Actions

Work Header

Mahdollisuuksia

Chapter Text

Juna nytkähtää liikkeelle laiturilta ja Rauski säpsähtää unestaan. Viiteen sekuntiin hänellä ei ole aavistustakaan siitä, missä hän on, miten hän on siihen päätynyt tai minne hän on matkalla. Hän vain tuijottaa edessään tyhjänä odottavan penkin kulunutta päällystä.

Maisema ulkona saa tunnistettavia muotoja vasta kun Rauski lukee tutun aseman listalta. Hetkeäkään epäröimättä hän hyppää pois kyydistä junan taas pysähtyessä. Kotiin matkaa on täältä kohtuullisesti, vain puolen tunnin verran.

Matkallaan Rauski yrittää muistaa. Muistaa, miten on junaan hypännyt ja mistä, minne oikeasti oli menossa. Hän tutkii taskunsa vihjeiden toivossa, mutta ei löydä mitään edes puhelimestaan. Jollei lukuun sitten oteta sitä tosiseikkaa, että Rauski ei muista soittaneensa yhtäkään niistä puheluista, jotka hänen puhelimensa hänelle historiastaan esittelee.

Jalat jatkavat ajattelematta matkaansa Rauskin suunnatessa kotiin. Hän uskoo löytävänsä dementiaansa vastauksen jostain sieltä, pystyvänsä aloittamaan alusta kunhan pääsee kodin tuttujen seinien sisälle. Kylmät väreet kulkevat selkää pitkin ja Rauski vetää takkia tiukemmin ympärilleen. Mustat aukot hänen muistissaan tuskin ovat mitenkään terveellisiä. Miksi hän yhtäkkiä unohtaa vain nousseensa ja lähteneensä?

Puolessa matkassa kotiin alkaa tihuttaa. Ilma muuttuu vedestä harmaaksi, taivas savun väriseksi, asfaltti jalkojen alla kiiltäväksi. Sade ei ehkä kastele sekunneissa, mutta se tunkee luihin ja ytimiin, tihkuu vaatteiden läpi iholle, muuttuu jääksi tuulen puhaltaessa. Vatsassaan Rauski tuntee oudon muljahduksen, joka saa hänet nieleskelemään. Ohi ajavan auton ääni laittaa korvat soimaan kuin ohi olisi juuri viilettänyt taifuuni eikä normaali henkilöauto. Iho muuttuu tunnottomaksi, ja vaikka Rauski kuinka yrittää sysätä syyn siitä ilman kylmyyden harteille, hän ei jotenkaan usko siihen.

Kun Rauski sitten vihdoin pääsee tutun kerrostalon alaovelle, valmiina tarttumaan kahvaan ja pujahtamaan sateelta suojaan käytävään, hän pysähtyykin vain toimettomana paikoilleen. Outo tunne vatsassa voimistuu ja päässä pyörii. Joku tuntematon voima saa hylkäämään aulan lämmön ja kääntymään ympäri. Suuntaa Rauskin ei tarvitse jaloiltaan edes kysyä, ne tietävät mihin ovat menossa.

Pari epävarmaa askelta, jotka muuttuvat päättäväisiksi heti kun Rauski pääsee sopimukseen itsensä kanssa eli luottamussuhde omaan kehoon vaikuttaa positiiviselta. Kohta hän jo juoksee, varmana suunnasta. Sade yltyy, muuttuu tihkusta piiskaaviksi pisaroiksi ja valuu takin kauluksesta sisään paljaalle iholle. Vettä on kulmakarvoissa ja ripsissä, se liimaa hiukset vasten päänahkaa ja ohimoita.

Luomien sisäpinnoilla Rauski näkee yhden räpäyksen ajan tuttujen sinisten silmien tuijotuksen. Jalkojensa kyytiin vain astuneena hän saa vihdoin tietää, minne matka. Tieto tulee ehkä sata metriä ennen sen kerrostalon alaovea, jossa Rauski joskus vuosi sitten vielä asui. Nyt kolmannen kerroksen asunnossa ei enää asu kuin Zappis. On Rauskilla sinne vielä avaimet, käy hän siellä vielä joskus, mutta muuten... Kämppä on Zappiksen onnellisessa omistuksessa.

