruskeahiuksiseen.
Katse sanoi, että asiat olivat sen verran hyvin, ettei rakennusfirman ylimmän miehen tarvinnut tulla vielä töihin. Nopeasti Seth kuitenkin pyöräytti silmiään, kun muisti jotain töissä tapahtunutta.
“Byou tosin tuntuu muuttaneen Ivyn työpöydän ääreen…”
“Miksi en ylläty tuosta”, Hide-zou ravisti huvittuneena päätään.
“Kun kissat ovat poissa, hiiret hyppivät pöydille.”
“Kai se näinkin voisi sanoa”, avustaja naurahti.
“Ivy kyllä yrittää häätää Byouta, mutta aika huonoin tuloksin.”
“Heillä kahdella siis menee hyvin”, kakkosmies oletti enemmin kuin kysyi.
“Varsin hyvin – kaikeksi onneksi Tatemonoki ja Ivy ovat pysyneet Klahan hyökkäysten ulkopuolella eikä Byoun salaisuus ole selvinnyt”, ruskeasilmäinen kertoi rapsutusliikkeidensä hidastuessa.
“En tosin tiedä, onko sekään hyvä asia…”
“Jos heidän suhteensa jatkuu, voi olla, että Ivy saa tietää mafiasta. Toisaalta, on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan saaneet kuulla kumppaninsa kaksoiselämästä”, toimitusjohtaja sanoi rohkaisevasti.
“Kaikkien suhde ei toimi, kun totuus mafiasta selviää.”
“Tiedän sen, enkä syyttäisi Ivyä”, varas kertoi rehellisesti, vaikka omasta mielestään Osakan mafiaa parempaa järjestöä ei ollut.
Hän oli paljon onnellisempi mafian varkaana ja Tatemonokin toimitusjohtajan avustajana kuin asianajajatoimiston kirjanpitäjänä.
“Toivon vain, että heidän onnensa jatkuisi – ja Byou tekisi hiukan enemmän töitä!”
“Pitäisikö tulla tekemään yllätysvisiitti?” teräväpiirteinen virnisti kiusoittelevasti.
“Hyvä yritys”, kalpeampi katsoi lyhempäänsä kulmiensa alta.
Ja heti toinen yritti päästä takaisin töiden pariin…
“Ainahan sitä voi yrittää”, ruskeahiuksinen naurahti viattomasti.
“Entä muuten?”

“Kävin töiden jälkeen katsomassa Satochia…”, Seth kertoi ilmeensä synkentyessä eikä se jäänyt vanhemmalta huomaamatta.
“Hän ei ilmeisesti ole vieläkään toipunut”, Hide-zou huokaisi pienesti.
“Ei ja häntä on mahdotonta saada pois Tatsuroun työhuoneesta”, varas nojautui selkänojaa vasten jättäen Getin rapsuttamisen voimakasleukaiselle, joka osasi vaistonvaraisesti huomioida lemmikkiään, vaikka ajatuksensa olisivat muualla.
“Jyou suunnitteli jo Atsushin kanssa raahaavansa Satochin ihmisten ilmoille, mutta sain heidät vielä lykkäämään ideaa. Satochi näyttää todella huonokuntoiselta eikä hän tee mitään muuta kuin istu koneen ääressä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Hänen ei olisi pitänyt koskaan löytää Tatsuroun tekemää tekoälyä!”
“Kukaan meistä ei ollut tietoinen Tatsuroun tekoälyn kyhäämisistä”, kakkosmies vilkaisi pikaisesti sivulleen.
“Satochi kuitenkin löysi sen vahingossa. Nyt hän yrittää jatkaa Tatsuroun työtä ja sitä myöten luoda tekoälystä Tatsuroun!” puna-mustahiuksinen vei kätensä kasvoilleen, kuin olisi voinut sillä tavalla kadottaa totuuden.
“Hän ei tee mitään muuta kuin yritä kehittää sitä yhä pidemmälle – nyt hän on saanut luotua sille äänen, joka muistuttaa yhä enemmän Tatsuroun ääntä!”
“Tatsuroun ääntä?” toimitusjohtaja kääntyi katsomaan rakastaan, joka nyökkäsi, vaikkei katsonutkaan takaisin.
“Voi ei!”
“Nimenomaan! Satochin on ymmärrettävä, ettei hän saa ikinä Tatsurouta takaisin, mutta hän ei kuuntele minua eikä ketään muutakaan!” kalpeampi ähkäisi kuuluvasti kasvoilleen valahtaessa epätoivoinen ilme, joka kertoi kaiken.
Tämä oli yksi niistä syistä, miksi hän oli saanut raivarin huomatessaan rakkaansa ulkoiluttavan koiraa lepäämisen sijaan. Mafiatoverin käytös ja tila saivat hänet vajoamaan epätoivoon ja salakavalalla tavalla muistuttivat siitä illasta, kun he olivat joutuneet väijytykseen ja saaneet viimein kuulla totuuden. Satochin mielentila muistutti varasta siitä, mitä tämä pelkäsi vieläkin: etteivät he ehkä sittenkään parantuisi kokemastaan.
“Jyou on varmuuden vuoksi käskenyt kaikkia jengiläisiään jättämään Satochin rauhaan, koska pelkää tämän hyökkäävän jokaisen häiriköitsijän kimppuun – Hyde nimittäin tuli melkein uudelleen kuristetuksi, kun otti tukea jostain koneesta, kun meinasi kompastua johonkin johtoon ja tappeluun puuttunut Atsushi sai hiirestä päähänsä!”
“Ei todellakaan kuulosta hyvältä”, ruskeahiuksinen ravisti päätään.
“Minun on puhuttava hänen kanssaan.”
“En tiedä, onko siitä apua”, Seth huomautti matalasti, mutta pysyi hiljaa toisen kunnosta.
Hänestä vain tuntui, ettei kukaan muu kuin Hide-zou todennäköisesti pystyisi vaikuttamaan Satochiin ja tämän päähänpinttymäänsä. Tietenkin voimakasleukainen pystyisi oman kokemansa perusteella ymmärtämään ja ehkä myös auttamaan ruskeatukkaista, joka oli menettänyt hakkerinsa. Lisäksi, ruskeankellertäväsilmäinen oli aina osannut sanoa oikeat sanat, olihan tämä sentään mafian kakkosmies.
“Ehkei, mutta pakkohan sitä on yrittää”, toimitusjohtaja veti henkeä.
“Miten sitten muuten?”

“Kaikki on muuten ihan hyvin, kuten tiedätkin. Asiat menevät, kuten halusit Asagin ja Sayurin kanssa”, puna-mustahiuksinen hymyili pienesti kääntyen vanhempansa puoleen.
“Paranemme ja etenemme suunnitelmien mukaan pikkuhiljaa, ja osa isommista askeleista on otettu.”
“Hienoa”, lyhempi hymyili rakkaalleen.
“Kyllä me tästä kaikesta selviämme voittajina.”
“Uskon niin”, kalpeampi sanoi ja löi kätensä reisilleen, ennen kuin nousi ylös.
“Ja jotta selviäisimme nopeammin, minun on selvästi viihdytettävä sinua, jotta jaksaisit levätä ja parantua nopeammin!”
“Mitähän oikein suunnittelet?” ruskeahiuksinen kohotti toista kulmaansa.
“Haen Getille siankorvan”, varas henkäisi kävellessään kerrynterrierin ja teräväpiirteisen ohi.
“Ja sen jälkeen pääsen keskittymään minun omaan lemmikkiini”, hän kääntyi katsomaan sohvalle olkansa yli ja pieni virne huulillaan vilkaisi merkityksellisesti rakastaan.
“Vai omaan lemmikkiisi”, Hide-zou naurahti matalasti.
“Odotan innolla.”
“Niin sinun kuuluukin”, Seth tunnusti ja käveli kevyin askelin kohti keittiötä, mutta pysähtyi sitten ovensuuhun ja jäi seisomaan paikoilleen.

“Hide-zou?” varas kysyi hiljaisella äänellä ja kääntyi hiukan vakavoituneena takaisin olohuoneen puolelle.
“Niin?” kakkosmies kysyi ilmeensä muuttuessa peruslukemille.
Tämä oli kuullut kysyvässä kutsussa arkuutta ja epävarmuutta, minkä tähden kiinnitti nyt huolehtivasti kaiken huomionsa rakkaaseensa.
“Vaikka me ja mafia toivummekin, voi silti tapahtua ikäviä asioita tapahtua”, puna-mustahiuksinen henkäisi astuen lähemmäksi vanhempaa.
Vaikka hän olikin viimein ymmärtänyt täysin, ettei kulkenut kaitaa tietä, vain hyvin laveaa, oli eräs ongelma, joka saattaisi katkaista senkin tien nopeasti.
“Luuletko, että paljastumme? Hikarun kuolemaa tutkitaan vieläkin eikä murha koskaan vanhene…”
“Ei hätää, rakas”, ruskeankellertäväsilmäinen hymyili sitten samassa suojelevan rohkaisevasti.
“Olemme peittäneet jälkemme hyvin ja virkavalta on hoidossa.”

----------

Harmaa kyyhky, jonka siivenkärjet olivat lähes mustat, kohottautui ilman varaan antaen näkymättömän virtauksen nostaa itseään yhä ylemmäksi. Se liikautteli hiukan pyrstöään ja heilautti useamman kerran siipiään, kun vaihtoi ilmassa suuntaansa, kun katseli turvallista istumapaikkaa. Se oli saanut vatsansa täyteen huolimattomien ihmisten vielä huolimattomammin maahan pudottamista ruuanmuruista ja jopa kokonaisista leivänpaloista. Nyt oli hyvä hetki etsiä sopiva istumapaikka, jossa ei olisi ahdasta eivätkä vaarat väijyisi. Lämpökään ei tekisi linnulle pahitteeksi, koska alkuvuodesta, vaikkakin kevään puolella, ei Osakassa päivälläkään ollut mitenkään lämmintä, vaikkei pakkasen puolelle painuttukaan. Kyyhky lensi korkealla ihmisten yläpuolella eikä huomannut lainkaan, kuinka jotkut epäluuloiset katsoivat taivaalle peläten saavansa ulostetta päällensä. Eläin liihotti talojen lomassa, kunnes pienet silmänsä huomasi erään isomman, vankan ja helposti huomattavan rakennuksen ja tietenkin siinä olevan ikkunalaudan. Mikäs sen parempi ja varmasti turvallinenkin, koska paikka oli sen verran ylhäällä, etteivät saalistajat kovin helposti sinne päässeet. Pää ja vartalo kääntyivät pyrstön myötä ja lintu liihotti taidokkaasti räystään reunalle, jonka päällä asetti siipensä pyöreän vartalonsa vierelle ja sipsutti lähemmäksi ikkunaa, kunnes istuutui alas. Siinä olisi hyvä kohta ja ikkunan läpi tuli mukavasti lämpöä. Parempaa paikkaa ei varmasti voisi olla!

Väärä luulo.

“Raah!” selän takaa kuuluva hirvittävä huuto sai linnun peräsuolesta ruiskahtamaan tavaraa, kun kyyhky hyppäsi jaloilleen siipiään availlen ja yritti nopeasti päästä karkuun.
“Ei kai taas!?” luja huuto ei päässyt linnunaivojen sisäpuolelle kertomaan, millaisesta uhasta oli kyse, vaan eläin räpiköi vaivalloisesti karkuun ja lähes putosi ikkunalaudalta.
Kaikeksi onneksi vaistot ja ilmavirtaus estivät sitä putoamasta ja lintu sai siipensä auki ja pääsi karkuun – sinänsä turhaa, koska ääni oli kuulunut sisältä ja huutajaa ei sillä hetkellä kiinnostanut pulu, vaan paljon tärkeämpi, maailmaa vaikuttava asia.
“Miksei meillä taaskaan ole täällä kahvia!?”

Yuuto pudotti vahingossa parinsa kynätelineen kääntyessään vinhasti ympäri, kun oli kantanut raportteja arkistoitavaksi ja katsoi ympärilleen säikähtäneenä. Teru ei kuitenkaan reagoinut lattialla kieriviin kyniin tai edes huutoon, vaan tuijotti tiiviisti tietokoneensa ruutua sielunpeiliensä tutkiessa rivi riviltä mustia merkkejä. Meteli oli jo tuttu osa kyseisen jaoksen poliisien arkea, erityisesti tuo meteli ja siitä seuraava kaaos. Olisi tapahduttava jotain poikkeuksellista, jotta vaalein heräisi omasta maailmastaan. Tai oikeastaan olisi tapahduttava jotain niin maailmaa järisyttävää, että se saisi hänet unohtamaan täysin lukemisensa, ettei vaaleahiuksinen poliisi pystyisi enää palaamaan niin helposti tekstin ääreen. Nana sen sijaan oli puhelimessa ja painoi samassa kätensä suuosan eteen, etteivät keskustelutoverinsa kuulisi meteliä, ja Junkin kohotti katseensa kesken raportin kirjoittamisen onnistuen tekemään radikaalin kirjoitusvirheen, kun katsoi säikähtäneenä pariaan. Sitten tämä vilkaisikin ovelle miettien, kuuluiko meteli käytävälle asti. Tietenkin se kuului, kuten pikaisesti avautuva ovi ja juuri paikalle saapuneet Mikaru ja Wataru kurkistivat sisälle miettien, mikä sirkus oli nyt alkamassa.
Kyseisen esityksen nimi oli Kanon ja kahviriippuvuus, eikä se voinut loppua hyvin.

“Tämä on niin väärin!” Kanon ulvaisi kallistaen kannun ylösalaisin päänsä yläpuolella kuin olisi toivonut, että sieltä tippuisi pari pisaraa kahvia.
Toive oli turha, koska kannu oli tyhjä ja kuiva. Sen pohjassa oli vain pinttynyt, ruskea rinkula kertomassa kahvin värin pinttyneen kuluneeseen astiaan, jota ei pesty riittävän usein eikä välttämättä aina edes huuhdeltu kunnolla.
“Na-”, Yuuto oli kertomassa avuliaana, mutta aivan liian myöhään, koska pieni poliisi iski astian paikoilleen kahvinkeittimeen ja ryntäsi vinhasti kohti arkistohuonetta paiskaten oven auki.
“NAO-SAN!” Kanon huusi ja jäi seisomaan hengästyneenä oviaukkoon.
Mitään ei kuitenkaan kuulunut, jolloin osastoon ja ovensuuhun jääneet, yhtä lukuun ottamatta, vilkaisivat toisiaan ihmetellen, ennen kuin Jun kohottautui ylös paikaltaan ja Yuuto astui pudottamiensa kynien yli lähestyen varoen arkistohuonetta. Nanakin lopetti puhelunsa kirjoitettuaan ensin jotain ylös.
“Nao-san!” mustatukkainen poliisi huusi uudelleen vihaisena ja ryntäsi sitten kokonaan arkistojen sekaan etsiäkseen työtoverinsa.
“Nao-san?” Yuutokin huhuili, vaikka suosiolla pysytteli kauempana.
“Ei kai hän ole hukkunut pölypallojen keskelle?” Jun ihmetteli siirtyen harmaaruskeasilmäistä rohkeammin lähemmäksi.
“Eihän se ole mahdollista”, Nana puisteli päätään miesten yksinkertaisuudelle.
“Eihän sitä tiedä”, Mikaru huikkasi ovelta.
“Arkistohuonehan siivottiin viimeksi… Öö… Milloinkas se oli, Wataru?”
“Miksi kysyt sitä minulta?” Wataru katsoi lähes loukkaantuneena aisapariaan.
“En minä sitä viimeksi siivonnut vaan Nao-san! Siivoaminen ei muutenkaan ole minun, vaan Nao-sanin ja naisten työtä!”
“Teru, muistatko sinä?” ruskeatukkainen kääntyi katsomaan vaaleinta.
Teru ei kuitenkaan sanonut mitään eikä edes katsonut pidempäänsä. Ilmeisesti toinen ei ollut kuullut yhtään mitään. Siispä Yuuto vain huokaisi ja kääntyi jälleen katsomaan arkistohuonetta, jossa oli ollut harvinaisen hiljaista, ellei laskettu mukaan pientä töminää ja ryminää.
“Eihän siitä voi niin pitkä aika olla…”

“AAAH!” hirvittävä kauhunhuuto sai osaston miehet ja naiset hätkähtämään ja viimein vaaleahiuksinen poliisikin heräsi tilanteen tasalle kääntyen toimistotuolinsa kanssa ympäri nähdäkseen, mistä oli kyse.
Yuuto ja Jun hypähtivät kauhistuneina kauemmaksi ovelta, jolloin kummakin koppalakki putosi päästään – tällä kertaa ruskeatukkainen osasi jo ennakoida tapahtuvan ja sai napattua päähineensä, ennen kuin se joutui kosketuksiin lattian kanssa. Samaa ei voinut sanoa nuoren poliisin asusteesta, joka kopsahti lattialle ja liukui kauemmaksi, kun tämä potkaisi sitä vahingossa astuessaan taaksepäin. Wataru ja Mikaru perääntyivät hiukan enemmän käytävän puolelle, koska epäilivät siellä olevan turvallisempaa kuin oman jaostonsa tiloissa. Nana hypähti pystyyn ja tarttui pöydältään ensimmäiseen esineeseen, minkä saattoi löytää, kun vaistomaisesti mietti, pitäisikö tehdä jotain. Naisen kädet puristuivat viivoittimen ympärille, kun tämä kiersi työpöytänsä tuijottaen arkistohuoneen ovelle, jossa tapahtui viimein jotain.

Kanon ilmestyi oviaukolle pitäen vapisten kaksin käsin jotain, joka oli yltä päältä pölyssä ja muutama pölypallero putosi lattialle. Esine oli suurimmalta osalta tummansininen, mitä pystyi näkemään harmaan ja vaalentavan pölyn keskeltä, mutta siinä oli muitakin yksityiskohtia. Siinä oli nimittäin musta, aiemmin todennäköisesti kiiltänyt lippa ja keltainen, metallinen poliisien tunnus. Pieni poliisi piteli koppalakkia, joka ei kuitenkaan ollut tämän oma, koska se oli isompi ja omaa päähinettään mies piti jo päässään – vaikkakin rajusti kallellaan.
“Nao-san on kadonnut!” Kanon huusi kauhistuneena esittäen löydöstään.
“Miten niin kadonnut?” Nana kysyi epäuskoisena toivuttuaan hiukan järkytyksestä.
Tälle yksinäinen hattu ei vielä selittänyt mitään.
“Niin juuri: kadonnut!” pieni poliisi huudahti edelleen kauhistuneena.
“Löysin vain hänen hattunsa! Pölypunkit ovat syöneet meidän Nao-sanimme!”
Junin kasvot valahtivat alas, mutta ei ollut varmaa, oliko tämä yhtä järkyttynyt kuin parinsa, vai eikö tämä kyennyt vain uskomaan kuulemaansa ja näkemäänsä. Yuuto laittoi koppalakkinsa takaisin päähänsä ja lipasta pidellen liikutteli sitä, kuin olisi yrittänyt asetella päähinettä paremmin paikoilleen. Niinhän tämä tekikin, vaikka todellisuudessa tekonsa aikana yritti keksiä, miten ilmaisi mahdollisimman ystävällisesti työtoverilleen, että tämän kofeiiniriippuvaiset aivot olivat ymmärtäneet jotain pahasti väärin. Vahingossa ruskeahiuksinen vilkaisi silmäkulmastaan lähemmäksi tullutta naista ja hypähti saman tien kauemmaksi huomatessaan toisen viivoitinkäden. Tai oikeastaan harmaanruskeat silmät kiinnittivät huomion kapeisiin sormiin, joiden pidemmän puoleiset kynnet oli lakattu luonnollisen vaaleanpunaisella. Vihertäväsilmäisen sormet nimittäin alkoivat pikkuhiljaa puristaa yhä tiukemmin viivoitinta kertoen sen, että nainen alkoi vähitellen ärsyyntyä työtovereihinsa ja sitä myöten pommin kello oli lähtenyt tikittämään. Näky sai Yuuton harppaamaan muutaman nopean askeleen kauemmaksi ja etsimään lähintä suojaa itselleen. Äkkiä pakoon!

“Mikä helkkarin kaaos siellä on meneillään?” käytävältä kuului tuskastunut ääni, joka sai poliisit vilkaisemaan ovelle ja erään kaksikon kääntymään hypähtäen ympäri.
“Mitä te siinä seistä pällistätte oven tukkeena? Liikkukaa siitä!” Mikarun ja Watarun luokse tullut marisi saaden työtoverinsa astumaan jaostonsa tiloihin ja siirtymään seinustoille.
Heidän takaansa ilmestyi lattiaharjan, lattiamopin, pölyhuiskun ja vesisangon kanssa Nao, joka lähes kompastui kainalostaan lipeävään harjaan. Kaikeksi onneksi vaaleanruskeatukkainen säilytti tasapainonsa, vaikka harmikseen läikäyttikin vettä lattialle.
“Voi perkeleen perkele!” Nao ähkäisi harmissaan, mutta ei jaksanut kuin pikaisesta pyyhkäistä märkää lattiaa mopillaan, kunnes jatkoi matkaansa peremmälle avaraan huoneeseen.
“Nao-san, siinähän sinä olet!” Yuuto henkäisi ja vilkaisi pikaisesti ensin Kanonia, joka piteli yhä vapisten työtoverinsa päähinettä, sitten Nanaa, jonka ote hellitti viivoittimesta, kun huomionsa kiinnittyi muualle.
“Missä sinä oikein olet ollut?” Jun kysyi saaden oven lähelle jääneen kaksikon nyökkäämään ilmaistakseen samaisen kysymyksen.
“Missäs muualla kuin siivouskomerolla”, vaaleanruskeahiuksinen pyöräytti silmiään.
“Jun-san, mistä sinä kuvittelit Naon hankkineen nuo siivousvälineet?” Teru kysyi hiukan huvittuneena, kun tarvikkeita kantava asteli työpöytänsä ohitse.
“Käskikö kenraali sinua siivoamaan taas arkistohuoneen?”
“Kyllä, koska viimeksi se siivottiin kunnolla Osakan syntymäpäiväjuhlien aikaan”, Nao vastasi nyökäten, vaikkei katsonutkaan kysyneeseen.
Tämä käveli arkistohuoneen oven viereiselle seinustalle ja laski kantamuksensa siihen asettaen harjan ja mopin nojaamaan pystyssä.
“Hakuei-sama käski, että minun on parasta puunata niin hyvin, että voisin nuolla jopa lattiaa”, vaaleanruskeahiuksinen lisäsi perään pyöräyttäen hiukan päätään, jotta niskansa vetrenisi tulevaa urakkaa varten.
“Olen aivan varma, että hän kantaa vieläkin kaunaa siitä, kun kerroin teille hänen sukulaisensa juhli-”
“Nao-san!” Kanon ei kuitenkaan jaksanut enää kuunnella, kun tokeni siitä järkytyksestä, etteivät pölypunkit olleetkaan syöneet työtoveriaan.
Tai siis armasta kahvinkeittäjäänsä.

“Nao-san, miten voit tehdä tämän minulle!?” pieni mies viskasi puhuttelemansa miehen koppalakin ilmaan, jolloin parinsa nappasi sen kiinni ja läimäytti kädellään muutaman kerran saadakseen enimmät pölyt pois.
Samassa Jun tajusi, ettei oma päähineensä ollutkaan enää päässään, jolloin kääntyi ympäri etsien sitä katseellaan. Kanon sen sijaan ei jaksanut miettiä omaa koppalakkiaan, joka putosi samaisella hetkellä, kun tämä hyppäsi työtoverinsa rinnuksille.
“Nao-san, mikset sinä ole keittänyt minulle kahvia!?” mustatukkainen poliisi vaikersi valuen pitkin pidempänsä vartaloa.
Tavallisesti – ja varmasti täysin tavallinen, näkemäänsä tottumaton – joku olisi tarrautunut mieheen ja estänyt tätä valumasta lattialle, mutta ei Nao. Vaaleanruskeahiuksinen nimittäin irrotti vaatteitaan raapivat kädet irti itsestään ja päästi sitten irti, että työtoverinsa rämähti lattialle.
“Minulla on kädet täynnä työtä ja muutakin tekemistä, etten todellakaan ehdi miettimään sinun kofeiiniriippuvuuttasi, Kanon-san”, Nao sanoi tympääntyneenä ja kumartui sitten alas puhuakseen lähemmin toiselle.
“Enkä myöskään jaksa välittää.”
“Sinä olet tunteeton mies, Nao-san!” Kanon huusi vastalauseensa ja tarttui lujasti pidempäänsä rinnuksista onnistuen melkein kiskaisemaan toisen seurakseen lattialle.
“Etkö sinä ymmärrä, mitä minä joudun käymään läpi!? Etkö sinä ymmärrä, että kahvi on minun elämäni pieniä iloja ja sinä viet sen pois!”
“Kanon-san, päästä irti!” vaaleanruskeahiuksinen yritti repiä käden irti takistaan, mutta ote oli lujempi kuin kuristajakäärmeellä.
“Minä tiedän, kuten koko poliisilaitos ja puolet Osakasta, että siskosi tuppaantui lapsineen sinun luoksesi avioeronsa myötä! Luulisi sinun päässeen asiasta yli!”
“Miten minä olisin voinut päästä asiasta yli, kun tilanne on vain muuttunut pahemmaksi!” mustatukkainen pieni mies vaikersi.
“Miten niin muka?” Nao ähkäisi samassa yrittäen viitata jotakuta avukseen.
Kaikkien hämmästykseksi, erityisesti Mikarun, Wataru riensi samassa nahistelevan kaksikon luokse. Terukin kohottautui ylös, mutta paikoillaan pysymisen sijaan käveli tyynenä viimeisiä vetävälle sivupöydälle, jonka päällä oli kahvinkeitin sekä tietenkin rasia, jossa säilytettiin kahvipuruja. Jo oli markkinat, kun yhden niin pienen ja helpon asian takia koko osaston piti mennä sekaisin!
“Mitä on tapahtunut, Kanon-san?” Yuuto kysyi huolestuneena saaden Nanankin kaiken aiemman kiukun katoamaan tyystin.
“Onko siskollesi tapahtunut jotain?”
“On, jotain aivan kamalaa!” Kanon huudahti kohottautuen polvilleen, jolloin Nao repäisi itsensä vapaaksi.
Tosin samassa rytäkässä tämä kaatui maahan paikalle ehtineen Watarun katsoessa häkeltyneenä tilannetta, kunnes yritti pidättää nauruaan.
“Mitä?” Jun, Nana ja Yuuto kysyivät yhtä aikaa Mikarun tullessa lähemmäksi kuullakseen paremmin.
“Sisareni on tavannut jonkun miehen!” Kanon huusi, kuin olisi ollut haavoittunut eläin.

Sanat saivat koko osaston vaikenemaan. Yksi toisensa jälkeen pudotti katseensa mieheen, joka näytti siltä, että maailmanloppu oli koittanut viimein eikä se tuntunut lainkaan hyvältä pienestä poliisista. Tosin, kukaan muu ei vain ymmärtänyt, mistä moinen johtui.
“Eikös se ole hyvä asia?” Yuuto sai ensimmäisenä äänensä kuuluville.
“Siskosi ja hänen lapsensa voivat muuttaa pois kotoasi.”
“Hah! Niin varmaan!” mustatukkainen kääntyi katsomaan harmaanruskeasilmäistä.
Ei vain ollut varmaa, katsoiko tämä toista kuin hullua tai idioottia.
“Ei siskoni ole vielä lähdössä yhtään minnekään! Hän on vasta tavannut sen uuden miehen!” Kanonin ilmeet muuttuivat yhä surkeammiksi, mitä enemmän hänen huulensa liikkuivat.
“Eli hän lähtee ulos joka ikinen kerta, kun olen vapaalla ja jättää lapsensa minulle! JOKA – IKISENÄ – VAPAAPÄIVÄNÄNI!”
“Auts”, Jun henkäisi sulkien silmänsä.
Tämä oli ehtinyt jo tapaamaan parinsa sukulaismukulat.
“He rikkoivat jo televisioni!” kahviriippuvaisin huudahti.
“Mitä ihmettä tapahtui?” Nana hätkähti säikähtäneenä tietäen hyvin, etteivät hyvät televisiot olleet halpoja ja television hajoamisen olevan jopa vaarallista.
“He pelasivat baseballia sisällä ja löivät pallon suoraan ruudun läpi!” Kanonia alkoi itkettää vielä enemmän, kun muisteli, mitä oli tapahtunut jokin aika sitten sadesään tullessa.
“Selvä, tuo ratkaisi kaiken”, Wataru henkäisi ja kääntyi Mikarua kohti.
“Mikaru, kun Umi synnyttää, piilota televisio.”
“Wataru-san!” naispoliisi huudahti närkästyneenä moisesta neuvosta.
“Olet oikeassa, Nana-san. Mikaru, älä päästä lasta lainkaan olohuoneeseen.”
“Sehän on synnyttyään vasta vauva!”
“Josta voi kasvaa kauhukakara.”
“Kuten siskoni lapsista!”
“Älä nyt Kanon-san – ehkä heistä tulee baseball maailman uusimmat tähdet.”
“Taitoa kyllä siihen tarvitaan, että kaikista ruuduista valitsee useamman ikkunan sijaan yhden ainoa television.”
“Onhan niitä muitakin lajeja: esimerkiksi judo tai karate.”
“Kanonin keittiön ovi on ainakin saanut sellaisia iskuja, että suosittelen heille taistelulajeja.”
“Puhumattakaan minun kummastakin sohvastani!”

Vain kaksi miestä jäi täysin keskustelun ulkopuolelle. Teru hetken aikaa kuunteli ääniä kahvipöydän vierellä, mutta kääntyi sitten ottaakseen kahvipurkin ja katsoi sisälle jääden hetkeksi tuijottamaan astiaan, kunnes kaivoi sieltä paperin lähempää tarkastelua varten. Naokin pysytteli hiljaa, mutta aivan eri syystä. Tämä nousi hitaasti seisomaan hieraisten toista pakaraansa, johon sattui äskeisen kaatumisen jäljiltä. Tuleva mustelma ei kuitenkaan huolestuttanut miestä eikä saanut tätä ääntelemään, koska vaaleanruskeahiuksinen vilkaisi työtovereitaan ja sitten arkistohuonetta hivuttautuen pikkuhiljaa työsarkaansa kohti. Hyvällä tuurilla mies ehtisi arkistojen sekaan ja lukitsemaan huoneen, ennen kuin kukaan huomaisi mitään. Nao saattaisi hyvinkin päästä karkuun…
“Nao-san!”

Turha luulo näemmä.

“Kahviaaaaa!” Kanon tarrautui työtoveriaan rinnuksista kiinni.
“Minä haluan kahvia!”
“Nao-san, ole nyt reilu ja auta miestä pulassa”, Wataru tarttui pienintä poliisia kainaloiden alta ja auttoi jaloilleen.
Olisi voinut hyvin luulla, että mies oli huolissaan työtoveristaan ja oli siksi niin avulias, mutta luulo ei koskaan ollut tiedon väärti. Tällä oli nimittäin oma lehmä ojassa ja tiesi ryhmässä olevan aina enemmän voimaa kuin yksilöissä.
“Minäkin haluan kahvia!”
“Ja mikä sinun syysi muka on?” Nao pyöräytti silmiään.
“Minulla on useampi syy”, Wataru henkäisi ja vinkkasi Junin pitelemään murtunutta pariaan, jotta saisi kätensä vapaiksi.
“Ensinnäkin, tulin juuri töihin. Toiseksi, haluan jotain lämmintä juotavaa tähän aikaa vuodesta. Kolmanneksi ärsyyntyneisyyteni vähenee”, tämä painoi aina toisen kätensä sormia laskiessaan syitään.
Tämä ei edes piitannut Mikarun välikommentista, kun toinen huomautti kiivasluonteisen parinsa olevan aina ärtynyt – oli tämä juonut kannullisen kahvia tai ei.
“Neljänneksi, keskittymiskykyni ja motivaationi paranee ja sitten -”
“Jumalauta, Wataru-san!” Nao huudahti viskaten kätensä ilmaan.
“Aivan kuin kärsisit vieroitusoireista!”
“Joku onkin sanonut minulle, että minulla on kofeiiniriippuvuus.”
“Se olin minä.”
“Mistä lähtien sinä, Mikaru-san, olet voinut tehdä lääkärin analyysejä?”
“Ei sen toteamiseen tarvitse lääkärinpapereita, vaan tervettä maalaisjärkeä, Yuuto-san.”
“Menisit hoitoon, Wataru-san!”
“Voinhan mennäkin – heti sen jälkeen, kun olet keittänyt meille kahvia!”
“Ei minulla ole aikaa! Minun täytyy siivota arkistot!”
“Siivoa sitten kahvinkeiton jälkeen!”
“Tämä on oikea hullujen huone!”

