Actions

Work Header

Sinut vain, ja aikaa

Chapter Text

Lehto vihaa joulua.

Hän on vihannut sitä niin kauan kuin muistaa. Kaikki siihen liittyvä meuhkaaminen on täysin turhaa, kaikki se tekopirteys ja hartaus ja väkinäinen ilonpito.

Ehkä eniten häntä vituttaa se, että sitä ei pääse pakoon. Kaikenlaisia jouluherkkuja tuputetaan joka tuutista ja korneja koristeita pitää katsella kaikkialla. Mihinkään kodin ulkopuolella ei marraskuun lopun jälkeen voi mennä joutumatta kuulemaan rasittavia, jouluisia renkutuksia. Niitä soitetaan radiossa ja kaupoissa ja työpaikalla ja bussissa. Moni ääliö kehtaa vielä hyräillä tai suorastaan laulaa mukana, yleensä vielä tuskallisen epävireisesti.

Jotenkin kaikki kuvittelevat, että pelkän vuodenajan takia kaikkien täytyy nyt olla iloisia ja hyväntahtoisia ja välittää toisista. Lehdolta sellainen ei oikein onnistu hyvänäkään päivänä, eikä hän nyt helvetti soikoon jonkin kaupallisen juhlapäivän takia aio enempää yrittää.

Nykyään sitä joutuu sietämään vähän vähemmän, nyt kun Lehto asuu omillaan. Hänen viimeisessä sijaisperheessään joulusta yritettiin hirveästi tehdä asiaa, ja se jos mikä ärsytti Lehtoa. Kun Lehto viisitoistavuotiaana päätyi sinne, hän hämmentyi ensin kovasti kun yhtäkkiä hänkin sai lahjoja. Ei hän ollut tottunut sellaiseen, että hänelle haluttiin antaa asioita. Se vaivaannutti; ei hän itse osannut ostaa toisille mitään ajattelevaista vastalahjaksi, eikä hänellä ollut rahaakaan. Kaikki Kaarnan äijän hänelle tuputtamat taskurahat menivät siihen aikaan tupakkaan ja bensaan ja moponrämän korjauttamiseen. Jouluruuistakaan hän ei välittänyt, vaikka Kaarnan eukko niitä ihan kelvollisesti laittoikin.

Ukko puolestaan tekemällä teki heille perinnettä. Istutti olohuoneeseen katsomaan jotain saatanan Lumiukkoa ja kyseli Lehdolta mielipidettä kuusen koristelusta. Ei hän osannut sellaiseen mitään sanoa, paitsi että älähti siinä vaiheessa kun Kaarna kaivoi kaapista kolmannet jouluvalot, koska täytyihän siinäkin touhussa helvetti soikoon joku roti olla.

Se oli kaikki niin väkinäistä, mutta joinain hetkinä Lehdon oli pakko huomata, että hänellä oli melkein hauskaa. Kun joulupipareihin taiteiltiin koristeeksi kirosanoja, kun kissa kiipesi kuuseen ja kaatoi sen. Kaarnat menivät joulukirkkoonkin, mutta sinne Lehtoa ei sentään koskaan pakotettu. Hän sai sillä aikaa saunoa yksin, ja vaikka hän verotti jääkaapin kaljavarantoja aika tavalla, ne eivät edes ärähtäneet siitä mitään. Lehto ei oikein koskaan osannut suhtautua sellaiseen sallivuuteen, mutta olihan sen kanssa vähän helpompi elää kuin jatkuvan ripityksen tai selkäsaunojen.

Lehto muutti lukion ja intin jälkeen pois, ja päätti alkujaan, ettei menisi enää milloinkaan takaisin. Se oli onnistunut hyvin aiempienkin perheiden kanssa; ei hän tunkenut väkisin sinne, minne häntä ei haluttu. Ne saivat kaikki hänen puolestaan painua helvettiin, ja hän niiden. Kaarnat ovat kuitenkin erilaisia. Jostain kumman syystä ne väittävät kivenkovaan pitävänsä hänestä, vaikka ei hän ole tehnyt mitään aiheuttaakseen sellaista. Ei hän halunnut mitään sellaista.

