Actions

Work Header

Vapaustaistelijat

Chapter Text

Silloin oli harmaa ja sateinen päivä, kuin taivas olisi halunnut, että silloin valtakunta olisi surullinen – niin kuin se olikin. Eihän mestattavalla ollut väliä, se oli aina surullinen tapahtuma. Joku saisi surmansa aivan pian, eikä tämä henkilö välttämättä edes ansainnut kuolemaansa. Onneksi sade kuitenkin loppui puolenpäivän aikaan, kun mestaus alkoi. Silloin kaikki linnan asukkaat saisivat katsella mestausta pihalta eli tämä suuri, monia kuukausia odotettu mestaus saisi arvoisensa katsojamäärän. Befirn hymyili tyytyväisesti katsoessaan alas parvekkeelta linnan pihaan, johon oli tuotu mestauslava; iso, ruskea ja puinen lava, jossa oli hirttoköysi, luukku ja luukun avaamista varten tehty vipu. Tuolla oli pyövelin hyvä työskennellä, kun sen aika tuli. Kansaa oli jo tullut aika paljon linnan ulkopuolelle, mutta mestaus oli mestattavan perheen toiveesta pidettävä vain kuninkaan ja linnan asukkaiden välisenä. Toki kaikki tiesivät, että tänään mestattiin ja mestattava tunnettiinkin varsin hyvin. Mutta kukaan ei näkisi sitä. Ei muut, kuin linnan asukkaat, kuningas, sotilaat ja heidän kenraalinsa.


”Kello alkaa pikkuhiljaa olla kaksitoista… hakekaa syytetty”, Befirn sanoi alamaisilleen, jotka lähtivät hakemaan mestattavaa vankilasta. Befirn oli suorastaan innoissaan. Hän hymyili tyytyväisenä tuolissaan eikä suoraan sanottuna malttanut odottaa, että mestaus saatiin käyntiin. Samaan aikaan kuninkaan oikealla puolella seisoi hänen uskollinen kenraalinsa. Toki tämä kenraali oli uskollinen ja lojaali, mutta ei kuninkaalle – ei ainakaan tälle kuninkaalle. Hän oli lojaali niille ihmisille, joille hän oli aina ollut lojaali. Hän tiesi tämän kaiken olevan väärin ja siksi hän päätti toimia – ehkä uhkarohkeasti. Hän tulisi seuraavan 15 minuutin sisällä menettämään sen jalustan, jota hän oli niin pitkään rakentanut. Hänen tulevaisuutensa tulisi olemaan tuhoon tuomittu. Jos hän jäisi kiinni, hänet mestattaisiin. Mutta hän oli valmis siihen oikean valtakuntansa edestä. Hän oli aina ollut… Befirn vilkaisi hieman epäillen kenraalia, joka seisoi hänen vierellään sinisessä univormussa, ”kenraali… ymmärrän, että haluatte kunnioittaa syytettyä, mutta en silti pidä siitä, että käytätte vanhaa univormuanne tällaisella hetkellä. Teidän tulisi unohtaa tuo univormu, jota häpeällisesti kannoitte väärinä aikoina ja pukeutua vihreään univormuun – minun valtakuntani univormuun”. Kenraali laski katseensa kuninkaaseensa ja sanoi vain:


Excusez-moi, votre Majesté, mutta palvelin Acornin valtakuntaa yli puolet elämästäni. Aion kunnioittaa sitä viimeiseen asti”. Kuningas ei pitänyt kenraalin vastauksesta, mutta antoi sen kulkea toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän tiesi, ettei voinut luottaa kenraaliin, mutta kenraali oli loistava miekkamies ja piti sotilaat kurissa. Befirn oli varma, ettei löytäisi samanlaista kenraalia tältä pallonpuoliskolta, joten hänen oli otettava riski arvostetun kenraalin kanssa.