“Olen täsmälleen samaa mieltä, Nana-san”, rauhallinen, metelin yli noussut puheääni onnistui hiljentämään kaiken muun.
Nana, jolle äsken puhuttiin, Yuuto, Jun, Nao, Mikaru, Wataru ja Kanon kääntyivät katsomaan Terua, joka sulki kahvipurkin kannen, kääntyi ympäri ja käveli parinsa vierelle ja ojensi tälle taitellun ruutupaperin, ennen kuin siirtyi oman työpöytänsä ääreen rauhallisena.
“Sitä paitsi, Nao-san ei voi keittää kahvia.”
“Mitä?” väki kysyi yhteen ääneen, suurin osa hämmästyneinä, pari typertyneinä ja yksi helpottuneena.
“Miksei?”
“Koska meillä ei ole lainkaan kahvia”, vaalein vastasi istuutuen tuoliinsa.
“Miten niin ei ole?” Nana kurtisti kulmiaan.
“Minähän ostin pari päivää sitten uuden paketin.”
“Se on viety”, vaaleahiuksinen sanoi jaksamatta enempää välittää koko asiasta, koska koko kahviepisodi oli niin arkinen.
Kaikeksi onneksi tämä sentään tajusi jatkaa ja selventää, ennen kuin palasi takaisin lukemansa tekstin pariin.
“Yläkerran osaston poliisit kävivät lainaamassa meiltä kahvia ja jättivät purkkiin tuon lapun”, tämä henkäisi ja viittasi Yuutoa ja toisen käteen antamaansa lappua.
“Eli meillä ei ole kahvinpuruja.”
“Teru on oikeassa”, Yuuto sanoi samassa vilkaistuaan taiteltua paperia tarkemmin.
“He jättivät meille lapun kertoakseen kahvinlainauksestaan.”
“Perkeleen kahvivarkaat!” Wataru karjaisi samassa ja kääntyi otsasuonen tykyttäessä osaston ovea kohti.
Mikaru kohotti toista kulmaansa ja mietti, aikoiko parinsa oikeasti käydä karjumassa yläkerran väelle. Vaikka se näky olisi huvittava ja varmasti useamman valokuvan ikuistamisen arvoinen, brunette tiesi, ettei voisi antaa kiivasluonteisen rynnätä yläkertaan. Eri asia vain oli, pystyisikö kukaan estämään kofeiiniriippuvaista miestä. Olisiko olemassa mitään, mikä olisi tälle kahvia arvokkaampaa?
Jun sen sijaan katsoi huolestuneena pitelemäänsä Kanonia, joka katsoi eteensä lasittunein katsein. Ikävä tosi asia oli iskenyt vasten pienen poliisin kasvoja eikä tämä tiennyt, mitä olisi tehnyt. Hetken oli aivan hiljaista, kunnes Kanon nosti viimein katseensa ylös, kun oli kokenut onnettomana hetkenä valaistuksen tai keksinyt ainoan ratkaisunsa ongelmaan. Wataru otti samaisella hetkellä askeleen, mutta käännähti vinhasti ympäri suunsa auetessa samaan aikaan mustatukkaisen kanssa.
“Nao-san!” kuului kaksikon suusta lujat huudahdukset.

“RAAH!” Nao huusi keuhkonsa tyhjäksi ja tarrautui hiuksiinsa.
“NYT RIITTÄÄ!”
Jos vaaleanruskeahiuksinen olisi ollut sarjakuvien tai animaatioelokuvien hahmo, tässä kohdassa tämä olisi ottanut hatun päästään tai jonkun muun päästä, viskannut lattialle ja alkanut hyppiä sen päällä. Todellisuudessa Nao olisi oikeastikin tehnyt niin, mikäli vain koppalakkinsa olisi ollut päässään ja asusteen tuhoaminen olisi hyödyttänyt jotain. Kaikeksi onneksi, ainakin hiustensa kannalta, suuttumuksestaan huolimatta Nao tiesi täsmälleen, mitä aikoi tehdä. Äyskähdellen mitä kummallisimmilla tavoilla, vaaleanruskeahiuksinen käveli tovereidensa ohitse huitoen käsillään käskyä väistämisestä. Sormet osuivat niin Wataruun, Mikaruun kuin Juniin, mutta Yuuto onnistui väistämään napaten varmuuden vuoksi Nanan mukaansa – se tästä vielä puuttuisi, jos naispoliisikin hermostuisi. Nao harppoi työpöytänsä ääreen ja kaivoi avaimen taskustaan, jonka tunki ylimmän laatikkonsa lukkoon ja avasi sen. Ripeästi mies kaivoi sieltä jotain nahkaista, jonka tunki housujensa taskuun, ennen kuin nosti loimuavan katseensa takaisin muihin, tai oikeastaan erääseen kaksikkoon.
“Na-Nao-san, mitä sinä!?” Wataru säpsähti huolestuneena.
“Nimeni ei ole Nao!” Nao karjaisi silmistään sinkoillessa kipinöitä.
Tämä lähes hyppäsi huonekalun yli, eihän sitä turhaan ollut juostu esterataa poliisikoulussa, ennen kuin harppasi järkyttyneiden työtovereidensa keskelle. Lujasti mies tarttui Kanonia käsivarresta kiinni samalla, kun nappasi lujan otteen Watarun rinnuksista.
“Nimeni on Muria Naoyuki!”
“Kyllä, Naoyuki-san”, lyhyin sopersi, mutta eipä tätä kuunneltu.
“Turvat tukkoon ja seuratkaa!” vaaleanruskeahiuksinen ärjäisi ja lähti repimään kaksikkoa mukanaan raahaten nämä käytävälle kääntyen siitä vasemmalle.
Muutamat käytävällä olijat, suurin osa rakennuksen työntekijöitä, katsoivat hämmentyneinä, kun Tanaka Hirohiden jaostolta ilmestyi paikalle kolme miestä yhtenä kasana. Lähes välittömästi vastaan kävelevät kaksi poliisia huomasivat, että keskimmäinen, joka oli vielä kolmikon pisin, kirjaimellisesti retuutti kahta itseään lyhempää miestä. Eri osaston poliisit väistivät nopeasti seinustoille, kun Nao raahasi työtovereitaan eteenpäin kohti muille tuntematonta kohdetta. Vaaleanruskeahiuksinen ei edes huomannut virkaveljiään, kuten ei huomannut oikeastaan ketään käytävillä ja kauempana portaiden luona odotustilan tapaisessa paikassakaan olijoita. Kaikki muut sen sijaan, erityisesti väistöliikkeen tehneet poliisit, huomasivat konkkaronkan ja konkarikytät kääntyivät jopa pikaisesti ympäri, ennen kuin käänsivät katseensa takaisin menosuuntaan. Yllätykset kuitenkin jatkuivat ja kaksikon hämmästykseksi äskeisestä oviaukosta ilmestyi nimittäin jotain muutakin.

Pää.

Tai oikeastaan punertavahiuksinen pää, jolla oli kiharat, pitkähköt hiukset ja vihertävät silmät ja tietenkin pään mukana tuli myös kaula ja hiukan toista olkapäätä. Nana kurkisti käytävälle ja katsoi ihmetellen työtovereidensa perään. Se ei kuitenkaan jäänyt siihen, vaan pian kaksikon hämmennykseksi vihertäväsilmäisen pään yläpuolelle ilmestyi toinen pää, tällä kertaa vaaleahiuksisen miehen. Teru kurkisti oven raosta käytävälle ja pian, suoranaisessa järjestyksessä tämän yläpuolelle ilmestyivät Mikarun ja Junin päät. Yuuto sen sijaan ei jaksanut yrittää sovittaa itseään samaiseen jonoon, vaan rohkeimpana astui puoliksi käytävän puolelle nähdäkseen, mitä oli tapahtumassa. Tämä ei edes huomannut, kun kokeneemmat poliisit kävelivät ohitseen päitään puistellen.

Nao harppoi pitkin askelin aina odotustilan tapaiselle asti, kunnes kääntyi yllättäen ylös johtavia portaita vastapäätä olevalle seinustalle, jossa oli valtavan kokoinen lämminjuoma-automaatti. Vaaleanruskeahiuksinen päästi viimein irti Kanonin käsivarresta ja Watarun univormusta, jolloin pieni mies alkoi välittömästi hieroa kipeytynyttä hauistaan ja Wataru yritti oikoa vaatettaan avaten vihaisena suunsa. Tämä ei kuitenkaan ehtinyt sanomaan mitään, kun Nao alkoi kaivaa housuntaskuaan ja kiskaisi viimein esineen, jonka oli napannut aiemmin pöytälaatikostaan: lompakon. Vaaleanruskeahiuksinen avasi rahapussinsa ja kaivoi muutaman kolikon, ennen kuin puolihuolimattomasti laittoi lompakkonsa jälleen turvalliseen piiloon. Tämä tunki kaivamansa kolikon koneeseen ja paineli pikaisesti, edelleen hyvin kiukkuisena, muutamaa nappulaa ja jäi sitten tuijottamaan eteensä, vaikkakin hiukan alemmas. Juoma-automaatti sylkäisi sisuksistaan esiin muovimukin, johon alkoi lorista kuumaa, mustaa nestettä. Hetken päästä muki oli täynnä ja kone teki pari piipapusta. Nao nappasi mukin yläreunasta kiinni, etteivät sormensa palaisi, mutta ei kuitenkaan liikahtanut paikoiltaan, vaan työnsi viimeiset kolikot automaattiin ja paineli jälleen muutamaa nappulaa. Uusi muovimuki tupsahti esille ja jälleen musta, höyryävä juoma valahti raosta suoraan kertakäyttöastiaan. Viimeisten tummien pisaroiden kohdalla siihen putosi jotain ja juoman valuttua loppuun kone alkoi valuttaa uutta nestettä. Tällä kertaa se oli valkoista, mutta tippui mukiin vain puolentoista sekunnin ajan, ennen kuin loppui ja kone piippasi jälleen pari kertaa ilmaisten työnsä päättyneen. Nao poimi toisenkin kupin ja kääntyi sitten kohtaamaan paikoilleen jääneet työtoverinsa.
“Siinä!” vaaleanruskeahiuksinen ärjäisi ja tyrkkäsi Watarun käsiin mustan juoman.
“Ja siinä!” tämä jatkoi ja sysäsi vaaleanruskeaksi muuttuneen kahvin Kanonille.
“Siinä on teille kahvit ja aivan tuoretta tavaraa! Voitte napata kahvinne tästä ohi mennessänne, kun tulette töihin!” Nao mulkoili vihaisena kaksikon kasvoja käsiensä mennessä tätimäisesti lantiolleen tämän kumartuessa hiukan alemmaksi.
“Onko nyt hyvä?!”

“Mistä lähtien meillä on ollut kahviautomaatti?” Jun kysyi hämmästyneenä katsoen yhä kolmen työtoverinsa perään.
“En minä tiedä”, Mikaru kohautti olkiaan, vaikkei kukaan sitä nähnyt.
“Aina”, Teru vastasi siihen vakavana.
“Mikset ole sanonut mitään?” Yuuto vilkaisi pariaan epäuskoisena muiden tehdessä välittömästi hämmentyneinä samoin.
Vaaleahiuksinen vilkaisi pikaisesti tovereitaan, kuin olisi ollut viaton eläin, joka mietti saamansa huomion syytä.
“Luulin, että te kaikki tiesitte, kun kuljette useamman kerran sen ohi työvuorojenne aikana”, vaalein vastasi rehellisesti.
Tämän sanat saivat muut vaikenemaan ja yksi toisensa jälkeen nämä kääntyivät kuka aina hiukan enemmän punastuneena katsomaan kolmea muuta työtoveriaan. Kahvinsa saaneet laskivat katseensa saamiinsa muovikuppeihin. Wataru katseli mustaa juomaansa todeten mielessään, että Nao todellakin tiesi, millaisena muut halusivat kahvinsa, vaikkei itse juonutkaan. Ja nyt tämä vielä maksoi niistä! Ei kaikki motkotus ja karjuminen ollut sittenkään mennyt hukkaan! Tyytyväisenä siitä, että saisi kofeiiniannoksensa, vaikkei se ollutkaan pannussa keitetyn kahvin veroista, Wataru nosti kahvikuppinsa lähemmäksi kasvojaan ja puhalsi höyryävään juomaan, että se jäähtyisi hiukan. Kanonkin tuijotti juomaansa kasvonsa pysyessä vakavina, jopa epäuskoisina. Vaaleanruskeasta juomasta nousi höyryä ja kahvin tuttua, tummahkoa tuoksua ja lämmin neste lämmitti, jopa hiukan poltteli ohuen muovin läpi. Ehkä se oli se lämpö, joka viimein herätti pienen miehen hetkeen, koska tämä kohotti silmät suurina ja suu raollaan kasvonsa kohti miestä, joka oli juuri ostanut automaatista kahvin.
“No?” Nao kysyi matalasti olemuksensa muuttuessa kysymyksen myötä rennommaksi.
Pieni, jopa huvittunut hymy kohosi tämän suupieliin, kun vaaleanruskeahiuksinen katsoi osastonsa lyhintä miestä, joka katsoi takaisin huultensa väristessä. Ilmeisesti sieltä tulisi vihdoin ja viimein odotettu kiitos ja mahdollisesti myös jonkinlainen ylistys siitä, kun päivänsä oli pelastettu.
Kanon veti muutaman kerran henkeä hartioidensa liikkuessa liikkeen myötä ja kätensä tärisisivät vienoisesti, ennen kuin tämän suu aukesi surkeasti irvistäen.
“Mutta kun se ei ole sinun keittämääsi!”

Koko kerros tuntui vaikenevan täysin eikä kukaan käytävillä ja aukeassa olleista sanonut mitään. Yläkerran puolelta portaiden luota kuului matalia puheääniä, mutta niistä ei saanut selvää, sekä askelia, jotka kovenivat ja ilmeisesti laskeutuivat alaspäin. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt huomiota niihin ääniin, mikäli kukaan todellisuudessa niitä edes kuuli. Kerroksessa ja näköetäisyydellä olijat katsoivat tyrmistyneinä juoma-automaatin luona seisovaa kolmikkoa. Suurin osa kuitenkin tajusi katsoa pienintä ja pisintä näistä, mutta vain Nana, Teru, Jun, Mikaru ja Yuuto ymmärsivät katsoa vain Naota – tai oikeastaan vaaleanruskeahiuksisen kasvoja, jotka olivat valahtaneet tyrmistyksestä alaspäin. Tämän hymy oli kadonnut ja silmät katsoivat suurina pientä, surkeana takaisin tapittavaa miestä. Naon pää nojautui hiukan eteenpäin, lähemmäksi työtoveriaan tutkaillen toisen kasvojen ilmeitä. Jokin, kenties alaspäin loksahtava leuka kertoi, että miehen oli vaikeata, lähes mahdotonta ymmärtää kuulemaansa. Vähitellen lause tuntui kuitenkin iskostuvan poliisin päähän, koska sielunpeilit räpsähtivät muutaman kerran kiinni ja sitten taas auki, kun tämä päänsä sisällä alkoi ymmärtää kuulemansa yhä paremmin. Se välittyi oven suussa olijoille ja Terukin kohotti kulmiaan tajuten työtoverinsa vakavoituneissa, jopa jännittyneistä kasvoista, että jotain tapahtuisi aivan pian. Mutta mitä?

“RAAH!” Naon huuto onnistui säikäyttämään kaikki kuulolla olijat ja sai alaspäin laskeutuvat askeleet hidastamaan tahtiaan.
Kanon säikähti ja onnistui pudottamaan kahvikuppinsa lattialle kahvin tippuessa niin muovilattialle kuin mustille turvakengilleen ja muoviastia kieri kauemmaksi. Wataru puristi pelästyksissään hiukan kahvikuppiaan, jolloin kuumaa kahvia valahti käsilleen ja tämä rääkäisi kuuluvasti sormiensa ihon palaessa turhan kuumasta kosketuksesta. Kanon ja Wataru katsahtivat Naota, eikä hetkeäkään liian myöhään, koska samassa vaaleanruskeahiuksinen syöksähti karjaisten kädet ojossa kohti kauhusta rääkäisevää Kanonia ja tämän kaulaa.
“Ei, Naoyuki-san!” Wataru huudahti kauhistuneena näkemästään.
“Se on vain Kanon-san!”
Tuskin tajuamatta kunnolla, mitä teki, Wataru heitti kahvikuppinsa juomineen päivineen olkansa yli ja ryntäsi kaksikon väliin estääkseen täydellisesti seonnutta työtoveriaan tappamasta pientä mustatukkaista poliisia.
“Nao-san! Rauhoitu!” Yuuto karjaisi ja lähti nopeammin liikkeelle kuin muut lähellään olijat, eihän tämän tarvinnut kompuroida muihin.
Harmaanruskeasilmäinen tosi pitkien juoksuaskeliensa lomassa pelkäsi, ettei Wataru tai hän itse pystyisi pysäyttämään vaaleanruskeahiuksista, vaikka heillä olisi täydelliset mellakkapoliisinvarusteet yllään. Voisi olla, ettei kukaan heistä pystyisi pysäyttämään luonnonvoimaksi muuttunutta miestä. Sitä samaa mietti Teru, joka katsoi parinsa lisäksi huolissaan Watarun heittämää kahvikuppia, joka lensi hiukan pyörähtäen ilmassa kohti portaita ja samalla siitä läikkyi jonkin verran kahvia, mutta suurin osa juomasta pysyi kertakäyttöastiassa. Samassa liikahdus portailta sai vaaleahiuksisen ainoana kääntämään katseensa tappelusta täysin kahvikuppiin ja portaisiin. Tämä näki kolme vanhempaa mieshahmoa ilmestyvän portaista esiin ja kahvikupin lentävän suoraan kohti etummaisena kävelevää miestä, jolla oli tummanruskeat hiukset, joissa oli pari oljenvaaleaksi värjättyä raitaa ja leukaan oli kasvanut parran tynkää. Näky sai Terun suun aukeamaan kauhusta ja oli hyvin lähellä, ettei hän alkanut kimittää pelosta. Tämä ei luvannut hyvää! Tämä ei todellakaan luvannut hyvää kenellekään!

Kolme vanhempaa poliisia, joista kaksi olivat selvästi Osakan poliisivoimien korkeimpia miehiä, pysähtyivät ja jäivät tuijottamaan kolmea nujakoivaa poliisia, mutta nopeasti etummainen, joka ei tietenkään ollut kukaan muu kuin Tanaka Hirohide, huomasi lähestyvän vaaran ja otti nopean sivuaskeleen lähemmäksi kaidetta ja onnistui väistämään lentävää kahvikuppia, vaikka muutama pisara roiskahtikin päälleen. Tämän perässä tulevat olivat sopivan etäällä ja muki lensi sivummalle näistä lätsähtäen sitten seinää vasten pudoten pomppien portaille kahvin valuessa iloisena pitkin seinää ja porrasaskelmia. Hakuei sekä kaksi muuta poliisia kääntyivät katsomaan ensin yhä liikkeessä, vaikkakin alas ja sivusuunnassa menevää kertakäyttömukia, kunnes nämä kääntyivät katsomaan juoma-automaattien luona olevaa yhä kahakoivaa kolmikkoa, joka ei ollut huomannut lainkaan tulijoita.
“Mitä helvettiä täällä tapahtuu!?” Hakuein ääni jyrisi kuin ukkosella.
Wataru, Nao ja Kanon säikähtivät lähes hengiltä ja pysähtyivät täysin liikkumattomiksi muutamaksi sekunniksi paikoilleen. Paikalle juokseva Yuuto yritti pysäyttää itsensä, mutta törmäsikin kolmeen työtoveriinsa, mutta kaikeksi onneksi kukaan heistä ei kaatunut. Nelikoksi muuttunut joukkio kääntyi katsomaan kauhuissaan portaita nähden heidän esimiehensä rientävän nopeasti heidän luokseen kahden muun korkea-arvoisen poliisin tullessa hiukan jäljessä lähemmäksi, mutta pysähtyivät sitten portaiden luokse.
“Mitä pirua te oikein kuvittelette tekevänne!?” kenraali karjui lujalla, vaikkakin vuosien tupakoinnin karhentamalla, hajottamalla äänellä.
“Tämä on poliisilaitos, ei mikään lastentarha, jossa astioita ja juomia voi heitellä ihan miten lystää!”
“Aivan niin, Hirohide-sama!” Yuuto huudahti yrittäessään päästä kunnolla jaloilleen, vaikka mielensä sopukoista kantautui Terun ääni, joka olisi huomauttanut vastaavan käytöksen olevan kiellettyä myös lastentarhoissa.
Kaikeksi onneksi tämä ei sanonut mitään – siitä olisi syntynyt vain uusi, vielä kovempi mekkala.
“Te olette poliiseja, ettei klovneja, jotka viskovat tavaroita toistenne päälle!” Hakuei jatkoi karjumistaan kuin ei olisi kuullut minkäänlaista vastausta.
Tietenkin mies oli kuullut alaisensa puheet, mutta ei vain noteerannut niitä mitenkään. Täydelliseen vastaamattomuuteen tämä olisi puuttunut välittömästi.

“Kyllä, Hirohide-sama!” nelikko huudahti asettuen riviin ja ottaen suorat, ryhdikkäät asennot.
Ryhdikäs vaikutelma ei kyllä välittynyt liiemmin kenraalille tai korkeammille poliiseille, kun se ei koskettanut edes nelikon osaston jäseniä, jotka olivat kauempana seuraamassa kauhuissaan tilannetta. Jopa Nana oli säikähtänyt, kenties siksi, että oli tunnistanut heidän esimiehensä seurassa olleet miehet. Heidän silmissään tilanne oli kertakaikkisen nolo, jopa kauhistuttava kun ovella olijat katsoivat juoma-automaatin luona seisovia. Yuuto oli ainoa, jota saattoi pitääkin vielä ryhdikkäänä, mutta täydellisen vaikutelman pilasi koppalakki, joka oli niin vinosti päässä, että joku käytävällä oleva sivullinen alkoi katsoa kellosta, kuinka kauan aikaa menisi, ennen kuin päähine kopsahtaisi lattialle. Kolme muuta eivät kulkeneet sillä hetkellä samalla tasolla. Watarun rinnuksista ryppyisessä paidassa oli tummia läiskiä kahvista ja univormuun kuuluva solmio oli kääntynyt vinoon ja livahtanut olkapään yli selän puolelle. Tämän hattu oli työntynyt tappelijoiden erottamisessa selvästi taaksepäin, että hiukset sojottivat pystyssä ja olemus oli muutenkin pöllähtänyt. Naolla ei ollut hattua lainkaan, vaan se oli jäänyt Junin ansiosta osastolle, mikä oli kylläkin onni onnettomuudessa, koska pölyinen, hämähäkin seittiä täynnä oleva päähine olisi ollut anteeksiantamatonta virkamiehelle. Tappelun temmellyksessä vaaleanruskeahiuksisen univormun tummansininen paita oli karannut osittain housuista, että napitettavan paidan toinen etukappaleista oli livahtanut näkyville, kun toinen puoli taas pussitti rujosti, vaikka solmion hiukan litistikin kevyellä painollaan hiukan paitaa. Kanonin tukka oli mennyt sotkuun kuristusyrityksessä ja sen näki kutreista, jotka sojottivat esiin sieltä täältä takkuisina. Solmio roikkui löysänä, lähes auenneena mustatukkaisen kaulassa ja kauluspaidan ylin nappi oli irronnut ja lentänyt jonnekin kaikille tuntemattomaan paikkaan. Toiseksi ylin nappi oli auennut, mutta roikkui narunpätkässä keikkuen hetken aikaa, ennen kuin pysähtyi, kun lyhyin poliisi yritti seistä rohkeana esimiehensä edessä. Rohkea tämä ei kuitenkaan ollut, vaan tutisi pienesti pelosta, kun katsoi komisarion tiukkoja kasvoja. Naokin nielaisi pikaisesti katsoessaan heitä kaikkia pidempää poliisia, joka oli kerännyt niin paljon mainetta ja kunniaa. Oli vain kunniakasta toimia tämän alaisena niin pitkään, kun tämä vielä työskentelisi heidän keskuudessaan. Ja nyt he olivat tuottaneet häpeää eikä vain itselleen vaan koko osastolleen – puhumattakaan kenraalista itsestään.

“Ja mitä helvettiä se tappelukin tarkoitti!? Ettekö pysy järjissänne viittä minuuttiakaan, jos en ole teitä vahtimassa!?” komisario ärjyi piittaamatta siitä, kuka kuuli huutonsa.
Tämä asteli neljän alaisensa edessä tuijottaen jokaisen kasvoja vihaisena.
“Yuuto, hattu kunnolla päähän! Wataru, solmio eteen, paita kuntoon ja koppalakki keskemmälle! Nao, missä helvetissä päähineesi on!? Etsi se heti, kun olet pistänyt paidan helman housuihisi! Kanon, sama juttu ja pistä hiuksesi kuriin, napita paitasi ja, helvetti, solmi solmiosi kunnolla!”
“Heti, Hirohide-sama!” nelikko huudahti ja ryhtyi samassa korjailemaan ulkoista olemustaan.
Ovella olijat eivät enempää vilkaisseet työtovereitaan, vaan kiinnittävät nyt vuorostaan kaiken huomionsa kenraaliin sekä tämän seurassa olleisiin miehiin. Raitahiuksinen tuijotti kulmiensa alta kiireellä ja vauhdilla vaatetustaan korjailevia alaisiaan, kunnes kääntyi portailla olevia miehiä kohti.
“Ja te kuvittelette, että minut pitäisi ylentää korkeampiin tehtäviin ja lukita jonnekin neljän seinän sisälle toimistoon paperitöiden keskelle!” Hakuei huudahti tiukasti ja huitaisi kädellään taakseen nelikkoa, joka lopetti tyrmistyneinä hetkeksi puuhaansa, mutta jatkoivat sitten vaatetuksensa korjailua vilkuillen esimiestään puuhiensa keskeltä.
“Minun paikkani on täällä miesteni keskellä vahtimassa heitä, etteivät he menetä järkeään, kuten äsken tapahtui!”
“Siltä vaikuttaa”, toinen, lyhyt ja pulleahko mies totesi vilkaisten kummallekin puolella käytävää nähden laitoksen työntekijöitä ja vierailijoita, jotka kaikki olivat pysähtyneet kesken töidensä.
“Mutta varmasti paikallesi löydetään joku muu jatkamaan työtäsi.”
“Joku muu? Kukaan ei edes yrittänyt puuttua tähän tappeluun, paitsi Yuuto, joka työskentelee näiden kolmen kanssa minun alaisuudessani”, komisario liikautti pikaisesti kättään puhuttuja kohden ja vilkaisi näitä vielä sanojensa perään, ennen katsahti uudelleen portaissa seisovia.
“Minun paikkani on paimentamassa näitä idiootteja eikä missään muualla. Tuliko selväksi?!”
“Tuli kyllä, Hirohide-san”, hiljaa pysynyt, punahiuksinen, varsin pitkä poliisi naurahti yllättäen.
Mies liikautti hiukan päätään, jolloin punaisten hiusten seasta ilmestyi näkyviin muutama pikimusta kutri. Tämä katsoi pienesti, tietäväisesti hymyillen Hakueita, joka jäi tuijottamaan toisen kasvoja.
Komisario avasi suunsa, mutta ei saanutkaan mitään sanottua. Tämä seisoi suu puoliksi auki ja yritti kovasti saada jotain sanottua, mutta korkeampiarvoisen poliisin läpitunkeva katse, joka kertoi toisen tietävän liikaa, pysäytti kokeneen miehen täysin. Kenraalin puhumattomuus, jopa hämmentynyt järkytys eivät jääneet ovelta olijoilta, eikä varsinkaan rivissä seisovilta huomaamatta. Pikaisesti Yuuto vilkaisi silmäkulmastaan vierelleen saaden muutaman kysyvän, jopa kummeksuvan katseen takaisin. He eivät tietenkään nähneet esimiehensä ilmettä, mutta olemuksen kylläkin aistivat ja se oli vierasta siihen, mitä olivat pitkältä mieheltä tottuneet. He näkivät kylläkin poliisilaitoksen johtajan tarkkaavaisen katseen ja hymyn, joka oli samanaikaisesti ystävällinen ja tietäväinen, mutta myös huvittunut – ja ilmeisesti se oli se, mikä järkytti heidän kenraaliaan.
“Yuuto, Wataru, Nao, Kanon”, Hakuei sanoi hetken päästä, ennen kuin kääntyi katsomaan puhuttuja, jotka ryhdistäytyivät samassa.
“Takaisin osastolle – nyt!”

Yuuto etunenässä, nelikko kääntyi samanaikaisesti kohti osastoaan, jolloin harmaanruskeasilmäinen huomasi ensimmäisenä ovensuuhun jääneet toverinsa. Nopeasti tämä liikautti päätään hiukan sivulle ilmeensä tiukentuessa pikkuriikkisen. Muiden olisi parasta paeta äkkiä osastolle, ennen kuin kenraali saisi lisää aihetta suuttua, koska oli selvästi tolallaan. Nana, Teru, Jun ja Mikaru vilahtivat vauhdilla osastolleen samaan aikaan, kun työtoverinsa alkoivat kävellä käytävää eteenpäin esimiehensä kulkiessa rinnallaan.
“Onko se noin vaikeata sanoa ääneen?” poliisilaitoksen johtaja katsoi huvittuneena kenraalin perään.
Raitahiuksinen ei kuitenkaan kääntynyt katsomaan taakseen, vaan mutisi jotain, joka kuulosti kovasti epäkohteliaalta käskyltä turvan kiinni pitämisestä.
“Mistä ihmeestä tuossa oli kyse?” pyöreähkö poliisi kysyi ihmetellen ja katsahti ensin lämminjuoma-automaatin eteen jäänyttä sotkua, sitten seinustalla ja portaille jäänyttä kahvia.
Tämä vilkaisi vierelleen, mutta huomasikin punahiuksisen poliisin kääntyneen ympäri ja nousevan portaita ylös palatakseen yläkertaan.
“Ja minkä ihmeen takia hän kieltäytyi ylennyksestä?”
“Eikö se ole ilmiselvää?” punapää naurahti jatkaessaan portaiden kipuamista ja vilkaisi pikaisesti olkansa yli keskustelutoveriaan.
“Hakuei pitää alaisistaan eikä halua jättää heitä. Lisäksi, olen kuullut huhuja, että eräs viehättävä työtoverinsa on onnistunut tekemään suuren vaikutuksen Hakueihimme.”

“Mistä helvetistä tuossa oli äsken kyse?” Hakuei ärjäisi paiskaten osaston oven heidän perässään kiinni.
“Mitä helvettiä te oikein ajattelitte?”
“En ole varma, haluatteko oikeasti tietää, Haku- Hirohide-sama!” Yuuto aloitti, mutta tajusi sentään korjata puhuttelumuotonsa.
“En minä sitä muuten kysyisi!” kenraali ärjäisi mulkaisten puhunutta tiukasti, mutta kääntyi sitten katsomaan kolmea muuta, suurimman metelin aiheuttanutta.
“Mitä helvettiä te oikein puuhasitte?!”
“Sitä, mitä aina ennenkin”, Teru puuttui puheeseen ja käveli rennosti takaisin pöytänsä ja koneensa ääreen.
Asiat alkoivat palautua ennalleen ja tämäkin halusi palata omiin puuhiinsa, jotka olivat paljon mielenkiintoisempia.
“Koko tuon kahakan syyn voi tiivistää yhteen ainoaan sanaan.”
“Mihin?” komisario kysyi samassa kääntyen muiden mukana katsomaan vaaleinta, joka vilkaisi näyttöä, ennen kuin pyöräytti hiirtä saaden näytönsäästäjän katoamaan.
Vaaleahiuksinen katsahti työtovereitaan, ennen kuin pyöräytti silmiään päättäen vajota takaisin omiin maailmoihinsa. Sen verran ystävällinen tämä kuitenkin päätti olla, koska raotti hiukan huuliaan ja päästi äänensä kuuluville.
“Kahvi.”

“Ette voi olla tosissanne!” Hakuei löi kätensä otsaansa.
“Tuo hirvittävä sotku pelkän kahvin takia?”
“Kanon-san aloitti!”
“Nao-san ei ollut heittänyt kahvia!”
“Älä kutsu minua Naoksi!”
“Joku varasti meidän kahvimme!”
“Nao-san hurjistui ja kävi kimppuumme!”
“Minähän sanoin, etten ole Nao!”

“Ja minä sanon, että turvat kiinni!” Hakuei puuttui tiukasti puheeseen.
“Koska te aiheutitte käytävällä tuollaisen sotkun, saatte myös siivota sen!”
“Nytkö?” Nao hätkähti samassa kahden muun kanssa.
“Pitääkö meidän siivota?” Wataru ravisti epäuskoisena päätään.
Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, jos Nao siivosi – sehän melkein jo kuului tämän työkuvaan – ja Kanonin tapaiselta pieneltä mieheltä voisi odottaakin, mutta hänen siivoamisensa oli jotenkin… sopimatonta.
“Juuri tällä pienellä punaisella sekunnilla!” kenraali ärjäisi lujalla äänellä, että Mikaru päätti suosiolla mennä kauemmaksi ja Jun tunki sormensa korviinsa. Yuuto totesi työtoverinsa olleen kaikessa tottumuksessaan olleen fiksu mennessään pöytänsä ääreen kauemmaksi ovelta ja hänkin hivuttautui vähitellen omaa työpöytäänsä kohti. Nana sen sijaan ei tehnyt muuta kuin tarkkaillut Hakueita pieni hymy huulillaan, mikä jäi muilta näkemättä.

Nao huokaisi raskaasti ja raahautui aiemmin hakemiensa siivousvälineiden luokse. Kanon raahautui tämän perässä alistuneena kohtaloonsa ja kahvittomuuteensa. Ei tämä uskaltanut enää mankua kuumaa juomaansa, kun oli saanut jo keittäjän ja kenraalin vihat niskaansa. Wataru sen sijaan ei liikahtanutkaan paikoiltaan, vaan tapitti epäuskoisena, jopa järkyttyneenä Hakueita, joka kurtisti kulmiaan, kun käskyjään ei toteltukaan.
“Mitä sinä siinä vielä seisoskelet?” raitahiuksinen kysyi lujalla äänellä, jolloin Watarukin tajusi, ettei voinut vain tuijottaa esimiestään.
“Siivoaminen on naisten hommaa – mikset laita Nana-sania siihen hommaan?” sanat vain karkasivat miehen suusta.