Jotenkin ne saavat hänet aina ylipuhuttua, ja hän menee kuitenkin sinne joka joulu. Kyllä hän yrittää muutenkin pari kertaa vuodessa käydä, mutta etenkin jouluisin ne aina ehdottomasti haluavat hänet sinne, osittain perinteen takia ja osittain koska kaikilla on silloin loma. Lehtoa vähän hirvittää kuinka paljon hän joutuu ravaamaan siellä sitten, kun ne kohta ne jäävät eläkkeelle ja haluavat täyttää ylimääräisen vapaa-ajan hänen naamansa tuijottelulla.

Ei hän sitä varsinaisesti vihaa. Raivostuttaviahan ne ovat kaikessa kiltteydessään, ja kolmekymmentä vuotta häidensä jälkeen edelleen ällöttävän söpösti rakastuneita toisiinsa. Lehdolla on puhelin täynnä niiden romanttisilta etelänreissuilta lähettämiä lomakuvia, mutta ei hän kehtaa niitä poistaakaan.

Tänäkin jouluna hän varmasti päätyy sinne ja saa osakseen taas kiusallisen suuren lahjavuoren. Hänelle itselleen lahjat ovat edelleen ongelma. Lehto käy nykyään töissä ja hänellä on kyllä rahaa, mutta lahjojen osto ei ole helpottunut ollenkaan. Hän ei osaa sitä, ja hetken ostoskeskusessa turhautuneena harhailtuaan päätyy aina Alkoon ja ostaa kaikille jotain viinaa.

Hän vihaa edelleen myös saada lahjoja. Ne ovat liikaa, häneen kulutetaan liikaa rahaa, ja se saa hänet kiusaantuneeksi ja vihaiseksi. Ei hän saa lahjoja muilta kuin Kaarnoilta ja Määtältä ja Rahikaiselta, mutta silti, sekin on liikaa. Kaarnoilta ne edes ovat jotenkin hyödyllisiä. Villasukkia, liian suuria summia ruokakaupan lahjakorteilla, uusi dvd-soitin, paistinpannuja.

Rahikaiselta ja Määtältä taas… Lehto puoliksi vihaa kämppiksiään hyvinäkin päivinä, eikä joulu heidän taloudessaan ole hyvä päivä. Sellaiseksi ihmiseksi, joka vihaa joulua, Lehto on valinnut kämppäkaverinsa harvinaisen huonosti. Hän on valinnut tolkuttomia perseilijöitä, jotka vain innostavat toisiaan kaiken maailman kepposteluun. Lehto ei voi väittää, etteikö itse lähtisi siihen silloin tällöin mukaan, ettei joskus itse olisi se pahin takapiru, mutta silloin häntä ei naurata, kun pilat kohdistuvat häneen itseensä. Sen lisäksi, että etenkin Rahikainen juhlii joulua kuun alusta asti äänekkäästi ja iloisesti, niiden kummankin mielestä on hyvin hauskaa ärsyttää Lehtoa ostamalla hänelle typeriä lahjoja. Muutamina edellisinä vuosina Lehto on saanut kaikkea seksileluista self help -kirjoihin ja jouluteemaisiin rumiin vaatteisiin.

Viime vuonna hän sai niiltä sixpackin jotain äklömakeaa lonkeroa, kauniisti käsityönä tehtyjä falloksen muotoisia suklaatikkareita, sekä lahjakortin. Hän ei vieläkään tiedä, mistä ne saivat sellaisen idean tai miksi helvetissä se piti toteuttaa, mutta paketista paljastui viime jouluna kuuden kerran lahjakortti halauspalveluun.

Lehto ei ollut edes tajunnut ensin, mitä helvettiä sellainenkin tarkoitti. Rahikaisen ja Määtän virnuillessa vieressä hän oli googlannut sen, ja löytänyt määritelmän. Että joku halailee ihmisiä työkseen. Kosketusterapiaa tai jotain.

Hän oli kääntynyt katsomaan Määttää ja Rahikaista raivokkaasti, koska mitä helvettiä.