”Aloitetaan mestaus!” hän huusi ja nousi ylös. Samaan aikaan kenraali katosi parvekkeelta, lähtien alas lähemmäs mestauslavaa. Hän tulisi menettämään kaiken… Kun kenraali pääsi alas, hän näki, miten sotilaat saattoivat kahleissa olevaa tyttöä kohti mestauslavaa. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Pihamaalla vallitsi jonkinlainen ilmapiiri – ei halveksittava tai syyllistävä ilmapiiri. Enemmänkin… arvostuksen ja kunnioituksen ilmapiiri. Kukaan ei kehdannut kumartaa tyttöä, mutta kenraali laski hieman päätään alas, kunnioituksen merkkinä. Tyttö siirsi hieman lyhyitä ja takkuisia hiuksiaan pois silmiensä tieltä ja käveli hiljaa lavalle. Hänellä oli päällään enää vain harmaa, likainen mekko, jonka jokainen naispuolinen vanki sai. Mestaaja asetti narun tytön kaulaan ja alkoi lukea syytettä:


”Prinsessa Sally Alicia Acorn, teitä on syytetty kansan ja valtakunnan petoksesta, kuninkaan murhaamisyrityksestä, valtakunnan tietojen levittämisestä vihollisjoukoille, avunannosta vihollisille, valehtelusta ylemmälle sekä… kuningas Maximillian Acornin murhasta”. Silloin tyttö loi uskomattoman vihaisen katseen syytteiden lukijaa kohtaan, viimeiset neljä sanaa saivat sen aikaan. Kenraali ei uskonut sanaakaan, mitä syyttäjä sanoi, koska ne kaikki olivat valetta. Tyhmää, uskomattoman tyhmää valetta, ”niinpä teidät, prinsessa Sally Acorn tuomitaan kuolemaan”. Syyttäjä sulki pergamenttirullansa ja käveli alas mestauslavalta. Pyöveli lähti kävelemään kohti vipua, joka avaisi lattialuukun. Samaan aikaan kuitenkin kenraali kosketti miekkaa vyöllään ja vetäisi sen tupistaan.


 

”Sonic, odota!” Amy huusi hänen ja Sonicin juostessa pitkin peltoja. Amy oli toki nopeampi, kuin pari vuotta sitten, mutta tuskin kukaan pystyi olemaan yhtä nopea, kuin Sonic. Amy hyppi vihaisena kantojen yli, kun he juoksentelivat ympäri metsää. Amy ja Sonic olivat tulleet tänne asti laivalla etsiäkseen Eggmanin kadonneita osia ja nyt Sonic halusi pelleillä! Amy halusi jo palata takaisin Station Squarelle, sillä he olivat olleet jo kaksi päivää tällä tuntemattomalla alueella eikä mitään ollut löytynyt. Turha reissu ajatteli Amy. Sonic oli taas saanut Amyn hermostumaan ja juossut metsään turvaan. Amy oli juossut perässä ja nyt he puikkelehtivat metsässä, ”Sonic the Hedgehog, annan sinulle tasan kolme sekuntia saapua tähän eteeni tai lähden takaisin kaupunkiin!” Amy huusi. Meni sekunnin murto-osa ja Sonic seisoi Amyn edessä. Hiukan ärsyyntynyt Amy laittoi kädet puuskaan ja katsoi sinistä siiliä.


”Sori, Amy. Ei ollut tarkotus. Teki vaan mieli vähän juosta”, tämä sanoi. Amy vain huokaisi huvittuneena.


”Palaammeko siis kohta kaupunkiin ja seuraavalla laivalla kotin?” Amy kysyi, ”kohta on kuitenkin jo pimeää ja saattaa olla, että juuri pimeällä saapuu Eggmanin robotteja”. Sonicia ei näyttänyt robotit vaivaavan. Hän ainakin näytti enemmänkin innostuneelta, joten Amy toi hänet takaisin maan pinnalle: ”me emme halua ongelmia… muista se”


”Eivät robotit ole ongelma… ne on enemmänkin… viihdettä”, Sonic virnisti. Amy huokaisi ja katseli ympärilleen, tutkien lehtipuiden täyttämää metsää ihmeissään.


”Mistä me tulimme?” hän pohti ääneen. Amy käveli hetken ympäriinsä, kunnes hän törmäsi johonkin ja kaatui maahan. Sonic juoksi heti Amyn vierelle ja auttoi tämän ylös.


”Kaikki okei?” Sonic kysyi. Amy nyökkäsi ja kääntyi katsomaan, mihin hän kompastui. Amy nosti puskasta vanhan tuolin. Se oli normaali, lahonnut, ruskea tuoli.