Nao ja Kanon pysähtyivät kesken matkansa ja kääntyivät kauhistuneina ympäri, kuin olisivat juuri kuulleet maailmanlopun koittaneet. Mikaru iski kätensä suulleen ja näytti siltä, että olisi toivonut voivansa iskeä toisen kätensä kivuliaasti aisaparinsa suun eteen. Jun katseli ympärilleen miettien, minne voisi paeta ja Yuuto kiirehti nopeasti parinsa työpöydän luokse aikoen mennä huonekalun alle piiloon. Kenties sieltä saisi riittävän hyvän suojan. Lähes kaikkien katseet siirtyivät Nanaan, joka käänsi päätään katsoakseen suu järkytyksestä aukinaisena työtoveriaan. Kiukun puna kohosi välittömästi vaaleille, kauniille poskille ja vihertävät sielunpeilit tuntuivat tummenevan kipinöiden alkaessa lennellä niistä, kun suupielet kääntyivät vihasta räjähtävää huutoa varten.
“Koska Nana-san ei sotkua aiheuttanut, vaan sinä!” Hakuein yllättävä karjaisu sai katseiden, jopa naispoliisin, siirtymään komisarioon.
“Nana-sanilla on muitakin töitä enkä ikinä antaisi hänen siivota teidän sotkujanne, vaan tekisin sen ennemmin itse!” tämä jatkoi onnistuen hämmentämään kaikki yhtä lukuun ottamatta sanoillaan.
“Ja minä käskin sinua siivoamaan! Lakkaa siis aukomasta suutasi ja kääri hihasi! Käytävän ja portaiden lattian pitää olla niin puhtaat, että kehtaat nuolla niitä!”

“Kyllä, Hirohide-sama!” Wataru huudahti säikähtäneenä ja nosti oikean kätensä, kuten armeijassa oli tapana.
Tämän jälkeen mies suorastaan rynnisti seinustoille jätetyille siivousvälineille lähes taklaten Naon ja Kanonin pois edestään. Ensiksi mainittu horjahti, mutta pysyi pystyssä muutaman tukiaskeleen ansiosta, mutta mustatukkaisella poliisilla oli huonompi onni matkassa. Tämä nimittäin rämähti vasten Nanan työpöytää, mutta kukaan, ei edes kyseissä kohdassa tavallisesti työskentelevä punertavahiuksinen, tuntunut huomaavan koko asiaa. Käskyjen ulkopuolelle jääneet tuijottivat hölmistyneinä Hakueita, joka ei tuntunut huomaavan koko asiaa tai edes kiinnittäneen huomiota sanomisiinsa. Kenraali vain tuijotti tiukasti siivoamaan määräämiä miehiä, kuin olisi pelännyt näiden luistavan töistään. Kenties tämän olisi kannattanut katsoa vierelleen, koska olisi silloin nähnyt Nanan. Tai oikeastaan vanhin olisi nähnyt, miten suuttumuksen kipinät lakkasivat lentämästä vihertävistä sielunpeileistä ja irveen katoavan viehättävältä suultaan. Puna ei kuitenkaan lähtenyt vaaleilta poskipäiltä, vaan oikeastaan syveni ja muuttui pehmeämmäksi, kun suu kääntyi onnelliseen hymyyn.
“Kiitos, Hirohide-san”, puheäänen tapainen, vaikkakin kuiskausta muistuttava lausahdus pääsi kiiltävien huulien takaa kuuluville.

Hakuei hätkähti, kuin olisi tullut juuri herätetyksi omista maailmoistaan tai jäänyt kiinni jostain rikollisesta, ja oli kääntymässä ympäri äänen suuntaan, mutta liian myöhään koska tunsi kevyen kosketuksen olkapäällään ja lämpimän, laihan vartalon painautuvan hiukan omaansa vasten. Nana varvisti tultuaan lähemmäksi esimiestään ja otettuaan tukea, ennen kuin kurottautui painamaan hellän suukon raitahiuksisen poskelle, vaikka parran tynkä pistelikin herkkiä huulia. Hakuein silmät laajenivat, mutta se oli pientä verrattuna osaston muiden miesten, paitsi tapahtumille sokeaksi muuttuneen Terun, sielunpeileille, jotka näyttivät poksahtavan rakettien tapaan kalloista irti. Yhä onnellisena hymyilevä naispoliisi ei tätä huomannut, kun irrottautui kenraalista ja hihitti hetken ujosti vieden kätensä selkänsä taakse, kuin olisi tehnyt jotain sekä suloista että hellää ja nyt nolostelisi tekoaan. Niinhän tätä hiukan nolostuttikin, vaikkei vihertäväsilmäinen katunut lainkaan tekoaan – eikä varsinkaan siinä vaiheessa, kun huomasi komisarion katsovan hölmistyneenä eteensä ja koskettavan varovaisesti suukon saanutta kohtaa. Kevyt punakin näytti kohoavan vanhemman miehen poskille ja se riittikin naiselle, joka käännähti leikkisästi ympäri ja riensi työpöytänsä luokse ottaen käteensä pienen lapun, johon oli kirjoittanut aiemmin puhelunsa päätteeksi.
“Käyn aulassa hakemassa pari meidän osastollemme kirjattuja kirjeitä. Lisäksi sinne oli tullut osastollemme joku toimeksianto”, Nana kertoi hymyillen, kun käveli paperi kädessään ovelle, jonka avasi ja astui käytävälle katsoen vielä jaostonsa tiloja.
“Tulen pian takaisin, älä siis tapa kaikkia työtovereitani, Hirohide-san.”
“En, en”, Hakuei henkäisi käheästi ja kohotti heikosti toista kättään parin sormensa liikahtaessa, kuin olisi yrittänyt vilkuttaa.
Teko sai kevyen, onnellisen naurahduksen karkaamaan täyteläisiltä huulilta vihertäväsilmäisen sulkiessa oven ja kadotessa käytävälle.

Osastoon jäi tyrmistynyt, epäuskoinen hiljaisuus ja, jälleen yhtä lukuun ottamatta, alaiset kääntyivät katsomaan suut ammollaan Hakueita, joka ei tuntunut huomaavan lainkaan alaistensa katseita. Tosin, kuten kaikki tiesivät, ei moinen hiljaisuus ollut luonnollista eikä varsinkaan pysyvä olotila.
“Mi-mitä minä juuri näin?” Mikaru änkytti rutistaen silmänsä hetkeksi kiinni, ennen kuin avasi ne uudelleen.
“Tai mitä minä juuri luulen nähneeni?”
“Ilmeisesti saman, minkä minäkin”, Jun henkäisi ja nipisti samassa itseään, mutta mitään ei tapahtunut, jolloin tämä alkoi hieroa sielunpeilejään.
“Minulla on varmasti roskia silmissäni!”
“Minä taisin nähdä harhoja!” Kanon ilmoitti häkeltyneenä.
“Siinä tapauksessa minäkin näin harhoja”, Wataru ilmoitti samassa.
“Mistä lähtien kofeiinin vieroitusoireisiin on kuuluneet harhat?” Nao kysyi tympääntyneenä, koska epäili kaksikon käyvän taas pian kimppuunsa.
“Miten sinä muuten selität sen, että me näimme Nana-sanin antavan kenraalin poskelle suukon?” Wataru huudahti liikauttaen pitelemäänsä moppia esimiestään kohti.
“Koska se ilmeisesti tapahtui oikeastikin”, Yuuto henkäisi siihen alettuaan viimein toipua näkemästään.
“Nana-san taisi oikeasti antaa Hakuei-samalle pusun…”, sanojensa myötä ilme muuttui miettivämmäksi ja käsi nousi kevyesti leualle tukemaan niin kasvoja kuin saatuja ajatuksia.
“Mitähän Sugizo-saman luona järjestetyissä Osakan syntymäpäiväjuhlissa oikeastaan tapahtui? He kun viettivät niin kumman paljon aikaa siellä makuuhuoneessa…”

“YUUTO!” Hakuei karjaisi samassa tajuten tahdittomasti ääneen sanotut epäilyt.
“Apua!” harmaanruskeasilmäinen rääkäisi samassa ja ryntäsi karkuun tsunamia pahemmalta tuholta.
“Teru, pelasta minut!” tämä rääkäisi juostessaan parinsa selän taakse ja käänsi niin tätä kuin toimistotuolia kohti peräänsä juossutta komisariota perääntyen samaan aikaan.
“Yuuto, mitä helvettiä sinä teet?!” Teru rääkäisi ja tarttui vaistomaisesti käsinojista kiinni, ettei putoaisi kyydistä.
“Yritän pelastaa nahkani!” ruskeatukkainen onnistui vahingossa huutamaan suoraan toisen korvaan.
“Yuuto, välittömästi tänne!” Hakuei ryntäsi lähemmäksi ja rysähti tuolia vasten iskien kätensä suoraan vaaleimman käsien päälle.

“AI HELVETTI!” vaaleahiuksinen huusi hirvittävällä äänellä ja pomppasi samassa pystyyn onnistuen tönäisemään itseään pidemmän miehen kauemmaksi ja työntämään toimistotuolin suoraan parinsa alavatsaa vasten.
“Mikä helvetti teitä kahta riivaa!?” Teru huudahti katsoen kaksikkoa vihaisena.
“Hakuei-sama aikoo listiä minut!” Yuuto huudahti puolustuksekseen.
“Missä helvetissä on kunnioituksesi, Yuuto, kun puhut minusta tuohon sävyyn!?” Hakuei huusi lujalla äänellä ja yritti päästä uudelleen harmaanruskeasilmäisen kimppuun.
“Yuuto nyt on pölkkypää, joka ei aina tajua, mitä suustaan päästää, mutta se taitaa olla tämän osaston tiimivaatimus!” Teru ärjäisi tiukasti mulkaisten pikaisesti pariaan, joka yritti avata suunsa vastalauseeksi, mutta ei ehtinyt sanomaan mitään, kun lyhempänsä kääntyi esimiehensä puolelle.
“Hakuei-sama, joka ikinen mies ja nainen täällä kunnioittaa sinua! Me vain pidämme lempinimestäsi!” vaaleahiuksinen ärjäisi ja mulkaisi harvinaisen tiukasti komisariota.
“Ja mitä tulee parini vihjailuun sinun ja Nanan väliseen suhteeseen, mitä muuta voidaan odottaa, kun minäkin olen nähnyt teidät useamman kerran vapaa-ajallanne yhdessä tai sitä, ettette edes suuttunut Nana-sanille, kun hän mursi sen yhden miehen nenän ja selkärankaakin viime vuonna? Lisäksi jokainen talon heteromies on varmasti vilkuillut Nana-sanin suuntaan useammin kuin kerran, että antakaa jo alla ja menkää muualle listimään ihmisiä, jotka saattavat tälläkin hetkellä yrittää vikitellä Nana-sania!” tämä ärjäisi kimpaantuneena, mulkaisi vaarallisesti kenraalia, ennen kuin katsoi taakseen, nappasi tuolinsa käsinojista kiinni, ja veti huonekalun mukanaan takaisin pöydän ääreen.
“Antakaa minun, perkele, lukea rauhassa!”

“Mikäs Teru-sanille tuli?” Jun kysyi kuiskaten vieressään olevalta Mikarulta.
“Ja mitä ihmettä hän lukee?”
“On olemassa vain yksi asia, mikä saa Teru-sanin hermostumaan tuolla tavalla, kun hänen lukemisensa keskeytetään”, Mikaru henkäisi naurahtaen samassa, kun siirsi hiukan rauhoittuneempana painonsa toiselle jalalle.
“Tai oikeastaan vain yksi henkilö vaikuttaa Teru-saniin noin voimakkaasti.”
“Ishikawa Asagi”, Wataru totesi samassa ymmärtäen parinsa ajatukset.
“Ja sitä, onko hän yakuza vai ei.”
“Teru-san on ilmeisesti löytänyt jonkun artikkelin tai tutkimustuloksen, joka vahvistaisi hänen teoriaansa”, Nao yhtyi puheeseen.
“Olette väärässä!” Teru tiuskaisi samassa puhuneille ja antoi tiukan katseensa kulkea kaikkien huoneessa olijoiden kasvoja.
“Mitä sinä sitten luet?” Yuuto kysyi ihmeissään ja käveli parinsa taakse, vaikka vilkaisikin yhä huolissaan Hakueita.
Teko oli ihan turha, koska vaaleahiuksisen puheet olivat onnistuneet hämmentämään, jopa vaientamaan kenraalin, joka itsekin mietti, miksi alaisensa niin ponnekkaasti halusi lukea jotain juttua koneelta. Vanhin jopa kääntyi ympäri ja siirtyi itsekin vaaleimman taakse harmaanruskeahiuksisen kanssa, ja yhdessä he kumartuivat katsomaan, mitä toinen luki.
“Se koskee Utada Hikarua!” ruskeatukkainen huudahti samassa, jolloin hymyt, jotka olivat vihjanneet erääseen pantterimaiseen, katosivat sen siliän tien.
“Ishikawa Asagin isosiskoa!”
“Mistä helvetistä sinä sait tietoa Utada Hikarun murhatutkimuksista?” kenraali kysyi kulmiensa kurtistuessa, kun luki nopeasti tekstiä.

Sanojensa myötä vielä oven lähellä seisoneet Jun ja Mikaru siirtyivät nopeasti pöydän ääreen kolmikkoa vastapäätä. Siivousvälineiden luona olleet Wataru, Nao ja Kanon vilkaisivat toisiaan, ennen kuin pudottivat ottamansa mopit ja harjat lattialle ja riensivät nopeasti lähemmäksi. Nämä halusivat sekä tietää, mistä työtoverinsa oli saanut suurimmalta osalta virkavallalta pimitetyn tiedon, että mitä siinä sanottaisiin.
“Eräs tutkijoista lähetti tiedot minulle, koska ajatteli minun kärsivän suurta menetyksen tuskaa”, Teru tuhahti happamasti.
“Lisäksi tämänhetkiset tiedot tulevat pian kaikille meille selviksi.”
“Kuinka niin?” kuului kuorolauluna kysymys niiltä, jotka eivät nähneet tietokoneen ruutua.
“Tapauksen tutkimus on jäädytetty”, Hakuei sanoi samassa suoristautuen sitten.
“Utada Hikarun murhan tutkimukset on keskeytetty.”
“Miksi?” Jun kysyi välittömästi saaden Mikarun kurkkimaan parhaansa mukaan koneen yli nähdäkseen jotain mielenkiintoista.
“Koska pidempään hetkeen ei ole selvinnyt mitään, mikä voisi auttaa tutkimuksissa”, harmaanruskeahiuksinen sanoi jääden lukemaan tiukemmin tekstiä.
Asetta, jolla Utada Hikarua ammuttiin selän takaa, ei ole löydetty kaikkien etsintöjen jälkeen. Luodissa on kuitenkin samanlaisia uurteita, joita on ollut parissa muussa tapauksessa, mutta ne ovat tapahtuneet vuosia sitten eikä niitäkään ole selvitetty.”
Utada Hikarun vaatteista löytyneet hiukset kuuluivat Ishikawa Asagille, mutta ne olivat saattaneet tarttua veljensä kotoa, jonka luona oli ollut poikansa kanssa”, Teru puuttui puheeseen lukien ääneen.
Paikalta löytyneet muut kuolleet eivät ole osakalaisia ja pari heistä on löytynyt rikosrekisteristä ja nämä ovat kuuluneet kiotolaiseen jengiin. Valitettavasti itse moottoripyöräkerhoa ei ole löytynyt, koska se oli lakkautettu useampi vuosi sitten. Paikalta löytyneet veritipat ovat kuuluneet joillekin, jotka eivät ole rekisterissämme eivätkä ole sopineet yhteenkään epäiltyyn. Hara Tsunehiton kuulusteluissa kertomat tiedot eivät auta pidemmälle, minkä tähden tutkimukset on päätetty jäädyttää.

“Eli sekin lehtiä, meidän elämäämme ja koko Osakaa ihmetyttänyt tapauksen tutkiminen on siis lopetettu”, Jun totesi hiukan ontosti.
“Ei kokonaan, vain siksi aikaa, kunnes ilmenee jotain uutta, joka auttaa tutkimuksia eteenpäin”, Yuuto totesi saaden Hakuein ja muutaman kokeneemman poliisin nyökkäämään.
“Murha ei koskaan vanhene”, vanhin totesi vanhan, kaikkien tietämän totuuden suoristautuen sitten ja nojasi kevyesti alaisensa pöytään.
“Eikä varsinkaan Ishikawa Asagin sisaren murha”, vaalein totesi siihen synkästi tuijottaen tietokoneen ruutua, erityisesti sanoja, jotka kertoivat tutkimustyön tilanteesta.
“Et kai sinä epäile Ishikawa-sania?” Yuuto henkäisi järkyttyneenä katsoen pariaan.
“Et kai epäile Ishikawa-sanin tappaneen omaa sisartaan?” tämän sanojen myötä kaikki käänsivät järkyttyneinä katseensa vaaleahiuksiseen, joka tajusi sentään katsahtaa asian laitaa kysynyttä.
“En, en epäile”, Teru sanoi vieden hiukan hiuksiaan korvansa taakse.
“En usko, että Ishikawa Asagi olisi tappanut sisartaan. Kuulusteluissa hän on ollut sen verran murtunut, ettei hänestä varmasti olisi siihen. Enkä edes näe syytä, miksi hän olisi tappanut Utada-sanin.”
“Kerrankin sinä annat jotain myönnytyksiä häntä kohtaan”, Yuuto huokaisi saaden muut hymyilemään.
“Yleensä sinä pidät Ishikawa-sania itse pääpiruna, ellei jopa manalan valtiaana”, Wataru naurahti perään saaden parinsakin tyrskähtämään.
“En minä kuitenkaan sanonut, etteikö Ishikawa-sanilla olisi jotain tekemistä sisarensa murhan kanssa”, Teru huomautti samassa.

Lähes välittömästi sanansa saivat työtoverinsa ja esimiehensä vakavoitumaan. Jun vilkaisi Kanonia, joka pyöräytti sormeaan lähellä päätään merkiksi siitä, että uskoi heidän työtoverinsa päässä heittävän ja lujasti. Vieressä seisonut Naokin huomasi teon, jolloin nyökkäsi kevyesti muiden vilkuillessa toisiaan.
“Teru, sinun on aika päästä päähänpinttymäsi yli”, Hakuei puuttui puheeseen.
“Minä olen itse tavannut Ishikawa-sanin sekä hänen äitinsä että muutaman muun läheisen ihmisen ja he kaikki ovat olleet murtuneita Utada Hikarun kuolemasta. Hänellä ei ole mitään tekemistä sen joukkomurhan kanssa.”
“En sanonutkaan, että Ishikawa olisi ollut siinä mukana, vaan hänen tietävän siitä enemmän kuin myöntää”, vaaleahiuksinen huomautti ja kääntyi sitten hiukan paremmin muita kohti.
“Sitä paitsi, eikö teistä ollut omituista, että samana iltana kuin Utada-san kuoli, Oshiro Hide-zouta ammuttiin, ja Ishikawa Asagin sekä tämän henkivartijoita vastaan hyökättiin?”
“Olihan se vähän outoa, mutta Ishikawa Asagi on ennenkin yritetty tappaa ja hänen läheisiään on joskus sattunut silloin”, Yuuto hieraisi vaivaantuneena päätään.
Kuinka kauan aikaa pitäisi vierähtää, ennen kuin toinen antaisi Ishikawan olla? Kauanko menisi, ennen kuin vaaleahiuksinen suostuisi näkemään pantterimaisen vain vähän erikoisempana miljonäärinä ellei jopa miljardöörinä? Sehän oli suorastaan luonnonlaki, että kaikki rikkaammat ihmiset olivat enemmän tai vähemmän omalaatuisia.

“Kuule Teru-san, ehkä sinun pitäisi kannattaisi käydä puhumassa ihan ammattilaiselle?” Nao puuttui puheeseen.
“Siinä missä Kanon-sanin ja Wataru-sanin pitäisi hakea apua kofeiiniriippuvuuteensa, sinäkin tarvitset selvästi jonkun ulkopuolisen apua.”
“Hetkonen!” Wataru huudahti väliin, mutta tämä jätettiin huomioimatta, kuten Kanonin huudahdus siskonsa lapsista.
“Mitä ihmettä sinä oikein puhut?” Teru kurtisti ihmetellen kulmiaan.
“Tämä on selvästi sinun tapasi käsitellä sitä tuskaa, mitä koet siitä, mitä Közille tapahtui”, vaaleanruskeahiuksinen antoi tuomionsa, joka sai muut sekä vaikenemaan, että muutaman huulille nousemaan huvittuneita hymyjä.

“Nao-san, olet niin kuollut!” vaaleahiuksinen ärjäisi pienen hetken päästä, kun aivonsa olivat hyväksyneet sen tosiasian, että työtoverinsa vihjaili hänellä olleen jotain vipinää Közin kanssa.
Samassa vaalea poliisi ponkaisi jaloilleen ja yritti hyökätä karjaisusta säikähtänyttä Naota kaulaan.
“Rauhoitu, Teru!” Yuuto henkäisi ja tarrautui pariaan vyötäisiltä pysäyttääkseen tämän, mutta raahautuikin pienemmän miehen mukana.
Kaikeksi onneksi harmaanruskeasilmäinen onnistui kuitenkin toimimaan jonkinlaisena hidasteena, että vaaleanruskeahiuksinen onnistui pääsemään jollain tapaa karkuun. Tosin, Watarun ja Kanonin kauhuksi tämä piiloutui kaksikon selän taakse huudahtaen lihamuurin tarpeellisuudesta.
“Teru, kontrolloi itseäsi!” Hakuei karjaisi ja tarrautui tiukasti alaistaan olkapäistä kiinni, jolloin he saivat Yuuton kanssa yhdessä pysäytettyä raivopäiseksi hirviöksi muuttuneen miehen, joka oli tavallisesti rauhallinen ja jopa kylmähkö.
Sitä Ishikawa Asagi sai miehineen aikaiseksi.
“Perkele, minä listin Nao-sanin!” Teru karjui yrittäen käsillään hapuilla vaaleanruskeahiuksista, joka vetäytyi kauemmaksi pitäen vastalauseita huutavia työtovereitaan kilpinään.
“Mitä ihmettä te oikein teette?” ovelta kuului järkyttynyt huudahdus, jolloin tappelu keskeytyi.
Ainakin hetkellisesti.

Miehet kääntyivät katsomaan ääneen suuntaan ja näkivät Nanan seisovan oviaukon kohdalla pitäen yhä toisella kädellään kiinni ovenkahvasta. Toinen käsi piti vartaloa varten muutamaa isompaa kirjettä sekä paria paperia. Hiukan punertaviksi värjätyt kulmat kurtistuivat, kun nainen katsoi hämmentyneenä, kenties tyrmistyneenäkin ensin Mikarua ja Junia, jotka olivat hypänneet kauemmaksi Terun työpöydän äärestä, sitten Yuutoa ja Hakueita, jotka pitelivät yhä raivoisaa Terua, ja lopuksi Naota, Watarua ja Kanonia, joista ensiksi mainittu yritti pidellä kahta muuta edessään piiloutuen näiden taakse.
“Mitä te täällä sekoilette!?” naispoliisi huudahti vilkaistuaan pikaisesti käytävälle, ennen kuin sulki oven perässään kiinni.
“Nana-san”, kenraali henkäisi ja melkein päästi irti pitelemästään miehestä, mutta ruskeatukkaisen ähkäisy muistutti teon vaaroista ja tämä nappasi alaisestaan tiukemmin kiinni.
“Sinäpäs olit nopea…”
“Miten sinä näin nopeasti ehdit käymään aulassa ja tulemaan takaisin?” Jun kysyi, kun yritti keksiä keinoa, jolla pelastaisi heidän nahkansa.
“Waki-san ihmetteli, mikä minulla kesti ja tuli portaissa vastaan”, vihertäväsilmäinen vastasi nopeasti, vaikkakin vastauksensa myötä rauhoittui hiukan ja jäi tuijottamaan kahta erillistä kolmikkoa.
“Mutta mitä ihmettä täällä on tapahtunut?”
“Teru-san yrittää tappaa minut!” Nao huusi paniikissa.
“Nao-san väittää, että minä olen nauttinut siitä, kun Közi on painanut minua auton konepeltiä vasten!” Teru huusi kiukusta kätensä tavoitellessa vaaleanruskeahiuksisen kasvoja.
“Siis mitä?” Nana henkäisi kummissaan.
“Mistä te oikein puhutte?”
“Nao, sulje suusi äläkä avaa sitä hetkeen!” komisario päätti viimein käyttää kaiken arvovaltansa ja johtajuutensa, ettei suloisen naispoliisin tarvitsisi rasittaa itseään eikä varsinkaan ääntään – saatikka muuttua tikittäväksi aikapommiksi.
“Teru, vedä henkeä ja istu alas! Jun, tiivistä tapahtuneet Nana-sanille!” tämä jatkoi kiskoen yhä vihaista alaistaan takaisin toimistotuoliinsa ja Yuuto yritti työntää pariaan samalla, kun rukoili, ettei itselleen tulisi pahoja seurauksia tapahtuneesta.

“No, siis, Nana-san”, Jun päätti totella ja kääntyi lähemmäksi tulleen vihertäväsilmäisen puoleen.
“Erinäisten alkuvaiheiden jälkeen Ha- Hirohide-sama ja Yuuto onnistuivat häiritsemään Terua ja hän suuttui heille. Me luulimme, että hän lukisi taas jotain artikkelia, joka tukisi hänen teoriaa Ishikawa Asagin asemasta alamaailmassa”, nuori poliisi päätti tahdikkaasti jättää eräät alun yksityiskohdat kertomatta.
“Tiedän Ishikawa Asagin olevan yakuza!” Teru huudahti väliin, kun tämä painettiin väkisin paikalleen.
“Joka tapauksessa, Teru olikin saanut tietoja Ishikawa Asagin sisaren Utada Hikarun murhatutkimuksista ja siitä sitten Nao meni toteamaan Terun ikävöivän Ishikawa Asagin henkivartijaa Köziä”, poikamainen ei jaksanut noteerata mitenkään välikommenttia.
“Minä va-” Nao aloitti puolustautuakseen.
“Nao, hiljaa!” Hakuei ärjäisi ja Yuuto huusi saman lähes samaan aikaan, vaikkakin san-päätteen kanssa.
Kumpikin kuitenkin onnistui pitämään vaaleahiuksisen tuolissaan, vaikkakin kenraali ei uskaltanut päästää irti olkapäistä, ennen kuin ruskeatukkainen istui parinsa syliin onnistuen näin pitämään toisen väkisin paikoillaan.
“Minusta Teru-san ylireagoi”, Nana totesi ja jatkoi, ennen kuin vaalein ehti huutaa vastalauseensa.
“Mutta lopetettiinko Utada Hikarun murhatutkimukset?”
“Siksi aikaa, kunnes tulee lisää todisteita ja muita tietoja”, komisario avasin suunsa ja kääntyi katsomaan vihertäväsilmäistä.
“Koska murha-ase on kadoksissa, ei ole todisteita siitä, että hänen murhaajansa olisi yksi kuolleista. Lisäksi kuolinsyytutkijat ovat sitä mieltä, että Utada-san kuoli vasta muiden kuolleiden jälkeen.”
“Ja vaikka murhaaja olisikin yksi kuolleista, murha-aseen on vienyt joku, joka ei halua totuuden paljastuvan. Eli tapahtumiin osallinen välttelee lakia, mutta ei tiedetä vielä, kuka”, Wataru puuttui puheeseen ja repäisi itsensä vapaaksi työtoverinsa otteesta mulkaisten tätä pahasti.
“Tsunehito-sanin näkemä ja kertoma eivät auttaneet mitään, ottaen huomioon hänen olleen siellä lähinnä vankina ja hänetkin yritettiin tappaa.”
“Ishikawa Asagistakaan ei ole irronnut kuulusteluissa tietoja, vaan hän vaikuttaa olevan tietämätön asioista, vaikka Teru epäileekin hänen salaavan jotain”, Kanon päätti jatkaa.
“Miten sinä voit epäillä vieläkin Ishikawa Asagia?” naispoliisi katsoi syyttävästi Terua, joka ei välittänyt katseesta, vaan katsoi häijysti takaisin kulmiensa alta.
“Ihan kuin sinun olisi mahdotonta uskoa hänen ihmisyyteensä edes verran, että voisit ymmärtää hänen kärsivän sisarensa menetyksestä.”
“Ishikawa Asagi ei kuitenkaan ollut ainoa, joka kärsi Utada-sanin kuolemasta”, Mikaru puuttui puheeseen, vaikkei kovinkaan vankalla, kuuluvalla äänellä.
“Eikä se, jota tapahtunut kosketti eniten.”

Kahdeksan muuta huoneessa olijaa kääntyivät katsomaan kummissaan katsomaan brunettea, joka nojasi kyynärpäällään toiseen käteensä ja sitten leukansa koukistettuun käteen. Kukaan ei sanonut mitään hetkeen, jolloin Mikaru heräsi ajatuksistaan ja vilkaisi ympärilleen huomaten saamansa katseet.
“Ai, taisin vahingossa ajatella ääneen”, brunette hymyili nolostuneena ja huitaisi hiukan hiuksiaan.
“Niin taisit tehdä”, Wataru totesi parilleen katsoen tätä tutkivasti.
“Mutta mitä tarkoitit tuolla?”
“Puhutko nyt Ishikawa Sayurista? Ishikawa-sanin ja Utada-sanin äidistä?” Kanon ehdotti, mutta Yuuto ja hiljaiseksi mennyt Teru ravistivat päätään aavistaen, mitä työtoverinsa oli tarkoittanut.
Olihan asia tulossa tälle tärkeämmäksi kuin muille.
“Eikös Utada Hikarulla ollut alle kouluikäinen lapsi?” Mikaru kysyi saaden muut, paitsi Hakuein, Nanan, Yuuton ja Terun hätkähtämään.
“Poikahan hänellä taisi olla…”
“Camui Gackt”, Teru vastasi välittömästi vilkaisten synkästi tietokoneen ruutua, jossa näkyi vielä hetken aikaa lukemansa tiedosto.
“Hikaru antoi poikansa pitää vuosia sitten mysteerisesti murhatuksi jääneen isänsä, Camui Takerun sukunimen, kun itse jostain syystä vaihtoi omansa kokonaan uudeksi.”
“Niin, häntä juuri tarkoitin”, brunette henkäisi nyökäten samassa.
“Hän on nyt menettänyt kummankin vanhempansa. Gackt-kunia äitinsä kuolema koskettaa eniten.”
“Totta”, Kanon henkäisi saaden muut vain nyökkäämään.
“Miten hänen edes kävi?” Jun katsahti kysyvästi niin kenraalia kuin Terua, joista jälkimmäinen tietenkin oli perillä Ishikawoista.

“Sosiaaliviranomaiset ja lastensuojeluviranomaiset hakivat Gackt-kunin seuraavana päivänä, kun Utada Hikarun ruumis oli löydetty”, Hakuei sanoi ja vilkaisi pikaisesti Terua, ennen kuin uskaltautui istuutumaan pöydän kulmalle kaivaen housujen taskustaan sikariaskia ja sytkäriä.
“Tämä oli Ishikawa-sanin kotona ja mitä minä kuulin, poika huusi pahemmin kuin palosireeni ja takertui enoonsa. Ja mitä kuulin muutamalta juoruavalta nulikalta, tavallisesti asiallisesti toimiva Ishikawa Sayuri oli huutanut viranomaisten olevien kylmiä paskiaisia, jotka eivät ymmärrä aiheuttavansa pienelle pojalle vian tuskaa. Ishikawa Asagin kihlattu sen sijaan näytti siltä, että saattaisi vetää turpaan jokaista, joka koskisi poikaan. Lopulta he suostuivat viemään Gackt-kunin autolle, jolla poika vietiin lastenkotiin”, tämä kertoi hiukan lisää yksityiskohtia, minkä jälkeen sytytti sikarinsa Nanan nyrpistyksestä huolimatta ja veti savua henkeensä.
“Mitä sitten tapahtui?” Mikaru kysyi vuorostaan, olihan tästäkin tulossa isä, vaikkakin tahtomattaan.
“Gackt-kun joutui jäämään lastenkotiin osittain siksi, että sosiaaliviranomaiset haluavat varmistaa hänen pääsevän sopivaan kotiin”, Teru totesi ja yritti nousta ylös, mutta ei onnistunut Yuuton ansiosta.
“Gackt-kunin eno ja isoäiti joutuivat suureen huoltajuuskiistaan ja kumpikin vaativat poikaa itselleen”, harmaanruskeasilmäinen sanoi väliin ja kietoi kätensä parinsa ympärille hiukan turhankin läheisesti, koska vaalein repäisi nopeasti käden pois ylävartaloltaan.
“Ishikawa Sayuri on asunut viime aikoina omista syistään poikansa luona, mutta aikoo palata kotiinsa Nagoyaan.”