Ja siksi Rauski ei ymmärrä. Jos Zappis vain elää onnellisena siinä hänen päänsä yläpuolella, miksi hänestä tuntuu kuin jotain olisi vialla? Vatsassa velloo edelleen ja huono aavistus nostaa päätään kuin musta varjo, näkymättömästä hahmosta seinälle heijastunut. Ei hän halua rynnätä kaverinsa kämppään turhan takia, hälytyskellot soiden.

Mutta tunne ei jätä häntä rauhaan ja lopulta Rauski tarttuu oven kahvaan, vetäisee raskaan lasioven auki. Tuskin vilkaisu haittaa, hänhän voi hätätapauksessa improvisoida, syöttää Zappikselle jonkin valheen hukatuista avaimista tai jostain, jotta se ei ihmettele jos kaikki onkin ihan hyvin. Rauski ei vain voi jättää tarkistamatta, ei nyt kun samaan aikaan on meneillään muitakin outoja asioita. Kuten vaikkapa muistinmenetyksiä.

Hissiä odottamaan Rauski on liian kärsimätön ja juoksee siksi portaat, kaksi askelmaa kerrallaan, sydän jo valmiiksi kylkiluita vasten takoen. Tuttu asunnon ovi on samanlainen kuin ennenkin, alakulmassa kulumisen jäljet ainaisesta seinään hakkaamisesta ja postiluukussa tuttu sukunimi metallia koristamassa.

Tuttuudesta huolimatta Rauskin ei tarvitse kahta kertaa enää arvailla, etteikö jokin olisi vialla, koska aivan varmasti jokin on.

Mikä sitten on huonosti? Ensinnäkin se, että ovi on auki. Vain hiukan reunasta raollaan, sen verran, että valo pääsee piirtämään juovan pimeään eteiseen. Rauskin huonot aavistukset ottavat tuulta alleen kun hän työntää päänsä hitaasti asuntoon, joitain ääniä kuulostellen. Vastaan ei puske kuin loppumatonta hämäryyttä, jota suljetut kaihtimet ikkunoissa pitävät vankinaan.

Seuraavaksi se, että ilman täyttää ummehtunut, makea löyhkä, joka tuntuu pinttyneen lattian mattoihin ja seinien tapetteihin. Siinä hajussa on aavistus epätoivoa, aavistus hulluutta ja ihan pieni vivahde pelkkää kuolemaa. Kylmät väreet kiitävät Rauskin selkää pitkin, eikä mitään ääniä vieläkään kuulu. Ketään ei näy hämärässä, ja kun Rauski kokeilee valokatkaisijaa, mitään ei tapahdu.

Kolmanneksi se, että olohuoneen sohvapöydän, sen viereisen lattian, sohvat, tv-tason ja ikkunalaudan peittävät tyhjät ja pölyttyneet pullot ja tölkit. Avoimista pullonsuista löyhkäävät vanha viina ja alkoholi. Pullojen ja tölkkien surullinen armeija vyöryy olohuoneen keskustasta kohti asunnon kaikkia muita nurkkia, tasaisesti eri pinnoille hajaantuen.

Kun Rauskin silmät sitten hitaasti alkavat nähdä hämärässä entistä paremmin, hän lakkaa haluamasta luetella lisää huonosti olevia asioita. Pullojen seasta, lattialta ja pölyiseltä pöydän pinnalta, löytyy kaihtimien raoista suodattuvassa valossa kiiltäviä neuloja, pieniä rypisteltyjä foliopakkauksia, ympäriinsä levinnyttä valkoista jauhetta, pienessä pussissa yhä pyöriviä pieniä pillereitä.

Joidenkin pulloarmeijan joukko-osastojen keskellä on riehunut pyörremyrsky, kuin joku olisi halunnut tuhota ne. Tai ollut kamalassa kiireessä. Tai tuskissaan. Joidenkin keskellä taas makaa likaisia tai rikkinäisiä vaatekappaleita, likaisia astioita, pizzalaatikoita ja muita roskia. Asunnossa leijaileva löyhkä ei tarvitse sen enempää selittelyjä.

Mikään siitä näystä ei tarvitse varsinaisia selittelyjä. Rauski tietää päässään siihen kaikkeen syyn, tietää lattialla lojuvien neulojen tarkoituksen ja niiden takia syntyneen kierteen. Ainoan selityksen vaatii vain ensimmäinen neula. Tai pullo. Tai pilleri. Mikä niistä ikinä onkaan tullut ensimmäiseksi.