”Kuka olisi heittänyt tämän pois? Ihan kelpo tuoli… mitä se täällä?” Amy pohti ja ojensi vanhan puujakkaran Sonicille. Sonic otti jakkaran käteensä ja tutki sitä hetken. Hän näytti olevan yllättävän kiinnostunut vanhasta puujakkarasta, ”onko se… jotenkin tuttu?” Amy kysyi.


”O-on… minulla ja yhdellä porukalla oli aivan samanlainen jakkara”, Sonic sanoi ja käveli syvemmälle metsään. He tulivat pienelle aukiolle, johon oli alkanut jo kasvaa puita. Keskellä tätä aukiota oli valtavan iso tammi. Sonic käveli tammen luokse ja katsoi sen runkoa. Hymy nousi hänen huulilleen, ”Vapaustaistelijat…” hän sanoi hiljaa. Amy käveli Sonicin rinnalle.


”Va-Vapaustaistelijat?” hän kysyi.


”Muistatko kenties, kun Robotnik oli vallannut maailman?” Sonic kysyi, ”ja meidän porukkamme valtasi sen takaisin”


”No siis… käytännössä se oli vain tämä maanosa”, Amy huomautti, ”Acornin valtakunta… vanha Mobotropolis…” Sonic huokaisi lumoutuneena, kuin muistellen vanhoja aikoja. Hän oli jo hetkittäin unohtanut, että tässä kaiken vihreän keskellä sijaitsi hänen kotikaupunkinsa; Mobotropolis. Mutta kun Robotnik oli saapunut, se oli muuttunut Robotropolikseksi.


”Joo… Me kaikki vähän niin kuin lähdettiin omille teillemme”, hän sanoi, nyt haikeana, "en edes tiedä, missä ne nykyään on. Rotor… Bunnie… Antoine… ja Sally” Amy säpsähti pienesti. Totta kai Amy muisti Sallyn, mutta hänellä ja Sonicilla ei ollut tapana puhua kauheasti Vapaustaistelijoiden ajasta. He olivat kaikki silloin vielä lapsia. Ja tuskin Vapaustaistelijat edes muistivat, että Amy oli olemassa. Heille Amy oli aina ollut joku fanityttö, joka tunnettiin nimellä Rosy.


”Ehkä he vain halusivat hieman etäisyyttä historiasta. Tehän olitte lapsia”, Amy muistutti. Sonic naurahti ja vilkaisi tyttöä, sanoen:


”No niin olit kyllä sinäkin…” Amy ei vastannut tähän enää mitään. Hän ja Sonic lähtivät kävelemään takaisin kaupunkiin, jättäen vanhan metsän siihen tilaan, missä se oli ollutkin. Sonic ei vain saanut Vapaustaistelijoita pois päästään. Oli tapahtunut niin paljon… Alun perin Mobotropolis ja Acornin valtakunta sijaitsi juuri tuossa paikassa. Se oli yksi hienompia valtakuntia, mitä saattoi löytää. Mutta se siirrettiin lähes Mobiuksen toiselle puolelle. Sonic muisti sen päivän edelleen, se oli aika surullinen päivä. Sallysta ja hänen isästään tuli valtakunnan hallitsijat. Robotnik oli kukistettu ja hänet vietiin vankilaan. Robotropolis – tai no myöhemmin Mobotropolis – oli aivan kamalassa kunnossa Robotnikin jäljiltä. Niinpä uusi Mobotropolis päätettiin rakentaa kauas Robotnikista, toiselle puolelle Mobiusta. Se tarkoitti jäähyväisiä lähes kaikille. Sonic ja Tails jäivät alkuperäisen Robotropoliksen paikalle. He korjasivat rojuja pois ja antoivat siihen kasvaa metsää. Nyt metsä oli kasvanut ja se oli loistavassa kunnossa. Kun aikaa kului, Sonic ja Tails päättivät jättää Mobotropoliksen siihen tilaan, mikä se oli – tammimetsä. He muuttivat meren (tai no oikeastaan lahden) toiselle puolelle Station Squarelle, jonne Tails lopulta perusti pajansa ja jossa Sonic tapasi Knucklesin ja tutustui Amyyn uudestaan. Vain harvat muistivat, että tämän suuren tammimetsän keskellä sijaitsi joskus Robotropoliksen kaamea valtakunta. Mutta mitä tapahtui kaikille Vapaustaistelijoille? Sally ja Antoine lähtivät uuteen Mobotropolikseen, joka päätettiin rakentaa niin kauas Eggmanista, kuin vain mahdollista, Bunnie ja Rotor lähtivät myöskin kahdestaan… jonnekin. Ja Sonic ja Tails jäivät tänne. Hän oli tutustunut paremmin Rosyyn, joka oli muuttanut nimensä Amyksi. Sitten tuli Knuckles, lopulta Shadow ja Rouge sekä Silver ja Blaze. Robotnik katosi sen sileän tien, mutta Eggman tuli hänen tilalleen – Robotnikin sukulainen, yhtä sekopää kuin alkuperäinenkin.