“He siis joutuivat oikeudenkäyntiin huoltajuudestaan?” Wataru onnistui kysymään pariaan nopeammin.
“Kyllä ja varsin mielenkiintoiseen sellaiseen”, Nana huomautti väliin, vaikka naurahtikin sitten kevyesti.
“En olisi ikinä uskonut näkeväni mitään sellaista…”
“Näkeväsi?” Teru käänsi tiukasti päänsä naiseen ja tönäisi Yuuton pois sylistään.
“Eikös oikeudenkäyntiä ole käyty suljettujen ovien takana?” tämä kysyi, kun kohottautui seisomaan ja astui parinsa yli päästäkseen lähemmäksi jotakuta, joka tiesi enemmän kuin hän.
“Olihan se, mutta täältä laitokselta tarvittiin pari tarkkailijaa tuuraamaan ja Hakuein ehdotuksesta minua pyydettiin”, vihertäväsilmäinen kertoi vilkaisten samassa hymyillen esimiestään.
Kenraali yritti näyttää sikaria polttaessaan jurolta, mutta ei onnistunut kovin uskottavasti, koska suupielensä kaartui pieneen hymyyn. Vaaleinta ei sen sijaan hymyilyttänyt yhtään, vaan tämä katsoi suorastaan loukkaantuneena komisariota, kuin tämä olisi jättänyt hänet pois viikon kestävältä Havaijin matkalta.
“Mitä siellä tapahtui?” Yuuto hyppäsi pystyyn ja iski kätensä vaaleahiuksisen suun eteen.
“Ei varmastikaan mitään viranomaisten suunnitelmien mukaan.”
“Ei ainakaan minun uskoakseni, vaan joku oli päättänyt koskea käsikirjoitukseen”, naispoliisi henkäisi ja vilkaisi ympärilleen etsiäkseen sopivaa tuolia.
Sen Mikaru ja Jun lahjoittivat ennätysajassa varastamalla toimistotuolin Yuuton pöydän äärestä ja siirtämällä huonekalun lähelle punertavahiuksista.
“Kiitos”, tämä huokaisi ja istuutui alas vieden sirosti kätensä lähelle kasvojaan jääden hetkeksi miettimään.
“Mistähän aloittaisin… No, kaikki sujui hyvin, kun tuomareille ja viranomaisille esiteltiin aihe ja sekä Ishikawa Sayurin että Ishikawa Asagin lakimiehet olivat tiivistäneet kumpikin, minkä takia heidän asianomaisensa pitäisi saada Gackt-kunin huoltajuus. Sitten Ishikawa Asagi pyydettiin todistajan aitioon asianajajansa, Nakamura Yukin, pyynnöstä…”

<><><><><>

Nana istui tuolilla seinustan vierellä, lähellä tuomarin työhuoneen ovea ja katseli tarkkaavaisesti ympärilleen. Eläkeikää lähestyvä miestuomari istui tummanruskealla korokkeellaan mustassa kaapumaisessa takissa valkoisen paidan ja tumman solmion pilkistäessä vaatteen alta. Harmaantunut mies, jolla oli ahavoituneet, pigmenttiläiskiä täynnä olevat kasvot, tarkkaili kulmat kurtussa vieressään matalammalla aitiolla istuvaa miestä. Naispoliisikin katsoi mustatukkaista, salaperäiseltä ja vaikuttavalta näyttävää miestä. Vaikuttavuus ei kuitenkaan ollut samanlaista kuin ennen tai mitä vihertäväsilmäinen oli lehtien sivuilta tottunut näkemään. Pantteria etäisesti muistuttava mies istui rauhallisesti paikallaan ja näytti varsin tyyneltä, mutta työnsä vuoksi ihmisiä tarkkailemaan tottunut punertavahiuksinen huomasi miljonäärin mustien silmien tarkkailevan useampaa kohtaa edessään.

Ishikawan Asagi katsahti tuomarin ja omasta näkökulmastaan edessään vasemmalla puolella, kunnioittavan matkan päässä niin tuomioistuinta olevaa pidempää pöytää ja sen ääressä olevia miehiä. Oshiro Hide-zou istui rauhallisesti tuolillaan ja nojasi selkänojaan yrittäen tehdä olonsa mahdollisimman mukavaksi ja levätä tarkkailunsa lomassa. Toimitusjohtajan vasen käsi oli poissa hihasta, puvun takin alla piilossa kättä kannattelevan siteen kanssa, mutta kaikki huoneessa olijat tiesivät, että mies oli vasta muutama päivä sitten päässyt sairaalasta. Vammastaan huolimatta kasvot olivat tyynet, jopa itsevarmat kuin tämä olisi tiennyt, että kaikki tulisi järjestymään. Ilmeisesti teräväpiirteinen yritti välittää tuntemustaan ystävälleen, koska ei kääntänyt katsettaan mihinkään johtajastaan. Liikemiehen vieressä seisoi laivastonsiniseen pukuun pukeutunut Nakamura Yuki, joka ei ollut paikalla vain antamassa henkistä tukeaan palkanmaksajalleen, vaan oli tekemässä työnsä lisäksi kaikkensa, jotta Asagi saisi Gackton huoltajuuden. Pikaisesti lakimies vilkaisi sivulleen, jolloin Nanakin katsahti samaiseen suuntaan, pienen välimatkan päässä olevaa toista pöytää, jonka ääressä istui vanha, kurttuinen asianajaja nimeltä Ono, joka katsoi pistävästi takaisin silmälasiensa yli. Virkaveljen katse ei kuitenkaan kiinnostanut tummanruskeatukkaista nuorta miestä, jonka ilme kertoi kaikille tilannetta seuraaville, että tämä uskoi pystyvänsä haastamaan, jopa voittamaan kokeneemman asianajajan, mikäli tuomari ja valamiehistö eivät antaisi vanhemmalle iälle ja kokemukselle liian suurta painoarvoa. Sen sijaan Yuki katsoi huolestuneena vanhan äijän vieressä istuvaa tomesodepukuista naista, joka oli jälleen sitonut hiuksensa perinteiselle nutturalle ja istui kunnioitusta herättävän suoraselkäisenä selkänojallisella tuolissa. Tämä katsoi sen sijaan todistajan aitiossa istuvaa miestä, joka luonnollisesti tutkaili parhaan ystävänsä ja asianajan lisäksi vastapuoltaan. Ishikawa Sayurin ilme oli neutraali eikä naisen ajatuksia pystynyt lainkaan lukemaan, kun tämä antoi mustien silmiensä tarkkailla kaikkea edessään olevaa. Sehän todennäköisesti veikin Asagilta itsevarmuutta sekä vaikuttavuutta, koska oli joutunut omaa äitiään vastaan oikeuden eteen. Pantterimainen huokaisi raskaasti ja kääntyi jälleen katsomaan oman puolensa pöytää ja sen taakse. Hide-zoun ja Yukin selän takana oli kiinnitetty eräänlainen pylväsaita, joka erotti oikeutta käyvät osapuolet muista ihmisistä ja sivustalla olevasta valamiehistöstä. Aivan Hide-zoun takana olevalla penkillä istui mustahiuksinen henkilö, jolla oli yllään tummanharmaa jakkupuku, jonka hame oli polvista kapeneva ja sitten taas levenevä pitkä hame. Kauniskasvoinen naiselta näyttävä henkilö ei kuitenkaan ollut nainen, kuten Asagi, Hide-zou, Yuki ja Sayuri tiesivät, vaan täysiverinen mies, joka oli jo useamman vuoden ajan hämännyt lailta, yhteiskunnalta ja suurimmalta osalta ihmisiltä sukupuolensa. Mana istui kädet sylissään paikoillaan ja hymyili pienesti nyökäten samalla. Tämä sanoi katseellaan ja hymyllään, että kaikki olisi hyvin ja nyt Asagin olisi tehtävä parhaansa, jotta saisi lain silmissä oikeudet sisarenpoikansa huoltajaksi. Kauniskasvoisen selän takana ja toisilla penkkiriveillä istui muutamia miehiä ja naisia, joista kukaan ei ollut lehtimies, vaan nämä olivat kummankin osapuolen tukijoita tai sosiaaliviranomaisia. Sivummalla istui kuusi valamiehistön jäsentä sekä kolme tuomaria, joiden kaikkien tehtävä oli päättää, mikä olisi alle kouluikäiselle lapselle paras vaihtoehto.

“Ishikawa-san, tehän olette vasta kolmenkymmenen iässä”, Yuki kysyi kuuluvalla äänellä pyöreästi, vaikka tiesikin vastauksen.
“Kyllä”, Asagi kumartui lähemmäksi mikrofonia, jotta äänensä kuuluisi selvästi huoneessa olijoiden korviin.
“Ja Camui Gackt, poika jonka huoltajuutta haette, on viisivuotias?” nuori lakimies kysyi jälleen itsestäänselvyyden, mikä sai niin Nanan kuin muut lapsen ja yakuzan iästä tietävät kurtistamaan ihmetellen kulmiaan.
Sayurin lakimies pyöräytti tympääntyneenä silmiään, mutta lesken ilme ei värähtänytkään. Tämä kyllä osasi jo arvata, mihin kuulustelu oli menossa – eihän poikansa asianajaja idiootti ollut.
“Kyllä”, miljonääri vastasi jälleen asiallisesti.
“Eli kymmenen vuoden päästä, kun Camui Gackt olisi murrosiässä, te olisitte vasta neljäkymmentävuotias ja sitä hiukan vanhempi?” tummanruskeahiuksinen kysyi, vaikka tekikin lähinnä vain oletuksen.
“Aivan”, mustatukkainen nyökkäsi vastauksensa perään.
“Ja teidän äitinnehän on lähes 60-vuotias? Eli Gackt-sanin murrosiän tullessa hän olisi jo 70-vuotias?” vihertäväsilmäinen asianajaja jatkoi nojaten käsillään kevyesti pöytään.
“Kyllä”, Asagi vastasi, vaikka nielaisikin sanojensa loppuun.
Tästä saattoi nähdä, ettei kokenut minkäänlaista iloa käydessään omaa äitiään vastaan – eikä tämä olisi halunnut takertua tässä kohdassa itselleen suurempaan valttikorttiin eli ikään.
“Eli todennäköisesti pystyisitte hoitamaan Gackt-sania ilman murrosiän ja muita ongelmia aina siihen asti, että hänestä tulisi täysi-ikäinen?” Yuki jatkoi kuulusteluaan tehden samalla selväksi kaikille kuulijoille, minkä uskoi olevan oikein.
“Uskoisin näin ja aikoisin tehdä niin”, pantterimainen sanoi ja tällä kertaa äskeistä kuuluvammalla äänellä.
“Ikänne takaa teille sen, miksi olisitte todennäköisesti parempi huoltaja sisarenpojallenne kuin äitinne, koska olette nuorem-” nuorempi asianajaja oli jatkamassa, mutta samassa Sayurin lakimies ponkaisi seisomaan, vaikka alkoikin äkkinäisistä liikkeistä hiukan tutista.

“Vastalause!” silmälasipäinen ärjäisi.
“On moraalisesti väärin, suorastaan ikärasismia, väittää ja sitä myöten olettaa, että ikä jotenkin heikentäisi ihmistä, kun monet isoäidit ovat muutenkin ottaneet lapsenlapsensa huostaansa!”
“Ei ole ikärasismia korostaa, että kahden huoltajaehdokkaan kolmenkymmenen vuoden ikäerolla olisi merkitystä jaksamisen suhteen pienen lapsen kanssa, kun se on selvä tosiasia”, vihertäväsilmäinen mies kääntyi tuomaria kohti.
“Lisäksi ikäeron esiin tuominen kuvaa sitä, että liian suuri ikäero voi myöhemmin tuoda vaikeuksia kasvatuksessa, koska lapsen ja vanhemman ajatusmaailmat eivät enää kohtaa eri asioiden oppimisen myötä. Kyllähän adoptiotakin miettiessä pyritään ottamaan huomioon vanhempien ja lasten välinen ikäero – mitä iäkkäämmät vanhemmat, sitä vanhempi lapsi näille mieluiten annetaan.”
“Hylätään”, tuomari henkäisi vilkaisten vanhaa lakimiestä, joka istuutui tympääntyneenä, mutta siirsi katseensa sitten nuorempaan.
“Nakamura-san, muotoiltaa sananne hiukan tarkemmin.”
“Kyllä, arvoisa tuomari”, tummanruskeahiuksinen kumarsi kohteliaasti ja kääntyi sitten jälleen palkanmaksajansa puoleen.
“Ishikawa-san, ettekö te huolehtineet sisarestanne ennen synnytystä, ja synnytyksen jälkeen niin Hikarusta kuin Gacktosta?” tämä kysyi siirtyen pois pöytänsä takaa.
“Kyllä”, Asagi vastasi asiallisesti, vaikka vilkaisikin silmäkulmastaan tuomaria, koska muisti äskeisen lakimiesten pullistelukilpailun.
Toisessa tilanteessa se olisi voinut huvittaakin tätä, mutta ei asianosaisena eikä noin vanhan oikeuslaitoksen työntekijän edessä.

“Kuinka kauan?” Yuki kysyi ja liikautti hiukan kättään viitaten sovitusti siihen, että nyt olisi sopiva hetki puhua paria sanaa pidempää.
“Sisareni muutti luokseni puolessa välissä raskauttaan, kun miehensä murhattiin. Gackton synnyttyä huolehdin heistä kummastakin vuoden ajan”, mustatukkainen kertoi katsahtaen vaistomaisesti valamiehistöä.
“Miksi?” nuori lakimies henkäisi ja kääntyi itsekin kohti sivummalla istuvia valamiehistön edustajia, vaikkei erityisemmin näihin katsonut.
Tämä vain tiesi, että teko saisi yhdeksän henkisen joukkion terästämään kuuloelimiään.
“Koska sisareni masentui kuultuaan miehensä kohtalosta enkä voinut antaa hänen selviytyä yksin sekä surustaan että raskaudestaan”, pantterimainen kertoi äänensä särähtäessä hieman, kun joutui puhumaan rakkaasta isosiskostaan, jota ei enää ollut.
“Synnytys oli vaikea ja Hikaru sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen, mikä vain syvensi hänen aiempaa ahdistustaan eikä hän ollut kykeneväinen hoitamaan Gacktoa. Sen takia he asuivat luonani ja huolehdin parhaani mukaan heistä kummastakin. Vuoden jälkeen sisareni katsoi olevansa siinä kunnossa, että pystyisi asumaan omillaan ja huolehtimaan pojastaan, mutta olen käynyt heidän luonaan usein, auttanut ja tukenut heitä taloudellisesti.”
“Teillä siis on tätä myöten kokemusta lapsen hoitamisesta?” tummanruskeahiuksinen tarkensi kääntyen jälleen asiakkaansa puoleen.
“Kyllä”, mustasilmäinen käänsi katseensa niin asianajajaan ja vilkaisi tällä kertaa itsevarmasti äitiään.
“Miksei äitinne tullut huolehtimaan sisarestanne ja lapsenlapsestaan?”
“Hänellä oli velvollisuuksia kotonaan Nagoyassa eikä sisareni halunnut lähteä Osakasta.”
“Onko teillä ennestään lapsia?”
“Ei.”
“Oletteko vakaassa parisuhteessa?”
“Kyllä, olen kihloissa ja suunnittelen häitä.”

“Selvä, ei muuta kysyttävää tällä hetkellä”, Yuki katsoi tuomaria, kumarsi hiukan ja kääntyi sitten palatakseen pöytänsä ääreen.
Hide-zou ei katsonut lainkaan nuorta lakimiestä, vaan vilkaisi puvun takkinsa alla piilossa olevaa kättään, kun olisi tarkistanut jotain. Tekonsa jälkeen tämä työnsi hiukan tuoliaan taaksepäin ja kumartui samaiseen suuntaan, jolloin takanaan istuva Mana kumartui lähemmäksi. Teräväpiirteinen supisi pikaisesti jotain, jolloin siniharmaasilmäinen kurtisti hiukan kulmiaan, mutta ei sanonut mitään osittain siksi, ettei voinut ja osittain myös siksi, ettei ehtinyt, koska kakkosmies palasi takaisin omalle paikalleen, kun Yuki istuutui vierelleen. Tummanruskeahiuksinen katsoi kysyvästi toimitusjohtajaa, joka vain ravisti pienesti päätään, mutta katseensa pysyi itsevarmana. Heidän lakimiehensä ei kannattanut murehtia, koska kaikki oli hallinnassa. Ruskeankellertäväsilmäisen ilme ei kuitenkaan valanut tarpeeksi rohkeutta vihertäväsilmäiseen mieheen, koska tämä käänsi päätään ja kääntyi katsomaan kilpailijaansa.

Silmälasipäinen Ono katsoi hetken pöydällään olevia papereita, kunnes nosti katseensa Asagiin ja avasi suunsa. Ääni ei kuitenkaan tullut kuuluville, vaikka suu oli yhä avoinna. Vaivalloisesti vanhempi asianajaja nousi seisomaan, koska oli muistanut juuri sillä hetkellä, että elävä legenda istui vieressään eikä vastakkainen osapuoli ollut kukaan muu kuin naisen ainoa poika ja jäljellä elossa oleva verisukulainen. Siksi tämä ei ollutkaan sanonut mitään, vaikka olikin hetken typeryydessään avannut suunsa.
“Kuten äsken sanoitte, teillä ei ole lapsia”, vanha lakimies henkäisi päästyään ylös.
“Ja te huolehditte sisarenpojastanne vuoden, minkä jälkeen olette etäältä tarkkailleet ja tukeneet, vai mitä, Ishikawa-san?”
“Suunnilleen noin, vaikkei ihan sanatarkasti”, pantterimainen vastasi, vaikkakin viimeisen sanan kohdalla äänensä kylmeni hiukan.
“Eli ette todellisuudessa ole huolehtineet yhdestäkään lapsesta yhtä mittaisesti useita vuosia”, vanhus huomautti terävästi ja jatkoi, ennen kuin mustatukkainen ehti vastaamaan toteamukseen mitään.
“Te olette huolehtineet Gackt-sanista vain jaksoittain ettekä yhtämittaisesti. Mitä siis muka tiedätte lapsenhoidosta tai vanhemmuudesta ihailemastanne nuoruudesta huolimatta!?”
“Vasta-” Yuki oli huutamassa ja siirsi jo painoaan jaloilleen hypätäkseen ylös.

“Ono!” luja, pehmeäksi ääneksi harvinaisen terävä ärähdys keskeytti kaikki äänet ja jokainen huoneessa olija siirsi katseensa vanhan lakimiehen vierelle.
Sayuri oli kääntänyt hiukan päätään asianajajaansa kohti ja katsoi tiukasti, äänettömän käskevästi ja jopa varoittavasti. Vaikka nainen olikin huoltajuuskiistassa poikaansa vastaan, ei tämä kuitenkaan ihan mitä tahansa suostunut kuuntelemaan.
“Pyyhkikää tuo äskeinen”, Ono sanoi kuuluvalla äänellä ja otti tukea pöydästä, kun kääntyi jälleen Asagia kohti.
“Lakimiehenne vetoaa siihen, että te olette nuori ja siksi äitiänne soveliaampi huoltaja Gackt-sanille”, tämä jatkoi kuulusteluaan saaden vain kylmän silmäyksen nuoremmalta mustasilmäiseltä.
“Äitinne kuitenkin kasvatti niin teidät kuin sisarenne – myös silloin, kun sisarenne isä menehtyi ja kun oma isänne kuoli.”
“Isäni oli Matsumoto Hideton kuoltua äitini tukena, joten hän toimi täydellisenä yksinhuoltajana vasta isäni kuoltua”, pantterimainen pisti välittömästi väliin nyökäten kunnioittavasti äidilleen.
“Ah, kuten äsken sanoitte ’täydellisenä yksinhuoltajana’”, silmälasipäinen henkäisi ja heilautti samassa kättään vierelleen.
“Äitinne, asiakkaani Ishikawa Sayuri, kasvatti kaksi lasta aikuiseksi asti ja teki täydellistä työtä, mitä ette varmasti kiellä. Se todistaa, että hän on täysin kykenevä huolehtimaan Gackt-sanista, vai väitättekö muuta?”
“En väitä muuta, tiedän äitini pystyvän huolehtimaan ja kasvattamaan kenet tahansa omien arvojensa mukaiseksi kunnolliseksi aikuiseksi”, mustatukkainen vastasi painokkaasti.
“Minä vain väitän, että pystyn siihen samaan. Minä uskon, että voin antaa Gacktolle hyvän, muuttumattoman kodin ja kasvatuksen hänelle tutussa kaupungissa ja tuntemiensa ihmisten huomassa.”
“Tehän ette ole kuitenkaan naimisissa?” vanha lakimies huomautti.
“En, vaan kihloissa, mutta avioliitto olisi tarkoitus solmia pian”, Asagi kertoi jälleen.
“Mutta sekin saattaa muuttua, vai mitä?” Ono tarttui yhteen tietämiinsä vivuista.
“En usko”, mustasilmäinen sanoi varmalla äänellä.
“Eikö? Teillähän on naistenmiehen maine”, silmälasipäinen huomautti.

“Vastalause!” Yuki ärjäisi pompaten pystyyn.
“Mitä tekemistä Ishikawa-sanin maineella tai aiemmilla suhteilla on tässä asiassa?”
“Nehän vaikuttavat tietenkin Gackt-sanin tuleviin oloihin”, Ono käänsi hiukan päätään nuorempaansa kohti.
“Arvoisa tuomari, Ono-san yrittää kiskoa menneisyyttä esiin omaksi edukseen, vaikka olemme täällä puhumassa Camui Gackton tulevan huoltajan nykyisestä ja tulevasta tilanteesta”, tummanruskeahiuksinen kääntyi vaativasti tuomarin puoleen.
“Ishikawa-san on kihloissa ja kihlattunsa istuu tässä selkäni takana, mikä on varmasti jo itsessään vahva todiste siitä, etteivät he kaksi ole eroamassa, vaan Gackt-san saisi oikean, kokonainaisen perheen. Ono-san yrittää tahallaan puheillaan vaikuttaa Ishikawa-sanin suhteeseen, jotta tilanne kääntyisi itselleen edullisemmaksi!”
“Hyväksytään”, tuomari päätti ja kääntyi vanhan lakimiehen puoleen.
“Jos haluatte ottaa menneitä asioita esille, ottakaa vain olennainen. Teillä on vastassanne ikäisekseen varsin taitava lakimies, joka ei pelkää uhmata itseään vanhempia ja sivaltaa kielellään. Suosittelen teitä miettimään sanomisianne tarkkaan.”
“Huomaan sen, arvoisa tuomari”, silmälasipäinen loi pahan silmäyksen kilpailijaansa, mutta kääntyi sitten jälleen katsomaan todistajan aitiossa istuvaa.
“Ishikawa-san, te olette nuori ja tiedätte varmasti, että nuorena solmitut avioliitot eivät aina ole pysyviä.”
“Tiedän, vaikken olekaan enää niin nuori”, mustatukkainen sanoi vahvalla äänellä.
“Eli tiedätte, miten paljon nykyään otetaan avioeroja?” vanha lakimies huomautti siihen.
“Eli tiedätte sen voivan tulla myös teidän osaksenne? Kyllähän te varmasti tiedätte, miten avioriidat ja sitä myöten erot voivat vaikuttaa lapsiin.”
“Olen nähnyt siitä todisteita omin silmin”, miljonääri vastasi vilkaisten pikaisesti Hide-zouta, mutta kääntyi sitten päättäväisesti äitinsä asianajajaa kohti.
“Mutta iällä ei ole tämän asian kanssa merkitystä. Äitinikin meni nuorena, minua nuorempana, naimisiin eikä avioliittonsa päättynyt avioeroon. Itse asiassa kumpikaan avioliitto ei päättynyt avioeroon.”
“Äitinne periaatteet eivät välttämättä päde teihin tai teidän hurmaavaan kihlattuunne”, Ono vilkaisi vahingossa kohti Manaa.
Tämä oli avaamassa suunsa, mutta nielaisi sitten pienesti, kun kohtasi siniharmaiden silmien jäätävän katseen, joka viesti kauniskasvoisen suurta halua kyetä muuttamaan vanhuksen jääpatsaaksi ja sen jälkeen kaataa maahan pirstaloitumaan miljardeiksi palasiksi.
“Elämässänne kuitenkin tapahtuu paljon, Ishikawa-san”, silmälasipäinen sanoi hetken päästä saatuaan heikosti koottua itsensä.
“Paljon asioita, jotka voivat vaikuttaa Gackt-sanin elämään, kun taas äitin-”

Huoneessa kuului kevyt naksahdus, jolloin kaikki käänsivät katseensa tarkkailijoiden takana olevalle ovelle. Teko ei ollut yhtään väärin, koska ovenkahva painautui hitaasti, jopa hiukan vapisten alaspäin ja ovi aukesi hetken päästä varovaisesti.
“-sä?” kuului kysyvä, pieni ja arka lapsen ääni, joka sai niin Asagin kuin Sayurin jäykistymään.
Yukin suu aukesi hämmennyksestä ja Manan sielunpeilit laajenivat, mutta Hide-zou katsoi tyynesti, lähes tyytyväisenä ovelle. Ovi aukeni hiukan lisää ja pieni, tummanruskeatukkainen pää kurkisti varovaisesti, etsien sisälle. Viisivuotias poika, joka oli pukeutunut pojille tarkoitettuun harmaaseen pukuun, katseli ympärilleen apeana, jollain tapaa jopa hädissään, kunnes katseensa osui isoimmalla korokkeella olevaan vanhaan tuomariin ja sitten tämän vieressä, näkyvällä paikalla olevaan Asagiin.
“Isä?” poika henkäisi hiljaa äänensä kuitenkin kajahtaessa laajassa huoneessa kovempaa, kuin mitä lapsi oli tarkoittanut.
Nopeasti viisivuotias vetäytyi hiukan kauemmas, piiloon oven taakse, mutta kukaan ei osannut sanoa, johtuiko se sanomastaan sanasta, kun oli katsonut enoaan, vai hassulla tavalla kuuluneesta äänestään.
“Gackt”, Asagi henkäisi äänensä värähtäessä kuuluvasti sekä kutsusta että näkemistään kasvoista.
Gackt astui jälleen peremmälle huoneeseen kuultuaan nimensä ja tuijotti suurin, kostuvin silmin enoaan, jota oli todellisuudessa tullut etsimään.
“Asagi-oji-san!” tummanruskeatukkainen huudahti kimakasti ja otti pari haparoivaa juoksuaskelta.

Välittömästi Mana kohottautui ylös ja astui käytävälle esteeksi portin eteen, ennen kuin laski katseensa lapseen. Poika pysähtyi samassa nähdessään jakkuun ja pitkään hameeseen pukeutuneen naamioituneen, joka katsoi vakavia kasvoja. Pienet kädet puristuvat nyrkeiksi ja Gackt katsoi epävarmana eteensä, vaikkakin kauemmaksi, ilmestynyttä aikuista, joka tarkkaili pienemmän kasvoja. Samassa kauniskasvoinen kyykistyi alas ja levitti kutsuvasti käsiään paljastaen sylinsä.
“Mana-chan!” Gackt huudahti teon nähdessään ja ryntäsi onnellisen helpottuneena itkien uuteen juoksuun.
Tämä heittäytyi siniharmaasilmäistä vasten ja kietoi kätensä vahvan niskan taakse yrittäen siten painautua vielä tiukemmin soluttautujaa vasten. Mustahiuksinen kietoi kätensä lämpimään halaukseen ja painoi pienen pojan tiukemmin vartaloaan vasten, ennen kuin kohottautui seisomaan ja vei toisen kätensä lapsen takamuksen alle, ettei toinen vahingossakaan putoaisi.
“Mana-chan!” tummanruskeatukkainen nyyhkäisi pienesti mustia hiuksia vasten, jolloin vaatesuunnittelija kallisti hiukan päätään, jolloin päänsä painautui lähemmäksi pikkuisen päätä. Ylempänä oleva käsi silitti muutaman kerran rauhoittavasti, lohduttavasti viisivuotiaan selkää, kunnes tummanruskeasilmäinen suoristi itsensä ja katsahti Manan kasvoja anovasti.
“Mana-ch-” Gackt aloitti, mutta mustahiuksinen painoi sormensa toisen huulille vaientavasti.
Kauniskasvoinen hymyili pienesti ja nyökkäsi lapselle, kunnes kääntyi katsomaan kihlattuaan samalla, kun vartalonsakin kääntyi kasvojensa mukana. Naamioitunut otti muutaman askeleen lähemmäksi porttia ja avasi sen astuen sitten oikeudenkäynnin keskelle.

“Hetkinen!” Ono huudahti ja oli jatkamassa, mutta samassa kauniskasvoinen kääntyi katsomaan tätä.
Taidokkaasti meikatut huulet värähtivät ja hetken aikaa jotkut olivat varmoja, että vaatesuunnittelija oli väläyttänyt hampaitaan merkiksi siitä, että jos silmälasipäinen edes harkitsisi jatkamista, Ishikawan kihlattu purisi tätä. Hetken katsottuaan soluttautujan kasvoja, ihmiset kuitenkin tajusivat olleensa väärässä. Siniharmaat silmät nimittäin sanoivat, että jos vanha lakimies avaisi suunsa tai tämä ja joku muu yrittäisi muuten pysäyttää heidät, mustahiuksinen purisi tämän pään irti. Luotuaan viholliselleen paljon puhuvan katseen, Mana vilkaisi pikaisesti Hide-zouta, joka nyökkäsi sekä ymmärryksen että liittouman ja rohkaisun merkiksi. Toimitusjohtaja ajatteli täsmälleen samaa, mitä vaatesuunnittelijakin, siksi naisellisempi kääntyi rakastaan kohti ja otti askeleita tätä kohti kantaen poikaa sylissään.
“Mu-” Ono yritti uhkarohkeasti saada ääntään kuuluville.
“Ono, hiljaa!” Sayuri käski terävänä sihahduksena ja katsoi lakimiestään avoimen murhaavalla katseella.
Silmälasipäinen katsahti peloissaan vierelleen ja istahti sitten alas. Tämä saattaisi olla uhkarohkea uhmatakseen Osakan herran kihlattua, mutta ei niin tyhmä, ettei tottelisi alamaailman kuningatarta.

Mana kyllä kuuli tulevan anoppinsa äänen, mutta ei kääntynyt katsomaan taakseen. Tämä oli erottanut sanoista ja äänestä sen, että tällä kertaa – harvinaista kyllä – tomesodea käyttävä oli puolellaan. Välittämättä lainkaan siitä, mitä ihmiset ajattelivat teoistaan, kauniskasvoinen käänsi hiukan enoaan kohti kurottelevaa lasta ja paransi otettaan tässä.
“Asagi-oji-san!” Gackt huudahti käsiensä hapuillessa sukulaistaan.
“Gackt”, Asagi henkäisi nousten tuoliltaan ja ojensi kätensä lasta kohti.
Välittömästi, kun lapsen sormet tulivat riittävän lähelle, pantterimainen tarttui pieneen käteen ja veti varovaisesti lasta, joka lähes leijaile luokseen ja lähes syliinsä aition laidan yli.
“Voi Gackt”, mustatukkainen huokaisi pidätellen kyyneliään ja rutisti kaikin voimin sisarenpoikaansa haluamatta koskaan päästää irti.
“Olen kaivannut sinua!”
“Ja minä sinua!” Gackt huudahti irrottautuen sitten yakuzasta.
“Koska minä pääsen kotiin?” poika huudahti anovasti.
“Minä en halua enää asua siellä!”
“Siellä?” miljonääri hätkähti, mutta tajusi sitten.
“Lastenkodissako?”
“Ei se mikään lasten koti ole, vaan tylsien tätien koti!” tummanruskeatukkainen väitti vastaan.
“Ne on koko ajan kampaamassa tukkaa, määräämässä, mitä pitää pukea, komentamassa, moittimassa eikä ne anna leikkiä!”
“Eivät anna leikkiä?” mustasilmäinen kurtisti kulmiaan ilmeensä vakavoituessa, suorastaan kiristyessä uhkaavasti.
“Eivät! Pitäisi vain lukea tai opetella lukemaan tai sitten laskea jotain jollain tyhmällä helmitaululla!” viisivuotias kertoi tohkeissaan.
“Ja ne koko ajan sanoo, että on hyödytöntä tehdä palapeliä tai pelata jotain peliä! Ne ei anna katsoa televisiota tai edes leffoja!”
“Voi, Gackt, olen pahoillani tuosta”, Asagi huokaisi pahoittelevasti, vaikka vilkaisikin kakkosmiestään, joka kääntyi Yukin puoleen ja sanoi jotain, joka ilmeisesti viittasi lastenkodin työntekijöihin. Ilmeisesti asiaan aiottiin puuttua jollain keinolla.
“Teen kaikkeni, että pääset sieltä pian pois.”
“Minä haluan sieltä heti pois!” tummanruskeasilmäinen huudahti.
“Minä en tykkää asua siellä!”
“Missä sitten haluaisit asua, Gackt-kun?” tuomari puuttui yllättäen puheeseen.

Asagi, Mana ja Gackt kääntyivät muiden mukana katsomaan tuomioistuimen työntekijää, joka tarkkaili lasta ja tämän enoa tehden näkemästään omia päätelmiään, kuten valamiehistökin teki. Vanhempi mies katsoi ystävällisesti, rohkaisevasti hymyillen poikaa toivoen tämän vastaavan.
“Missä haluaisit asua?” tuomari kysyi uudelleen, kun ei saanut heti vastausta.
Olihan poikkeuksellista kysyä sellaista niin pieneltä, mutta mies halusi tehdä poikkeuksen, koska se saattaisi antaa suuntaviivaa.
“Vastaa vain, Gackt”, mustasilmäinen silitti rohkaisevasti sisarenpoikansa päätä.
“Ei mitään hätää, minä suojelen sinua.”
“Mm…”, viisivuotias mumisi, kun painautui vasten sukulaistaan.
Vaikka tämä olikin rohkeasti tullut etsimään pantterimaista, nyt vanhan, vieraan miehen katse hermostutti lasta.
“Kotona…”, vastaus tuli viimein.
“Se nyt ei valitettavasti ole mahdollista”, mustaan kaapuun pukeutunut henkäisi pahoittelevasti.
“Mutta kumman luona haluaisit asua? Enosi vai isoäitisi luona?”
“Kotona”, tummanruskeatukkainen sanoi uudelleen ja rutisti kovemmin mustasilmäistä.
“Asagi-oji-sanin luona!”