“Vaan me kun ajateltiin että sinulle Lehto voisi olla hyväksi saada vähän fyysistä läheisyyttä”, Määttä oli hymyillyt seesteisesti.

“Kyllähän myö itekki sinnuu halittais ihan mielin miärin jos sie antasit, mutta kun ei niin ei”, Rahkainen oli jatkanut virnistellen. “Mut tuolta sie saat jonku nuoren ja nätin ihmisen kainaloos ja sillä on ihan koulutus siihen, että miten pietään toista oikein hyvin.”

Hyi helvetti. Lehto olisi melkein mieluummin ottanut lahjakortin johonkin seksuaaliseen palveluun. Ei hän helvetti soikoon mitään haleja tarvitse. Hänen kämppiksensä roikuvat hänessä ihan tarpeeksi, ja sitä tapahtuu muutaman kerran vuodessa. Sekin on sietokyvyn rajoilla. Lehdolla ei vieläkään ole mitään käryä siitä, mitä niiden päässä liikkui kun ne tätä ostivat.

Kai ne nyt tietävät, ettei kukaan ei koske Lehtoa, eikä Lehto sellaista halua tai salli. Ajatuskin pistää vihaksi, että joutuisi olemaan jonkun tuntemattoman hiplattavana. Niinpä lahjakortti unohtui työpöydän laatikon perälle, ja sinne se olisi kaikin mokomin saanut jäädäkin pölyyntymään kunnes olisi vanhentunut.

*

Lehto on autuaasti unohtanut koko asian, kunnes joulukuun ensimmäisenä päivänä Rahikainen päättää toimia rasittavan perusluonteensa mukaan, ja muistuttaa häntä.

Kello on puoli kahdeksan ja Lehto istuu keittiön pöydän ääressä koomaa muistuttavassa tilassa. Tietoisuus on hämärä, ja silmäluomet ovat niin raskaat, etteivät pysy auki millään. Hän ryystää silmät kiinni mustaa kahvia isoimmasta omistamastaan mukista ja hänen edessään pöydällä on pari mitenkuten voideltua ruisleipää, mutta hän on liian unessa edes syödäkseen kunnolla.

Ulkona on vielä täysin pimeää, mutta lumisade erottuu sisälle asti. Lehdon pitää lähteä töihin pian. Määttä istuu häntä vastapäätä ja lukee lehteä. He eivät ole sanoneet toisilleen vielä sanaakaan, vaikka ovat istuneet tässä jo ainakin vartin. Hiljaisuus ei ole kiusallinen, vaan heidän on hyvä näin, mitään ei tarvitse sanoa. Aamurutiini onnistuu helposti puhumattakin, sillä se on ollut pitkälti sama jo muutaman vuoden. Määttä keittää kahvit ja Lehto raahaa muut tarvikkeet jääkaapista pöydälle. He syövät usein hiljaisuuden vallitessa, kunnes Rahikainen päättää nousta ja täyttää keittiön höpötyksellään milloin mistäkin aiheesta.

Määttä on äskettäin omaksunut Lahtiselta tavan tehdä kahvistaan ihan hirveää. Siinä on kauramaitoa ja sokeria ja jouluisia mausteita, joiden voimakas haju ärsyttää Lehtoa etäisesti. Määttä siemailee sokerimössöään silmät puoliummessa ja hymyilee lehdenluvun lomassa aavistuksenomaisesti alas puhelimelleen, varmaan jollekin viestille Lahtiselta. Lehto ottaa leivän ja pureksii mekaanisesti samalla, kun lukee sanomalehden otsikoita väärin päin.

Hetken rauha keskeytyy, kun Rahikainen viimein raahautuu huoneestaan keittiöön.

“Huomenta”, se sanoo enemmänkin kahvinkeittimelle kuin Lehdolle ja Määtälle. Suuntaa sen luokse ja hörppää kahvia suoraan pannusta. Määttä vilkaisee sitä pahasti ja Lehto murahtaa vihaisesti. Rahikainen huokaisee kuin paraskin marttyyri ja kurkottaa kaapista suosikkimukinsa, jossa on isorintaisen pin up -tytön kuva. Jos kahvi olisi oikein kuumaa, tytön bikinit katoaisivat lämmön vaikutuksesta. Nyt kahvi on ehtinyt jäähtyä sen verran, että ne pysyvät päällä. Lehto on ihan kiitollinen.