”Kaipaat heitä”, Amy sanoi hiljaa ja Sonic nosti katseensa tyttöön, ”kaipaat heitä tosi paljon. Minä en tuntenut heitä kunnolla, mutta näen, että kaipaat heitä kovasti”. Sonic huomasi pienen kateuden Amyn äänessä. Tottahan se oli, että Sonic kaipasi ystäviään, mutta he eivät olleet nähneet toisiaan vuosiin! He olivat varmasti muuttuneet niin paljon. Ennen kuin Sonic kerkesi väittää vastaan, Amy jatkoi; ”mikset mene tapaamaan heitä? Vaikka he asuvatkin käytännössä maapallon toisella puolella, voisit silti… mennä…” Sonic huomasi kyllä, ettei Amy halunnut hänen menevän. Sonic vain naurahti ja katseli aurinkoa, joka näytti koskettelevan taivaanrantaa.


”Niin no… juttuhan on se, että Sally on nyt prinsessa. Sitä paitsi olen kuullut, että Mobotropolis on uskomattoman tiukka rajoistaan, joten sinne ei päästetä ketä tahansa”, Sonic sanoi. Hän oli hetken hiljaa hänen ja Amyn saapuessa pienelle metsätielle, joka vei takaisin lähellä olevaan kylään. Se kylä oli tällä hetkellä ainoa rakennelma Mobotropoliksessa ja entisen Acornin valtakunnassa. Siellä oli heidän hotellinsa, sekä laiva, joka lopulta veisi heidät kotiin. Sonic hymyili pikkuisen ja laittoi kätensä Amyn olkapäälle, ”sitä paitsi… mihin minä heitä tarvitsen? Minulla on sinut ja Tails ja Knuckles ja… minulla on nyt jo tarpeeksi hyviä ystäviä”. Tämä lohdutti hieman Amya. Nyt he molemmat muistivat, mikseivät he puhuneet Vapaustaistelijoita. Ei ollut enää mitään Vapaustaistelijoita, koska ei ollut mitään, mitä vastaan taistella. Uudessa Mobotropoliksessa oli kaikki hyvin… siellä oli pakko olla. Ainakaan Sonic ei ollut kuullut mitään ikäviä uutisia Sallysta tai kenestä muustakaan. Amy hymyili pikkuisen Sonicille ja otti tämän kädestä kiinni.


”Kunhan sinä olet onnellinen”, hän sanoi, ”ja sitä paitsi… uskon, että tällä hetkellä Sally ja muut ovat uskomattoman onnellisia”


 

Sally piteli hieman kiinni mahastaan ja kaatui istumaan hengästyneenä vasten kiveä. Antoine kävi hänen viereensä, myöskin hengästyneenä, vilkuillen aina välillä puun takaa.


Est-ce que tu vas bien? Meidän on jatkettava matkaa mahdollisimman nopeasti”, Antoine sanoi hengästyneenä. Hänen yllätyksekseen Sally kuitenkin pudisti päätään ja yritti hieman hieroa likaisia ja kipeitä jalkojaan, jotka lepäsivät sammaleella.