Huudahdus sai salissa olijat vaikenemaan täysin. Kukaan ei sanonut mitään hetkeen, vaan muutamaa silmäparia lukuun ottamatta kaikki katsoivat järkyttyneinä lasta, joka ei päästänyt vieläkään irti enostaan – ja tietenkin nämä katsoivat samalla Osakan herraa, joka itse katsoi hämmentyneenä lasta. Kaksikosta katseet siirtyivät yksi toisensa jälkeen Sayuriin. Tomesodepukuinen istui suoraselkäisenä, kuin olisi jäätynyt yliryhdikkääseen asentoonsa ja katsoi mustilla sielunpeileillään järkyttyneenä, jopa epäuskoisena pientä lasta, joka ei kuitenkaan ymmärtänyt katsoa mummiaan, kun ei ollut edes huomannut tätä. Muussa tapauksessa poika olisi varmasti säikähtänyt tai muuttunut hyvin surulliseksi nähdessään äidinäitinsä ilmeen, joka piilotti taakseen surua ja murhetta kuulemastaan.
“Miksi haluat asua mieluummin enosi kuin isoäitisi luona?” tuomari kysyi asiallisesti eikä näyttänyt olevan kovin hämmentynyt.
Näkihän tämä omin silmin, miten Gackt takertui Asagiin haluamatta päästää irti.
“Miksi et halua asua isoäitisi luona?”
“Mummi on kiva”, viisivuotias sanoi katsoen tuomaria.
“Mutta Asagi-oji-san on aina huolehtinut minusta. Asagi-oji-san hoiti minua ja äitiä, kun äiti oli kipeänä ja minusta on kiva olla Asagi-oji-sanin ja Mana-chanin kanssa sekä leikkiä Missin ja Yorun kanssa”, sitten tämä kääntyikin katsomaan mustatukkaista.
“Eikö mummikin voisi muuttaa meille?”
“Se nyt ei ole mahdollista, koska hänellä on velvollisuuksia kotonaan Nagoyassa”, miljonääri sanoi pahoittelevasti hymyillen.
Tämä vilkaisi pikaisesti kihlattuaan, joka katsoi tiukasti takaisin ja puristi maalatut huulensa kapeiksi viivoiksi. Mikäli pantterimainen edes uskaltaisi ehdottaa äitinsä lopullista muuttoa Burutendoulle, kauniskasvoinen alkaisi huutaa ja kiroilla välittämättä yhtään siitä, kuka kuulisi. Kaikeksi onneksi mustasilmäinen osasi lukea tuon viestin eikä ehdottanut ajatusta – ei tämä tosin todellisuudessa vielä kaivannut äitiään lopullisesti luokseen.
“Mutta sinä tulet näkemään mummiasi usein”, yakuza henkäisi katsoen jälleen kysyvästi tapittavaa lasta.
“Hän tulee katsomaan sinua usein ja mekin vierailemme Nagoyassa. Mummisi on elämässäsi eikä koskaan lähde pois, lupaan sen!”
“Jee!” tummanruskeatukkainen halaa-rutisti uudelleen enoaan.
“Pääsenkö tänään takaisin kotiin?”
“Voi Gackt, se ei ole mahdollista”, Asagi huokaisi raskaasti.
“Miksi ei?” Gackt irrottautui säikähtäneenä aikuisesta.
“Koska…”, mafiapomo vaikeni, koska oli hyvin lähellä, ettei hän haukkunut koko yhteiskuntaa ja sosiaaliviranomaisia kaistapäisiksi idiooteiksi, jotka eivät tienneet yhtään, mikä oli oikein ja mikä väärin.
Kaikeksi onneksi hänen järkensä astui tässä kohdassa väliin ja esti sanomassa itselleen turmioksi koituvia sanoja. Eri asia oli vain selittää tilanne lapselle ymmärrettävällä tavalla.

“Gackt-san? Gackt-san, minne katosit?” oven suunnalta kuului huhuilua, mutta ensimmäiset pään kääntäjät eivät kuitenkaan nähneet muuta kuin raollaan olevan oven.
“Gackt-san? Gackt-san!” huhuilu koveni ja hetken päästä ovi aukesi lisää.
Sisälle kurtisti kulmat kurtussa mustaan pukuun ja tummanharmaaseen raidalliseen kauluspaitaan pukeutunut nuorukainen, jolla oli kalpeat, lähes valkoiset kasvot, ruskeat silmät ja huomiota herättävät punamustiksi värjätyt pidemmän puoleiset auki roikkuvat hiukset.
“Gackt-san!” tulija huudahti järkyttyneenä katseensa osuessa tuomarin viereiselle paikalle huomaten etsimänsä olevan siellä pantterimaisessa kiinni.
“Mitä sinä täällä teet?!” puna-mustahiuksinen huudahti kauhistuneena astuen useamman askeleen peremmälle.
“Et saa olla täällä, kuten en minäkään!”
“Olette oikeassa”, tuomari sanoi kuuluvalla äänellä, jolloin nuorukainen pysähtyi ja kumarsi anteeksipyytävästi.
“Ja kuka te olette?”
“Hän on avustajani”, Hide-zou puuttui puheeseen katsoen tyynenä ensin puhunutta, sitten alaistaan.
“Aivan, olen Miyagi Seth, Oshiro Hide-zoun avustaja”, Seth sanoi sulavasti ja kumarsi uudelleen hyvätapaisesti suoristautuen sitten.
“Räikeä-setä-chan!” Gackt huudahti samassa korkealla, kuuluvalla äänellä.

Yuki tirskahti pienesti eikä toimitusjohtajakaan pystynyt pitämään pokerinaamaansa, vaan kohotti tuttuun tapaansa kätensä huuliensa eteen piilottamaan huvittunutta hymyään. Hymyt kohosivat myös Asagin ja Manan huulille ja heidän kummankin hartiat rentoutuvat, kun nämä vilkaisivat lasta, joka katsoi ilahtuneen piristyneenä avustajaa. Muutama muukin tyrskähteli salissa ja huvittuneet hymyt hiipivät itse kunkin suulle, vaikka tuomari näyttikin enemmän tyrmistyneeltä tuijottaessaan ensin lasta ja sitten puna-mustahiuksista, jonka posket alkoivat olla samanväriset kuin punaiset kutrinsa. Joku valamiehistössä jopa totesi vierustovereilleen, että eikös totuus yleensä kuulunut aina lapsen suusta.
“Niin, aivan… Krhm! Odotin tuolla käytävillä johtajani käskystä, mutta tulin sitten etsimään Gackt-sania”, varas kertoi hiukan vaivaantuneena, mutta onnistui kuitenkin kokoamaan itsensä, vaikka punaiset poskensa hehkuivat muuta vaaleata ihoa vasten.
“Huomasin tuossa hetki sitten, että Gackt-sanin tuoneet lastenkodin naiset olivat onnistuneet kadottamaan tämän ja lähdin etsimään. Jo on kumma, että koulutuksen saaneet ihmiset eivät pysty pitämään silmällä viisivuotiasta lasta, jonka on hyvin helppo päästä karkuteille tällaisessa paikassa!”
“Se selittääkin, mistä Gackt-san ilmestyi tänne”, tuomari totesi ja katsahti merkitsevästi oikeudenkäynnin avustajaa, joka kirjoitti erilliselle paperille muistiin, että asia olisi pakko ottaa puheeksi istunnon jälkeen
“Ilmeisesti viet hänet takaisin?”
“Näin ajattelin tehdä, mikäli se vain teille, Asagi-samalle ja Hide-zou-samalle käy”, Seth henkäisi ja kumarsi jälleen kohteliaasti yrittäen tehdä mahdollisimman hyvän vaikutuksen.
“Totta kai käy, Seth-san”, teräväpiirteinen sanoi välittömästi, minkä jälkeen pantterimainen nyökkäsi kihlattunsa kanssa ja naamioitunut otti paremman otteen lapsesta, jotta saattaisi nostaa pois aution aidalta ja viedä puna-mustahiuksisen luokse.
Tummanruskeatukkainen vain oli eri mieltä.

“Minä en tahdo!” viisivuotias huusi kimakasti äänensä särkyessä ja tarrautui aiempaa kovemmin enoonsa.
“Minä en tahdo mennä niiden tyhmien, tylsien tätien luokse! Minä haluan jäädä Asagi-oji-sanin luokse!”
“Voi Gackt, valitettavasti emme voi sille asialle mitään”, mustatukkainen huokaisi ja painoi suukon tummalle päälaelle halaten samalla lujasti lasta.
“En voi viedä sinua kotiin, koska ensin tuomarin ja viranomaisten on katsottava, saanko ottaa sinut luokseni ja kelpaanko huolehtimaan sinusta.”
“Minulle sinä kelpaat, Asagi-oji-san!” Gackt ilmoitti hätääntyneenä.
“Minä haluan asua sinun kanssasi!”
“Ja minä sinun kanssasi”, Asagi myönsi ja silitti tummanruskeita hiuksia.
Oli selvää, ettei lapsi voisi jäädä katsomaan ja kuuntelemaan oikeudenkäyntiä, mutta vielä selvempää oli, ettei poika kovin helposti suostuisi lähtemään nyt, kun oli löytänyt rakkaan enonsa, jota sydämessään piti enemmän isänään. Mitähän pitäisi tehdä?
“Seth-san? Minne sinä menit?” kuin vastauksena kysymykseen, oven luota kuului jälleen puhetta, jolloin kaikki kääntyivät katsomaan samaiseen suuntaan.
“Oletko täällä?” sisälle kurkisti mustaan istuvaan pukuun, hohtavanvalkoiseen kauluspaitaan ja viininpunaiseen solmioon.
Vaaleiksi värjätyt hiukset olivat poikkeuksellisesti kammattu ilmavasti taakse ja sidottu ponihännälle, kun nuori, komea mies katsoi tutkivasti ympärilleen huomaten sitten nopeasti etsimänsä.
“Siinähän sinä olet!”

“Ruiza-san”, tyytyväisyyden hymy kohosi Sethin huulille tämän katsoessa tullutta.
“Omassa persoonassani!” Ruiza huudahti levittäen käsiään.
Hirvittävä rämähdys sai suurimman osan säpsähtämään ja katsomaan ääneen suuntaan. Sayuri lähes retkotti pöytää vasten ja tuijotti epäuskoisen kauhuissaan saapunutta pidellen samalla sydäntään. Mustat silmät olivat laajenneet niin isoiksi, että riski ulos putkahtamisesta oli suuri ja suukin oli apposen ammollaan. Eikä nainen ollut yksin järkytyksensä kanssa. Asagi räpytteli silmiään tuijottaen kummallisesti pukeutunutta uskollista alaistaan ja Mana ravisteli pienesti päätään kuin olisi kieltänyt näkemänsä. Yukin oli pakko istuutua alas, koska jalkansa olisivat muussa tapauksessa pettäneet altaan ja jopa oven lähellä istuva Nana oli romahtaa omalta tuoliltaan, koska tunnisti sekä äänen että kasvot tietäen niiden kuuluneen eräälle miehelle, joka oli pormestarin juhlissa pukeutunut haaremitanssijan pukuun. Hide-zoukin kohotti kulmiaan hiukan yllättyneenä, mutta onnistui pitämään parhaiten pokerinaamansa, koska oli osannut aavistella tulevaa. Seth sen sijaan ei edes hätkähtänyt näkemästään, vaan käyttäytyi, kuin olisi nähnyt toisen opettajansa ennenkin huolitellusti puku päällä.

“Mikä helvetin sirkus tästä paikasta on tullut?!” Ono huudahti toivuttuaan järkytyksestä, koska kyllähän tämä tunnisti Osakan mafian asemestarin.
“Jaa, en tiedä”, Ruiza kohautti olkapäitään astellessaan lähemmäksi oppilastaan.
“Aika tylsä sirkus siinä tapauksessa, koska en näe yhtäkään taikuria, vaikka yhden nenättömän ja peruukittoman klovnin näenkin”, tämä lisäsi perään luoden pirullisen hymyn myötä merkitsevän katseen vanhaan lakimieheen, joka sulki suunsa järkytyksestä loksahtaen.
Osakan mafiamiesten joukoista kuului pari tyrskähdystä, mutta kaikeksi onneksi kukaan, ei edes Asagi, purskahtanut raikuvaan nauruun.

“Ruiza-chan!” Gackt huudahti heilauttaen iloisesti kättään.
“Hei, Gackt”, asevastaava vilkutti hiukan pysähtyen sitten oppilaansa viereen ja nojasi tämän olkapäähän rennosti korostaen liikkeillään sulavaa vartaloaan.
“Mitäs täällä oikein tapahtuu, Seth-san?”
“Sosiaalitädit hukkasivat Gackt-sanin ja löysin hänet täältä. Nyt Gackt-san ei kuitenkaan halua lähteä, koska ei halua joutua jälleen eroon Asagi-samasta ja palata tylsien tätien luokse”, varas selitti asiallisesti katsahtaen samassa puhuttua lasta, joka ravisti päätään.
“Ei vaan tyhmien, tylsien tätien luokse!” viisivuotias korjasi ponnekkaasti.
“Siinä kuulit, Ruiza-san”, kalpein heilautti kättään sanojensa voimaksi.
“Voi Gackt, en syytä sinua yhtään”, aseiden salakuljettaja henkäisi ja nojautui vuorostaan kevyesti porttia vasten.
“Minä näin ne tädit ja olen täsmälleen samaa mieltä!”
“Mutta ei Gackt-san voi tännekään jäädä”, avustaja huomautti nopeasti, ennen kuin lapsi tai suulas vaaleahiuksinen ehtivät sanomaan mitään.
“Viranomaisten on varmistettava, että Asagi-sama tai Sayuri-sama voivat huolehtia hänestä ja me kaikki kolme häiritsemme nyt kovasti tätä työtä. Tätä menoa Gackt-san on vielä seuraavan vuoden lastenkodissa.”
Gackton suu aukesi kauhusta, mutta minkäänlaista huutoa ei kuulunut. Tämä katsoi järkyttyneenä Sethiä, joka oli, kuin ei olisi sanonut mitään ihmeellistä tai edes tosiasioita. Sanoissa oli kuitenkin piillyt se pieni viesti, jota tilanteesta ja ikävästä sekaisin ollut Asagi ei ollut kyennyt sanomaan eikä kauempana oleva Hide-zou katsonut voivansa niin tehdä. Kenties se oli hiukan tuntemattomampi tekijä, joka sai lapsen ymmärtämään, mitä oli tapahtumassa. Se ei kuitenkaan poistanut kaikkia vastaväitteitä.
“Mutta kun ne tyhmät tädit…”, poika mutisi niin tyytymättömänä kuin murheellisena.

“Hei, minä keksin jotain, Gackt!” Ruiza henkäisi äkkiä ja kumartui aidan yli katsoen poikaa innoissaan hymyillen.
“Mitä jos minä ja Seth tulisimme sinun mukanasi ja jäisimme seuraksesi. Katsotaan, jos saisimme niihin tyhmiin, tylsiin täteihin hiukan eloa”, pirullinen virne levisi tämän huulille sanojensa myötä.
“Joo!” pieni innostunut hymy kohosi pikkuisen huulille.
“Se varmaan sopii teille, Hide-zou-sama?” Seth tarkisti vielä esimieheltään, joka vain nyökkäsi selvästi ja hymyili pikaisesti alaiselleen.
“No, niin, Gackt – aika mennä”, vaalein taputti innostavasti käsiään yhteen.
“Joo, mennään”, viisivuotias sanoi, mutta kääntyi sitten vielä enonsa puoleen halaten aikuista.
“Nähdään, Asagi-oji-san! Minun tulee ikävä!” lapsi puolikuiskasi ja painoi pusun yakuzan poskelle.
“Ja minun sinua”, Asagi sanoi hiukan vapisten ja halasi lujasti takaisin.
“Me näemme pian, vaikka mikä olisi!”
He halasivat vielä hetken, mutta sitten mustatukkainen joutui päästämään lapsesta irti ja työntämään hellästi kauemmaksi itsestään. Kosketuskontakti ei kuitenkaan kadonnut heti, vaan mustasilmäinen piteli ja auttoi lasta, jotta tämä pääsisi turvallisesti Manan syliin. Kauniskasvoinen painoi pienen vartalon itseään vasten ja kääntyi pois rakkaansa luota, mutta ei kääntynytkään kohdatakseen portin luona olevat pukumiehet, vaan seisahtui kesken matkaa ja katsoi tummanruskeahiuksista. Gackt katsoi kysyvästi siniharmaasilmäistä, joka osoitti vastapuolen pöydän ääressä olijoita, jolloin lapsi tajusi ensimmäisen kerran isoäitinsä olevan paikalla. Tosin, alamaailman kuningatar ei edes katsonut lasta, vaan tuijotti edelleen järkyttyneenä aseiden salakuljettajaa kuin ei olisi kuullut lainkaan koko keskustelua. Kyllä nainen oli kuullut, mutta tieto ei vain ollut päässyt kunnolla aivoihin pukuun pukeutuneen rääväsuun tuomasta järkytyksestä.

“Mummi!” poika huudahti lujasti, jolloin Sayuri heräsi takaisin tilanteeseen ja kääntyi katsomaan lapsenlastaan.
“Mummi!” lapsi huudahti uudelleen ja levitti käsiään, jolloin onnellinen hymy kohosi elävän legendan huulille.
“Gackt”, leski henkäisi yrittäen pitää ikävän kyyneleet poissa kasvoiltaan.
Se riitti soluttautujalle, joka käveli rauhallisesti, mulkaisten silmälasipäistä samalla, tomesodeasuisen luokse. Ymmärtäen hyvin teon tarkoituksen, sekä tietenkin sen syvemmän, rauhaa rakentavan merkityksen, nainen työnsi tuoliaan kauemmaksi pöydästä ja kääntyi hiukan, kun vaatesuunnittelija kiersi pöydän ja laski viimein pojan isoäitinsä syliin.
“Gackt”, Sayuri henkäisi samaan aikaan, kun lapsi huusi mummia.
“Miten olet voinut? Onko lastenkodin ruoka ollut hyvää?” tämä jatkoi, kun oli irrottautunut hiukan lapsesta, että saattoi katsoa toisen kasvoja.
“Ruoka on pahaa!” Gackt ilmoitti välittömästi.
“Se on ruman näköistä ja pahaa! Minä en tykkää siitä! Minä en tykkää koko paikasta!”
“Se on ikävää”, tomesodeasuinen huokaisi raskaasti ja kosketti tummanruskeita hiuksia huomaten kaikki siihen ilmestyneet takut ja töyhtöt.
“Eihän lastenkoti ole mikään oikea koti.”
“Ei niin”, lapsi mutristi suutaan.
“Mutta et sinä jää sinne, et missään nimessä”, leski kertoi rehellisesti ja katsoi hymyillen pieniä kasvoja, vaikka mustat sielunpeilinsä tutkivat tukkaa useamman kerran.
“Minä ja Asagi emme sitä salli. Pian sinä pääset kotiin”, nainen jatkoi, vaikka jätti sanomatta, että pojan koti saattaisi olla Nagoyassakin.
“Minun on kuitenkin päästettävä sinut menemään nyt, että saamme sinut nopeasti pois lastenkodista”, tämä henkäisi ja painoi suukon lapsen otsalle.
“Hei hei, mummi”, viisivuotias halasi haikeasti isoäitiään ja painoi suukon, ennen kuin oli kääntymässä kiivetäkseen jälleen naamioituneen syliin.

“Mutta yksi juttu vielä”, alamaailman kuningatar henkäisi kaikkien yllätykseksi ja kosketti toisella kädellään tyttärenpoikansa olkapäätä.
“Eräs pieni juttu”, nainen naurahti sujauttaessaan vapaan kätensä obin sisään etsien sieltä jotain.
Teko sai Ruizan vilkaisemaan huolestuneena Sethiä, joka kurtisti ihmeissään kulmiaan. Kumpikin muisteli sitä, kun olivat kuulleet Sayurin antaneen vyönsä alta tyttärelleen pistoolin. Ei kai tämä nyt asetta hakenut?
Eipä tietenkään, vaikka sitä välinettä käytettiin tiettyjä tapauksia vastaan.
Sayuri otti vyönsä alta mustan kamman ja kampasi pikaisesti tummanruskeita hiuksia, jolloin Gackt naurahti pienesti ja antoi mumminsa tehdä työnsä loppuun.
“Noin, nyt voit mennä”, elävä legenda sanoi työnsä tehtyä ja laski pojan jaloilleen lattialle.
“Isot pojat kävelevät itse, vai mitä?” tämä lisäsi perään, ja kosketti rohkaisevasti viisivuotiaan leukaa.
“Joo!” tummanruskatukkainen myönsi ja kääntyi sitten jakkupukuun pukeutuneen mustahiuksisen puoleen. Mana vilkaisi viileästi tulevaa anoppiaan, mutta ei sanonut tai ilmehtinyt juuri. Naamioitunut ojensi kätensä lapselle, joka tarttui siihen aikailematta heidän kävellessä yhdessä raollaan olevalle portille, jonka luona Seth ja Ruiza odottivat hymyillen.

“Me jatkamme tästä, Mana-san”, puna-mustahiuksinen sanoi siniharmaasilmäiselle ja katsoi sitten hymyillen lasta.
Tummanruskeatukkainen hymyili takaisin ja ojensi vapaan kätensä kalpeimmalle, joka tarttui siihen. Vaatesuunnittelija päästi lapsen kädestä irti ja silitti hiukan tummia hiuksia, jolloin poika ojensi vapautuneen kätensä vaaleahiuksiselle, joka ei kuitenkaan tarttunut siihen.
“Ai niin, Mana, voisitteko antaa tämän Sayuri-samalle”, Ruiza kaivoi äkkiä takin taskustaan taitetun paperin ja ojensi sen mustahiuksiselle.
“Se on sairaalasta.”
Mana otti taitoksen käteensä ja katsoi sitä hetken totisena, kunnes siniharmaat sielunpeilit laajenivat ymmärryksestä ja tämä kääntyi nopeasti ympäri kiirehtien alamaailman kuningattaren luokse, joka kurtisti ihmetellen kulmiaan osaamatta päättää, tarkkailisiko tulevaa vävyään vai aseiden salakuljettajaa.
“Mitä siinä on?” tuomari kysyi muutamien kurkotellessa nähdäkseen paremmin, vaikkakin turhaan, koska taitetun paperin tekstiä ei voinut nähdä.
“Vain velanmaksu, arvon tuomari”, asevastaava vastasi siihen.
“Ei mitään muuta.”
Harmaanruskeasilmäinen katsahti kauniskasvoista, joka pääsi juuri lesken luokse ja ojensi paperin. Tomesodepukuinen otti arvokkaasti viestin käteensä ja avasi sen lukien pikaisesti merkkejä. Mustat silmät laajenivat samassa ja suu raottui, kun hengitys muuttui olemattomaksi, kun nainen luki ilmeisesti useamman kerran saamaansa viestiä. Sitten tämä kääntyi silmiään uskomatta katsomaan pientä miestä, joka vain kohotti merkitsevästi kulmiaan.
“Tehtävä suoritettu”, Ruiza naurahti tietäväisesti vailla minkäänlaista arkuutta ja kumartui sitten alas katsomaan Gacktoa, joka yhä ojensi kättä toiselle haluten pitää kummankin miehen kädestä kiinni.
“Noin, nyt voidaan mennä, Gackt!” asemestari henkäisi hymynsä leventyessä jokaisella sanalla.
“Seth-san tarjoaa jäätelöt!”
“Yay!” tummanruskeatukkainen huudahti hypäten innosta ilmaan.
“Hetkinen!” Seth huudahti uskomatta kuulemaansa todeksi.
“Kyllä sinulla on siihen varaa!” asevastaava ilmoitti suoristautuessaan.
“Sinulla on Tatemonokin toimitusjohtaja ja hänen lompakkonsa.”
Hide-zou kröhäisi samassa itsekseen. Olisihan se pitänyt arvata, ettei suulas mies pystynyt kauaa pitämään kieltään kurissa. Ainoa onni oli siinä, ettei jok’ikinen huoneessa olija tajunnut niin tarkkaan, mitä vaalein tarkoitti.
“Räikeä-setä-chan, ostakaa meille jäätelöä!” viisivuotias hyppelehti pienesti ja katsoi anovasti räikeintä.
Avustaja katsoi alas lapseen ja kättä, joka puristi sormiaan. Lopulta tämän oli pakko pyöräyttää silmiään hymyn kohotessa samalla huulilleen.
“No, hyvä on, mutta vain yhdet jäätelöt”, varas myöntyi kumartuen alaspäin, mikä sai lapsen huutamaan innosta.

“Hei, kuuhypellään täältä jäätelöiden luokse!” Ruiza huudahti saaden aikaiseksi vain lisää riemunhuutoa.
“Kuuhypellään?” Seth kohotti toista kulmaansa kysyvästi.
“Niin, kuuhypellään”, asevastaava sanoi ja liikutti etu- sekä keskisormeaan matkien avaruudessa tapahtuvaa liikehdintää, jolloin puna-mustahiuksinen ymmärsi jujun.
“Yy – kaa – koo – nyt!” vaalein laski ja samassa tarttui lapsen käden lisäksi myös tämän kainalon alta kiinni pidempänsä tehdessä samoin ja he nostivat nauravan pojan ilmaan tämän hypätessä.
Miehet liikkuivat useamman askeleen eteenpäin ovia kohti, kunnes laskivat lapsen alas ja uuden hypyn myötä nostivat jälleen leikkisästi ilmaan.
“Jos sieltä meinaa joku vielä tulla sisään, kuuhyppelyttäkää hänet mukananne pois”, tuomari kajautti kolmikon perään.
“Kyllä, kyllä!” vaaleahiuksinen huudahti rennosti olkansa yli.
Seth, Ruiza ja Gackt saapuivat ovelle ja jatkoivat sulavasti matkaa avustajan kiskaistessa jalkansa avulla oven perässään kiinni.

Huoneessa kajahti paikalle jääneiden jäädessä hiljaisuuden keskelle. Käytävän puolelta kuului vielä hiukan naurua, kunnes äänet kaikkosivat. Kaikki katsoivat ovelle, kunnes yksi toisensa jälkeen kääntyi kysyvästi katsomaan tuomaria kuin miettien, koska olisi hyvä hetki puhua ja mistä aiheesta.
“Ilmeisesti tästä oikeudenkäynnistä on tulossa tällaista”, tuomari huokaisi raskaasti ja oikoi hiukan vaatettaan.
“Enpä voi todeta tästä kuin yhden asian…”

<><><><><>

Tämähän on silkkaa teatteria, Ishikawa-san ja Ishikawa-san – suoranaista farssia”, Nana purskahti nauruun tarinansa lopuksi.
“Enkä voi muuta sanoa kuin että tuomari oli oikeassa!”
Naispoliisi ravisti naurunsa lomassa päätään eikä edes huomannut, ettei kukaan muu yhtynyt huvittuneeseen iloon. Tämän työtoverit katsoivat kuka milläkin tavalla, mutta valtaosa oli lähinnä järkyttyneen epäuskoisia. Vain Teru ja Yuuto katsoivat vihertäväsilmäistä, kuin olisivat odottaneet kuulevansa edes hiukan enemmän.

“Yuuto, sanohan minulle, miksen jaksa edes yllättyä tuosta?” vaalein kääntyi viimein parinsa puoleen, kun punertavahiuksinen alkoi rauhoittua.
“Koska odotit vähintään jotain tuollaista ja todellinen yllätys olisi ollut siinä, ettei mitään ihmeellistä olisi tapahtunut Ishikawa Asagin oikeudenkäynnissä?” harmaanruskeasilmäinen ehdotti hetken mietittyään.
“Koska ainakin minä olisin yllättynyt, jos kaikki olisi käynyt sujuvasti ilman kummallisia keskeytyksiä tai ongelmia.”
Good point”, vaaleahiuksinen nyökkäsi napsauttaen samalla sormiaan.
Tulihan se oikeanlainen syy. He kaksi tunsivat jo sen verran hyvin pantterimaisen tavat, etteivät he enää noin pienestä hämmentyneet. Samaa ei tietenkään voinut sanoa muista paikalla olevista osaston miehistä. Mikaru aukoili suutaan yrittäen keksiä jotain sanottavaa, mutta yritykseksi se tosiaan jäi. Jun taas räpytteli silmiään ja hieraisi toista korvaansa tämän vieressä, kun työparinsa näytti siltä, että oli kuullut jotain pahasti väärin. Nao sen sijaan ei katsonut edes Nanaan, vaan katseensa oli noussut kattoon, kun tämä yritti kerrata kaiken kuulemansa kätensä liikahdellessa kevyesti ilmassa, kuin olisi järjestänyt tapahtumat jonkinlaiseksi järkeväksi kokonaisuudeksi – huonolla menestyksellä. Wataru oli kivettynyt paikoilleen toinen kulma hullunkurisesti hiusrajassa ja Hakuei oli jäänyt istumaan pöydän kulmalle pidellen sikariaan sormiensa välissä. Tosin, rehellisyyden nimissä se oli enää syöpäkääreen jämä, joka oli jo niin lyhyt, että se kohta polttaisi komisarion sormet, jos tämä ei tajuaisi tumpata sätkäänsä jonnekin.

“Mitä siellä sitten tapahtui?” Yuuto kysyi piittaamatta tai huomaamatta muiden kummallista vaitonaisuutta.
“Ja olitko muissakin oikeudenkäynneissä? Eiväthän ne varmasti tuohon jääneet.”
“Ja miksi Utada Hikarun poika oli tuotu oikeuslaitokselle?” Teru pisti vaativasti väliin.
“Gackt-kun oli oikeuslaitoksella, koska lapsipsykologi halusi jutella tämän kanssa vielä ennen omaa vuoroaan”, Nana aloitti tällä kertaa viimeisimmästä kysymyksestä katsoen vaaleahiuksista.
“Lisäksi lastenkodin johtajaa kuultiin, minkä takia Gackt-kun ja hänen seurassaan olleet pari naista olivat jääneet odottamaan tätä käytäville. Oikeuslaitokselle oli ilmeisesti tullut pari jengiläistä riehumaan jonkun vaaleahiuksisen naisen avustuksella, jolloin valvojina toimineet olivat kiinnittäneet huomionsa toisaalle ja Gackt-kun oli lähtenyt omille teilleen. Sitä, miksi ja miten tämä oli löytänyt meidän oikeudenkäyntimme, on meille mysteeri. Lapsipsykologi veikkasi, että Gackt-kun oli vieraassa ympäristössä lähtenyt seuraamaan jotain tutuksi käynyttä asiaa ja siten sattunut paikalle”, nainen kääntyi pois vaaleimmasta, joka kurtisti mietteliäänä kulmiaan.
“Oikeastaan loppu oikeudenkäynti meni ihan tavallisesti. Lastenkodin johtajaa kuultiin, samoin lapsipsykologia ja Ishikawa Asagin ja Ishikawa Sayurin lakimiehet yrittivät puhua oman asiakkaansa puolesta”, vihertäväsilmäinen kertoi tällä kertaa ruskeatukkaiselle.
“Lastenkodin johtaja kertoi Gackt-kunin olevan masentunut ja yhteistyöhaluton, koska haluaa vain enonsa luokse. Muutamat lahjat, jotka hänelle on lähetetty niin Ishikawa Sayurin, Ishikawa Asagin kuin tämän ystävien kautta ovat piristäneet ja parantaneet tämän mielialaa, ettei tämä koko aikaa tappele sääntöjä vastaan. Lapsipsykologi taas sanoi, että Gackt-kun pelkää menettävänsä enonsa, kuten menetti äitinsä ja tämä tuntee syyllisyyttä äitinsä murhasta. Lisäksi Gackt-kun oli sanonut, että enonsa koti on ainoa turvallinen paikka, koska siellä on Mana-san ja henkivartijat.”