Rahikainen istuu pöytään ja kaivaa puhelimen taskustaan. Aurinkoinen hymy valaisee vielä hetki sitten uniset kasvot, ja Rahikainen pompahtaa takaisin ylös. “Nythän on joulu!”

“Ei.” Lehto toteaa.

Rahikainen rientää hänestä välittämättä huoneeseensa ja tulee sieltä kohta valtavan joulukalenterin kanssa. Hän istahtaa takaisin pöydän ääreen ja etsii siitä ensimmäisen luukun iloisesti höpöttäen.

“On on. Muassa on lunta ja joululaulut soi joka paikassa ja miulla on mualiman paras joulukalenteri. Kyllähän tässä joulumiel heräis tylsemmälläki miähellä”, Rahikainen virnistää ja avaa luukun. Naurahtaa iloisesti.

“Täänhän mie voin ripustaa kuuseen kohan myö suahaan se pystyyn.”

Hänellä on kädessään luukusta löytynyt kirkkaan joulunpunainen ja kiiltävä luotivibraattori. Lehto sulkee tuskastuneena silmänsä ja juo lisää kahvia.

Määttä hymähtää, pyöräyttää silmiään. “Vaan olisihan se pitänyt arvata, että sinulle löytyy jostain tuollainenkin kalenteri.”

Rahikainen virnistää. “Maltaitahan tää makso, mut Lammion rahoilla mie tään tilasin. Tuskin sillä on mittään valittamistakaan kuhan piäsee näitä miun kanssa testoomaan.”

Lehto ei halua kuulla enää yhtään enempää Rahikaisen ja tämän poikaystäväntapaisen seksielämästä, joten hän juo kahvinsa loppuun ja nousee pöydästä vieden leipänsä mukanaan. Hän menee eteiseen pukeutumaan ja seuraa sivusilmällä kun Rahikainen ja Määttä rupattelevat jotain. Määttä muistaa kesken kaiken että hänelläkin on kalenteri, kaivaa sen keittiön kaapista ja laittaa magneeteilla kiinni jääkaapin oveen. Hänellä on ihan todella partiolaisten kuvakalenteri. Rahikainen nauraa hänelle, mutta Määttä näyttää olevan rehellisesti iloinen tutkiessaan ensimmäisestä luukusta paljastunutta pikkuruista kuvaa.

Lehto solmii kengännauhojaan kun Rahikainen huikkaa hänen nimensä keittiöstä.

“Mitä”, hän sanoo.

“Jokos sie oot käyttäny sen lahjakortin mikä myö Määtän kanssa siulle viime jouluksi hankittiin?”

Lehto mulkaisee häntä ja toivoo, että hänen tuntemansa inho kuvastuu kasvoista yhtä vahvana kuin hän sen tuntee. Miksi tuostakin nyt piti edes muistuttaa, kun hän oli jo ehtinyt unohtaa koko jutun.

“En helvetissä”, Lehto tokaisee totuudenmukaisesti.

“Alakkaa olla kiire sitte! Miun muistaakseni se mennee vanhaks pari päivää ennen aattoo.”

“Jos se sua niin huolestuttaa, niin saat kyllä käyttää sen ihan itse”, Lehto ärähtää.

Rahikaista naurattaa. “Just tuon takkii myö se siulle hommattiin. Voisit sieki suhtautuu elämään vähän kevyemmin jos saisit sillon tällön vähän hellyyttä. Mie saan sitä iha tarpeeks ja ylikin, mut siulle mie suosittelisin kyllä. Ettei mee hukkaan kaikki miun ja Määtän pojan kovalla työllä ansaitut rahat.”

Rahikainen ei kyllä ole tehnyt elämässään päivääkään rehellistä työtä. Lehto ei edes vaivaudu vastaamaan tuollaiseen, vaan heittää takin niskaansa ja lähtee töihin. Hän ei todellakaan aio hankkia mitään… maksettua seuraa, itseään halailemaan. Ei helvetissä.