”Dulcy on vielä linnassa… Samoin Nicole. Emme voi jatkaa, ennen kuin olemme pelastaneet heidät”, Sally sanoi. Antoine räpytteli silmiään ihmeissään ja sanoi:


”Lu-luulin, että Dulcy… ku-kuoli”


”Ei… hän ei voi hyvin, mutta hän on elossa. Häntä pidetään maan alla kellaripuutarhassa vankina. Meidän on mentävä hakemaan hänet”, Sally sanoi, ”ja ilman Nicolea meillä ei ole käytännössä mitään. Ei karttaa tai muuta kommunikointivälinettä. Lisäksi Nicole on ainoa, joka voi tuhota Befirnin tietokoneen sisältä päin”


”Vastahan me tulimme ulos, pour l'amour de Dieu!” Antoine päivitteli. Sally nousi kuitenkin itsevarmana ylös, valmiina palaamaan linnaan, ”attendre, prinsessa! Me emme noin vain voi kävellä takaisin linnaan. Emme kahdestaan…” Antoine katseli ympärilleen ja kosketti välillä varovasti miekkaa vyöllään. Vain hetki sitten hän oli vetäissyt miekan ulos tupistaan linnan pihalla ja juossut mestauslavalle, katkaisten Sallyn köyden. Hän oli piilottanut varamiekan kenraalintakkinsa sisälle ja heitti sen Sallylle. He olivat yhdessä taistelleet tiensä ulos linnasta – aina välillä piiloutuen, välillä vain yksinkertaisesti taistellen. Tämän jälkeen he olivat haavoittuneina, mutta kuitenkin elossa juosseet ulos linnasta lähimpään metsään piiloon. Kun he olivat juosseet epävarmoina vain yhteen suuntaan tunnin ajan, he pysähtyivät tämän suuren kiven taakse. Sally huokaisi surkeana.


”Mitä me sitten teemme? Befirn löytää minut – ennemmin tai myöhemmin”, hän sanoi. Antoine otti tytön kädestä kiinni ja katsoi häntä silmiin, vakuutellen:


”Me löydämme kyllä paikan, jossa olemme turvassa. Mutta juuri nyt… Mobotropolis ei ole se paikka”. Sally vetäisi äkkiä kätensä pois turhautuneena ja lähti kävelemään eteenpäin.


”Mobotropolis tuhoutui silloin, kun isäni kuoli, Antoine. Ei ole olemassa enää Acornin valtakuntaa, saati Mobotropolista. Se Mobotropolis, jonka me tunnemme, on… kaukana. Hyvin kaukana täältä. Tämä on vain maanpäällinen helvetti”, Sally vastasi. Hänen jalkoihinsa sattui pistävät männynkävyt ja kivet, mutta matkaa oli jatkettava. Antoine oli tehnyt lupauksen kuninkaalle – oikealle kuninkaalle – että hän suojelisi prinsessaa aina eikä antaisi tälle tapahtuvan mitään pahaa. Antoine oli luvannut tehdä niin, vaikka hän oli hyvin tietoinen siitä, että Sally kyllä osasi suojella itseään. Antoine nousi myöskin ylös ja käveli Sallyn luokse, nostaen tämän syliinsä.


”Satuta vielä jalkasi, princesse. Ja sitä paitsi me emme voi palata linnaan. Meidän on häivyttävä Mobotropoliksesta niin nopeasti, kuin mahdollista”, Antoine sanoi, ”minä itseasiassa tiedän jo, mihin menemme”. Sally katsoi hieman epäillen kenraalia ja laittoi kädet puuskaan. Antoine veti henkeä ja vilkaisi taakseen, ”en olisi uskonut, että koskaan sanoisin näin, mutta… nous avons besoin de lui”. Sally kallisti päätään kysyvästi. Hän ei tietenkään puhunut ranskaa, eikä ymmärtänyt, mitä Antoine sanoi, mutta ennen kuin hän kerkesi kysyä, Antoine tarkensi; ”meidän on löydettävä Sonic”


 

”Me emme voi palauttaa sitä herra Stewartille rikkinäisenä, Bunnie!” Rotor valitti työhuoneestaan. Hän pyyhki hikeä otsaltaan ja katsoi juuri korjaamaansa moottoria. Siihen oli mennyt päiväkausia, mutta ainakin hän oli saanut sen valmiiksi. Ja nyt siitä pystyi pyytämään hieman korkeampaa hintaa! Aiemmin Rotor oli pyytänyt 400 sormusta, mutta nyt hinta nousisi ainakin viiteensataan. Varsinkin, jos Rotor vielä kiillottaisi moottorin. Outoa kyllä, Rotor ei kuullut Bunnien työhuoneesta vastausta. Hän nousi turhautuneena ja käveli tytön työhuoneen ovelle. Siellä Bunnie korjaili jotain mikroaaltouunia, kuulokkeet korvissaan, ”Bunnie!” Rotor yritti huutaa musiikin läpi ja heilutteli käsiään ovella. Bunnie säpsähti ja riisui kuulokkeensa. Hän naurahti pienesti.