“Yksi henkivartija”, Hakuei korjasi ja oli vetämässä myrkyllistä savua henkeensä, mutta tajusikin pitelevänsä enää vain pientä pätkää.
Komisario murahti matalasti, kun jokamiehen oikeutta hyväksi käyttäen ensin tumppasi sikarinlopun alaisensa pöytään ja heitti sitten roskiin. Mies ei jaksanut välittää edes siitä riskistä, että jotain saattaisi syttyä palamaan roskiksessa, koska sehän ei ollut tämän ongelma.
“Niin, aivan”, punertavahiuksinen henkäisi ravistaen päätään, kun oli vahingossa unohtanut tämän asian.
“Päätöstä ei tietenkään tehty silloin, vaan tuomari halusi muutaman muun lapsipsykologin jututtavan Gackt-kunia ja tekevän analyysin. Samalla hän määräsi asianajajat antamaan hänelle selvät tiedot asiakkaidensa taustoista sekä kohtaamistaan uhista ja virkavaltaa käskettiin antamaan kaikki tietonsa jokaista parkkisakkoa myöten. En sitten tiedä, mitä muissa istunnoissa tapahtui, koska en sitten ollut enää niissä tuuraamassa ketään.”
“Eli eikö mitään päätöstä ole saatu aikaiseksi?” Mikaru sai viimein äänensä takaisin.
“Onko Gackt-kun vieläkin lastenkodissa?”
“Ei, koska melkein kaksi viikkoa sitten tehtiin ratkaisu huoltajuudesta eikä sekään ihan helposti ollut tapahtunut”, Nana katsahti tulevaa isää.
“Enkä ihan tarkkaan tiedä tapahtumista…”
“Tässä minä voin auttaa, kiitos Ishikawoista yliuteliaan Terun”, Yuuto naurahti taputtaen leikkisästi puhutun koppalakkia, jolloin toinen ärjäisi pienen vastalauseen, jota ei huomioitu.
“Me saimme kuulla, kun muutama Ishikawa-sanin ystävä jutteli keskenään, että Ishikawa Sayurin lähin palvelijan oli herännyt sairaalassa – sitä varten Ruiza-san toi sitä lappua kertoakseen tapahtumasta. Vanhemman Ishikawa-sanin palvelija oli pudonnut jostain korkealta työnsä lomassa ja menettänyt tajunsa muiden vammojen lomassa. Tämä kuitenkin heräsi oikeudenkäynnin tultua ja ensimmäisen istunnon jälkeen Ishikawa Sayuri meni tapaamaan tätä, mutta kaikki ei ollutkaan hyvin, koska jalat eivät liikkuneet.”
“Parapareesi tai paraplegia, vaikka lääkärit kuulemma epäilevät parapareesia, eli alaraajojen osittain halvaus, jota voidaan hoitaa”, vaaleahiuksinen pisti terävästi väliin.
“No, kuulimme tällaista huhua muutamalta sairaanhoitajalta, jota näimme Terun kanssa, kun veimme yhden itsensä satuttaneen kännikalan sairaalaan. Ishikawa Sayurin alainen ilmeisesti yritti vedota emäntäänsä, että luopuisi Gackt-kunin huoltajuuden hakemisesta ja luottaisi kerrankin poikaansa”, harmaanruskeasilmäinen jatkoi ilman ongelmia.
“En sitten tiedä, vaikuttiko tämä asiaan vai jatkoiko vanhempi Ishikawa-san yhä toimiaan, mutta jotain kuitenkin tapahtui ja tuomioistuin päätti harvinaisen nopeasti melkein kaksi viikkoa sitten, että Ishikawa Asagista tulisi Camui Gackton huoltaja.”

“Lapsiparka, mikä kaamea kohtalo!” Teru henkäisi lujasti näyttäen sieltä, että olisi valmis haukkumaan koko tuomioistuimen lyttyyn moisesta päätöksestä.
“Mutta Teru-san, etkö ole hiukan liian ankara Ishikawa-sanille?” Jun ehdotti ottaen kädellään tukea työtasosta.
“En!” vaalein ärjäisi samassa mulkaisten puhunutta tiukasti.
“Etkö edes hiukan?” Kanon asettui parinsa puolelle.
“Ei Ishikawa-san ole sentään minun siskonlasteni veroinen!”
“Ei, vaan paljon pahempi!” Ishikawan suurin epäilijä huudahti voimatta uskoa, että pieni työtoverinsa piti siskonlapsiaan maailman pahimpana asiana eikä osannut laittaa asioita todelliseen pahuusjärjestykseen.
“Hei, te unohditte, että Teru-sanista Ishikawa-san on itse pääpiru”, Wataru henkäisi häijyn hymyn kohotessa huulilleen.
“Antakaa pojalle nyt jonkin verran armoa!”
“Ishikawa-san on pahempi kuin pääpiru!” Teru kertoi rehellisen mielipiteensä.
“Ja ketä sinä kutsut pojaksi?!”
“Hei, pojat rauhoittukaa!” Nana komensi hiukan kimpaantuneena.
Huulikiillosta kiiltävät huulet aukesivat uutta käskyä varten, mutta samassa Hakuei nousi ylös ja käveli naisen luokse koskettaen varovaisesti, muilta huomaamatta lyhimmän olkapäätä.
“Ei kannata, kun he ovat tuolla päällä”, komisario sanoi matalasti vilkaisten sitten hiukan huvittuneena miespuoleisia alaisiaan.
“Tuon ikäisillä on liikaa testosteronia ja liian vähän järkeä rauhoittuakseen tuossa vaiheessa.”
Punertavahiuksinen katsahti esimiestään, mutta tirskahti sitten hiljaa. Naispoliisi alkoi ymmärtää, miksi kenraali viihtyi heidän seurassaan – ainakaan koskaan ei olisi hetkeä, jolloin meinaisi kuolla tylsyyteen.
“Wataru-san, älä ärsytä Teru-sania liikaa”, Nao tarttui työtoveriaan olkapäästä ja ravisti hiukan.
“Minähän sanoin aiemmin, ettei hän ole kunnossa, kun -”
“OLETKO HULLU?!” Teru huudahti samassa hypäten pystyyn muiden säpsähtäessä tekoa, mutta pysähtyi samassa, koska tajusi jonkun huutaneen saman lauseen täsmälleen samaan aikaan.
Kuka oli huutanut ja missä?

“Mitä helvettiä aivoissasi oikein liikkuu!?” kuului lisää huutoa, mutta tällä kertaa huomattavasti hiljempaa, koska vaalein ei huutanutkaan samaan aikaan.
“Sinä olet sairaslomalla, eli sinun pitäisi olla kotona sairastamassa eikä juosta heti töihin!”
“Minähän olen ollut jo kaksi kuukautta sairaslomalla!” kuului toinen ääni, joka kuulosti etäisyydestä ja tukahtuneisuudesta huolimatta tutulta.
“Runsaan kuukauden sairaalassa ja loput kotona.”
“Sinulle määrättiin kolme kuukautta sairaslomaa, mikä on ihan liian vähän!” aiemmin huutanut ääni kohosi uuteen konserttiin.
“Varsinkin, kun et kotonakaan pysynyt sekuntiakaan paikoillasi!”
“Minulla oli tylsää!”
“Tylsää?! Kehtaatkin sanoa kaiken vaivannäköni jälkeen! Minun poskilihaksiani melkein särkee, kun olen yrittänyt pitää sinut vuoteessa!”
“Se nyt ei ollut tylsää, vaan kotona jököttäminen yleisesti ottaen on!”
“Hiroki! Tsunehito ei arvosta meitä ja meidän tekojamme yhtään!”
“Etköhän nyt liioittele, Ruiza?”
“Minä en koskaan liioittele!”
“Nyt huijaat! Nostat tällaisen metelin, vaikka tulin vain käymään töissä!”
“Koska sinun pitäisi olla kotona lepäämässä ja keräämässä voimia eikä rehkimässä töissä!”
“Miksi täällä on kahvia pitkin lattiaa ja seinää?”
Metelöinti, joka oli koko ajan lähestynyt ja muuttunut yhä selvemmäksi, loppui kokonaan, kuin äskeistä ei olisi tapahtunutkaan. Hakuein osastossa olijat, joista naisväkeä edustava nousi hitaasti ylös ja siirtyi lähemmäksi esimiestään, saattoivat hyvin kuvitella, kuinka kolme eripituista, enemmän ja vähemmän äänten perusteella tuttua miestä pysähtyivät hämmentyneinä lämminjuoma-automaatin eteen katsoen ihmetellen näkemäänsä sotkua, jota ei heti voinut kuvitella näkevänsä poliisilaitoksella.

“Minähän sanoin, ettei Tsunehiton pitäisi tulla töihin!” eniten huutanut ärjäisi, kun oli ilmeisesti tajunnut viimein näkemänsä.
“Ruiza, se on vain kahvia!” ääni, joka oli varmistunut kuuluvan Hakuein osaston etsivälle, kohosi epäuskosta.
“Kahvihan on nimenomaan vaarallista!” Ruiza, kukas muukaan, parahti.
“Sinä olisit voinut liukastua siihen, jos minä ja Hiroki emme olisi olleet mukanasi ja mitä siitä olisi seurannut? Uusi hengenvaarallinen sairaalareissu!”
“En minä nyt niin tohelo ole – eikä kaatuminen ole niin hengenvaarallista!”
“Ei niin, jos ei olisi vähän aika sitten saanut tämän kokoista lyijynpalasta vatsaansa nopeudella 400 metriä sekunnissa!” pieni mies ärjäisi faktoja ja ne, jotka olivat nähneet miehen useammin kuin pari kertaa, saattoivat kuvitella tämän näyttävän sormillaan luodin kokoa.
“Vai joko ehdit unohtaa!?”

“Kuulostaako siltä, että ehtisin unohtamaan, kun sinä vain paasaat siitä?” Tsunehito huokaisi raskaasti ja pari oven läheltä kuuluvaa askelta kertoivat tulijoiden päässeen aivan lähelle.
“Hiroki, etkö voisi saada Ruizaa rauhoittumaan? Olemme sentään minun työpaikallani.”
“Toisessa tilanteessa saattaisin rauhoitellakin häntä, mutta en tällä kertaa”, lämmin, suorastaan sydämellinen ääni sanoi hymyillen.
“Koska olen Ruizan kanssa samaa mieltä siitä, että sinun olisi pitänyt jäädä kotiin lepäämään.”
“Siinäs kuulit!”
“Voi luoja teidän kahden kanssa!” sinisilmäinen huokaisi raskaasti ja otti ilmeisesti pari nopeampaa askelta päästäkseen ovelle, koska samassa kuului:
“Älä juokse käytävällä!”

“Ruiza, sinä olet mahdoton!” mustahiuksinen huudahti avaten osaston oven ja harppasi sisään katsahtaen eteensä, jolloin pysähtyi samassa nähdessään Terun pöydän ääressä olevat poliisit, jotka tapittivat suoraan sisään astunutta.
“Ai, hei”, Tsunehito, joka oli pukeutunut jälleen arkisin työvaatteisiin ja tuttuun pitkään mustaan kangastakkiinsa, katsoi hiukan häkeltyneenä työtovereitaan.
“Tämä ei taida olla tervetuloakomitea, ellette ole sitten menettäneet mielikuvitustanne poissa ollessani.”
“Itse asiassa se oli se kahvi siellä käytävällä”, Yuuto henkäisi huvittuneen, vitsailevan hymyn kohotessa huulilleen.
“Ai, se oli teidän jäljiltänne?” kysymys karkasi pitkään takkiin pukeutuneen suusta, mutta samassa tämä tajusi katsoa Naota, Kanonia ja Watarua.
“Tyhmä kysymys, anteeksi, unohdin muutaman työtoverini.”
“Unohdit?” Kanon huudahti närkästyneenä ja tämän vierustoverit sanoivat kumpikin tympääntyneinä yhtä aikaa “mitä helkutaa”.
“Miten sinä saatoit kahdessa kuukaudessa unohtaa meidät, vaikka olemme käyneet katsomassa sinua sairaalassa ja lähettäneet parane pian kortteja lahjojen kanssa!”
“Eräs on pitänyt pitää ajatukseni poissa töistä…”, etsivä henkäisi vilkaisten vaistomaisesti selkänsä taakse.
“Olisit saanut kokonaan unohtaa työsi!” miehen takaa kuului luja huudahdus ja vaaleahiuksinen, pitkään nahkatakkiin pukeutunut mies luikahti osaston puolelle.
Kaksikkoa selvästi pidempi mies, jonka tummanruskeat hiukset oli letitetty päätä pitkin ja jonka nahkatakki oli täynnä vetoketjuja, jäi seisomaan ovensuuhun nojaten huvittuneena ovenpieleen.
“Minä teen kaikkeni, jotta sinulla olisi ohjelmaa kotosalla! Leukaani ja ranteitani särkee jatkuva hemmottelusi, ja sinä vaan ajattelet typeriä velvollisuuksiasi, kun voisit miettiä niitä toisia, meille kolmelle tärkeimpiä velvollisuuksia, joihin ei kuulu rihman kiertämääkään!” Ruiza mekasti kiertäen mustatukkaisen eteen ristien kätensä rintakehälleen.
“Vai onko tämä joku fantasiasi?”

Nana vetäisi terävästi henkeä ja hehkuvan punainen aalto kohosi kaulaa pitkin kasvoille nousten otsankin yli – jos joku olisi ottanut naisen koppalakin pois päätä, olisi jakauksessa näkyvä ihokin hehkunut punasta. Vaaleahiuksisen nahkatakkiin pukeutuneen puheet olivat jotain, mikä oli vastoin hyviä tapoja eikä mies tuntunut edes tajuavan sitä. Lisäksi, ne saivat kummalliset, pelottavat ja kenties jopa jännittävän kiihkeät mielikuvat nousemaan vihertäväsilmäisen mieleen eikä tämä ollut enää lainkaan varma, miten reagoisi. Hakuei lähes nielaisi kielensä, mutta onnistui kuitenkin hiukan hillitsemään yskähdyksensä, kun laski kätensä turhankin selvästi naispoliisin lanteille, jos tämä päättäisi pökertyä. Onneksi niin ei kuitenkaan näyttänyt käyvän. Sen sijaan Kanon, joka ei ollut vieläkään saanut hermojaan auttavaa kahviaan, kopsahti lattialle, mutta ei varsinaisesti pyörtynyt, koska nosti päätään ja katsoi tyrmistyneenä Tsunehitoa. Wataru ja Mikaru katsoivat siviilipukuista työtoveriaan suut ammollaan ja Jun vilkuili kaikkia ovella olevan kolmikon jäseniä. Yuuto tunsi poskilleen hiipivän pientä nolouden punaa, kun vilkaisi pariaan. Teru sen sijaan ei näyttänyt kasvojensa ilmeiltä reagoivan kuulemaansa mitenkään, mutta terävästi sinisilmäistä tapittavat silmät kertoivat, että tämä odotti etsivän aloittavan huutomekkalan, jollainen olisi täysin luonnollista vastaavaan tilanteeseen joutuneelle. Tämä ainakin nostaisi metelin, jos ruskeatukkainen menisi edes vahingossa möläyttämään joitain epämääräistä heidän väleistään.

Tsunehito katsoi melkein samanpituista rakastaan silmiensä laajentuessa jokaisella sekunnilla. Jopa sieväkasvoisen sieraimet laajenivat, kun hän kertasi päässään useamman kerran kuulemansa kysymyksen, mitä ei todellakaan kuulunut sanoa yleisellä paikalla, varsinkaan hänen työpaikallaan, joka oli vielä poliisilaitos! Hetken päästä etsivän huulet kuitenkin kaartuivat huvittuneeseen hymyyn ja nauru pääsi hänen suustaan kuuluville.
“Ruiza, sinä se osaat kysyä sitä, mitä jokainen odottaa vähiten”, mustaan kangastakkiin pukeutunut nauroi huitaisten vaistomaisesti silmäkulmaansa siinä pelossa, että muutama ilon kyynel olisi kohonnut ripsiensä tyveen.
“Enkä vieläkään tiedä, miten se on mahdollista!”
“Koska se on nimenomaan Ruiza”, Hiroki naurahti lämpimästi siirtyen hiukan lähemmäksi ja vei kätensä myyrän selän taakse.
“Ja meidän Ruizamme miettii sitä, mitä moni ei osaa heti miettiä.”
“Harvat selvästi osaavat miettiä niitä tärkeitä kysymyksiä”, asemestari näytti pikaisesti kieltä pidemmälle rakkaalleen ja kääntyi sitten vinhasti ympäri.
“Ilmeisesti tämä on joku Tsunehiton kummallinen fantasia, jota en pistä lainkaan pahakseni. Mikähän noista pöydistä olisi sopiva?”

“Rui-” sinisilmäinen aloitti kauhistuneen kovalla äänellä, mutta vaikeni sitten.
Hänen sielunpeilinsä alkoivat hymyillä hiukan huulien mukana. Olihan se yhä järkyttävää, miten toinen puhui, mutta suurin osa hänestä ei jaksanut enää välittää. Tsunehito oli käynyt lähellä kuolemaa ja saanut omat, parantumattomat haavansa siitä kokemuksesta. Sen takia hän ei voinut olla vihainen vaalealle rakkaalleen, joka oli vain oma itsensä – juuri se ihminen, johon sieväkasvoinen oli rakastunut ajan myötä, vaikkei aluksi ollut sitä osannut kuvitella.
“Ruiza, minun fantasioihini ei kuulu seksin harrastaminen työpaikallani eikä yhdenkään työtoverini työpöydällä”, myyrä henkäisi katsoen ensin aseiden salakuljettajaa, mutta käänsi hiukan päätään hymyillen lämpimän rakastavasti parittajalle, joka vastasi hymyyn.
“Mikäs sitten on se fantasiasi?” vaaleahiuksinen kääntyi ripeästi rakkaitaan kohti, mutta sitten ilmeensä tiukkeni, kun tajusi, mitä kuulemansa lause myös tarkoitti.
“Ja mikä helvetin hinku sinulla on töihin!?”
“Jaa, minun täytyy miettiä jotain hyvin absurdia fantasiaa”, sinisilmäinen pyöräytti hiukan silmiään.
Vaikka hän olikin päättänyt antaa muiden olla, mitä olivat, ei etsivä kuitenkaan kaikkea halunnut kuuluttaa koko maailmalle.
“Sinulla on kummallinen tarve päästä toteuttamaan kaikki kuulemasi fantasiat.”
“Koska ne ovat minulle rakkaiden ihmisten fantasioita, jotka kuuluu toteuttaa”, Ruiza ilmoitti pontevasti.
“Se pitäisi kirjoittaa jopa perustuslakiin!”
“Tuon ehdotuksen minäkin olisin valmis allekirjoittamaan”, Hiroki lisäsi ovelasti väliin.
“Hienoa, sitten me kaikki voimme mennä kotiin miettimään uutta lakiehdotusta!” asevastaava huudahti ja tarttui Tsunehitoa kädestä kiinni.
“Nyt mars kotia kohti!”
“Vastahan minä tulin tänne!” mustaan kangastakkiin pukeutunut henkäisi vastalauseensa.
“Sinä olet sairaslomalla!” aseiden salakuljettaja muistutti.
“Eikä silloin käydä töissä!”
“Ei se nyt ketään haittaa!”
“Minua se haittaa!”
“Sinua ei lasketa mukaan!”
“Ja Hirokia haittaa myös!”
“Häntäkään ei lasketa mukaan!”
“Millä oikeudella sinä jätät meidät tämän asian ulkopuolelle!?”
“Ette ole talon henkilökuntaa!”
“Vai sillä lailla!” asevastaava henkäisi ja kääntyi katsomaan Terun työpöydän ääressä olevia poliiseja.
“Eikö teitä muka haittaa, että sairaslomalla oleva etsivä tulee töihin? Mitä säännöskirjanne siitä sanovat?”

Hetken aikaa poliisit katsoivat ovella olijoita, kunnes Mikaru käänsi ensimmäisenä katseensa Teruun. Tästä muut, lukuun ottamatta tietenkin Hakueita, kääntyivät katsomaan vaaleahiuksista poliisia, joka alkoi yllättäen katsoa ylöspäin, kuin olisi yrittänyt nähdä aivojensa sisälle muistaakseen ohjeistukset. Hetken päästä tämä kuitenkin kääntyi katsomaan kenraalia, jolloin yhteistuumin muutkin käänsivät katseensa heidän esimieheensä. Mikähän oli tämän kanta?
Komisario tunsi alaistensa katseet itsessään, jolloin kröhäisi pikaisesti.
“No siis… Yläkerta ei katso sitä hyvällä, että sairaslomalla olevat poliisit tulevat työpaikalle”, Hakuei sanoi viimein matalasti.
Tästä oli epämukavaa olla kaiken huomion keskipisteenä sillä tavalla.
“Enkä minä halua, että rasitat itseäsi.”
“Siinäs kuulit!” Ruiza huudahti todeten kuulleensa riittävästi.
“Nyt mentiin kotiin!”
“Mutta minä haluan vain katsoa minulle toimitetut paketit, kirjeet ja tietää, missä mennään!” Tsunehito huudahti.
“Mitä minä muka rasitan itsessäni kirjeitä availlessani?”
“Rannettasi ja sekin on liikaa”, asemestari ilmoitti piittaamattomasti.
“Mutta…”, sieväkasvoinen henkäisi turhautuneena.

“Ruiza”, Hiroki henkäisi yllättäen ja astui lähemmäksi pientä miestä.
Pitkään nahkatakkiin pukeutunut nosti katseensa ylös kohdatakseen ystävälliset, lempeät kasvot ja eebenpuunruskeat silmät, jotka tuikkivat päättäväisyydestä.
“Annetaan Tsunehiton jäädä hetkeksi. Hänelle tulee parempi mieli, kun saa hetken olla täällä juttelemassa työtovereilleen ja kuulemassa, mitä kaikkea on tapahtunut.”
“Et ole tosissasi!” asemestari räpytti epäuskoisena harmaanruskeita sielunpeilejään.
“Kyllä vain olen, Ruiza”, parittaja naurahti matalasti ja katsoi merkitsevästi itseään huomattavasi lyhempää miestä.
“Sitä paitsi, mitä pidempään sinä siinä jurnutat kovaan ääneen, sitä pidempään Tsunehito joutuu olemaan täällä ja rasittuu.”
“Mutta…”, Asevastaava ei halunnut rasittaa mustatukkaista rakastaan, mutta ei myöskään antaa työpaikan rasittaa.
“Ei mitään muttia!” eebenpuunruskeasilmäinen sanoi selkeästi ja kumartui alas tarttuen vaaleampaansa lantion ympäriltä.
“Aika lähteä”, tämä lisäsi, kun nosti Ruizan ilmaan ja asetti roikkumaan olkapäänsä päälle.
“Hei, päästä minut alas!” kolmikon lyhin huudahti potkaisten ilmaa jaloillaan, mutta samassa ihmiskaupan vastaava nappasi kummankin alaraajan otteeseensa ja puristi rintakehäänsä vasten.
“Tsunea sinun pitäisi raahata kotiin, ei minua!”
“Häntä ei voi kantaa tällä tavalla nykyään”, Hiroki totesi ystävällisesti ja taputti kevyesti nahkatakilla peitettyä takapuolta, ennen kuin kääntyi Tsunehiton puoleen.
“Jää toki hetkeksi töihin, kunhan olet kiltisti etkä rasita itseäsi”, nenäkorua käyttävä hymyili rakastavasti etsivälle.
“Kiitos”, myyrä henkäisi kiitollisena.
“Ole hyvä”, parittaja liikautti vapaalla kädellään hiukan mustia hiuksia pois toisen kasvoilta.
“Kun olet katsonut kirjeesi ja jutellut sen verran, mitä työtoverisi ehtivät, soita minulle. Minä vien Ruizan sillä välin kotiin ja pistän hänelle suukapulan.”
“En minä halua mitään suukapulaa!” asemestari huudahti närkästyneenä ja käänsi hiukan roikkuvaa vartaloaan, jotta näkisi paremmin kantajansa.
“Niinkö?” eebenpuunruskeasilmäinen kysyi ovelasti ja katsoi olkansa yli pirullisesti hymyillen vaaleata rakastaan.
“En puhunut siitä kapulasta”, nahkatakkiin pukeutunut korjasi välittömästi.
“Arvelinkin niin”, Hiroki naurahti ja katsahti vielä mustatukkaista kultaansa.
“Me lähdemme tästä, Nähdään pian.”
“Nähdään pian”, Tsunehito sanoi takaisin hymyillen, jolloin ihmiskaupan vastaava kääntyi kantamuksineen ovelle ja käveli käytävälle.
“Muistakin soittaa!” Ruiza huudahti terävästi etsivälle, ennen kuin tuli kannetuksi seinän toiselle puolella ja sitä myöten pois.

Etsivä jäi hymyillen katsomaan rakkaittensa perään, vaikkei enää nähnytkään näitä. Tosin, jotain Ruizan metelöintiä hän kuuli, muttei saanut siitä kunnolla selvää – luultavasti Hirokin ansiosta. Kyllä myyrä tiesi, miksei asevastaava tai parittaja olisivat halunneet päästää tai edes jättää häntä töihin, mutta kotona oleminen alkoi olla tylsää. Lisäksi, hän halusi saada lisää tietoa siitä, mitä virkavallan puolelta oli tapahtumassa eikä sitä voinut paremmin saada selville kuin tekemällä visiitin. Lakimiehet, kuten Yuki, tekivät oman osansa ja hänkin voisi sairaslomastaan huolimatta tehdä omansa. Useammalla tavalla selässä polttavat katseet saivat sinisilmäisen katsomaan selkänsä taakse Terun työpöydän luona olevia. Nämä katsoivat häneen kukin tavallaan – pari katsoi hämmentyneenä, muutama närkästyneinä ja osa ihmeissään ja tietenkin joukosta löytyi myös epäuskoisia. Näiden oli vaikea ymmärtää, miksi ihmeessä mustahiuksinen mies liikkui noiden kahden kanssa, jotka eivät ensinnäkään käyttäytyneet, kuten muut kanssaihmiset ja jotka liikkuivat enemmän ja vähemmän epämääräisten ihmisten kanssa.
“Heillä on tapana sanoa suoraan, mitä ajattelevat”, Tsunehito sanoi naurahtaen pienen puolustuksen.
“Ainakaan heidän kanssaan ei tule tylsää.”
“Ei selvästikään”, Hakuei avasi suunsa ja tajusi vilkaista lattialle maassa makaavaa alaistaan.
“Kanon, ylös! En käskenyt nuohoamaan univormullasi lattiaa! Te muut, toimertukaa!”
“Mitäs täällä edes on tekeillä?” etsivä henkäisi astellen lähemmäksi, kun Kanon nousi pystyyn.
“Mitä edes teette Teru-sanin työpöydän ympärillä, vai joudunko sittenkin töihin ja ottamaan asiasta selvää?” tämä lisäsi leikkisästi.
“Teru-sanin syntymäpäivä ei ainakaan ole.”
“Annan vinkin: Terun lempiaihe”, Yuuto sanoi naurahtaen ja hymyili leikkisästi, vaikkakin hiukan pahoittelevasti pariaan, joka katsoi häijysti suunsa avannutta.
“Vai lempiaihe… Hmm… En tiedä siitä, mutta Ishikawa Asagi on ollut Teru-sanin suurin mielenkiinnon aihe eikä täysin syyttä”, soluttautuja ehdotti hetken mietittyään, kun pysähtyi pöydän lähelle.

“Bingo”, Jun heilautti etusormeaan, kuin se olisi ollut pistooli.
“Ei hänen järjenjuoksunsa ole ainakaan hidastunut ampumisesta huolimatta”, Mikaru naurahti vilkaisten sivulleen vaivaantuneisuuttaan peitellen.
“Mukava kuulla tuo”, sinisilmäinen loi hurmaavan hymyn työtoverilleen, mutta katsoi sitten hiukan ihmettelen ympärillään olijoita.
“Mutta mitäs Ishikawa Asagi on tällä kertaa tehnyt? Mistä me nyt puhumme?”
“Emme oikeastaan ihan täysin hänestä”, ruskeatukkainen joutui korjaamaan.
“Vaan?” Tsunehito kohotti toista kulmaansa.
“Nana-san kertoi Ishikawa Asagin ja Ishikawa Sayurin välisestä huoltajuuskiistasta”, harmaanruskeasilmäinen selitti muiden, erityisesti nimetyn naisen, nyökkäillessä pontevasti.
“He kumpikin hakivat Utada Hikarun pojan Camui Gackton huoltajuutta ja Nana-san oli ensimmäisen istunnon aikana paikalla.”
“Kuten oli myös tuo vaaleampi ystäväsi”, Teru huomautti matalasti ja loi sinisilmäiseen epäilevän katseen.
“Ja hänellä oli todella hieno puku yllään!” naispoliisi henkäisi pikaisesti voimatta millään uskoa, että näkemänsä miehet olivatkin yksi ja sama.

“Ah, Ruiza mainitsikin aiheesta”, etsivä naurahti muistellen yhä sitä hämmennystä, kun oli nähnyt asevastaavan oikeassa puvussa, johon Seth oli Hide-zoun avustuksella toisen pakottanut huudetuista vastalauseista huolimatta.
Tosin, sen näyn mustahiuksinen näkisi mielellään uudelleen – varsinkin, jos pääsisi tällä kertaa riisumaan nuo vaatteet myös pois.
“Siitäkö oikeudenkäynnistäkö te puhuitte?” hän kääntyi katsomaan vihertäväsilmäistä.
“Niin, ja sitten Mikaru-san kysyi, missä Gackt-kun nyt on ja me kerroimme oikeudenistunnon päätyneen Ishikawa Sayurin sijaan antamaan huoltajuuden Ishikawa Asagille melkein kaksi viikkoa sitten”, Nao puuttui puheeseen.
“Muuta emme sitten tiedäkään.”
“Minähän voin sitten kertoa teille tarkemmin”, myyrä ehdotti ystävällisesti tietäen saavansa itselleen lisää hupia.
Eikä siinä mitään pahaa ollut, koska kyllähän ne tiedot pian tulisivat kaikkien tietoisuuteen, kunhan lehdistö saisi asiasta vihiä.
“Mitä sinä sitten tiedät?” vaalein kysyi kulmiensa hypätessä ylös muiden mukana.
Nanakin tarjosi aiemmin käyttämäänsä tuolia siltä varalta, että kertomuksesta tulisi pitkä. Tsunehito kiitti ja istuutui alas katsahtaen ensin punertavahiuksista, sitten tämän vieressä, lyhyen kosketusetäisyyden päässä olevaa Hakueita, jolloin teki omat päätelmänsä. Tästä katse siirtyi Teruun, Yuutoon, siitä Naohon ja tämän lähellä oleviin kahvin jotenkin unohtaneisiin Wataruun ja Kanoniin ja aivan lopuksi vieressään oleviin Juniin ja Mikaruun.
“Kenties kuulitte, että Ishikawa Sayurin lähin palvelija heräsi loukkaantumisestaan seuranneesta koomasta silloin ensimmäisen oikeudenkäynnin aikaan ja hän tietenkin riensi istunnon jälkeen sairaalaan”, Tsunehito aloitti huomatessaan saaneensa kaiken huomion ja runsaasti odottavia katseita.
“Takashima Kouyou -niminen mies sai kuulla huoltajuuskiistasta, kun he olivat ensin saaneet kuulla tällä olevan aliraajahalvaus, mahdollisesti pysyvä mutta kenties jalat saattaisivat toimiakin oikeanlaisen kuntoutuksen myötä. Silloin palvelija vetosi emäntäänsä, että luottaisi lapsenlapsensa poikansa huostaan. Ishikawa Sayuri ei kuitenkaan heti suostunut, mutta muutamia päiviä ennen tuomioistuimen antamaa päätöstä hän meni sanomaan istunnossa, että vetäytyisi huoltajuuskiistasta ja kertoi tällöin ottavansa huoltajuuden vain, jos viranomaiset katsoisivat, ettei pojastaan olisi tärkeään tehtävään.”

“Miksi ihmeessä hän luovutti niin helpolla?” Mikaru ravisti ymmällään päätään.
“Luulisi, että hän olisi pitänyt kynsin ja hampain lapsenlapsestaan kiinni.”
“Minustakin tuo on outoa, koska minun tietämykseni mukaan Ishikawa Sayuri on oikea teräsnainen, joka saa sen, mitä haluaa”, Teru nyökkäsi kohti työtoveriaan osoittaen olevansa samaa mieltä.
“Mutta jokaisella ihmisellä on jokin heikkous ja suurimmalla osalla useampi kuin yksi”, etsivä hymyili lempeästi, jollain tapaa kiitollisenakin.
“Takashima-san on kuitenkin Ishikawa Sayurin lähin palvelija ja sitä myöten vanhempi Ishikawa-san joutuu väkisinkin kuuntelemaan tätä. Ilmeisesti Takashima-san onnistui kysymään, eikö emäntänsä pysty luottamaan omaan poikaansa yhtään, vaan aikooko tämä vaatia itselleen tämän joskus syntyvät lapsetkin. Miehen puheet sekä paljon hoitoa tarvitseva aliraajahalvaus saivat Ishikawa Sayurin vetäytymään”, hän piti pienen tauon nostaen kätensä miettivästi kasvoilleen.
“Tosin, Teru-san on sinänsä oikeassa Ishikawa Sayurin suhteen. Ei hän täysin ilmaiseksi suostunut vetäytymään.”
“Mitä hän vaati?” Jun henkäisi ihmeissään.
“Ishikawa Sayuri vaati, että poikansa on hankittava hänelle lisää lapsenlapsia ja minun mielestäni sen ei pitäisi olla tässä kohdassa ongelma”, mafiamies pyöräytti silmiään muistellen kuulemiaan reaktioita, erityisesti erään naamioituneen.
“Oletko aivan varma?” Wataru puuttui puheeseen.
“Minä muistelen lukeneeni jostain lehdestä ensimmäisten oikeudenistuntojen aikaan, että Ishikawa-sanin kihlattu on tuntunut hyvin tiuhasti vaativan tulevalle puolisolleen huoltajuutta. Syyksi on arveltu sitä, ettei tämä voi itse saada lasta ja siksi tulevan puolisonsa sisarenpoika voisi korvata lapsen, jota ei muuten voida saada.”
“Voin sanoa, ettei se tässä kohdassa pidä täysin paikkansa”, sinisilmäinen kertoi nopeasti, ehkä turhankin rivakasti, kuten itse huomasi.
“Ongelmana on tietojeni mukaan se, ettei Satoru Mana, tai siis Ishikawa Mana, ilmeisesti välitä niin paljoa lapsista, mutta sekin voi muuttua. En yhtään ihmettelisi, vaikka tässä muutaman vuoden sisällä asiantila muuttuisi ja saisimme lukea lehtien sivuilta muutamasta uudesta Ishikawasta”, hän lisäsi perään naurahtaen.