Hetken Rauskin sielu on kylmä ja turta. Ja sitten se repeytyy kappaleiksi.

Koko lavastukseen johtaneiden tapahtumien vakavuuden Rauski ymmärtää viiveellä. Aluksi vain hämmennystä ja tympeää surua tunteneena pelko vetää voimakkuudessaan häneltä jalat alta. Pelon hurja ote tarttuu kuin koukku kalan kiduksiin, estää saamasta happea, saa kädet ja polvet tärisemään. Kylmä jää kietoutuu hänen sydämensä ympärille, nostaa ihon kananlihalle. Paniikki iskee seuraavaksi, herättelee adrenaliinirauhaset, pyöräyttää aivot solmuun.

Tunteiden voiman alla Rauskin on pakko ottaa seinästä tukea ja sitten hänen silmänsä ovat jo kaikkialla, tutkimassa mahdollisia eloonjääneitä tästä raunioiksi muuttuneesta asunnosta.

Ensimmäisen parin minuutin ajan Rauski on varma, ettei eloonjääneitä ole. Hän uskoo kävelleensä keskelle tragediaa, aivan kuin kasa pulloja ja ilmiselvä huumeriippuvuus eivät jo olisi sellainen ilman kuolemaakin. Mutta kylpyhuone ei paljasta sotkuisten laattojensa keskeltä ketään, ei myöskään makuuhuone rikki revityiltä tyynyiltään.

Keittiössä joku kolahtaa pehmeästi, saa sähköshokin kulkemaan Rauskin aivoista jalkoihin ja hänet säntäämään salamana pieneen huoneeseen. Hetken sekin huone vaikuttaa autiolta, kunnes paljas jalka vilahtaa pöydän takaa.

Zappis istuu lattialla, jalat koukussa edessään ja selkä vasten patteria. Toisessa vapisevassa kädessä sillä hehkuu palava tupakka, josta hitaasti nousevaa savua se seurailee katseellaan katonrajasta. Hämärässä Rauski ei näe sen ilmettä, mutta näkee poskiin ilmestyneet kuopat ja käsien ihon alta terävinä kohoumina törröttävät luut. Vaatteet roikkuvat sen päällä, eivät pue sitä enää samalla tavalla kuin... aikaisemmin. Paljon aikaisemmin.

”Zap...pis...?” Rauski kuiskaa epäröiden, ääni vapisten, tukeutuu yhä seinään ja ovenkarmeihin. Hän ei tiedä mitä odottaa, miten suhtautua. Hän ei ole koskaan uskonut päätyvänsä moiseen tilanteeseen, hänellä ei ole tähän valmista toimintamallia, jota noudattaa. Zappis vain nojaa polviinsa, antaa tupakkansa palaa ja sulkee hetkeksi silmänsä.

”Rauski”, Zappis toteaa lopulta pehmeästi, ääni valuen hitaina ja uneliaina ryöppyinä sen huulilta. Äänestä kuuluva sieluttomuus on kuin suihku kylmää vettä. ”En oo nähny sua ikuisuutee. Tuliks sä tarkistaa tekojes jättämät jäljet?” Jätkän huulille kohoava hymy liikkuu yhtä hitaasti kuin sen ääni, liukuu milli kerrallaan. Hymy on vain irvokas, vino väännös siitä virneestä, jonka Rauski on oppinut tuntemaan.

”Toivottavasti oot tyytyväine näkemääs”, Zappis mumisee, vetää sitten henkoset ja antaa savun taas liukua huultensa välistä. Yhä puoliksi suljettujen silmien katse on raukea, kuin se näkisi unta. Sen rauhallisuus on pelottavaa, aivan kuin se ei enää edes välittäisi. Kuin se olisi lakannut välittämästä jo aikaa sitten.

Lattialla sen oikean lonkan vieressä makaa käytetty huumepiikki. Rauski ei voi kuin tuijottaa ja antaa jätkän sanojen upota, antaa itsensä hitaasti tajuta. Jotenkin tämä kaikki on hänen vikansa, jotenkin hänen on onnistunut raunioittaa ystävänsä. Eikä hän todellakaan halua tätä todellisuutta.