”Sori, Rotor… mutta sä tiedät, miten paljon mä tykkään siitä Genevan uudesta albumista. Se on soinu mulla nonstoppina viimesen viikon”, Bunnie virnisti.


”Sanoin vain, että me emme voi palauttaa levysoitinta herra Stewartille rikkinäisenä”, Rotor sanoi, ”testasin sitä äsken eikä se toiminut. En keksi yhtään, mitä voisimme tehdä sille ja hän tulee tänä iltapäivänä hakemaan sen pirun vehkeen”


”En mä voi korjata sitä! Se oli aivan karseessa kunnossa, kun herra Stewart toi sen!” Bunnie valitti ja laski ruuvimeisselinsä turhautuneena pöydälle. Hän venytti hieman robottikättään ja naksautti sormensa, ”me tarvittais joku ihme, että se levysoitin ois ees jollakin tavalla korjattavassa kunnossa… miks sä lupasit korjata sen?”


”Me tarvitsemme ne rahat, Bunnie…” Rotor mutisi. Silloin hän kuuli työpajan ovelta koputuksen, ”lisäraha ei olisi pahitteeksi. Me elämme kädestä suuhun, jos et satu muistamaan. Tässä pienessä kylässä ei vain yksinkertaisesti ole niin paljon asukkaita, että he tarvitsisivat korjaajien apua joka päivä”. Rotor käveli työpajan ovelle ja kuuli, miten Bunnie nousi hänen työtuolistaan, sanoen:


”Noh… sit meijän varmaan pitäs taas muuttaa…” Bunnie hieroi niskaansa ja käveli ulos työhuoneestaan. Kun Rotor avasi oven, hän sai hämmentyä suuresti, sillä ovella seisoi kaksi virka-asuista poliisia. Heillä oli käsissään kosolti esitteitä.


”Rotor the Walrus?” kysyi toinen poliiseista.


”Mi-minä se olen, sir”, Rotor sanoi hieman yllättyneenä. Harvoin heidän ovellaan oli poliiseja… Joten nyt oli varmaan sattunut jotain vakavaa.


”Onko Bunnie Rabbot myös seurassanne täällä?” poliisit kysyivät ja saivat heti vastauksen, kun Bunnie käveli myöskin työpajan ovelle, yhtä hämmentyneenä, kuin Rotor.


”Tässä mä oon. Onko jotain sattunu?” hän kysyi. Poliisit työnsivät kaksi etsintäkuulutusta ystävysten käsiin ja sanoivat:


”Toivomme, että levitätte noita työpajaanne. Nämä kaksi kriminaalia pakenivat Mobotropoliksesta ja Mobotropoliksen kuningas Befirn on toivonut, että myös naapurivallat osallistuvat rikollisten kiinniottamiseen. He ovat hyvin vaarallisia, sillä toinen heistä on murhaaja ja toinen maanpetturi. Toivomme myös, että olette varovaisia, kun he ovat vapaana”. Järkytys näkyi Rotorin ja Bunnien silmissä. Siinä he katselivat etsintäkuulutusta, jossa loistivat kuvat heidän vanhoista ystävistään, Antoinesta ja Sallysta.


”Mu-murhaajia? Maanpettureita? Mi-miten…?” Bunnie kysyi ihmeissään.


”Me emme voi paljastaa enempää. Tiedottakaa meille, jos löydätte ratkaisevia johtolankoja, pyydän”, poliisi sanoi, ”toimistomme on avoinna klo 8-16. Muina aikoina otamme myös vastaan puheluita, alhaalla lukee numero. Kiitos ajastanne”. Ja niin poliisit poistuivat – onneksi, sillä Bunnie oli jo repimässä etsintäkuulutuksen ja juoksemassa poliisien perään, jotta hän voisi hakata heidät. Rotor kuitenkin paiskasi nopeasti oven kiinni ja katsoi Bunnieta merkitsevästi.


”Bunnie, ei. Nyt rauhoitut. Me emme tiedä yhtään, kuka on oikeassa ja miksi Antoinea ja Sallya etsitään”, Rotor sanoi melkein vihaisena. Bunniella tosiaan oli ongelmia vihanhallinnassa, joten hän päätti vain napata kiinni keskellä työpajaa olevasta nyrkkeilysäkistä ja heittää sen seinän läpi, ”Bunnie! Taas yksi reikä pajan seinässä!”