“Muutamasta uudesta Ishikawasta?” Terun kasvot valahtivat alaspäin.
“Kuinka niin?” Yuuto räpytteli hiukan silmiään.
“Katsokaas, lähes heti sen jälkeen, kun viranomaiset myönsivät Ishikawa Asagille Gackt-kunin huoltajuuden, hän meni naimisiin Satoru Manan kanssa ilman suurempia juhlia ja julistuksia, koska haluaa järjestää sitten kunnon kekkerit, kun muutama asia on hoidettu pois päiväjärjestyksestä”, Tsunehito heilautti käsiään, kuin asia olisi ollut mitä ilmeisin.
“Tämän jälkeen Ishikawa Asagi adoptoi Gackt-kunin omaksi lapsekseen.”
“Hän teki mitä?” Hakueita lukuun ottamatta kaikki mieskuulijat huudahtivat äimistyneinä.
“Mitä Gackt-kun siihen sanoi?” Nana kysyi hämmentyneenä.
“Kerrottiinko hänelle edes asiasta?”
“Tokihan Ishikawa-san selitti aikomustaan”, sinisilmäinen nyökkäsi sanojensa voimaksi.
“Hän selitti Gackt-kunille, että lain ja yhteiskunnan silmissä huoltajuus tarkoittaa sitä, että hän on vain vastuussa Gackt-kunin kasvatuksesta ja huolenpidosta, mutta kaikki oikeudet puolin ja toisin jäisivät siihen. Ishikawa Asagi kertoi, että adoptoimalla sisarenpoikansa omaksi lapsekseen, hän olisi koko maailman silmissä pojan isä eikä vain joku, joka on määrätty hoitamaan lasta. Tällöin Gackt-kun olisi enonsa lapsi eivätkä he olisi enää vain eno ja sisarenpoika, vaan isä ja poika, joita ei voisi erottaa”, mafiamies muisteli hetkeä, jolloin oli itse ollut sivummalla kuuntelemassa ja muisto sai hänet hymyilemään, kun hän siirsi katseensa naispoliisiin.
“Gackt-kun oli ollut hetken hiljaa ja kysynyt sitten, saako hän nyt kutsua enoaan isäksi eikä enää oji-saniksi.”
“Gackt-kun siis ei pitänyt tapahtumia ikävinä?” Mikaru tarkisti.
“Ei. Psykologit olivat jopa todenneet, että Gackt-kun on jo kauan pitänyt enoaan isänään ja tämä on pikemminkin helpottunut, kun sai jäädä enonsa, tai siis isänsä luokse”, mustaan kangastakkiin pukeutunut silmäsi hiukan ihmetellen työtoveriaan, mutta muisti sitten tästäkin tulevan pian isä.
“Eli siis Ishikawa Asagi on nykyään naimisissa, vaikkei olekaan levittänyt sitä tietoa, ja hänen sisarenpoikansa on nyt adoptiolapsensa ja on vain ajan kysymys, koska vaimonsa tulee raskaaksi?” Yuuto tiivisti ääneen kaiken kuulemansa aukoillen suutaan jopa tarpeettoman paljon.
“Lisää Ishikawoja… Minä en kestä!” Teru huudahti kauhuissaan istuutuen tuolilleen valuen alas.
“Maailmanloppu!”
“Ajattele positiivisesti, Teru-san”, Tsunehito naurahti katsoessaan vaaleinta.
“Ishikawa Asagilla on nykyään bisnestensä lisäksi oma perhe, joka vie paljon aikaansa. Vaikka oletkin yhä Yuuto-sanin kanssa hänen miestensä lempipoliiseja, ei hänellä ole enää yhtä paljoa aikaa teidän kiusaamiseen.”

“Saa nähdä, kun kuulee uutiset”, Hakuei huomautti siihen matalasti muistaen sen, mikä oli laukaissut alkuperäisen keskustelun.
“Uutiset?” etsivä kohotti kysyvästi kulmiaan.
“Utada Hikarun murhatutkimuksista”, kenraali sanoi jurosti ja käänsi tietokoneen ruudun ympäri mustahiuksisen etsivän nähtäväksi.
Vaikka toinen olikin ollut murhapaikalla, tämän loukkaantuminen ja kertomukset olivat palauttaneet ylemmän tahon uskon nuoreen mieheen. Tutkintalautakunta uskoi, ettei sieväkasvoinen ollut tekemisissä minkään jengin, mafian tai muun rikollisjärjestön kanssa, koska olisi joko paljastanut kilpailevat vastapuolen edustajat, jos oli nähnyt näitä, tai pettänyt omansa, kun olisi itse tullut loukkaannuttuaan petetyksi.
“Ne jäädytettiin, koska tutkimukset olivat junnanneet jo jonkin aikaa paikoillaan.”
“Niinkö?” Tsunehito kumartui lähemmäksi lukemaan tekstiä.
Siniset sielunpeilit liikahtelivat vinhasti ja pari kertaa hän kättään liikuttamalla pyysi jotakuta rullaamaan raporttia hiukan alaspäin Yuuton totellessa auliisti, kun masentunut parinsa ei kyennyt toimimaan.
“Onko Ishikawa-sania vielä informoitu tästä?” sieväkasvoinen kysyi katsahtaen kenraalia ja osoitti samalla näyttöä.
“En ole varma, kun en tiedä täysin, koska jäädytyspäätös tehtiin”, vanhin kohautti olkiaan.
“Uskoisin, että päätös tapahtui eilen illalla tai tänä aamuna, koska kukaan meistä ei ollut vielä kuullut asiasta.”
“Rullaa ylös!” sinisilmäinen komensi hiukan kiintyneenä, kun nappasi pöydältä pienen muistilapun ja kynän.
“Haluan tietää, kuka on ollut päätutkija, ja soittaa hänelle!”
Ruskeatukkainen teki työtä käskettyä, jolloin päästiin raportin yläreunaan, jossa oli tarkempia tietoja tutkijoista. Etsivä kirjoitti nopeasti päätutkijan nimen ja kohottautui ylös rientäen turhankin rivakasti kohti työhuonettaan.
“Anteeksi, että häiritsin töitänne. Soitan vain tämän puhelun, katson postin ja raportit ja lähden tämän jälkeen”, mafiamies huikkasi työtovereilleen, kun avasi työhuoneensa oven ja sujahti sisäpuolelle sulkien oven tiiviisti perässään kiinni.

“Ja töitä meillä riittääkin!” Hakuei karjahti muistaen samassa aiemmat tapahtumat.
“Nao, Wataru ja Kanon! Nyt vauhdilla luuttuamaan se käytävä, tai potkaiset teidät töihin!”
Kolmikko ei viitsinyt edes yrittää sanoa vastalauseita, vaan kääntyivät ympäri hakeakseen mopit.
“Nana-san, onko tullut joitain tärkeitä kirjeitä tai muita viestejä?” komisario kääntyi naisen puoleen ja puhui selvästi ystävällisemmin kuin muille.
“Itse asiassa on”, Nana otti pöydälle laskemansa kirjekuoren avaten sen.
“Saimme käskyn, että kahden osastomme poliisin olisi vietävä Pedro – siis Bahamonde Pedro – Kobeen, josta tämä lähetetään takaisin Meksikoon.”
“Pedroko? Taasko hän on maassa?” Mikaru äimistyi.
“Monesko kerta tämä on?”
“Varmaan sadas kerta”, Jun pyöräytti silmiään.
“Paperin mukaan tämä on jo 16:sta kerta”, vihertäväsilmäinen kertoi.
“Olkoon tämä siis viimeinen kerta”, kenraali päätti kävellen työhuonettaan kohti.
“Wataru, kun olet saanut käytävän lattian ja seinän kiiltämään, hae Mikaru ja menkää viemään Pedro Kobeen.”

“Mitä?!” Wataru hyppäsi järkyttyneenä ympäri.
“Minä?! Miksi?!”
“Koska minä sanon niin!” raitahiuksinen ärjäisi tiukasti.
“Äläkä tällä kertaa murra Pedron leukaa!”
“Ei helvetin saatanan perkele! Miksemme, helvetin kuusitoista, voi vain sulkea rajoja ja estää kaikkia ulkomaalaisia pääsemästä tänne!?” Wataru huusi katolle, kuin olisi voinut siten saada keisarin, hallituksen ja poliisin johdon kuulemaan sanansa.
“Minä vihaan sitä miestä!”
“Luulisi sinun olevan iloinen, kun voit heittää hänet pois maasta”, Mikaru huomautti aisaparilleen, joka mulkaisi vihaisena takaisin.
“Suut tukkoon!” Hakuei komensi pysähtyen työhuoneensa eteen ja kääntyi katsomaan alaisiaan.
“Nao, kun käytävä on siisti, siivoa arkistohuone!” tämä alkoi jakaa komentoja.
“Kanon, siivottuasi etsit Junin kanssa puuttuvat hattunne ja menette partioimaan! Nana-san, jatka rauhassa aiempia töitäsi. Teru ja Yuuto, lopettakaa Ishikawa-sanin tutkiminen ja valmistautukaa kierrokselle!”
“Selvä, Hirohide-sama!” Yuuto huudahti kuuluvasti saaden muut sanomaan kuka milläkin äänensävyllä saman.
“Hyvä!” kenraali ärjäisi hymyilemättä ja avasi työhuoneensa oven samalla hetkellä, kun Tsunehito astui takaisin osastolle kantaen kainalossaan useampaa suurta kirjekuorta.

“Odottakaa, Hirohide-sama!” etsivä henkäisi kohottaen kätensä sanojensa myötä.
“Niin?” puhuteltu murahti kääntyen sairaslomalaisen puoleen.
“Juttelin äsken Fukushima-sanin kanssa ja hän kertoi, ettei Ishikawa Asagia ole ehditty informoida sisarensa murhantutkimuksista”, sieväkasvoinen kertoi asiallisesti.
“Häntä oli pyydetty tulemaan poliisilaitokselle tapaamiseen, mutta Ishikawa-san oli sanonut, että pääsee vasta iltapäivällä. Fukushima-san kuitenkin ehdotti, että minä menisin tämän luokse kertomaan tapahtuneesta, kun olen muutenkin auttanut tutkimuksissa ja sitä myöten olen jollan tapaa Ishikawa-sanin suosiossa, jos vaikka hän hermostuisi asiasta.”
“Tiedätkö, missä hän on?” komisario kysyi kurtistaen kulmiaan.
“Tiedän, koska soitin hänelle”, etsivä kertoi, vaikka todellisuudessa ei ollut soittanut.
Hän vain tiesi aiemmista tapahtumista, missä yakuzansa olisi.
“Tarvitsisin kuitenkin kyydin.”
“Se järjestyy”, Hakuei totesi kääntyen kauemmaksi jääneiden alaistensa puoleen.
“Teru ja Yuuto, viekää Tsunehito Ishikawan Asagin luokse!”
Teru avasi suunsa, mutta ei kuitenkaan ehtinyt sanomaan mitään.
“Ei vastaväitteitä!” kenraali huusi, ennen kuin siirtyi työhuoneeseensa paiskaten oven sellaisella voimalla kiinni, että toinen saranoista narahti ikävästi vihjaisten hajoamiseen.

Pamahdus kaikui poliisien ja mafiamiehen korvissa hetken, mutta sitten ei kuulunut kuin oven takaa kuuluvaa vaimeata manailua jostain, mistä kukaan ei saanut mitään selvää. Myyrä räpytteli muutaman kerran silmiään, mutta kääntyi sitten hitaasti muiden poliisien puoleen sinisten sielunpeiliensä osuessa ensin hölmistyneen typertyneeseen ruskeatukkaan ja sitten inhosta ja haluttomuuden epäuskosta tärisevään vaaleaverikköön.
“Joko Hakuei-samalla on huono päivä, tai sitten hän haluaa piristää Ishikawa-sania ikävien uutisten keskellä”, mustahiuksinen kohotti viattomasti olkapäitään.
“Te selvästikin olette tulossa mukaani tapaamaan Ishikawa-sania.”
“Missä hän on?” Yuuto kysyi saatuaan ravisteltua itsensä takaisin hetkeen.
“Himiko puistossa”, Tsunehito kertoi kävellen kantamuksineen lähemmäksi.
“Siellä missä koiria saa pitää vapaana, mikäli ne pysyvät tiukasti hallinnassa.”
“Sinne ei onneksi ole pitkä matka”, ruskeatukkainen sanoi parinsa noustessa ylös ottaen pöytälaatikostaan muutaman pakollisen varusteen.

Kolmikko käveli yhdessä pisimmän työpöydälle nappaamaan tämän tavarat, ennen kuin lähtivät. Tosin, harmaanruskeasilmäinen joutui kerran nappaamaan Terua olkapäästä kiinni ja katsomaan merkitsevästi, kun nyökkäsi pikaisesti etsivää kohti muistuttaen, etteivät he voineet liikkua tavallista tahtiaan. Vaalein vilkaisi pikaisesti olkansa yli mustahiuksista, mutta tuhahti samassa tympääntyneenä, vaikka suostuikin hidastamaan hiukan vauhtiaan heidän siirtyessä tavallista rauhallisemmin käytävälle. Tsunehito olisi voinut kertoa Yuutolle, että oli toipunut hyvin kahdessa kuukaudessa ja pystyi liikkumaan normaalisti, mutta päätti vaieta. Suurin osa ihmisistä säikkyi ampumahaavoja, eli hänen huomioon ottaminen oli vain normaalia ja myöskin mieltä lämmittävää. Lisäksi, Ruiza varmasti huutaisi etsivän sekä puolet laitoksen poliisien korvat lukkoon, jos mustatukkainen liikkuisi liian vinhasti ja loukkaantuisi, vaikkei ommellulle, hyvin parantuneelle ampumahaavalle tapahtuisikaan mitään.

Kaksi poliisia ja soluttautunut mafiamies liikkuivat käytävillä ja siirtyivät siitä ulos ja lopulta autoille, josta he nappasivat Terulle ja Yuutolle tyypillisen henkilöautomallisen kulkuvälineen. Poliisit siirtyivät etupenkeille ja myyrä takapenkille, vaikka näky saattaisi saada osan kuvittelemaan kaksikon kuljettavan vankia. Luulo ei ollut koskaan tiedonväärti eikä sinisilmäinen oikeastaan välittänyt koko asiasta, vaan halusi kovasti päästä yakuzansa luokse kertoakseen uutiset.
Automatka ei kestänyt pitkään, ennen kuin he saapuivat Himikon puistoalueelle ja alkoivat ajaa sitä ympäröivää katua pitkin etsien ikkunoiden läpi erästä mustatukkaista miestä. Teru jopa hidasti hiukan heidän vauhtiaan, jotta eivät joutuisi montaa kertaa kierrellä puistoa ja vain sen takia, että etsitty mies oli vilahtanut liian nopeasti heidän silmiensä edessä.
“Tuolla!” Tsunehito henkäisi ja osoitti kauemmas, lähes puiston toiselle puolelle.
“Parkkeeraa auto tuonne kadunreunalle ja kävellään tapaamaan häntä.”
“Kävellään?” vaaleahiuksinen kurtisti kulmiaan katsoen taustapeilistä takapenkille.
“Me? Miksi meidän pitäisi muka tulla mukaasi?”
“Teru”, Yuuto huokaisi raskaasti.
Joskus tämän pari voisi olla hiukan avarakatseisempi myös niitä kohtaan, jotka olivat syystä tai toisesta kanssakäymisessä Asagin kanssa tai sitten tämän läheisten ystäviä.
“Etkö muka halua nähdä Asagi-sanin ilmettä, kun kerromme hänen sisarensa murhatutkinnan jäädyttämisestä?” myyrä ei kuitenkaan lannistunut, vaan väläytti hurmaavan hymynsä työtovereilleen.
“Jos vaikka saisit lisää tietoja, jotka vahvistavat epäilyksesi hänen yakuzuudestaan.”

Sanat saivat vaaleimman luomaan pitkän katseen eteensä miehen jatkaessa kuitenkin ajamista. Tämä ei sanonut mitään hetkeen, jolloin harmaanruskeasilmäinen vilkaisi kysyvästi aisapariaan, joka ei kuitenkaan huomannut toisen reaktiota, koska käänsi katseensa toiseen suuntaan – nimittäin etsimään kadunreunasta kohtaa, johon saisi parkkeerata.
“Selvä, mentiin”, Teru henkäisi, kun sai parkkeerattua, ja sammutti samassa moottorin, ennen kuin kiskaisi turvavyönsä auki.
“Meillä ei ole koko päivää aikaa.”
“Olet oikeassa”, etsivä naurahti, kun avasi oman turvavyönsä ja avasi oven kävelykadun puolella.
“Ja kiitos.”
“Eipä kestä”, Yuuto vastasi astuen itsekin samalla ulos.
Tämä tiesi, ettei vaalein kuitenkaan aikoisi leikkiä kohteliasta, joten suosiolla päätti olla se ystävällisempi osapuoli. Eihän tällä ollut mitään syytä olla inhottava miehelle, jonka kanssa oli aikoinaan aloittanut laitoksella ja ystävystynytkin.

Poliisilaitoksen edustajat joutuivat palaamaan jonkin matkaa takaisinpäin ja ylittämään suojatien päästäkseen puistoon, jossa bongasivat uudelleen Ishikawa Asagin. He vilkaisivat pikaisesti ympärilleen, mutta lähtivät sitten rauhallisesti kohti mustatukkaista miljonääriä, kun univormuihin pukeutuneet olivat todenneet, ettei paikalla ollut mitään ihmeellistä, vaan tavallisia kansalaisia juoksulenkillä tai omilla asioillaan. Tsunehito kuitenkin tiesi, etteivät kaikki puistossa olijat olleet kuitenkaan tavallisia, lainkuuliaisia kansalaisia, vaan osa kuului hänen laillaan Osakan mahtavimpaan mafiaan ja Asagin alaisuuteen. Näitä oli paikalla jopa tavallista enemmän ja varsin ymmärrettävästä syystä.

“Nouda, Yoru!” huudahdus nurmikentältä sai poliisit ja sinisilmäisen katsomaan huudahduksen suuntaan.
Viisivuotias poika, jolla oli tummanruskeat hiukset, tummansiniset farkut ja lämmin musta villakangastakki, otti muutaman juoksuaskeleen nurmikentällä ja heitti punaisen pallon niin pitkälle kuin jaksoi. Musta skotlanninterrieri haukahti lujasti ponkaisten valtavalla vauhdilla ja voimalla pallon perään nurmen lennellessä tassuissa. Lapsi nauroi iloissaan ja katsoi, miten eläin kirmasi pomppivan lelun perässä. Tämän selän takana parin metrin päässä seisoi mustahiuksinen nainen, joka oli pukeutunut murretun vihreään pitkään mekkoon sekä mustaan, puoleen reiteen ulottuvaan talvitakkiin. Nainen, jolla oli voimakkaasti meikatut kauniit kasvot, vahti vapaana juoksentelevaa, palloa jahtaavaa koiraa sekä tietenkin lähellään olevaa lasta. Kauniskasvoinen ei kuitenkaan yksin tarkkaillut kaksikkoa, vaan tämän vierellä, vaikkakin ilmeisesti tarkoituksella taempana seisoi kaksimetrinen mies, jolla oli pitkä musta nahkatakki verhoamassa lihaksikasta vartaloaan ja tummia vaatteita. Tuolla miehellä taas oli kalvakat kasvot ja musta irokeesi, joka sojotti suorana ilmassa. Muita ei siinä lähellä ollutkaan, vaan Asagi oli huomattavasti kauempana yksikseen liikuskelemassa.
“Kas, tuolla on Gackt-kun”, Yuuto henkäisi samassa.
“Sekä Mana-san ja K, sekä ilmeisesti heidän koiransa.”
“Selvästi”, Teru totesi lyhyesti silmäten viileästi soluttautujan ja henkivartijan suuntaan.
“Jotenkin tuo näky tekee minut surulliseksi”, harmaanruskeasilmäinen sanoi saaden sanoillaan surun pilkahduksen laskeutumaan Tsunehiton sielunpeileihin.
“Minusta on surullista katsoa K:ta yksinään. Tuo ei vain näytä lainkaan oikealta ilman Köziä.”
“Ja sinä olet menettänyt viimeisen järjenhivenesi”, vaalein tuhahti tyytymättömänä.
“Minusta se on ainoa asia, joka tekee tuosta näystä hyvän.”
“Etköhän nyt tuomitse liian jyrkästi, Teru”, harmaanruskeasilmäinen huomautti parilleen heidän kulkiessaan ja Tsunehitokin iski tiukasti, jopa harvinaisen selvästi vihaisena katseensa aiemmin puhuneeseen.
“Sano se minun pakaroilleni!” lyhempi poliisi sihahti tiukasti.
“Jos kerran Közin puuttuminen ja K:n yksinolo Mana-sanin, Gackt-kunin ja Yorun kanssa, on ainoa hyvä asia, mikä sitten on se paha tai surullinen asia?” sieväkasvoinen kysyi pisteliäästi, kun Yoru sai pallon kiinni ja palasi terhakkaasti takaisin lapsen ja kahden aikuisen luokse.
“Sehän on ilmiselvää”, Teru henkäisi vilkaisten sivulleen nähden, miten Gackt kääntyi nauraen Manan puoleen ja sanoi ilmeisesti jotain, koska suu liikkui, mutta he eivät saaneet puheesta lainkaan selvää.
“Minä näen tuossa maailman onnettomimman lapsen”, tämä vastasi kääntäen katseensa sitten Asagiin, joka oli enää runsaan kolmenkymmenen metrin päässä.
“Mitä muutakaan se voisi olla, kun joutuu asumaan Ishikawa Asagin kanssa?”
“En olisi niin varma”, sinisilmäinen käänsi katseensa johtajaansa huomaten samassa tämän koukistuneen käden lähellä korvaansa.
“Kuinka -” vaalein oli aloittamassa vastaväitteet, mutta sitten etsivä tarttui päättäväisesti tätä olkapäästä kiinni ja pysäytti.

“Odotetaan tässä”, myyrä päätti, kun kaksikko kääntyi itseään kohti.
“Ishikawa-san puhuu puhelimeen”, Tsunehito kertoi ja nyökkäsi puhuttua kohden, jolloin poliisit kääntyivät uudelleen katsomaan poikkeuksellisesti valkoiseen, pitkään takkiin pukeutunutta mustatukkaista miestä.
Nämä huomasivat samassa tämän pitelevän puhelinta korvallaan ja puhuvan jotain liikuskellen pienellä alueella keskustelun lomassa.
“Hän huomaa meidät tästä ja tulee luoksemme, kun on saanut puhelun loputtua.”
“Olet oikeassa”, Yuuto nyökkäsi ja päätti olla sanomatta ääneen sisältään nousevaa ajatusta.
Kun pantterimainen oli pukeutunut tyypillisten japanilaisten mafiapomojen tapaa, tästäkin alkoi tuntua, että kenties toinen voisi sittenkin olla yakuza. Sitä ei kuitenkaan kannattanut sanoa ääneen, koska siitähän Teru saisi lisää vettä myllyynsä.
“Mistähän hän puhuu?” ruskeatukkainen henkäisi sen sijaan toisen ajatuksen, joka oli tullut mieleensä.
“Mitä nyt miljonääreillä on tapana puhua”, mafiamies kohautti viattomasti olkapäitään.
“Joko bisneksiään tai jotain muuta harmitonta.”

“Onkohan tämä sittenkään oikein?” Asagi kuuli puhelimesta matalan, pohtivan kysymyksen.
“Menemmeköhän liian pitkälle?”
“En olisi uskonut kuulevani tuota sinun suustasi, Shinya”, Osakan herra naurahti matalasti keskustelutoverilleen.
“Olen kyllä aina tiennyt, ettet halua käyttää väkivaltaa turhaan etkä arvosta turhaa tappamista, mutta en tiennyt sinun olevan noin anteeksiantavainen. Minä nimittäin en voi olla sitä”, mustiin silmiin syttyi hetkeksi pahansuovat pilkkeet, jotka sammuivat nopeasti, kun luomet alkoivat räpsyä viattomasti puheen jatkuessa.
“Tosin, edes sinun anteeksiantavaisuutesi ei voi pysäyttää enää rattaita. Ei edes silloin, jos minä esimerkiksi löisin pääni ja päättäisin antaa Klahalle anteeksi kaikki hänen tekonsa. On nimittäin ihmisiä, jotka eivät voi antaa anteeksi tai unohtaa.”
“Aika useat eivät kykene koskaan täydelliseen anteeksiantoon”, Shinya huomautti asiallisesti.
“Ja Klaha onnistui tyhmyyttään tai uhkarohkeuttaan valitsemaan kohteikseen juuri heidät”, mustatukkainen henkäisi häijysti.
“Äitini ei koskaan pysty antamaan anteeksi eikä varsinkaan unohtamaan, miten Klaha käännytti tyttärensä, minun siskoni, meitä vastaan, yritti tapattaa äitini ja lopulta onnistui tappamaan Hikarun. Minun mieheni eivät pysty unohtamaan, kuinka monta meistä kuoli sen paskiaisen takia ja mitä kaikkea olemme joutuneet kestämään. Mawashimona ei pysty unohtamaan, miten Klaha kylmäverisesti tappoi heidän vapauttajansa ja ahkeran, kuuliaisen johtajansa – Mana ei pysty tuntemaan armoa veljensä murhaajaa kohtaa, enkä voi syyttää häntä, koska Klahahan tappoi minun sisareni”, puheen myötä pantterimaisen ääni madaltui ja jokaisesta sanasta saattoi aistia sekä kuulla pohjatonta vihaa ja raivoa, joka ei tyyntyisi, ennen kuin vihollisensa olisi kuollut ja häpäisty.
“Joten vaikka sinä olisit kuinka unohtanut, että Klaha yritti Dien tappamalla tehdä sinusta sätkynukkensa ja luoda sitten itselleen luotettavan kumppanin, et voi pysäyttää suunnitelmaa, jolla tuhoamme hänet ja mafiansa jokaisen uskollisen miehen.”
“Pidät minua pehmompana kuin olen”, Tokion herra hymähti matalasti.
Vanhempi olisi halunnut sanoa, ettei Klaha tappanut Hikarua, vaan sen teki Asagin oma henkivartija, mutta viisaampana tämä jätti sen sanomatta. Totuusperäinen kommentti saisi mustasilmäisen vain raivostumaan ja sanomaan muuta, vaikka tapahtuneista totuudenkuulleet tiesivät juuri Közin ampuneen kuolettavan laukauksen kissamaiseen. Vaaleampi kuitenkin tiesi myös, että vaikka punapäinen kaksimetrinen oli antanut kuolettavan iskun, kuolema oli ollut loppujen lopuksi tulos Kioton herran toiminnasta – samoin kuin muut iskut. Tokiossa oleva halusi kuitenkin korjata virkaveljensä erittäin suuren virheen.
“Minä en ole unohtanut sitä, miten Klaha tappoi miehiäni ja yritti useamman kerran tappaa Dien, minkä takia hänen muistissaan on suuria, haittaavia ja satuttavia aukkoja, jotka vaikuttavat taitoihinsa ja työhönsä”, Shinyan ääni kiristyi vääjäämättä, kun joutui puhumaan itselleen kivuliaasta aiheesta.
“Minä en lepää, ennen kuin olemme teurastaneet Klahan miehet ja tappaneet hänet ansaitsemallaan tavalla – ja se onkin ainoa syy, miksi olen suostunut näyttelemään kanssasi tietämätöntä Klahan töistä ja suunnitelmista sekä puhumaan yhä Rukan tukijasta.”
“Uskoinkin, että olet yhä kanssamme juonessa”, Asagi hymyili tyytyväisenä pyörähtäessään päkijöillään ympäri ja huomasi samassa kauemmaksi jääneet poliisit ja Tsunehiton vaieten tästä syystä.

“Mutta entä Exo-chika?” vanhempi ei kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen.
“Onko hänen tappamisensa oikeasti tarpeellista tai edes välttämätöntä?”
“Shinya, Exo-chika tiesi Klahan suunnitelmat. Hän tai hänen kakkosmiehensä, joka varmasti tiesi jonkin verran liittouman suunnitelmasta, olisivat voineet tulla luoksemme heti ensimmäisten iskujen aikaan ja kertoa Klahan juonista, mutta he päättivät vaieta”, mustatukkainen sanoi äänensä madaltuessa hiukan lisää ja kääntyi tietoisesti poispäin kauempana odottelevasta virkavallasta.
“Jos Exo-chika olisi puhunut, Dietä ei olisi uhannut enää mitään sen ampumisen jälkeen, minun sisareni ja moni muu olisi hengissä. Exo-chika olisi voinut estää kaiken, mutta hän oli raukka, joka uskaltaa vain puukottaa selän takaa eikä kohdata vihollisiaan. Hän ei ansaitse Kuro Kagen jäsenyyttä, jonka sai ainoastaan murhaamalla miehensä, ja ansaitsee sen vielä vähemmän tekemättömyytensä takia. Hänen on kuoltava.”
“Ja hänen miestensä liityttävä sinuun? Hyvä yritys”, vaaleampi hymähti.
Ei tätä niin vain huijattaisi.
“Ja entä Kuro Kage? Tasapaino tulee järkkymään, kun poistamme kaksi mahtavaa mafiaa tieltämme – vaikka jakaisimmekin eloon jääneet keskenämme tasan.”
“Nostamme seuraavaksi korkeimmat heidän tilalleen ja muistutamme kaikille, mitä niskuroitsijoille tapahtuu”, Osakan herra sanoi, kuin asia olisi itsestään selvä.
“Ja Klaha sekä Exo-chika saavat olla ensimmäiset, jotka toimivat muistutuksina – ja tällöin koko alamaailma tulee näkemään meidät todellisina oyabuina ja minun perheeni saa hiukan lisää turvallisuutta, mikä on minulle kaikkein tärkeintä.”
“Olet selvästi kasvanut, Asagi, ja siksi olen rinnallasi lujemmin kuin ehkä suostut uskomaankaan”, puhelimen toisessa päässä ääni hiukan pehmeni, kuin ilmaistakseen, että tällä hetkellä mies suostui myös Yokohaman valtiattaren tappamiseen.
“Mutta vaikka olemmekin saaneet koottua joukkomme, pysymään suunnitelmiemme kanssa piilossa Klahalta, hän on yhä voimissaan. Lisäksi hänellä on yhä kaksi henkivartijaa, jotka ovat varmasti toipuneet vammoistaan. Klahan lähelle on vaikea päästä, saatikka tappaa, kun Aoi ja Yuuki suojelevat tätä.”
“Paitsi jos nämä eivät suojele”, häijy, pahansuova hymy kohosi Asagin huulille.
“Silloin Klaha on käytännössä jo kuollut.”

“Eivät suojele?” Shinya kurtisti selvästi kulmiaan.
“Aiotko saada Aoin ja Yuukin tappamaan Klahan?”
“He kumpikin ovat raivoissaan kokemastaan ja Aoi yritti sanattomasti varoittaakin K:ta. Mitä minä olen kuullut Kayalta, Hikolta ja muutamalta muulta urkkijalta heidän tutkimuksistaan, Yuuki on meille tuntemattomasta syystä erityisen vihainen Klahalle siitä, mitä Közille tapahtui”, pantterimainen kertoi kävellen muutaman askeleen.
“Olen varma, että saamme juonittua heidät mukaamme, kunhan etenemme harkituin askelin, jolloin saatamme kehittää myös toisen suunnitelman, jos emme saa heitä mukaamme.”
“Aoi ja Yuuki ovat kuitenkin arvaamattomuudessaan epäluotettavia”, Tokion herra muistutti.
“Ja vaikka saisimme heidät suostumaan suunnitelmaan ja tappamaan Klahan, olisi vaarallista jättää heidät irralleen toimimaan omien mielitekojensa mukaan. Me saatamme menettää henkemme siinä rytäkässä.”
“Emme välttämättä, koska K:n mukaan on olemassa yksi henkilö, nainen, joka pystyy pitämään heidät hallinnassa – paremmin kuin Klaha, sinä tai edes minä.”
“Aa, Sayuri”, vaaleampi ymmärsi samassa.
“Ajattelitko antaa heidät äidillesi?”
“En, mutta hän on yksi niistä, jotka yleensä saavat tahtonsa läpi ja keksivät, miten toimia tilanteessa kuin tilanteessa”, mustasilmäinen kiirehti kertomaan.
“Lisäksi, jos Aoi ja Yuuki päättävät yhä suojella Klahaa, äitini on paras ihminen suunnittelemaan hyökkäyksen ja tappamaan niin heidät kuin Klahan.”
“Myönnän sen, mutta suunnitelmat eivät ole puoliksikaan vielä valmiit”, vanhempi huomautti terävästi pystymättä päättämään, halusiko välttämättä kostonhimostaan huolimatta vahvistaa Ishikawojen valtaa.
“Eivät ja siksi meidän on tällä hetkellä vahvistettava rivimme sekä koottava varustuksemme täyteen voimaan”, mustatukkainen myöntyi osittain, mutta vain siksi, että voisi siirtyä muihin aiheisiin.
“Joudumme valitettavasti lopettamaan – otan sinuun pian uudelleen yhteyttä äitini ja Mawashimonan kanssa. Shitsurei shimasu.”
“Sayounara”, Shinya sanoi lyhyesti haluten itsekin palata omiin töihinsä.

Asagi otti puhelimen pois korvaltaan ja painoi punaista luuria samalla hetkellä, kun kääntyi kohti poliiseja ja Tsunehitoa ottaen muutaman askeleen näitä kohti. Kolmikko ymmärsi puhelun loppuneen ja lähti tulemaan miljonääriä vastaan samalla, kun pantterimaisen kasvoille nousi viehättävä hymy, joka tosin oli vaisumpi kuin mitä oli ollut vielä useampi kuukausi sitten.
“Ishikawa-san”, Tsunehito henkäisi heidän pysähtyessään vastakkain ja kumarsi kohteliaasti
“Hara-san”, yakuza nyökkäsi pienesti päällään tervehdyksen, mutta kääntyi sitten katsomaan mustaan kangastakkiin pukeutuneen seurassa olijoita.
“Yuuto-san ja Teru-san, tämäpä miellyttävä yllätys. Mikä suo minulle tämän kunnian?” pienet tuikkeet nousivat mustiin silmiin.
“Kuten sanoin soitettuani, minulla on tärkeää kerrottavaa teille”, etsivä puuttui puheeseen, ennen kuin kumpikaan poliiseista, erityisesti lyhempi, ehti sanomaan mitään.
Siniset silmät katsoivat vaativan merkitsevästi mafiapomoa, joka käänsi katseensa alaiseen ymmärtäen, että olisi leikittävä mukana.
“Niinhän sanoitte”, Osakan herra myönsi ja levitti hiukan käsiään, jolloin avonainen, pitkä valkoinen takki aukesi hiukan paljastaen mustaa tyylikästä pukua.
“Olen tässä, joten kertokaa toki asianne.”
“Se koskee sisarenne Utada Hikarun murhatutkimusta”, myyrä selitti lyhyesti ja loi pikaisen vilkaisun maahan, jotta peittäisi omaa pientä helpotuksen intoaan ja saisi työtoverinsa luulemaan kertomisen olevan vaikeata.
“Niinkö?” äskeinen hymy kuoli mustasilmäisen huulilta ja kasvoille nousi surun, jopa pelon varjo.
“Onko jotain selvinnyt?”
“Ei valitettavasti”, Tsunehito kohotti katseensa takaisin ylös kohtaamaan tummat sielunpeilit.
“Tutkimukset ovat junnanneet pitkään paikoillaan minun kaikesta avustani huolimatta. Tämän vuoksi tutkimukset on päätetty jäädyttää siksi aikaa, kunnes jotain merkittävää ilmenee ja tutkimukset avataan uudelleen”, sieväkasvoinen kertoi asiallisen tiivistetysti.
“Olen pahoillani, Ishikawa-san.”
“Ei se mitään, sinähän et sisartani tappanut”, Asagi sanoi hiukan ontosti siirtäen katseensa syrjään.
“Ette siis enää etsi sisareni murhaajaa?”

“Olen pahoillani, mutta emme enää yhtä aktiivisesti, varsinkin kun emme ole löytäneet murha-asetta”, Yuuto puuttui puheeseen pahoittelevasti.
“Uskon, ettei ole yhtään helpottavaa kuulla, että keskeytämme tutkimukset, ennen kuin murhaaja on selvinnyt, mutta palaamme vielä asiaan.”
“Murhahan ei nimittäin vanhene koskaan, kuten tiedätte, Ishikawa-san”, Teru sanoi väliin ja katsoi tiukan puhuvasti miljonääriä, joka käänsi katseensa vaaleimpaan nähden sopivasti ruskeatukkaisen iskevän kyynärpään tämän kylkeen.
“Tiedän ja olen siitä tässä kohdassa iloinen. Se on ainoa asia, joka lohduttaa menetyksen keskellä”, mustasilmäinen vastasi asiallisesti vaaleahiuksiselle.
“Mietin vain, miten kerron tämän äidilleni ja perheelleni.”
“Kertokaa syvimmät pahoittelumme heille”, etsivä pahoitteli kumartaen hyvin syvään.
“Ja kertokaa heille, ettei sisarenne murhaaja pääse tästä näin vähällä, vaan häntä tullaan rankaisemaan”, Yuuto lisäsi perään astuen tahallaan parinsa jalan päälle, ettei tämä pääsisi sanomaan mitään eniten inhoamalleen miehelle.
“Uskon niin, Yuuto-san”, yakuza soi lämpimän hymyn puhuneelle.
“Uskon vahvasti, että Hikarun murhaaja saa kokea ansaitsemansa rangaistuksen ja tavalla, jota ei ikinä osaisi kuvitel-”

Synkkä sonaatti kajahti kuuluvasti valkoisen takin taskusta saaden puhelimen omistajan sekä seurassaan olijat katsomaan äänen suuntaan. Pantterimainen sujautti kätensä taitavasti taskuunsa ja otti kännykkänsä esiin vilkaisten ensin ruudulla välkkyviä merkkejä. Sielunpeilit laajenivat hiukan näkemästään, mutta sitten Osakan herra siirsi katseensa etsivään ja univormupukuisiin hymyillen pahoittelevasti.
“Anteeksi, mutta minun on vastattava tähän”, mafiapomo katsoi pikaisesti kolmen muun kasvot läpi pysähtyen sitten oman alaisensa kohdalle.
“Ei se mitään, oikeastaan tässä oli kaikki kerrottava eikä teillä näytä olevan enempää kysyttävää”, sinisilmäinen sanoi ja kumarsi sitten yhä vieraskoreasti jääden sitten alas.
“Kiitoksia ymmärtäväisyydestänne.”
“Eipä kestä”, Asagi sanoi nostaen puhelimen korvalleen samalla, kun painoi vihreätä luuria.
“Niin?” tämä sanoi neutraalisti.
Puhelimesta kuului hiljaista ääntä kolmen muun korvaan, mutta kukaan heistä ei kuitenkaan saanut siitä mitään selvää tai edes tunnistaneet ääntä, jos se oli edes tunnistettavissa. Toisaalta, sanat oli kuitenkin tarkoitettu mafiapomolle, ei ulkopuolisille.
“Niinkö?” mustat sielunpeilit laajenivat ja suu raottui hämmennyksestä, kun kuului ilmeisesti lisää puhetta.
“Selvä, ymmärrän… Kyllä, minä kerron hänelle… Tulemme sinne pian”, miljonääri lopetti harvinaisen nopeasti eikä mitenkään kohteliaasti puhelun sujauttaen luurin välittömästi taskuunsa, ennen kuin kääntyi virkavallan puoleen.
“Anteeksi, mutta minun on mentävä tärkeään tapaamiseen”, pantterimainen katsoi kolmea itseään lyhempää miestä.
“Kiitoksia, että tulitte henkilökohtaisesti kertomaan minulle sisarestani.”
“Ei kestä ja vielä kerran pahoitteluni tapahtuneesta”, Tsunehito sanoi uudelleen ja Osakan herra nyökkäsi pikaisesti, ennen kuin kääntyi kohti perhettään ja henkivartijaansa harppoen ripein askelin näitä kohti.

“Jaa, en olisi uskonut tämän päivän koittavan”, Yuuto henkäisi, kun miljonääri oli päässyt heistä jo useamman metrin kauemmaksi, ja vilkaisi sitten pariaan.
“Kuten et sinäkään.”
“Mitä tarkoitat?” Teru katsoi kummissaan pidempäänsä.
“Ishikawa-san on kasvanut”, harmaanruskeasilmäinen kertoi hymyillen, jolloin etsivä vilkaisi tätä hymyillen samassa itsekin.
“Kaikki ikävät kokemukset ovat vaikuttaneet tähän ja nyt hänestä on tullut mies, jollaista et uskonut ikinä näkeväsi. Emme enää kuule ehdotteluja tai mitään muutakaan”, tämä jatkoi hiukan voitonriemuisena.
“Ei Ishikawa-san taidakaan olla niin paha, kuin aina sanot.”

“Ah, Yuuto-san ja Teru-san”, kauempaa kuului huudahdus, jolloin paikalle jäänyt kolmikko kohotti katseensa eteensä.
Asagi oli pysähtynyt runsaan kymmenen metrin päähän ja käänsi hiukan ylävartaloaan, kun katsoi univormupukuisia olkansa yli.
“Ihan unohdin”, pirullinen, leikkisä virne kaartui täyteläisille huulille ovelien pilkkeiden loistaessa kirkkaina mustista silmistä.
“Seuraavaan kiihkeään kertaan.”

Yuuto ja Teru jäivät tyrmistyneinä katsomaan mafiapomoa, jonka virne vain leveni sitä mukaa, mitä pidemmäksi kaksikon kasvot valahtivat. Pieni, matala naurahdus pakeni pantterimaiselta, kun tämä kääntyi jälleen jatkaakseen matkaa perheensä luokse jättäen poliisit katsomaan peräänsä ja Tsunehiton pidättelemään nauruaan.
“Vai on Ishikawa-san kasvanut?” vaalein sanoi pisteliäästi, kun sai äänensä takaisin ensimmäisenä.
“Emme enää kuule ehdotteluja tai mitään muutakaan?”
“Unohda, mitä sanoin”, harmaanruskeasilmäinen sanoi, vaikka aavistikin, ettei toinen unohtaisi.
“Ishikawa-san ei ole kasvanut yhtään!” lyhempi univormuinen ilmoitti kimpaantuneena.
“Ei senttiäkään!”
“Ei senttiäkään, vaan metrikaupalla”, sinisilmäinen huomautti ystävällisesti luoden kahteen työtoveriinsa merkittävän katseen.
“Vaikkette ehkä sitä suostu myöntämään, huomasitte sen äsken aiemmasta käytöksestä. Ishikawa-san on kuitenkin aina ja ikuisesti Ishikawa-san, vaikka kasvaisikin koettelemustensa myötä ja minä uskon, että se on tärkeää eikä vain itselleen ja ystävilleen, vaan myös puolisolleen ja lapselleen”, viimeisten sanojensa myötä myyrä käänsi katseensa eteensä katsomaan kauempana tapahtuvia asioita ja koppalakit noudattivat samassa esimerkkiä.

Gackt oli kumartunut alas Manan kanssa rapsuttamaan Yorun vatsaa, kun eläin kohotteli jalkojaan ylös taivaalle pelkästä mielihyvästä. K sen sijaan tarkkaili kaksikkoa sekä ympäristöä huomaten ensimmäisenä suojattinsa lähestyvän. Kauniskasvoinen liikautti hiukan päätään ja huomasi puolisonsa lähestyvän, jolloin liikautti kevyesti kättään pojan kasvojen edessä saadakseen huomion, jonka kiinnitti sitten tulijaan. Hymy leveni entisestään jo muutenkin hymyilevillä kasvoilla ja tummanruskeatukkainen nousi pystyyn rynnäten kädet levällään juoksuun.
“Isä!” viisivuotias huusi lujasti, jolloin Asagi otti muutamia juoksuaskelia päästäkseen nopeammin lähemmäksi.
“Isä!” poika huudahti uudelleen, kun muutaman metrin päässä mafiapomo pysähtyi kyykistyen alas ojentaen kätensä eteenpäin ottaakseen juoksijan vastaan.
Yakuza tarttui lujasti, mutta kivuttomasti adoptiolastaan kainaloiden alta ja nosti ilmaan pyöräyttäen toista ilmassa pari kertaa ympäri, ennen kuin painoi itseään vasten halaten lujasti.
“Isä, isä, näitkö sinä, miten me leikittiin Yorun kanssa?” Gackt kysyi innoissaan rutistaen uutta isäänsä lujasti hymyillen onnellisempana kuin koskaan.

Kauempana seisova kolmikko ei kuitenkaan kuullut vastausta, mutta mustatukkaisesta päänliikkeestä he kyllä osasivat arvata, mitä miljonääri sanoi, kun kantoi lastaan kohti henkivartijaansa ja kauniskasvoista. Mustahiuksinen piteli skotlanninterrieristä kiinni, kunnes K ojensi talutushihnan, jonka naamioitunut kiinnitti koiran kaulapantaan, ennen kuin kohottautui ylös hymyillen harvinaisen hellästi lähestyvälle kaksikolle, jonka pienempi osapuoli jutteli innoissaan.
“Tiedätkö mitä, Yuuto?” Teru sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen saaden parinsa katsomaan itseään.
Tsunehitokin vilkaisi silmäkulmastaan lyhempää poliisia, joka ei kuitenkaan katsonut miestä, jolle puhui, vaan piti katseensa kaukaisuudessa.
“Minusta tuntuu, että Gackt-san pitää itseään maailman onnekkaimpana lapsena.”

“Luultavasti”, ruskeatukkainen hymyili samassa uskoen parinsa olevan oikeassa.
Sinisilmäinen ei sanonut siihen mitään, vaan kääntyi onnellisena hymyillen katsomaan johtajaansa ja tämän perhettä. Hän olisi voinut ja kenties olisi halunnutkin korjata lyhempää työtoveriaan. Ei Gackt pitänyt itseään maailman onnekkaimpana lapsena. Tämä nimittäin tiesi olevansa maailman onnekkain – ei, vaan tämä tunsi olevansa maailman onnellisin ja onnekkain lapsi. Ja se oli tärkeintä.

 

“… Sitten me nähtiin linnunpesä tuolla puussa ja K-chan nosti minut olkapäälleen, jotta näkisin paremmin! Siellä oli näin monta munaa!” Gackt selitti innoissaan aiempia tapahtumia, joita adoptioisänsä ei ollut nähnyt lainkaan, ja näytti viittä sormeaan.
“Niin monta?” Asagi naurahti heidän pysähtyessään, kun olivat päässeet K:n ja Manan luokse näiden katsoessa omalla tavallaan kaksikkoa hyppivän Yorun kanssa.
“Joo!” lapsi huudahti yhä riemuissaan.
“Mutta sitten Yoru alkoi haukkua, jolloin äiti antoi minulle laukusta pallon ja ehdotti, että alan heittää sitä Yorulle!”

“Äiti?” Mana henkäisi äärimmäisen matalasti ja miesmäisesti, mutta sen verran hiljaa, että vain he neljä kuulivat.
Viisivuotias naurahti leikkisän viattomasti ja virnisti kallistaen päätään samaan tapaan, kuin pantterimainen ja isoäitinsä. Ilme kertoi esityksestään huolimatta, ettei poika ollut kutsunut naamioitunutta äidiksi vahingossa, vaan ihan tahallaan. Sen huomasi myös yakuza, joka naurahti huvittuneena ja virnisti sitten puolisolleen ilkikurisesti. Mustasilmäistä ei haitannut yhtään, että lapsi kutsui naamioitunutta puolisoaan äidikseen.
“Näen, ettei kirsikka putoa kauas puusta”, vaatesuunnittelijaa ei kuulemansa ja näkemänsä kuitenkaan huvittanut yhtään.
Sen huomasi, että sieluiltaan nuo kaksi olivat olleet aina kuin isä ja poika. Samanlaisia kiusanhenkijä kumpikin! Montako kertaa kauniskasvoisen pitäisi vielä kieltää poikaa kutsumasta häntä äidiksi? Entinen soluttautuja piti itseään ennemminkin pojan, mafian perijän, suojelijana, eräänlaisena henkivartijana eikä äitinä. Mitähän tummanruskeatukkainen vielä tulisi keksimään?

“Isä, isä”, Gackt kääntyi adoptioisänsä puoleen ja nykäisi hiukan valkoisen takin kauluksesta.
“Mitä, Gackt?” mustatukkainen kysyi hellästi.
“Minä haluan pikkusiskon tai – veljen”, poika henkäisi ne sanat, jotka Mana olisi halunnut viimeiseksi kuulla.
Se tästä vielä puuttuikin. Eikö se jo riittänyt, että Sayuri oli ovelana kettuna mennyt vaatimaan lisää lapsenlapsia ja viime tapaamisessa Hide-zou oli sanonut suoraan, että naamioituneen pitäisi hankkia itselleen kattava määrä valevauvamassuja. Syyksi toimitusjohtaja oli sanonut, että yritysten maineelle ei tekisi hyvää, että Ishikawa Asagi olisi avioitunut naisen kanssa, joka ei voisi saada lapsia ja kauniskasvoisen olisi esitettävä raskaana olevaa sinä aikana, kun joku muu odottaisi yakuzalle lasta. Ruizakin oli mennyt sanomaan, että se olisi hassun mielenkiintoinen näky, että se pitäisi mukamas nähdä itse.

“Eiköhän se järjesty”, Asagi naurahti vilkaisten silmäkulmastaan rakastaan, joka mulkaisi vaarallisesti takaisin.
Siniharmaat silmät sanoivat suoraan, että Osakan herran oli turha kuvitella mitään alaistensa ehdottamia ideoita.
“Mutta ei tänään eikä vielä hetkeen, koska meidän on nyt lähdettävä täältä”, mafiapomo jatkoi laskien poikansa maahan entisen soluttautujan vierelle.
“Onko jotain tapahtunut?” mustahiuksinen kurtisti kulmiaan ja tarttui vaistomaisesti kiinni viisivuotiaan kädestä, kuin pienin olisi ollut vaarassa.
K:kin astui lähemmäksi suojattejaan pitäen kasvonsa yhtä kivikovina, elottomina kuin aiemminkin, kun käänsi synkän vihamielisen haukankatseensa tutkimaan muuta puistoa, jossa ei kuitenkaan näkynyt mitään vaarallista.
“Itse asiassa on”, pantterimainen sanoi asiallisesti ja käänsi katseensa henkivartijaansa, joka katsahti takaisin aistiessaan johtajansa huomion.
Mustat silmät tutkivat hujopin meikattuja kasvoja, erivärisiä silmiä ja rajattuja silmiä kummallisen hymyn levitessä aiempaa onnellisempana, jopa helpottuneempana kasvoilleen.

“Shou soitti sairaalasta. Közi on herännyt koomasta, johon vajosi elvytyksen jälkeen”, yakuza kertoi suojelijalleen, jolloin Manan suu aukesi hämmennyksestä ja Gacktokin katsoi kummissaan uutta isäänsä.
“Hän itse asiassa kysyi sinua, K”, Asagi lisäsi alaiselleen hymyillen ja katsoi hetken aikaa toisen kasvoja, joissa ei tapahtunut muuta kuin silmien laajeneminen ja suun raottuminen hyvin syvästä hengenvedosta, joka ei kuitenkaan päässyt enää ulos.
Pantterimainen kääntyi rauhallisesti ympäri kohti heidän kauemmaksi parkkeerattua limusiinia ja käveli rauhallisesti nurmikon päällä. Mana toipui nopeasti hämmennyksestään ja nykäisi ystävällisesti Gacktoa, joka alkoi tajuta hiukan, mitä oli tapahtumassa. Lapsen suulle nousi onnellinen hymy, kun tämä lähti naamioituneen ja koiran kanssa mafiapomon perään heidän kävellessä rauhallisesti eteenpäin.

Hetken käveltyään mustatukkainen kuitenkin pysähtyi ja jäi katsomaan taakseen. K seisoi kivettyneenä paikoillaan tuijottaen isäntäänsä, kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut tai saanut käskyä, miten pitäisi toimia. Eripariset sielunpeilit tuijottivat hämmentyneenä mustia, tuikkivia silmiä, jotka näkivät kyllä, mitä kovan, yleensä niin murtumattoman kuoren alla tapahtui.
“Mitä sinä siinä tapitat? Aletaan mennä”, Asagi naurahti liikauttaen päätään kutsuvasti, kun tuuli liikutti hiukan valkoisen takin helmaa ja hiuksiaan.
“Rakkaasi odottaa sinua!”

The End

-------------
Selityksiä:

* Minä tosiaan laskin, kauanko aikaa ÄKT:n tapahtumiin on mennyt ja plus-miinus n. 10 päivää, aikaa oli kulunut 5,6 kuukautta ja kun siihen lisätään kaksi kuukautta, pääsin helmikuuhun. Eli päivisin lämpötila keskimääräisesti on Osakassa +9
* Kun olkapäätä ammutaan, luoti ei pelkästään tee lihaan reikää ja vuodata verta, vaan se saattaa myös murtaa luita – keskimääräinen aika, mitä sairaalassa ollaan olkapää-ampumisen takia, on 2-3 viikkoa
* Jotkut teistä ehkä huomasivat, että eräs hahmo Särkymättömästä pääsi livahtamaan mukaan. Arvaatteko te, kuka? *naur*
* Tavalliset poliisit eivät pääse tutkimaan murhatutkimuksen tuloksia/vaiheita, ennen kuin ne julkaistaan tai jäädytetään (ei siis ole sata varma tieto). Kun tutkimukset junnaavat liian pitkään paikoillaan, ne jäädytetään ja avataan uudelleen joskus myöhemmin. Todennäköisesti tutkimuksia jatketaan pidempään kuin 2 kuukautta, vaikka mitään ei selviäisikään. Hide-zou vihjaisikin kaiken olevan hallinnassa, eli tutkimuksia on sekä manipuloitu (kuten mafiamiesten verinäytteet) ja tutkijat lahjottu
* Huoltajuuskiistat menevät joskus niin pahoiksi, että on pakko mennä oikeuden eteen, jossa asia on tuotava kerralla esiin
* Kyllä, tuomioistuin näytti paljon siltä, mitä länsimaissa/jenkeissä on. Ongelmana tässä on se, että minä näin kahta eri versiota niin netissä kuin parissa kuvakirjassa. Yksi oli hyvin länsimaalaistyyppinen ja toinen taas tällainen, joten menin itselleni helpomman ja meille ehkä ymmärrettävämmän tavan kautta
* Olen tosiaan lukenut, että esim. adoptiossa kovin vanhat vanhemmat eivät saa pientä, vastasyntynyttä tai vuoden ikäistä lasta, vaan joutuvat tyytymään hiukan vanhempaan lapseen
* Muistaakseni Suomessa 12-vuotiaalta jo kysytään, kenen luona hän haluaa asua enkä tiedä, miten sama toimii Japanissa. En kuitenkaan usko, että 5-vuotiailta sitä kysytään
* Parapareesi on alaraajahalvaus, jossa jalat eivät toimi ja suolisto sekä virtsarakko lamaantuvat. Tästä voi kuitenkin kuntoutuksella tästä voidaan selvitä
* Paraplegia on samanlainen alaraajahalvaus kuin parapareesi, mutta vaikeampi ja pysyvämpi
* Kun ihmistä ammutaan vatsaan, hän joutuu olemaan n. kuukauden sairaalassa (ja tämän tein siksi, että minä seikkailin ties kuinka monessa eri sivustossa, jossa tuli enimmäkseen tätä vastausta asian laidalta)
* Kyllä, Pedro sai sukunimen, jota ei aiemmin useasta syystä mainittu
* Himiko puisto on keksitty puisto (koska en löytänyt haluamaani) ja Himiko on legendaarinen japanilainen naishallitsija

 

FINAL A/N2 2013: Tässä se nyt on: Älä katso taaksesi viimeinen luku.

Yli kuuden vuoden työ on viimein ohi ja tunnen oloni ontoksi. Hyvällä tavalla ontoksi. Olen onnellinen ja ylpeä itsestäni sekä tästä saavutuksesta. Olen kirjoittanut tätä yli 1200 sivua enkä tiedä, onko lafissa tätä pidempää, loppuun asti kirjoitettua tarinaa.

Ennen kuin puhun enempää itse tarinasta, haluan sanoa jokusen sanan viimeisestä luvusta.

Moni teistä saattaa ihmetellä, miksen jatkanut tarinaa edellisistä tapahtumista tai miksi tein kahden kuukauden aikahypyn. Syy tähän on se, että Osakan mafian tärkeimmät miehet olivat enemmän tai vähemmän lyötyjä ja vaikka olisin kirjoittanut vielä useamman luvun, se olisi tällöin joutunut käsittelemään parantumista ja varustautumista Klahaa vastaan. Se olisi pidemmän päälle tylsää ja väsyttävää, eikä siitä irtoaisi sinänsä mitään uutta. Siksi aikahyppy, ja nimenomaan kahden kuukauden aikahypyllä sain suurimman osan miehistä, jotka jäivät henkiin, pääsemään pois sairasvuoteesta.

Miksen tehnyt eeppistä lopputaistelua ja tappanut Klahaa? Koska sitä kaikki odottivat. Koska se olisi ollut liian ennalta arvattava. Sitä paitsi, mietitään missä kunnossa Osakan mafia oli. Klaha olisi varmasti huomannut, vaikka vain Ruiza ja K olisivat lähteneet Osakasta Kiotoon ja osannut varautua tähän. Kumpikaan, eikä edes Asagi ja Sayuri, olisi päässeet niin vain Klahan kimppuun. Osakan mafian puolelta hyökkäys olisi ollut itsemurha. Sitä paitsi, minun silmissäni Klaha oli jo käytännössä kuollut, koska hänen tekonsa selvisivät niin monille vahvoille miehille ja sitä myöten vihollisten määrä kasvoi odottamattomalla tavalla.
Miksei Klaha sen sijaan hyökännyt, kun Osaka oli heikoimmillaan? Koska Hikarun kuoltua tämä säikähti ja mietti, olisiko suunnitelmansa selvinneet Asagille – ja jos näin olisi käynyt ja Klaha olisi hyökännyt, Shinya olisi rynnännyt Asagin avuksi ja hengissä oli vielä mahtava Sayuri, jota vastaan harvat uskalsivat käydä.

Monet varmasti miettivät, mikä villitys minulla on koomaan ja miten kaikki heräävät koomastaan. Kieltämättä se on antanut minulle tietyt edut, varsinkin kun kooma on mahdollista joko iskusta päähän tai aivojen hapenpuutteen takia. Sitä paitsi, harvat kuolevat koomaan ja yleensä koomasta herätään parissa päivässä, kuten Dielle kävi, mutta Uruhan ja Közin kohdalla meni pidempään.

Lyhyesti voitaisiin eräistä mafiamiehistä sanoa, että Isshi selvisi, mutta joutui/joutuu käymään useissa leikkauksissa haavojensa takia ja Zukotsua korjataan vähitellen. Hiroki selvisi ja parani, mutta Andro ei voinut enää jatkaa työtään samalla tapaa kuin ennen, koska lähes kokonaan toisen keuhkonsa menettäminen vaarantaa liikaa työtään ja henkeään. Hiko parani eikä voi enää jättää minkäänlaisia sormenjälkiä. Unohdinkohan jonkun?
Jos unohdin, tulkaa ihmeessä kysymään, samoin kuin jonkun hahmon kohtalosta, mikäli he teitä mietityttävät.

Ai niin: Hizaki.
Myönnän, että viimeisten lukujen aikana minä mietin, että voisinko mitenkään jättää hänet henkiin. Olisin halunnut hänen selviävän, mutta sitten mietin alkuperäistä suunnitelmaani, jossa hänenkin piti kuolla. Syinä oli se, että helkkarin moni kuitenkin jäi henkiin ja halusin saada Mawashimonan mukaan Asagin ja Shinyan avuksi Klahaa vastaan. Tietenkin, vaikka Hizaki olisi vain haavoittunut, Mawashimona olisi päättänyt kukistaa Klahan vain kostoksi haavoistaan. Suurimmaksi ongelmaksi tuli se, että Hizaki oli yksin Kiotossa Klahan luona. Ja Klaha ei ole tyhmä. Totta kai Klaha pitää huolen siitä, että tappaa miehen, joka on saanut suunnitelmansa selville, eli Hizaki ei vain voinut selvitä. Ei Klaha turhaan ole Kioton herra, yakuza ja Kuro Kagen liigan jäsen.

Nyt varmasti kaikki miettivät itse viimeistä lukua. Miksi tein lopusta onnellisen, vaikka edelliset luvut olivat olleet kaikkea muuta?
No tietenkin edellä olleiden syiden takia ja siksi, että halusin lopun muistuttavan eräästä asiasta, mihin uskon: asioilla on tapana järjestyä. Osakan mafia ja hahmoni kokivat paljon ikäviä asioita, mutta suurin osa heistä selvisi koettelemastaan tavalla tai toisella. He eivät luovuttaneet, vaan taistelivat tavoitteidensa puolesta tavalla, jota pitivät oikeana.
En tosin pidä tätä täysin onnellisena lopetuksena, vain puolionnellisena. Gackt menetti äitinsä, Asagi sisarensa, Sayuri esikoisensa, Mana veljensä, Mafia Tatsuroun, Satochi rakkaansa eikä ole vieläkään siitä toipunut, moni mafiamies kuoli, Isshi ja Hiko menettivät ihoaan, Andro menetti keuhkon, Uruhan alaraajat halvaantuivat, Die sai (lieviä) aivovaurioita, Seth menetti viattomuutensa ja putosi lopullisesti mafiamiehen elämään ja helkkarin montaa hahmoa sattui. Voiko joku väittää, että loppu on täysin onnellinen, vaikka monet asiat järjestyivät.
Lisäksi, minä kaipasin onnellista loppua, koska kaikesta pahasta huolimatta elämässä on hyviä – hauskojakin – puolia, jotka voivat näkyä murheellisinakin hetkinä, jos ne vain pääsee näkemään. Minä olen tästä luvusta ylpeä, samoin kuin itse tarinasta ja mielestäni se sopii itse tarinaan^^

Ja viimein itse Älä katso taaksesi -tarinaan.
Se on minun rakas, pieni lapsoseni ja ylpeyden aiheeni – menestynein tarinani ficcien puolella enkä usko, että saan kirjoitettua tätä parempaa tarinaa. Olen ylpeä siitä, millaiseksi olen saanut kirjoitettua tarinan enkä muuttaisi yhtään mitään (en edes niitä kohtia, joita lukiessani haluan hakata päätäni seinään). Nyt tätä kirjoittaessani silmäni kostuvat ihan siitä liikutuksesta, mitä tunnen, kun mietin koko tarinaa.
Minä rakastan jokaista tarinaani, jotka olen kirjoittanut, ja olen niistä ylpeä. Ymmärsin ylpeyteni, kun tulostin muutaman luvun yksityiskohtien takia ja luin ennen nukkumaan menoa. Tajusin, että tämä kaikki syntyi tosiaan minun päästäni ja sain 6 vuodessa kirjoitettua sellaisen määrän sivuja ja luotua kokonaisen maailman, jossa riittäisi vielä paljon kerrottavaa. Jokainen hahmo on minulle rakas, samoin juonen käänteet, paikat ja muut kuvailut. Olisi niin paljon kerrottavaa, etten osaa valita, mitä oikeasti poimisin tähän ihan erikseen.
Olen tätä kirjoittaessani oppinut niin paljon kirjoittamisesta, elämästä, asioista ja tullut varmaankin kärsivällisemmäksi sekä pitkäjänteisemmäksi enkä vain siksi, että olen nenä tietokoneessa kiinni kirjoittanut vaan myös siksi, että te olette lukeneet tätä ja kirjoittaneet kommentteja.

Niin, haluan kiittää jokaista lukijaani, niitä jotka ovat lukeneet ja niitä, jotka ovat myös kommentoineet. Olen saanut teiltä rakentavaa palautetta, iloa, riemua, ymmärrystä, neuvoja sekä paljon muuta – olette joka kerta ilahduttaneet minua ja osa teistä on tehnyt hiukan enemmänkin. Olen nimittäin saanut muutaman kerran Älä katso taaksestasi fan-artia sekä yhden fanfiktion tarinan, mitä en ollut osannut lainkaan odottaa! Olen iloinen ja kiitollinen niistä kaikista ja minua harmittaa, etten pysty teitä kaikkia ihan nimeltä kiittämään.
Siksi toivon, että ymmärrätte, kun sanon haluavani kiittää teitä kaikkia.

Kiitos.

Ja mitä on tämän tarinan jälkeen on luvassa? Mitä ajattelin seuraavaksi tehdä?
Ajattelin mennä eläkkeelle.

*KUOLEE NAURUUN*

Yeah right, ihan kuin oikeasti pystyisin siihen XD
Varmasti minä jatkan kirjoittamista, onhan minulla useampi tarina mielessä, mutta en enää niin suurella pääpainolla. Minulla on nimittäin unelma siitä, että voisin joskus julkaista kirjan. Osa teistä on varmaankin lukeneet minun toisen tarinani, jonka koskaan julkaisin lafissa (orginal puolelle yli 6 vuotta sitten), nimittäin Yön lapset. Yritän kirjoittaa sen uudelleen ja tarjota jollekin kustantamolle julkaistavaksi, eli minua ei näe niin paljoa lafissa.
Mutta kyllä, aion kyllä vielä kirjoittaa joitakin tarinoita, kenties ÄKT:hen liittyvää, mutta keskittyä myös muihin projekteihin.

Ja siltä varalta, että jotkut teistä haluaisivat kirjoittaa minulle kommenttia, mutta eivät tiedä, mitä kirjoittaisivat, annan muutaman kysymyksen, joiden vastaukset voivat auttaa minua kirjailija-haaveideni takia.
Mikä oli lempilukunne/lempikäänteenne ja miksi juuri se? Kuka tai ketkä olivat lempihahmojanne ja miksi? Mistä hahmosta ette pitäneet? Johtuiko se itse hahmosta, vai siitä, että tämä jäi vajaaksi tai yksipuoliseksi? Mikä kohta oli hauskin/surullisin/tuskallisin/raivostuttavin/etc, ja minkä takia? Olisitteko kaivanneet jotakin lisää? Missä mielestänne olen onnistunut erityisesti ja missä minun kannattaa vielä harjoitella taitojani (toivottavasti ei vain oikeinkirjoituksessa *naur*)?
Tietenkin saatte tehdä sellaisia kommentteja, joista itse pidätte ja jollaisia kirjoitatte. Ajattelin vain antaa hiukan osviittaa siitä, mistä voi kirjoittaa, jos ei tosiaan tiedä, mitä kommentoisi.

Ja kiitän vielä kerran teitä kaikkia, jotka olette jaksaneet näiden kuuden vuoden ajan tukea minua^^

Kiitos.