”Mitä pahaa Sally ja Antoine muka on tehny? Voisko kumpikaan heistä muka tehä jotain niin pahaa, kuin maanpetos? Sally ei koskaan pettäis sen omaa kuningaskuntaa, saati Antoine”, Bunnie sanoi vihaisena, ”tai murha?! Ei he vois ikinä murhaa ketään!”


”Rauhassa, Bunnie. Me emme saa herättää huomiota. Jos poliisit tajuavat, että olemme vanhoja ystäviä Antoinen ja Sallyn kanssa, he tulevat pidättämään meidät. Joten parempi on vain pitää matalaa profiilia”, Rotor sanoi ja käveli seinän luokse, keräten laudat kasaan. Bunnie taasen käveli etsintäkuulutuksen luokse ja nappasi ne käsiinsä.


”Mut… me ei olla kuultu heistä mitään vuosiin! Sallynhan pitäs olla tällä hetkellä vallassa, mutta… kukaan ei ikinä uutisoi mitään Mobotropoliksesta”, Bunnie sanoi huolestuneena, ”mitä jos… siel on käyny jotain kamalaa? Mä oon kuullu, että se maa on ku diktatuuri; mitään tietoo ei kulje sinne, eikä mikään tieto pääse sieltä ulos”


”Minä en tiedä, Bun… en tosiaan tiedä… mutta en usko, että meidän kuuluukaan tietää”, Rotor sanoi, ”vaikka Antoine ja Sally ovat vanhoja ystäviämme, he tietävät kyllä, mitä tekevät”. Rotor oli hetken aikaa hiljaa, pohtien hieman sanojaan, ennen kuin jatkoi; ”ja… emmehän me edes tunne heitä nykyään. Mitä jos he ovat muuttuneet sen verran, että he todella kykenisivät… öh… tällaisiin tekoihin”. Bunnie ei voinut uskoa ystävänsä sanoja, vaan repi heti etsintäkuulutukset ja heitti roskiin.


”Mä lähen ettii niitä. Sä joko tulet mukaan tai jäät tänne korjaa tota seinää”, Bunnie sanoi päättäväisesti ja käveli työhuoneeseensa, alkaen pakata reppuunsa kaikenlaista. Rotor käveli hieman hätäillen Bunnien perään.


”Mi-mihin sinä muka menet? Mobotropolikseen? Mitä jos sinut otetaan kiinni?” Rotor kysyi peloissaan ja katseli innokasta tyttöä työhuoneen ovelta, ”edes Sally tai Antoine ei ole oman henkesi arvoinen”


”Mitä?!” Bunnie parahti ja kääntyi katsomaan loukkaantuneena Rotoria, ”kuinka sä kehtaat sanoo noin? Muistatko sä sen, kun me oltiin lapsia? Me oltais annettu mitä vaan, jotta me kaikki oltais turvassa. Me oltais kuoltu toistemme puolesta satoja kertoja. Ja nyt sä sanot, ettei Sallyn ja Antoinen elämät ole mun elämäni arvoista”. Bunnie käveli Rotorin eteen ja katsoi häntä silmiin, ”mikä suhun on menny? Missä on se Rotor, joka olis tehny mitä tahansa ystäviensä eteen?” Rotor katsoi vaivautuneena Bunnieta, ennen kuin käänsi katseensa pois. Hän ei tiennyt, kuinka voisi ikinä katsella tyttö silmiin. Bunnien katse oli niin vakuuttava.


”Bunnie… olihan se… ihan kivaa olla vapaustaistelija, mutta… aina, joka ikinen päivä, haaveilin vain… no-normaalista elämästä”, Rotor sanoi, ”nyt meidän pitäisi valita normaalin tai supersankarielämän väliltä. Jos me lähdemme nyt pelastamaan Sallya ja Antoinea, ei ole takaisinpaluuta”. Bunnie katsoi tiukasti Rotoria ja käveli tämän luokse vihaisena, puristaen käsiään nyrkkiin. Hän katsoi pitkään miestä, ennen kuin sanoi itsevarmasti:


”Kerran vapaustaistelija… aina vapaustaistelija”